Browsing by Subject "lähetystyö"

Tutkimus koskee lähetystyöhön liittyvää vapaaehtoistyötä lähetysharrastuksen ja lähetyskasvatuksen ilmentäjänä. Tutkimuskontekstina on kristillinen opiskelijajärjestö Opiskelijain Lähetysliitto (OL). Tutkimuskysymykset ovat: Millainen lähetysharrastuksen konteksti OL on ollut vuosina 1972–2000? Millaista on OL:n antama lähetyskasvatus? Miksi nuorena aikuisena on toteutettu lähetysharrastusta OL:ssä? Miten tavoitteisuus ja intentionaalisuus ilmenevät OL:n vapaaehtoisilla? Tutkimusaineistona ovat OL:n arkisto- materiaalista toimintakertomukset ja jäsenanomukset, sekä haastattelut, joihin osallistuivat vuosien 1972–2000 kaikki 25 OL:n entistä puheenjohtajaa. Haastatteluista 20 oli teemahaastattelua ja viisi suoritettiin sähköpostitse. Arkisto- ja haastatteluaineisto analysoitiin laadullisella ja määrällisellä sisällönanalyysillä aineisto- ja teorialähtöisesti. Analysoinnin apuna käytettiin Atlas-ti ja Excel-tietokoneohjelmia. Tutkimuksen uskonnon- pedagogisina lähtökohtina ovat tilannesidonnainen oppimiskäsitys, erityisesti Laven ja Wengerin (1999) teoria sekä tavoitteisuuden ja intentionaalisuuden käsitteet Kansasen (1981, 2004) määritteleminä. Analysointirunkona koetellaan kasvatusmenetelmien yhteydessä Jonassenin (1995) mielekkään oppimisen kriteereitä ja osallistumissyiden kohdalla Yeungin (2004) vapaaehtoismotivaation mallia. Arkistoaineiston analyysi osoitti, että OL järjestönä muistuttaa seurakuntien lähetystoimintaa toimintaan osallistuvien määrien ja toimintamuotojen osalta, mutta poikkeaa siitä jäsenistön ikärakenteen puolesta. Haastatteluaineiston pohjalta tutkimuksessa luotiin OL:n lähetyskasvatuksen malli, jossa OL esiintyy oppimis- ympäristönä arvomaailman, kasvatustavoitteiden ja kasvatusmenetelmien näkökulmista. OL:n arvomaailmaa kuvaa post-moderni sekä-että -eetos, mikä näkyy ekumeenisena kristillisyytenä sekä kokonaisvaltaisena lähetyskäsityksenä. OL:n lähetyskasvatuksen mallin ytimen muodostavat tavoitteet. Päätavoitteena on lähetys- harrastuksen synty ja syveneminen, jonka alatavoitteita ovat: lähetyskipinän syttyminen, lähetysidentiteetin kehittyminen ja lähetystyöstä vastuunkantaminen jo nyt. Päätavoite sisältää siten emotionaalisen, kognitiivisen ja pragmaattisen ulottuvuuden. Sivutavoitteista horisontaalisia ovat omaan yhteisöön ja globaaliin maailmaan sosiaalistuminen, vertikaalisia taas ovat kristillisen spiritualiteetin kehittyminen ja uskonnollisen toiseuden kohtaamisen oppiminen. Pää- ja sivutavoitteet kuuluvat yhteen, sillä sivutavoitteiden tarkoitus on tukea päätavoitteen toteutumista. Tutkimus esittää, että tavoitteet kuvaavat yleisemminkin lähetyskasvatuksen tavoitteita, ja että niiden kautta voidaan hahmottaa lähetyskasvatuksen suhdetta missiologiaan ja piirteitä uskontokasvatuksen alueena. Mielekkään oppimisen kriteereistä tärkeimmiksi nousivat kontekstuaalisuus ja transfer. Kontekstuaalisuus merkitsi esimerkiksi lähetystyön konkreettista tukemista. Sen sijaan eri kulttuurien ja uskontojen konteksteissa lähetystyön tekemiseen tutustuminen tapahtui lähinnä asiantuntijaluennoilla. Kriteerien parempaan toteutumiseen havaittiin tarvittavan tiedostavampaa ohjausta ja tavoitteiden hahmottamista OL:n vastuunkantajien, asiantuntijoiden ja osallistujien parissa. OL:ään osallistumissyyt olivat haastatteluaineistossa yhtä moninaisia kuin muissakin vapaaehtoistyön tutkimuksissa, ja toisaalta niissä