Browsing by Subject "motivaatio"

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään miten isoskoulutusta järjestetään eräässä eteläsuomalaisessa seurakunnassa, miksi nuoret haluavat osallistua isoskoulutukseen ja mitä he oppivat koulutuksen aikana. Tutkimuksen taustan muodostavat aiemmat, lähinnä kvantitatiiviset isostutkimukset, joissa on selvitetty esimerkiksi isosten motivaatiotyyppejä ja isostoiminnan historiaa. Lisäksi taustana käytetään Kirkkohallituksen Isostoiminnan linjaukset -asiakirjaa. Tutkimustuloksia peilataan myös opetuksen suunnittelun ja oppimistulosten yhteyttä koskevaan teoriatietoon. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivista. Tutkimusaineisto kerättiin yhden evankelisluterilaisen seurakunnan isoskoulutusryhmiltä ja ryhmien kahdelta kouluttajalta isoskoulutuskaudella 2015–2016. Lisäksi aineistona oli tutkimusseurakunnan isoskoulutussuunnitelma kyseiselle isoskoulutuskaudelle. Tutkittavat nuoret olivat aineistonkeruuhetkellä 15–16-vuotiaita ja yhteensä heitä oli 40 henkilöä. Isosia koskeva aineisto kerättiin kyselylomakkeilla kahtena ajankohtana, syksyllä isoskoulutuksen alkupuolella ja kevättalvella koulutuksen päättyessä. Isoskoulutuksen ohjaajien haastattelut toteutettiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla noin isoskoulutuksen puolivälissä. Aineisto analysoinnissa käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä ja narratiivista analyysiä. Keskeisimpinä tutkimustuloksina voidaan todeta, että nuoret osallistuivat isoskoulutukseen suurella motivaatiolla ja odottivat oppivansa koulutuksen aikana runsaasti erilaisia tietoja ja taitoja liittyen isosen tehtäviin, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja kristinuskon laajempaan ymmärtämiseen. Nämä oppimistoiveet toteutuivat hyvin suurimmalla osalla tutkittavista. Moni nuori koki saaneensa isoskoulutuksesta itselleen jotakin sellaista, jota voi hyödyntää myös arkielämässä, esimerkiksi rohkeutta kohdata tuntemattomia ihmisiä. Isoskoulutus järjestettiin tutkimusseurakunnassa noin seitsemän kuukauden ajan viikoittaisina iltatapaamisina. Kouluttajat nimesivät isoskoulutuksen tärkeimmiksi tavoitteiksi kasvattaa nuorista toimeliaita ja tehtävänsä hyvin hoitavia isosia sekä antaa heille rakennusaineita oman identiteetin ja ajattelumaailman kehittämiseen. Kaksivaiheisen aineistonkeruun ansiosta tutkittavista oli mahdollista muodostaa tyyppitarinoita. Tutkimus osoittaa, että suurin osa nuorista oli tullut innolla isoskoulutukseen ja saanut siltä kaiken, mitä toivoi. Osa oli yllättynyt positiivisesti koulutuksen annista, muutamat olivat joutuneet pettymään. Pääosin isoskoulutus oli kuitenkin tarjonnut nuorille hyviä kokemuksia, uusia ystäviä ja mahdollisuuden henkiseen ja hengelliseen kasvuun.

