Browsing by Subject "johtaminen"
Now showing items 1-6 of 6
-
(2009)Tutkielman aiheena on kuvata ja analysoida seurakunnan työalajohtajuutta työhyvinvoinnin näkökulmasta. Aineistona on kahdentoista diakonian työalajohtajan teemahaastattelut. Tutkimuskysymyksinä ovat: 1. Millaisilla edellytyksillä työalajohtaja voi toimia seurakunnassa? 2. Mistä työhyvinvointi diakoniatyössä haastateltavien kokemuksen mukaan muodostuu? 3. Millaisilla toimenpiteillä työalajohtajat edistävät tiimiläistensä työhyvinvointia? Sisällönanalyysilla saatujen tulosten mukaan työalajohtajuus onnistuu, kun kirkkoherra on työalajohtajuuden tukena ja vallan ja vastuun delegointi on selkeää ja riittävän laajaa. Ilman ylemmän johdon tukea työalajohtajan tehtävässä toimiminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Työalajohtajan toimivalta ja vastuu tuli määritellä selkeästi. Kirkkoherralla oli merkittävä rooli myös työyhteisön suhtautumisen muokkaajana. Huomattavan monessa seurakunnassa varsinkin papeilla oli ollut vaikeuksia suhtautua johtajuuteen aseman sijasta tehtävänä. Haastatellut työalajohtajat painottivat johtajuutta ammattina, johon voi ja pitää kouluttautua sekä toisaalta prosessina, jossa ei tule valmiiksi. Työalajohtajan tuli haastateltavien mukaan olla työalansa substanssiosaaja. Diakoniatyössä monet työn piirteet toimivat sekä työhyvinvointia edistävinä että sitä haastavina. Työn haasteellisuus ja monipuolisuus tuottivat työniloa, mutta tuntuivat myös raskailta. Työn rajaamisen ongelmat olivat ajankohtaisia kaikissa haastatteluseurakunnissa. Työajattomuus koettiin pääsääntöisesti voimavaraksi ja mahdollisuudeksi. Verkostoyhteistyö vei voimavaroja, mutta antoi myös tunteen yhdessä tehtävästä laajemmasta työstä. Merkittävä vaikutus työhyvinvointiin oli työntekijän suhtautumistavalla työhönsä. Työalajohtajat edistivät tiimiläistensä työhyvinvointia luomalla rakenteita ja toimintaedellytyksiä työn kehittämiselle ja työn tekemiselle. Yhteisöllisyyttä vahvistavat toimenpiteet liittivät sooloilevat työntekijät osaksi tiimiä. Hoitamalla hallintoon liittyvät tehtävät työalajohtajat vapauttivat tiimiläisten työpanosta varsinaisen diakoniatyön tekemiseen. Työalajohtajat toimivat diakonian äänenä välittämällä tietoa tiimin ja hallinnon välillä molempiin suuntiin sekä tuomalla esiin diakonian näkökulmaa seurakunnassa ja toiminta-alueella. Työalajohtajat edistivät tiimin keskusteluyhteyttä ja huolehtivat tiimin työskentelyilmapiiristä. Keskustelujen avulla he loivat yhteisiä toimintatapoja ja linjanvetoja sekä vahvistivat maltillista suhtautumista työhön. Diakonian työalajohtajista löytyi neljä työalajohtajtyyppiä suhteessa työhyvinvoinnin edistämiseen: Koordinoija, Pelinrakentaja, Majakka ja Opas. Koordinoijat korostivat toimivien rakenteiden merkitystä. Pelinrakentajat painottivat tiimin yhteistä suunnittelua, jakamista ja arviointia. Majakka-työalajohtajat toimivat vakaina yhteisöllisyyden ja optimismin vahvistajina. Oppaat loivat levollista ja laadukasta työskentelyilmapiiriä. Diakonian työalajohtajat pyrkivät omalla johtamistoiminnallaan luomaan tiimiläisilleen mahdollisimman hyvät puitteet tehdä työtä hyvällä mielellä.