korostuivat nuorille ja nuorille aikuisille tyypilliset piirteet. Vertailemalla painotuksia Yeungin ja OL:n lähetyskasvatuksen mallien kautta muodostettiin OL:ään liittyvät lähetysharrastuksen orientaatiot, joita ovat: oman spiritualiteetin kehittäminen, yhdessä tekeminen, yhteisön kehittäminen ja lähetysprofessio. Orientaatiot ilmentävät lähetysharrastuksen vertikaalisesti ja horisontaalisesti sekä ulos- ja sisäänpäin suuntautuneita elementtejä. Tutkimuksen mukaan vahvasti sitoutuneilla vapaaehtoisilla näyttää olevan selkeä käsitys kasvatustoiminnan tavoitteisuudesta. Intentionaalisuudessa havaittiin eroja sekä sisällössä että määrässä. Osalle kasvatukselliset päämäärät ovat olleet vahvemmin osana vapaaehtoistyötä, kun taas osalla painopiste on ollut enemmän omassa osallistumisessa. Paljon intentionaalisuutta ilmeni yhteisön kehittämisen orientaatiossa. Lähetysprofession orientaatiossa tuotiin esille evankeliointia ja/tai lähetyskasvatusta sekä OL:ssä että OL:n ulkopuolella.

Tutkimuksessani tarkastelen miten Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen eli SLEY:n lähetystyöntekijä Tuulikki Korpinen kuvaa muistelmateoksessaan Seitsemän vuotta sotaisessa Japanissa Japanin uskontoja, tapoja ja normeja. Tarkastelen Korpisen teoksen perusteella, miten hän suhtautuu Japanin uskontoihin tapoihin ja normeihin, ja korostaako hän joitakin tiettyjä piirteitä Japanista tai japanilaisista. Tutkin myös mitkä seikat mahdollisesti vaikuttavat hänen suhtautumiseensa. Tutkin päälähdettäni lähilukemalla ja analysoimalla sitä, samalla ryhmitellen omiksi kokonaisuuksikseen tutkimuskysymykseeni liittyviä teemoja. Aikarajauksenani on vuodet 1939–1946. Etenen tutkimuksessani kronologisesti sekä osittain temaattisesti. Tarkastelen myös, muuttuvatko Korpisen mielipiteet ja suhtautuminen Japaniin ja japanilaisiin hänen siellä asumiensa vuosien aikana. Päälähteen lisäksi käytän myös muita painettuja lähteitä sekä sanoma- ja aikakauslehtiä, jotka tukevat päälähteeni analysointia. Päälähteeni sisältää runsaasti tutkimusaiheeseeni liittyvää materiaalia, ja vastaa kattavasti päätutkimuskysymykseeni ja tarkentaviin kysymyksiin. Korpinen kuvaa aikaansa Japanissa katkeransuloiseen sävyyn ja toisen maailmansodan aikaiset vaikeat olot korostuvat teoksessa. Teoksesta käy kuitenkin ilmi, kuinka Korpinen itsenäistyy joutuessaan yksin huolehtimaan työnteosta ja pienestä lapsesta. Hänen asemansa itsenäisenä naislähettinä on hyvin ainutlaatuinen ja haastava. Japanin omat uskonnot, shintolaisuuden ja buddhalaisuuden, Korpinen kokee läpi teoksensa toisina ja vieraina. Korpinen osoittaa kuitenkin kiinnostusta näitä uskontoja kohtaan. Teoksessa korostuu vahvasti länsimainen näkökulma. Korpinen vertaa kokemuksiaan usein Suomeen ja kristinuskoon, mutta on silti hyvin kiinnostunut japanilaisista tavoista ja normeista, vaikka ne näyttäytyvätkin hänelle usein outoina. Japanilaisia Korpinen kuvaa hyvinkin vaihtelevasti, ja usein negatiiviseenkin sävyyn. Aluksi Korpisen suhtautuminen on positiivisempaa, mutta olojen huonontuessa suhtautuminen varsinkin japanilaisiin muuttuu negatiivisemmaksi. Japanin normeja ja tapoja Korpinen ei kuvaa yhtä jyrkkään sävyyn. Kotiinpaluun yhteydessä Korpisen suhtautuminen japanilaisiin muuttuu taas lempeämmäksi heidän kokemiensa kärsimysten vuoksi. Korpinen korostaa japanilaisissa erityisesti niitä piirteitä, jotka erottavat heidät hänen mielestään länsimaalaisista.

