Browsing by Subject "lähimmäisenrakkaus"

Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on ollut selvittää, miten lähimmäisenrakkauteen perustuva palvelu ilmenee Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjan Palvelu -alaosaston virsissä. Tutkimuksessa on tarkasteltu narratiivisella otteella sitä, millaiset tekijät toimivat lähimmäisten palvelemisen perusteluina tai motivoivat ihmistä palveluun sekä sitä, millä tavoin lähimmäisten palveleminen toteutuu tai ei toteudu aineiston virsissä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii Tuomo Mannermaan tulkinta Lutherin teologian kahdesta rakkaudesta, joita ovat Ihmisen rakkaus ja Jumalan rakkaus. Tutkimus on laadullinen ja tutkimusaineisto perustuu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjan Palvelu -alaosastoon, ja sen mukaisesti aineisto käsittää 14 virsitekstiä. Tutkimusaineiston narratiivit on ensin analysoitu teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Lisäksi aineisto on analysoitu hyödyntämällä Zeno Vendlerin aikakehysten analyysia. Tämän jälkeen aineisto on analysoitu narratiivisen analyysin keinoin. Narratiivisen analyysin tuloksena aineistosta on muodostettu neljä erilaista tyyppikertomusta, jotka on nimetty: 1) Muistuttajan, 2) Esikuvan seuraajan, 3) Synnintuntoisen ja 4) Yhteisvastuullisten tyyppikertomuksiksi. Kaikki tyyppikertomukset toivat omilla painotuksillaan esiin Ihmisen rakkauden ja Jumalan rakkauden vaikutuksen ihmisten välisissä suhteissa sekä ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa. Muistuttajan tyyppikertomus korostaa kristityn vastuuta välittää pelastusta lähimmäistensäkin pelastukseksi. Esikuvan seuraajan tyyppikertomuksessa Kristuksen teot motivoivat kristittyä toimimaan lähimmäistensä hyväksi samoin, kuin Kristus on toiminut hänen hyväkseen. Synnintuntoisen tyyppikertomus nostaa esiin ihmisen kokemuksen kyvyttömyydestään palvella lähimmäisiään, mutta myös uskon armoon ja uudistumiseen. Yhteisvastuullisten tyyppikertomuksessa on havaittavissa kasteen sakramentin vaikutus kristityn vastuuseen ja yhteiseen työhön. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan havaita, että aineiston virret vaikuttavat täydentävän toisiaan. Erilaisten painotustensa vuoksi ne voivat siten antaa erilaisia näkökulmia lähimmäisenrakkauteen perustuvaan palveluun ja tarjota käyttömahdollisuuksia erilaisiin tilanteisiin ja tarpeisiin.

Tässä tutkimuksessa tutkitaan psykoottisten sielunhoitoa pastoraalipsykologisesta näkökulmasta käsin. Päätutkimuskysymyksiksi muodostuivat: Millainen on Gaetano Benedettin samastumiskäsitys ja mitä annettavaa sillä on psykoottisten sielunhoidolle? Näihin päätutkimuskysymyksiin liittyvät olennaisesti myös kysymykset siitä, mikä on Benedettin näkemys skitsofreniasta ja miten tämä näkemys ja sen kautta muodostunut psykoterapeuttinen ajattelu kytkeytyvät suomalaisen sielunhoidon ihmiskäsitykseen. Samastumiskäsityksen pastoraalipsykologista kontekstia syvennetään tutkimuksessa tarkastelemalla sen suhdetta Matti Hyrckin SPT–teorian eli suhteessaolon perusmielikuvien teorian Parantajan muotoiseen objektimielikuvaan ja siihen liittyvään Sijaiskantajan muotoiseen jumalakuvaan sekä niiden pohjalta nouseviin ristinteologisiin näkemyksiin lähimmäisyydestä. Tutkimusaineisto koostuu Benedettin teoksista ”Kliininen psykoterapia”, ”Tutkielmia skitsofreniasta” ja ”Psychotherapy of Schizophrenia”, hänen Psykoterapia–lehdessä ilmestyneistä suomenkielisistä artikkeleistaan sekä kahdesta englanninkielisestä