-
(2014)Tämä työ käsittelee katolisen kirkon opettaja, doctor communis ecclesiae, Isidorus Sevillalaisen käsitystä kristillisistä harhaopeista ja kirkon johtamisesta. Isidorus eli 560–636, ja toimi Sevillan arkkipiispana vuodesta 600 lähtien. Työn rajauksena toimii Isidoruksen pääteos Etymologiae, jota käytettiin tietokirjana läntisessä maailmassa aina 1700-luvulle asti. Kyseinen teos valmistui vuonna 633. Pyreneiden niemimaalla Isidorus oli aikanaan voimakas kirkon vaikuttaja kirjoitustyönsä ja aktiivisen osallistumisensa ansiosta. Kirkon johtaminen oli jakautunut kirkolliskokouksille ja piispoille. Kirkolliskokousten tehtävänä oli luoda suuntalinjat ja tehdä viralliset päätökset kirkon oppiin liittyvistä asioista. Yleiset kirkolliskokoukset alkoivat vasta vuonna 325, minkä takia paikalliset johtajat eivät pystyneet toimimaan tehokkaasti harhaoppisia liikkeitä vastaan. Vasta yleiset kirkolliskokoukset muodostivat selkeän kristillisen opin ja mahdollistivat harhaoppisten ryhmien erottamisen kirkosta. Piispojen tehtävänä oli toimia kirkon johtajina omilla alueillaan. Piispoja oli eritasoisia ja jokaisella tasolla oli toistaan enemmän valtaa ja vastuuta. Patriarkat olivat korkeimmalla, minkä jälkeen tulivat arkkipiispat, metropoliitat ja viimeisenä normaalit piispat. Harhaoppiset olivat tehneet valintansa uskoa ja opettaa eritavalla kuin katolinen kirkko. Tämä harhainen valinta aiheutti sen, että jokainen joutui vastaamaan itse syytteeseen ja saamaan tuomion. Isidoruksen mukaan eivät apostolitkaan voineet valita mihin uskoa ja mitä opettaa, vaan kaiken piti olla Jeesuksen sanojen mukaista. Samalla tavalla kristittyjen piti uskoa siihen mitä Jeesus sanoi ja kirkko opettaa, ei muuttaa ja valita asioita mihin uskoa. Harhaisten liikkeiden käsittelyssä oleellisin osa on harhaiset opit joista heitä syytetään. Kaikille Isidoruksen kirjasta löytyneille 69 eri liikkeelle löytyivät syytetyt opit, joiden mukaan liikkeet voitiin jakaa ryhmiin. Kristinuskon tärkeimmät opit Jumalasta, maailmasta ja elämästä olivat suurimpia syytöksiä joita nostettiin harhaoppeja vastaan. Opit päätettiin ja syytökset harhaoppisten liikkeiden opettajia vastaan esitettiin kirkolliskokouksissa. Ajallisesti harhaopit nousivat aina ensimmäiseltä vuosisadalta 500-luvulle ulottuvalla ajalla. Monen vuosisadan ajalta on huomattavissa tiettyjen aikojen tuottaneen muita enemmän harhaoppisia liikkeitä. Kristinuskon alkutaipaleella harhaoppien syntyyn vaikutti selkeiden linjojen ja auktoriteettien puuttuminen, joka korjaantui 300-luvulta lähtien. Rooman imperiumi kattoi suurimmillaan alueita Britanniasta Irakiin, ja Isidoruksen listan harhaoppisten liikkeiden syntyalueita löytyy melkein yhtä laajalta alueelta. Kuitenkin suurin osa liikkeistä joille löytyi vaikutusalue, oli peräisin itäisen Välimeren alueelta. Tällä kreikankielisellä alueella oli myös suurin osa patriarkoista. Määrällisesti suurelle osalle liikkeistä ei löytynyt aluetta, jolta ne olisivat peräisin.
-
(2019)Tutkimukseni aiheena on Clara Assisilaisen (1193/94–1253) perustama köyhien sisarien sääntökunta ja sen johtaminen. Päätutkimuskysymykseni on, miten Clara halusi köyhiä sisaria johdettavan vuosina 1225–1253. Muita keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat: Mikä oli johtamisen ja johtajan yleinen malli köyhien sisarien yhteisössä? Millainen oli Claran vaikutus johtamisen malliin? Millainen johtajan tuli olla? Millainen oli sisarien välinen hierarkia? Mitkä olivat sisarien ja veljien johtamisen erot? Lähteinä käytän Claran kirjoittamia tekstejä: neljää kirjettä Agnesille ja Claran elämänsääntöä. Kaikki käyttämäni lähteet ovat Joan Muellerin tekemiä englanninkielisiä käännöksiä alkuperäisestä latinankielisestä tekstistä. Tarkastelen sitä, miten Claran käsitykset köyhien sisarien johtamisesta näkyvät lähteissäni. Etsin lähteistä johtamiseen liittyviä aiheita ja näkökulmia. Kiinnitän huomioni lähteiden sanavalintoihin, lähteiden tapaan esittää asiat ja siihen, miten aiheeni historiallinen konteksti näkyy lähteissä. Lisäksi tutkin, miten johtamisen käsitykset eroavat eri lähteiden välillä. Päätutkimustuloksena on se, että Claran mukaan köyhien sisarien sääntökunnalla täytyi olla selkeä johto. Koko köyhien sisarien yhteisöllä täytyi olla johtaja, joka huolehti vahvalla otteella koko sääntökunnasta kuten Clara oli itse tehnyt. Lisäksi jokaisella sisaryhteisöllä täytyi olla ohjaajana abbedissa, joka tiesi asemansa oikeudet ja velvollisuudet. Johtaja oli samaan aikaan auktoriteetti, palvelija, opettaja, yhteisönrakentaja ja äidillinen ohjaaja. Johtaja oli osa köyhien sisarien hierarkiaa, jonka pystyy muodostamaan Claran elämänsäännön pohjalta. Johtajalla oli päätösvaltaa ja velvollisuuksia. Vaikutusvaltaa oli myös muilla sisarien yhteisön toimijoilla. Claran mielestä johtamisessa keskeisintä oli kyky pitää sisarien yhteisö pyhän köyhyyden mukaisessa elämäntavassa.