Tässä tutkielmassa tutkittiin Suomen Lähetysseuran (SLS) tekemää työtä muslimien ja kristittyjen kohtaamispaikassa Brücke-Köprülla Saksan Nürnbergissä vuosina 1993-2004. Lähetysseura teki työtä yhteistyössä Baijerin maakirkon lähetysosaston (Missionswerk) sekä paikallisen St. Johanniksen seurakunnan kanssa. Päätutkimuskysymykseksi muodostui: mitä uskontojen välinen keskustelu Brücken työssä merkitsi? Tutkimuksessa selvitin myös sitä kehityskulkua, joka johti Brücken työn aloittamisesta sen lopettamiseen. Tutkin myös, mitä tavoitteita työllä oli ja minkälaisia haasteita työssä kohdattiin. Tutkimukseni tärkeimpänä lähteenä käytin Suomen Lähetysseuran arkistosta löytyviä Brücken työtä koskevia asiakirjoja. Käytössäni oli toimintakertomuksia, johtoryhmien ja lähettien kokousten pöytäkirjoja, sekä lähettien kiertokirjeitä. Käytin aineistona myös SLS:n julkaiseman Suomen Lähetyssanomien Brückeä koskevia artikkeleja. Selkeimmäksi syyksi dialogityön aloittamiselle Euroopassa nousi huoli Euroopan muuttuvasta uskonnollisesta kentästä. Kasvava sekularisaatio ja ei-kristittyjen maahanmuutto tekivät lähetystyön mielenkiintoiseksi myös Euroopassa. Työn tärkeimpiä tavoitteita olivat yhteiskuntarauhan edistäminen saksalaisten ja Saksan suurimman muslimiryhmän, turkkilaisten välillä, evankeliumin jakaminen muslimeille, sekä kiinnostuksen herättäminen muslimityötä kohtaan Baijerin kirkossa. Tärkeimpänä työvälineenä tavoitteiden saavuttamiseksi toimi dialogi. Dialogi-menetelmänä käytettiin niin kutsuttua todistuspalvelua, jossa pyrittiin siihen, että kristityt antaisivat yhteisissä keskusteluissa mahdollisimman avoimen ja kutsuvan todistuksen uskostaan ja sama mahdollisuus annettiin myös muslimeille. Dialogi toimi tärkeänä välineenä yhteyden avaamisessa saksalaisten turkkilaisten välille. Teemalliset keskusteluillat, yhteiset juhlat ja avoimet illat olivat esimerkkejä dialogin eri muodoista Brücken työssä. Dialogi merkitsi ensisijaisesti tasa-arvoista kahden ihmisen välistä keskustelua. Brücken työ päättyi SLS:n osalta, kun se liitettiin viralliseksi osaksi Baijerin kirkon työtä. Syy sille, että uskontodialogi nähtiin tärkeämpänä maakirkon puolella, oli etenkin 2000-luvun alussa kasvanut islamin radikalisaatio ja ulkomaalaisvihamielisyys.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen neljän Intiassa vuosina 1794-1866 vaikuttaneen protestanttisen lähetystyöntekijän aikalaiselämäkertoja. He ovat William Carey (1791l–1834), Michael Wilkinson (1797–1848), Edward Lynch Cotton (1813–1866) ja Alexander Duff (1806–1878). Tutkitut elämäkerrat kuuluvat lähetystyökirjallisuuteen, jota erityisesti evankelikaaliset yhteisöt suosivat. Careyn elämäkerta ilmestyi vuonna 1837, Wilkinsonin vuonna 1858, Cottonin vuonna 1872 ja Duffin vuonna 1879. Menetelmäni oli kuvailla heidän elämänkaartaan ja sen tärkeimpiä tapahtumia kysyen, tuottiko lähetystyö Intiassa heille sellaista elämän tarkoituksellisuutta, josta Viktor Frankl teoriassaan puhuu ja joka on konkreettinen, havaittavissa oleva. Franklin mukaan elämän tarkoitus voi täyttyä luovien arvojen eli tekemisen, elämysarvojen tai asennearvojen kautta. Lisäksi pyrin selvittämään, oliko Raamattu puhutellut heitä nuorina johtaen