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joita Yhteisvastuukeräys on käyttänyt keräysesitteissään houkutellakseen ihmisiä osallistumaan keräykseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytettyjen keinojen yhteensopivuutta luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Tutkielman näkökulma on eettinen. Tutkittava aineisto on koottu Kirkkopalveluiden arkistosta ja se sisältää Yhteisvastuukeräyksestä vuosittain julkaistut keräysesitteet vuosilta 1959, 1960, 1974 sekä vuodesta 1979 vuoteen 2003. Luterilaisen sosiaalietiikan osalta tutkimuksessa tukeudutaan erityisesti suomalaiseen tutkimustraditioon, jota edustavat Antti Raunio, Tuomo Mannermaa sekä Jaana Hallamaa. Tutkimus on toteutettu referoimalla ja analysoimalla aineistoa sekä erilaisia tekstikokonaisuuksia ja pyrkimällä muodostamaan niiden pohjalta tutkimustehtävän kannalta mielekkäitä temaattisia kokonaisuuksia. Tutkielma sisältää neljä päälukua, joista ensimmäisessä käsitellään Yhteisvastuukeräyksen historiaa. Katsauksen tarkoituksena on esitellä keräyksen taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet sen toimintaan sekä keräysorganisaation diakonisen itseymmärryksen muodostumiseen. Seuraavat kolme päälukua käsittelevät aineiston pohjalta muodostettuja temaattisia kokonaisuuksia. Ensimmäinen kokonaisuus esittelee palkitsemisen yhtenä lahjoittamiseen rohkaisevana motivaatiotekijänä. Tutkimuksessa esitetään, että palkitseminen on osoitus pyrkimyksestä hyödyntää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Käyttämällä hyväksi tätä ominaisuutta Yhteivastuukeräys jättää huomioimatta sen, että luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sisäinen motivaatio on teon arvioinnin kannalta olennainen tekijä ja moraalin tehtävänä on pyrkiä paljastamaan väärät ja itsekkäät motiivit. Toisaalta palkitseminen näyttää olevan myös vastoin Antti Raunion esittämää tulkintaa kristillisen avustutyön perusteista. Kristillisen avustustyön tulisi pohjautua lahjan-ajatukseen eikä sillä tulisi pyrkiä tavoittelemaan ulkopuolisia päämääriä tai palkintoja. Toinen temaattinen kokonaisuus käsittelee lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tarpeisiin vastaamista motivaatioon vaikuttavana tekijänä. Yhteisvastsuukeräyksen esitteissä lähimmäinen on kuvattu kahdella tavalla: avun tarvitsijana ja avun vastaanottajana. Esitystavoilla on pyritty vakuuttamaan lahjoittaja siitä, että apu on tarpeen ja että avun vastaanottaja kykenee hyödyntämään saamansa tuen. Lähimmäinen avun tarvitsijana ja lähimmäisen tarve näyttävät olevan laupiaaseen samarialaiseen liitetyn vertauksen ja Kultaisen säännön mukaan myös luterilaisen tarkestelutavan keskiössä. Toisaalta nykyinen hyvinvointiyhteikunnan malli, jota myös luterilainen sosiaalietiikka korostaa, edellyttää ihmisiltä taloudellista itsenäisyyttä sekä halua toimia tuottavalla tavalla yhteisön hyväksi. Nämä näkökulmat yhdessä näyttävät tukevan Yhteisvastuukeräyksen käyttämää esitystapaa. Kolmas temaattinen kokonaisuus esittelee auttamisen päämääriin ja tavoitteisiin viittavat tavat motivoida lahjoittajaa. Löydetyt keinot jakaantuvat kahteen ryhmään sen mukaan onko niissä pyritty viittaamaan auttamisella konkreettisesti saavutettuihin tuloksiin vai arvoihin. Molemmat lähestymistavat kutsuvat lahjoittajaa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä. Lutherin käsitys omaisuudesta, sen käytöstä sekä oppi pelatuksesta, joka on ihmisen omista teoista riippumaton, vaikuttivat yhdessä siihen, että luterilaiseen sosiaalieettiseen ajatteluun voitiin luontevasti yhdistää ajatus köyhyydestä yhteiskunnallisena epäkohtana. Toisaalta valtiolle siirtynyt päävastuu huolehtia köyhistä ja huonompiosaisista, on vaikuttanut kirkon mahdollisuuksiin toimia aktiivisena auttajana. Konkreettisen auttamistyön sijaan kirkon köyhyyden vastainen työ painottuu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Yhteisvatuukeräyksen esitteissä kantaaottavuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin sijaan on panostettu avustustyön konkreettisuuteen ja yksilön vastuuseen ja vaikutusmahdollisuuksiin.

Tämä on laadullinen tutkimus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Espanjan Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan vapaaehtoistyöstä ja sen merkityksestä seurakunnalle ja vapaaehtoistyöntekijöille. Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia syitä, miksi vapaaehtoiset osallistuvat työhön, mikä heitä motivoi ja mitä he kokevat saavan työstänsä. Toinen lähestymistapa tutkimusongelmaan, seurakunnan vapaaehtoistyön merkitykseen, oli haastatella virassa olevaa henkilökuntaa ja selvittää työn tärkeyden merkitystä organisaattorin eli seurakunnan näkökulmasta. Tutkimusaineisto koostuu vuosina 2015,2016 ja 2017 tehdyistä viidestätoista seurakunnan vapaaehtoisen ja kolmen virassa olevan työtekijän haastatteluista. Seurakunnan työntekijöistä haastateltiin johtavaa pappia, talvipappia ja diakoniapappia. Haastattelut suoritettiin teemahaastatteluna. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä, jossa teemahaastattelukysymykset nauhoitettiin kovalevyllä varustetulle nauhurille, jonka jälkeen aineisto litteroitiin, redusoitiin ja abstrahoitiin. Vapaaehtoisten sitoutuminen ja innokas osallistuminen seurakunnan tehtäviin oli tutkimusongelman kannalta tärkeää. Se antoi perustelut kysymykselle, mitä vapaaehtoistyö merkitsee seurakunnalle ja vapaaehtoistyöntekijöille. Vapaaehtoisten motivaatio oli korkea. Tutkielmassa tarkasteltiin kysymyksiä, mitä työsi antaa tekijälleen ja mitä se antaa kirkolle. Tavoitteena oli selvittää, miksi ja mihin seurakunta tarvitsee vapaaehtoisia ja toisaalta, mitä kokemuksia ja tuntemuksia työntekijöillä on. Tuloksena muodostui viisi pääluokkaa vapaaehtoistyön merkityksestä. Aurinkorannikon suomalainen seurakunta on aktiivinen toimija. Siellä toimii noin 120 vapaaehtoistyötekijää. Tutkielman tuloksista voi havaita, että ulkosuomalaisuus yhdistää heitä ja tärkeä motivaation lähde on yhdessä tekeminen muiden suomalaisten kanssa. Vapaaehtoisista valtaosa on eläkeläisiä, jolloin heille annetut tehtävät ja työt ovat osa heidän elämäänsä Espanjassa. Tutkielmassa myös osoitettiin, että sopivasti rytmitettynä vapaaehtoistyö antaa tekijälleen viikkoon sopivan rytmin, jolloin he kokevat työnsä myös tärkeäksi osaksi omaa ajankäyttöään. Seurakunnan toiminta luo yhteisöllisyyttä. Kirkon tehtävät ja pastorin tavoitettavuus havaittiin tutkimuksessa tärkeäksi. Tunnelma haastatteluissa oli rento ja haastattelijan havaintona oli, että seurakuntakodin toiminta oli osa vapaaehtoistyöläisten arkea. Vapaaehtoistyö on tutkimuksen mukaan välttämätön osa seurakunnan toiminnassa.