-
(2020)Tämä maisterintutkielma käsittelee kirkkoherran hengellisen johtajuuden suhdetta seurakuntaorganisaation johtamiseen. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Mitä sisältyy kirkkoherran virkaan ja millaista hallinnollista johtajuutta häneltä edellytetään? Millainen on kirkkoherran tehtävä henkilöstöjohtajana? Mitä on hengellinen johtajuus ja mitä se tarkoittaa kirkkoherran kohdalla? Miten organisaation johtaminen ja hengellinen johtajuus suhteutuvat toisiinsa kirkkoherran virassa? Millaisia haasteita kaksi erilaista tehtäväluonnetta aiheuttavat? Lähdeaineistona on kirkon hallintoa, seurakuntaa työyhteisönä, henkilöstöjohtamista, pastoraalista johtamista ja hengellistä johtamista käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ja muuta materiaalia sekä lainsäädännöllistä ja kirkon johtamiskoulutusta koskevaa materiaalia. Perinteisesti kirkkoherra on mielletty ensisijaisesti seurakuntansa hengelliseksi johtajaksi, mutta nykyään hengellinen puoli on ainoastaan yksi osa kaikkien muiden hoidettavien tehtävien joukossa. Kirkkoherran virassa saman henkilön tehtäviin kuuluvat niin hengellinen ja hallinnollinen johtaminen kuin henkilöstöjohtaminenkin. Hallinnollisen ja henkilöstöjohtamisen sisällöt ovat selkeästi määriteltävissä, mutta hengellinen johtaminen on sisällöltään epäselvempi. Tutkielmassa hengellistä johtamista käsitellään pastoraalisen johtamisen sekä työpaikkaspiritualiteetin ja spirituaalisen johtamisen käsitteiden kautta. Tutkielman pohjalta voidaan sanoa kirkkoherran tehtävään kuuluvien hallinnollisen ja henkilöstöjohtamisen olevan ristiriidassa hengellisen johtamisen tehtävän kanssa. Kirkkolaki sekä kirkkoherran virkaanasettaminen keskittyvät ensisijaisesti hengelliseen johtamiseen. Kirkon johtamiskoulutus ja kirkkoherran työn sisältö painottuvat hallinnolliseen johtamiseen ja esimiestyöhön. Tutkielma jakautuu johdantoon, kolmeen käsittelylukuun ja yhteenvetoon. Toisessa luvussa käsitellään kirkkoherran virkaa kirkon johtamiskoulutuksen sekä kirkkoherran pätevyysvaatimuksien ja virkaanasettamisen näkökulmista. Kolmas luku käsittelee seurakuntaorganisaation johtamista ja siinä avaan seurakunnan hallintoa ja sen johtamista, seurakuntaa työyhteisönä sekä työyhteisön johtamista ja henkilöstöjohtamista. Neljäs luku käsittelee hengellistä johtamista pastoraalisen johtamisen mallin, työpaikkaspiritualiteetin ja sen johtamisen näkökulmista käsin. Samassa luvussa käsitellään myös kirkkoherraa hengellisenä johtajana.