Intiaan lähtöön ja toimintaan lähetystyössä. Lähetystyön metodit ja suhtautuminen maan kulttuuriin ovat myös tutkimuskysymyksiä. Tutkimani ajanjakso Intiassa alkoi Careyn saapumisesta vuonna 1794 silloin lähetystyökiellossa olevaan maahan ja päättyi Cottonin hukkumiseen Ganges-virtaan vuonna 1866. Careylle Intiasta tuli toinen kotimaa, hän vaikutti siellä 40 vuotta. Wilkinson oli Intiassa 25 vuotta ja Duff yli 30 vuotta. Näin pitkät ajanjaksot kertovat lähetystyön tärkeydestä ja merkityksestä heille. Tosin Duff ja Wilkinson palasivat terveydellisistä syistä välillä kotimaahan. Cotton ehti olla Intiassa vain kahdeksan vuotta. Vanhana Duff palasi Skotlantiin, mutta omisti loppuelämänsäkin Intian lähetystyölle. Lähetystyön metodeihin heistä kolme antoi oman erityispanoksensa, jonka rinnalla jokaisella oli perinteinen saarna ja julistus. Carey nosti kansankieliset Raamatut lähetystyön metodien keskiöön. Wilkinsonin erityispanos oli käännynnäisten taloudelliseen riippumattomuuteen pyrkivän yhteisön perustaminen ja Duffin kristillisen opetuksen lisääminen intialaisten koulutukseen ja englannin kielen sekä länsimaisen tiedon tuominen oleelliseksi osaksi sitä. Cotton tuki näitä pyrkimyksiä, mutta hän oli hallintomies, Kalkutan piispa. He kaikki hyväksyivät britti-imperiumin ja sen oikeutuksen muuttaa Intiaa. He myös brittien tapaan uskoivat suurten muutosten olevan mahdollisia. Varsinkin Carey ja Duff asettivat itselleen epärealistisen suuria velvoitteita, he lähtivät Intiaan pelastamaan miljoonia sieluja kadotukselta. Duff ja Cotton katsoivat, että englannin kielen taito toisi mukanaan brittien hyvät tavat ja moraalin. Carey ja Wilkinson hyväksyivät Intian kansankielet ja käänsivät sille uskonnollisia tekstejä. Careylle kääntämisestä tuli hänen kuolemattoman maineensa perusta, hän työtovereineen teki ja painoi Seramporessa raamatunkäännöksiä 25 kielelle. Intian ihmisiin, historiaan ja kulttuuriin tutkitut lähetystyöntekijät suhtautuivat hieman ristiriitaisesti, mutta paheksuivat näkemiään pakanallisia tapoja ja rituaaleja. Vain Cotton hyväksyi jossain määrin myös aasialaisperäisen sivistyksen. Vieraan kulttuurin kestäminen edellytti elämysarvojen ylläpitämistä. Careylle niitä tuotti botaniikan harrastus ja nuoruuden ammatin, suutarin, askareet, Duffille matkustelu ja tekniset askareet. Cottonia miellyttivät taide-elämykset ja arkkitehtuuri, myös itämainen. Wilkinsonin harrastuksena mainittiin urheilu. Heille kaikille perhepiiri oli tärkeä, vaikka sitä kovin vähän kuvailtiin. Asennearvo eli suhtautuminen kärsimykseen ja onnettomuuksiin, oli heillä aluksi muutokseen pyrkivä. Omaan kuolemaansa he suhtautuivat arvokkaasti ja näkivät itsensä uudessa todellisuudessa. Tutkielman pääkysymykseen Intian lähetystyöstä tarkoituksellisen elämän muotona voidaan vastata, että Careyn, Wilkinsonin ja Duffin elämässä Intian lähetystyö oli sisäistetty uusitestamentillisena lähetyseetoksena ja tuotti heidän elämäänsä vahvan tarkoituksellisuuden. He lähtivät Intiaan pelastamaan sieluja, tuomaan sinne evankeliumin sanomaa. Cottonin suhde lähetystyöhön oli erilainen, muut katsoivat hänen soveltuvan sen hallinnollisiin tehtäviin, Kalkutan piispanistuimelle. Cotton vain suostui tähän.

