Browsing by Subject "kansanlääkintä"

Tässä pro gradu -tutkielmassa analysoin, miten esimodernissa suomalaisessa haavaparannusperinteessä ja siihen liittyvässä magiaperinteessä on havaittavissa ihmismielen kognitiivisten mekanismien vaikutus. Aiemmassa suomalaista esimodernia magiaperinnettä käsittelevässä tutkimuksessa on pyritty välttämään magian teoretisointia kulttuurirajat ylittävänä ilmiönä, sillä magian yleistävään teoretisointiin liitetään helposti pejoratiivisia merkityksiä, joita jo sir Edvard B. Tylor ja sir James Frazer esittivät 1800–1900-lukujen vaihteessa. Irtisanoudun kuitenkin magian teoretisoinnin arvottavista konnotaatioista teoreettisen lähtökohtani avulla. Sovellan työssäni mielen kaksoisprosessointiteoriaa, jonka mukaan ihmismielessä toimii sekä nopeaa intuitiivista että hidasta reflektiivistä ajattelua. Näiden yhteistoiminta on taustalla niin sanotussa maagisessa ajattelussa. Jo Tylor, Frazer sekä Marcel Mauss esittelivät maagisen ajattelun periaatteet, ja he pitivät näitä luonnonläheisten kansojen primitiivisinä ajattelutapoina. Yksi tällainen periaate on maagisen tarttumisen periaate. Psykologit Carol Nemeroff ja Paul Rozin ovat kuitenkin 1980-luvulta lähtien tehdyissä kokeissaan todenneet maagisen ajattelun periaatteiden olevan palautettavissa ihmismielen prosessointitapoihin kulttuurirajat ylittävällä tavalla, ja tällainen ajattelu aktivoituu esimerkiksi inhon ja vaaran tunteen vaikutuksesta myös moderneilla länsimaalaisilla ihmisillä. Tutkielmassa käyttämäni aineisto on 1700-luvulta lähtien 1900-luvun alkupuolelle saakka kerättyä kansanparannusperinteestä kertovaa arkistoaineistoa, joka on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon. Aineisto jakautuu 390 loitsurunoon sekä 400 käytännön parannusohjeeseen. Analyysissä käyttämäni metodi on teoriasidonnaista laadullista analyysiä, joka jakautuu käsiteanalyysiin ja sisällönanalyysiin. Näiden avulla tarkastelen yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia teoreettisen viitekehyksen ja aineiston välillä. Analyysin perusteella tulen tulokseen, jonka mukaan suomalaisessa esimodernissa haavaparannuksessa on nähtävissä mielen mekanismeista kumpuavan maagisen tarttumisen ajatusmalli. Aineistossa tämä ilmenee useimmiten siten, että parannuksen tuntija uskoo, että haavaan on tarttunut sen aiheuttajasta tämän vihoiksi kutsuttu ominaisuus. Aineiston mukaan vihat voidaan poistaa haavasta useilla sellaisilla keinoilla, jotka myös noudattavat maagisen ajattelun periaatteita. Tulokseni mukaan maagisen ajattelun laukaisee haavaparannuksen yhteydessä erityisesti kielteinen suhtautuminen haavan aiheuttajaan sekä vaaran tunne. Lisäksi tulosteni mukaan vihoja on pidetty sellaisena vaivana, jolla on henkisiä merkityksiä, eikä niitä ole pidetty pelkästään fysiologisena vaivana. Tulokseni osoittavat, että myös magian kulttuurirajat ylittävän teoretisoinnin avulla voidaan saavuttaa syvempää tietämystä esimodernista suomalaisesta parannus- ja magiaperinteestä. Tällaiseen tiedonmuodostukseen ei tarvita Tylorin ja Frazerin mukaista arvottamista, jonka mukaan maaginen ajattelu olisi primitiivistä ja vain luonnonläheisten kansojen yhteydessä esiintyvää. Aineistoni ja teoreettisen lähtökohtani yhtymäkohdat osoittavat, että maaginen ajattelu on myös kulttuurirajat ylittävää esimodernin ja modernin välillä.