-
Merkitystä etsimässä : sote-johtajien hengellisyys työssään sote- ja maakuntauudistuksen yhteydessä (2018)Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan sote-johtajien uskonnollista taustaa ja hengellisyyttä; miten hengellisyys mahdollisesti toimii sote-johtajan sisäisenä työvälineenä maassamme käynnissä olevan sote- ja maakuntauudistuksen yhteydessä. Hengellisyys tarkoittaa tässä yhteydessä sote-johtajan olemassa olon ja johtamistyön läpäisevää hiljaista, tiedostettua tai tiedostamatonta alustaa ja toimintaa. Tutkielman viitekehyksenä toimii työelämän hengellisyys, jota koskevasta kirjallisuudesta on laadittu sisällönanalyysin menetelmää käyttäen teoreettinen malli, johtamisen hengellisyyttä kuvaava luokittelu, jonka ohjaamana on toteutettu teemahaastattelu kuudelle lähinnä terveydenhuollossa toimivalle johtajalle sekä yksityisen että julkisen sektorin organisaatioissa. Haastatteluaineiston analyysi tapahtuu sisällön analyysillä. Johtamisen osalta tutkielmassa hyödynnetään transformationaalista johtamista koskevaa teoriaa. Tulokset vahvistavat teoriaa. Sote-johtajien hengellisyys on osin tiedostamatonta ja se koostuu useista elementeistä. Sote-johtajat ovat avomielisiä suhteessa hengellisyyteen, mutta pitävät terveydenhuollon ammateille yhteisiä arvoja; ihmisen kunnioittamista ja itsemääräämisoikeutta ensisijaisen tärkeänä yhteyksissä, joissa hengellisyyttä työyhteisöissä käsitellään. Evankelis-luterilaisen kulttuurin ja kasvatuksen vaikutus johtamisessa tunnistetaan, mutta lapsuudenkodin hengellisyyden merkitys on vähäistä. Suhde muutosjohtamiseen rakentuu vahvan ammatti-identiteetin ja henkilökohtaisten ominaisuuksien kautta. Hengellisyys muodostuu työ- ja elämänkokemuksen, kommunikaation ja työn vastapainona toimivien voimavarojen muodostamasta kokonaisuudesta, ja se tarkoittaa sote-johtajille yhteyttä omaan sisimpäänsä, sisäistä vuoropuhelua oman itsensä, korkeamman voiman ja/tai Jumalan kanssa. Yhteistyö hengellisten tahojen kanssa on yleistä, ja etenkin sairaalapapin kanssa tehtävää yhteistyötä arvostetaan, mutta yhteistyöltä edellytetään toimialan professionaalisten ja universaalien arvojen kunnioittamista. Sote-johtajien toiminnan taustalla vaikuttavat periaatteet, joiden teologisella tieteenalalla käsitetään kuuluvan työelämän hengellisyyteen, ja sote-johtajat käyttävät näitä elementtejä työvälineinään muutostilanteessa. Hengellisyyden voidaan todeta myös olevan eräänlaista sote-johtajan sisäistä transformaatiota; ihmisenä ja johtajana kasvamista, kehittymistä ja muuttumista.
-
(2017)Tutkin tässä tutkimuksessa millaisia merkityksiä kahdeksan Tampereen hiippakunnan kirkkoherraa antaa pappeudelle. Samoin tutkin sitä, millaisia merkityksiä kirkkoherrat antavat työssänsä pastoraaliselle johtamiselle ja miten se heidän mukaansa työssä näkyy. Tutkimuksen aineisto kerättiin teemahaastattelun avulla tammi-helmikuussa 2017 ja tutkimus analysointiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuksen mukaan pappeus merkitsee kirkkoherroille Jumalan antamaa kokonaisvaltaista kutsua. Tätä kutsua kirkkoherrat toteuttivat palvelemalla seurakuntaa. He halusivat pappeina tuoda Jumalan sanaa seurakuntalaisille ajankohtaisesti ja Raamattuun perustaen. Seurakunnan palvelemisessa tärkeänä osana kirkkoherrat kokivat läsnäolon ja seurakuntalaisten kohtaamisen. Kirkkoherrojen mukaan oma hengellisyys on tärkeä osa pappeutta. Tämän tutkimuksen perusteella pastoraalista johtaminen merkitsee kirkkoherroille seurakunnan kokonaisvaltaista johtamista. Tärkeänä osana tässä on huolehtia seurakunnan hengellisen perustehtävän toteutumisesta. Pastoraalisena johtajana kirkkoherra on seurakunnan hengellinen johtaja ja tähän kuuluu esimerkiksi huolehtia siitä, että seurakunnassa hoidetaan sakramenttien jakaminen oikein. Hallinto on osa pastoraalista johtamista. Kirkkoherra ei toteuta pastoraalista johtamista yksinään, vaan se tapahtuu yhdessä muiden ihmisten kanssa, sillä tutkimuksen perusteella pastoraalinen johtaminen nousee seurakunnan olemuksesta. Tutkimuksen mukaan pastoraalisessa johtamisessa täytyy käydä dialogia ihmisten kanssa, mutta kantaa myös johtajalle kuuluva vastuu. Pastoraaliseen johtamiseen kuuluu seurakunnan asioiden kokonaisvaltainen pohtiminen ja muutoksien johtaminen, jos seurakunnan toiminta sitä vaatii. Tutkimuksen perusteella voikin todeta, että kirkkoherran täytyy tarkastella yhteiskunnan muuttumista ja johtaa seurakuntaa sekä siinä toimivaa työyhteisöä vastaamaan näihin muutoksiin tarkoituksenmukaisesti.
Now showing items 1-6 of 6