Kysymys luterilaisen kirkon ja muun yhteiskunnan välisestä suhteesta on hyvin olennainen esimerkiksi kotimaassamme. Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirja Lähetys kontekstissa vuodelta 2005 käsittelee nykyaikaisen luterilaisen lähetystyön perusperiaatteita. Asiakirjaan teologiseen sisältöön ovat vaikuttaneet monenlaiset tekijät: luterilaisen teologian perintö, 1900-luvun alussa syntynyt ekumeeninen liike, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeinen roomalaiskatolisuus, 1900-luvun jälkipuoliskolla syntyneet kontekstuaalinen teologia sekä prosessiteologia. Lähtöoletus on, että lähetysasiakirjan teologia on toisenlaista kuin 1500-luvulla eläneen reformaattori Martti Lutherin teologia. Tutkielmani tavoite on avata näitä eroja erityisesti suhteessa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Tärkeässä osassa on siis kahden regimentin oppi. Aineistona tutkielmassa on käytetty edellä mainittua lähetysasiakirjaa ja sen taustoja valottavaa tutkimusta sekä Lutherin tekstejä ja niitä koskevaa tutkimusta. Metodina tutkielmassani on käytetty systemaattista analyysiä. Aineiston analyysi osoittaa, että luterilainen lähetysteologia on muuttunut hyvin paljon vuosisatojen saatossa. Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirjan edustama missiologiaan ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla prosessiteologian metodit sekä postkolonialistisen ideologian tavoitteet. Tämän kehityksen johdosta Luterilainen maailmanliitto on kasvanut erilleen Lutherin teologiasta etenkin kahden regimentin opin osalta.

Tutkielmassani tarkastelen postkolonialistista missiota käsitteenä sekä sen käytännön toteutumista maailmanlaajuisessa ekumeenisessa lähetysliikkeessä. Postkolonialistisella missiolla voidaan tarkoittaa sekä siirtomaa-ajan jälkeistä lähetystyön aikakautta että kriittistä kolonialismin jäänteiden reflektointia ja valtarakenteiden purkamista kristillisessä lähetystyössä. Tutkielmassani keskityn nimenomaan postkolonialistisen mission jälkimmäiseen merkitykseen eli siihen, miten lähetystyössä voidaan käsitellä kolonialistisen ajan haavoja ja miten voidaan tunnistaa ja vastustaa uuskolonialismin erilaisia muotoja. Tutkielmani on kirjallisuuskatsaus, ja menetelmänä käytän systemaattista analyysia. Aineistona käytän pääasiassa englanninkielistä missiologiaa, postkolonialismia ja maailmankristillisyyttä käsittelevää kirjallisuutta. Lisäksi perehdyn vuoden 2018 Arushan maailmanlähetyskonferenssin keskusteluihin ja puheenvuoroihin konferenssista julkaistun raportin pohjalta. Postkolonialistisen mission kannalta on keskeistä, että kirkot sitoutuvat marginaalien missioon. Marginaalien mission perustana on ajatus siitä, että yhteiskunnan marginaaleissa elävistä ihmisistä, joita on ennen pidetty lähetystyön kohteina, tuleekin lähetystyön keskeisimpiä toimijoita. Jumalan rakkaus ja evankeliumin ilosanoma murtautuu tähän maailmaan köyhien ja syrjittyjen kautta. Postkolonialistisessa missiossa tulee myös edetä kohti tasavertaista kumppanuutta eri toimijoiden välillä. Länsimaisten kirkkojen tulee harjoittaa itsetutkiskelua, jotta he voivat luopua kolonialistisista asenteista lähetystyössä ja luoda vastavuoroista kumppanuutta. Kirkot voivat luoda kumppanuutta toistensa kanssa osoittamalla molemminpuolista avoimuutta ja kykenemistä haavoittuvaisuuteen.