artikkelista. Tutkimusmetodi on systemaattinen analyysi. Benedetti hahmottaa näkemystään skitsofreniasta ensi sijassa suhteessaolon häiriintymisen näkökulmasta. Skitsofrenian keskiöön nousevat autismi ja harhaluulo, jotka liittyvät integraation puutteeseen symbioottisen ja erillisen itsen välillä. Tätä kautta skitsofrenian hoidon keskiöön nousee sellainen tapa olla vuorovaikutuksessa, joka voisi mahdollistaa näiden osien integroitumisen ja siten harmonisen itsen muodostumisen. Tämän yhteyden kokemuksen saavuttaminen vaatii terapeutilta sellaista astumista sairaan maailmaan, samastumista, joka ylittää tavanomaisen eläytymisen. Benedettin samastumiskäsitys voidaan kiteyttää seuraavasti: Samastuminen on sekä tietoisella että tiedostamattomalla tasolla toteutuvaa sijaiskantamisen muotoista lähimmäisenrakkautta. Sijaiskantamisen muotoinen lähimmäisenrakkaus muodostaa kristinuskon keskeisen ytimen ja Benedettin samastumiskäsitys määrittää sitä tapaa, jolla tätä lähimmäisenrakkautta voi toteuttaa asianmukaisella tavalla myös tiedostamattomalla tasolla suhteessa psykoottiseen ihmiseen. Näin Benedettin samastumiskäsityksellä on paljon annettavaa psykoottisten sielunhoidolle ja se nousee siinä keskeiseksi ja perustavaksi ilmiöksi niin teorian kuin käytännönkin tasolla. Siten Benedettin samastumiskäsityksen tutkimuksen voidaan nähdä olennaisesti kehittävän ja syventävän myös psykoottisten sielunhoidon pastoraalipsykologista ymmärrystä. Tämä ymmärrys koskee myös luonnollisesti kaikkea sielunhoidollista toimintaa ja Benedettin samastumiskäsitykseen liittyviä huomioita voidaan varmasti menestyksellisesti hyödyntää kaikessa sielunhoidollisessa toiminnassa. Tämä koskee erityisesti suomalaista sielunhoitoa, jonka ihmiskäsitykseen Benedetti on eksistentiaalianalyyttisen ajattelunsa kautta vaikuttanut. Samastumista tiedostamattomalla tasolla kuvaavat kolme keskeistä käsitettä: myönteistäminen, progressiivinen psykopatologia ja transitionaalisubjekti. Näissä käsitteissä kuvattujen prosessien kautta psykoosi dualisoituu ja syntyy terapeuttinen symbioosi. Vain tätä kautta potilaan aito erillistyminen ja minän osien integroituminen voivat toteutua. Edellä mainitut Benedettin samastumiskäsitykseen sisältyvät ilmiöt näyttäytyvät ja sekoittuvat toisiinsa jaetuissa unissa, kanssakärsimyksessä, tietynlaisissa transferenssi–ilmiöissä sekä terapeuttisissa oivalluksissa. Tutkimuksesta käy ilmi, että Benedettin samastumiskäsitys, Hyrckin SPT–teoriaan sisältyvä Parantajan muotoinen objektimielikuva ja siihen liittyvä Sijaiskantajan muotoinen jumalakuva, sekä ristinteologiset näkemykset lähimmäisyydestä ovat hyvin samankaltaisia ja lähellä toisiaan, sillä ne kaikki pohjaavat vahvasti ajatukseen sijaiskantamisesta. Samastumisilmiötä voidaankin hahmottaa Parantajan muotoiseen objektimielikuvaan liittyvän container–funktion ja sen pohjalta muodostetun ”Sijaiskantaja”–jumalakuvan psykoosipsykoterapeuttisena ja psykoosisielunhoidollisena sovelluksena. Benedettin näkemys ja ristinteologiset näkökulmat lähimmäisyydestä voidaan parhaiten ymmärtää lähimmäisenrakkauden ja sen pohjalta syntyvien asenteiden ja tekojen kautta. Benedettin samastumisilmiön määrittäminen ja tutkiminen voidaan nähdä myös kristillisen lähimmäisenrakkauden tiedostamattomien juurien tutkimuksena, sillä samastumisen voidaan nähdä muodostavan empatian tiedostamattoman pohjan. Samastumisella on siten hyvin keskeinen ja perustava merkitys kaiken pastoraalipsykologisen ja sielunhoidollisen tutkimuksen kannalta.