Pro-gradu-tutkielmassani tavoitteeni on tutkia miten Skandinavia ja itäinen Eurooppa kääntyivät kristinuskoon Adam Bremeniläisen ja Nestorin kronikoiden antaman kuvan mukaan. Ensimmäinen pääkysymys tutkimuksessani on selvittää miten kronikoissa esitetään Skandinavian ja itäisen Euroopan kristillistyminen. Toisen pääkysymyksen on tarkoitus selvittää mitkä asiat ovat vaikuttaneet kronikoiden kirjoittajien syihin kertoa asiat tietyllä tavalla. Saadakseni vastauksen kahteen pääkysymykseeni, etsin vastauksen alakysymyksiin, joista ensimmäinen vastaa siihen, ketkä tekivät lähetystyötä. Selvitän minkälainen rooli oli paaveilla, hallitsijoilla ja hiippakunnilla kristinuskon levittämisessä. Toinen alakysymys käsittelee kristinuskon juurruttamista. Selvitän minkälaisia keinoja lähetystyössä käytettiin ja tapahtuiko lähetystyö pakkokäännyttämisen kautta vai rauhanomaisesti. Selvitän myös minkälaisia arvoja ja tapoja Skandinaviassa ja itäisessä Euroopassa oli ennen kuin nämä alueet kääntyivät kristinuskoon ja miten näihin tapoihin suhtauduttiin lähetystyöntekijöiden keskuudessa. Taustaluvussa selvitän ensiksi, minkälaista lähetystyö oli tutkimusajankohtaani edeltävällä ajalla eli ennen 800-lukua. Sen jälkeen tutkin, miten Skandinavia ja itäinen Eurooppa kääntyivät kristinuskoon nykytutkimuksen mukaan. Tämä auttaa minua selvittämään, miten kronikoiden antama kuva eroaa nykytutkimuksen antamasta kuvasta. Käytän tutkielmassani lähteinä kahta keskiajalla kirjoitettua kronikkaa. Toinen on nimeltään Adam Bremeniläisen kronikka ja se kertoo Hampurin-Bremenin arkkihiippakunnan arkkipiispojen historiasta ja näiden lähetystyöalueeseen kuuluneen Skandinavian tapahtumista 800-luvulta 1000-luvun puoliväliin asti. Toinen kronikka, Nestorin kronikka, kertoo itäiseen Eurooppaan 800-luvulla muodostuneen Rusin ruhtinaskunnan historiasta 1100-luvun puoliväliin saakka. Tutkimuskirjallisuutena käytän lähetystyön ja kristinuskon historiasta sekä Euroopan historiasta kertovia teoksia. Tulosluvussa esittelen tutkielmani keskeiset tulokset. Niiden mukaan Adam Bremeniläisen ja Nestorin kronikoiden antama kuva Skandinavian ja Rusin valtakunnan kristillistymisestä on osin samanlainen nykytutkimuksen edustaman kuvan kanssa. Tutkimustulosteni mukaan kronikoiden kirjoittajilla oli voimakas halu esittää kristillistyminen tavalla, joka ei mukaillut aina todellisia tapahtumia. Adam Bremeniläinen halusi puolustaa Hampurin-Bremenin arkkihiippakunnan ja sen arkkipiispojen asemaa Skandinavian lähetysalueen johtajana ja tämän takia liioitteli arkkihiippakunnan roolia Skandinavian kristillistymisessä. Nykytutkimuksen mukaan Englannista tulleella lähetystyöllä oli Hampurin-Bremenin lähetystyötä merkittävämpi rooli kristinuskon leviämisessä Skandinaviaan. Tulosten mukaan Nestorin kronikassa kristinuskon tulo Rusiin kuvataan tavalla, joka pyrkii luomaan kuvan itäisestä kristinuskosta ainoana ja oikeana uskontona, ja joka haluaa korostaa Rusin valta-asemaa. Tulosten mukaan kronikka ei kerro Rusin hallitsijoiden maallisista syistä kääntyä kristinuskoon. Nykytutkimuksen mukaan Rusin hallitsijat päättivät kääntyä kristinuskoon nimenomaan maallisten syiden takia. Vaikka kronikat mukailevat suurelta osin todellisia tapahtumia, voidaan niiden kuvaus kristinuskoon kääntymisestä nähdä pikemminkin puolustuksena ja ylistyksenä Hampurin-Bremenin arkkihiippakuntaa ja Rusin ruhtinaskuntaa kohtaan, kuin kuvauksena todellisista tapahtumista.

Tarkastelen 1973-luvulla syntynyttä juutalaislähetystä tekevää Jews for Jesus-liikettä ja sen vastareaktiona 1985-luvulla syntynyttä vastalähetystyötä tekevää Jews for Judaismjärjestöä. Analysoin tutkimuskohdetta modernia amerikanjuutalaisuutta, messiaanisen juutalaisuuden kehitystä sekä toisen maailmansodan jälkeistä juutalaiskristillistä dialogia vasten. Jews for Jesus on Moishe Rosenin perustama messiaaninen juutalainen järjestö, jonka tavoitteena on pelastaa juutalaiset julistamalla heille kristillinen evankeliumi. Jews for Judaism taas on ortodoksijuutalaisen rabbi Bentzion Kravitzin perustama vastalähetystyötä tekevä järjestö, joka on syntynyt vastarintaliikkeeksi juutalaisiin kohdistuvaa lähetystyötä tekeville tahoille. Tutkin järjestöjen välistä konfliktia. Tuon esiin konfliktin taustalla olevat erimielisyydet ja sen, millä tavalla taistelua on käyty. Lisäksi kysyn kuinka kummatkin tahot määrittelevät itsensä ja oman missionsa, ja kuinka kilpakumppanit näkevät toistensa edesottamukset ja motiivit. Rajaan tutkimuksen kohdistumaan yksinomaan Yhdysvaltojen tilanteeseen, mikä on luontevaa, sillä sekä Jews for Jesus että Jews for Judaism aloittivat toimintansa siellä. Keskeisimpiä lähteitäni ovat organisaatioiden omat WWW-sivut sekä Moishe Rosenin juutalaislähetyksen opaskirja ”Witnessing to Jews” ja Bentzion Kravitzin vastalähetystyön käsikirja ”The Jewish Response to Missionaries: Counter Missioanry Handbook”. Monet erimielisyydet koskivat samoja aiheita, joita juutalaiskristillisessä dialogissa on käyty läpi toisen maailmansodan jälkeen. Kysymys, millä tavoin näiden kahden organisaation näkemysten vastakkainasettelu suhteutuu aiemmin käytyyn juutalaiskristilliseen dialogiin, on tutkimuksessani sivukysymyksenä. Käsittelen sivukysymyksenä myös sitä, kuinka tavoin Jews for Jesus suhtautuu kristilliseen sionismiin. Selvittääkseni, miten kampanjaa on käyty käytännön tasolla, olen tutkinut Jews for Jesusin Behold Your God- evankeliointikampanjaa koskenutta uutisointia pohjois-amerikkalaisissa sanomalehdissä vuosina 2001–2006. Tulkitsen suurimpien erimielisyyden aiheiden olleen Jews for Jesusin näkemyksen, että Jeesus oli messias, Jumalan poika ja ihmisten ja Jumalan välinen välittäjä. Myöskään Uudesta testamentista noussut ajatus, että Jeesuksen tuoma uuden liiton täyttymys korvaisi vanhatestamentillisen juutalaisten liiton, ei sopinut juutalaiseen ajatusmaailmaan. Jews for Judaism ei nähnyt syytä, miksi ensimmäinen liitto ei enää olisi voimassa Keskeisimpiä konfliktin syitä oli myös Jews for Jesusin näkemys itsestään juutalaisina ja kristittyinä yhtä aikaa. Jews for Judaismin ehdoton kanta oli, ettei uskontoja voinut yhdistää. Jews for Jesus sai osakseen ankaraa kritiikkiä Jews for Judaismin ja juutalaisyhteisöjen taholta. Heitä syytettiin valheellisen sanoman levittämisestä. Jews for Jesus uskoi, että näillä syytöksillä pyrittiin vain kääntämään ihmisten huomio pois heidän julistamastaan sanomasta. Jews for Jesus syytti Jews for Judaismia siitä, että nämä loivat pelon ilmapiiriä propagandallaan ja saivat sitä kautta rahaa toimintaansa juutalaisilta tahoilta. Tulkitsen, että kumpikin taho halusi pelastaa juutalaiset ja oli valmis taistelemaan heidän puolestaan. Panoksena oli Jews for Judaismilla juutalaisuuden säilyminen ja Jews for Jesusilla juutalaisten kuolemanjälkeinen pelastuminen. Vastapuoli oli lähes demonisoitu suureksi valehtelijaksi. Näistä lähtökohdista käsin yhteentörmäys oli väistämätön ja yhteisymmärrys vaikutti mahdottomalta saavuttaa.