Browsing by Subject "muutos"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lastenohjaajien yksittäisiä kokemuksia ammatti-identiteetistään muutoksissa suhteessa organisaatioonsa. Tutkielman teoreettinen viitekehys asettuu postmoderniin tutkimukseen, jonka avulla saadaan pehmeää, vähemmän teoreettista tietoa tutkittavasta aiheesta, paikallisuudesta ja informanttien merkityksenannosta. Tutkielma toteutettiin aineistotriangulaatiossa. Aineistona toimivat 30 lastenohjaajan esseetä kahdesta seurakuntayhtymästä aiheesta ” Minä kirkon lastenohjaajana”, sekä viiden lastenohjaajan haastattelut. Aineistoon sisältyy puolistrukturoitu taustatietolomake ja elämänjanan piirtämistehtävä. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla, jossa aineisto keskusteli teorioiden kanssa. Yhtenä ohjaavana teoriana käytettiin James W. Fowlerin uskon kehitysvaihe- ja kutsumusteoriaa. Analyysi esitellään teemoittain abstrahoituna. Ammatti-identiteettiä rakentavat käsitykset omasta osaamisesta ja organisaatiosta, palautekeskustelut ja motiivit. Lastenohjaajat toimivat uskonnollisina spesialisteina kasvatustyössä. Ammatti-identiteetti- ja kutsumuskäsitykset, arvot, länsimainen uskonnollisuus, kirkko organisaationa sekä lastenohjaajien koulutusparadigma ovat jatkuvassa muutoksessa, mikä vaikuttaa ammattikunnan identiteettiin. Länsimainen yhteiskunta suhtautuu uskontoon uskonnonvapauden ja positiivisen neutraliteetin arvomaailman mukaisesti. Kirkossa vaikuttavat perinteinen ja edistyksellinen linja yhtä aikaa. Koulutusarvot muuttuvat uusliberalistisiksi. Ammatti-identiteettikäsitys on nyt joustava ja yrittäjämäinen. Kutsumus ammattiin on teoriassa muuttunut itsensä toteuttamiseksi. Lastenohjaajien seurakuntakäsitys on sekä hengellinen, että diakoninen. Lastenohjaajat erottavat työorganisaatiostaan kirkosta ideaalin ja konkreettisen ulottuvuuden. He kokevat vanhempiensa ja ideaalin kirkon arvojen vastaavan omia arvojaan, jotka ovat yhteisön määritteleminä kristillisiä. Ideaali lastenohjaaja vastaa lastenohjaajien omaa kokemusta itsestä ammattilaisena. Ideaalin lastenohjaajan ominaisuuksiin kuuluvat kokemusten mukaan vuorovaikutustaidot kasvatuskumppanuudessa ja lapsilähtöinen työote. Teknisiä taitoja ei koeta ammatin ydinosaamisalueisiin kuuluvaksi. Protestanttinen työetiikka vaikuttaa yhä lastenohjaajien työmotivaationa paikallisesti. Haluaminen lastenohjaajan ammattiin ja lasten kanssa työskentelyyn toimii koulutusmotivaationa. Informantit ovat käsittäneet työnsä motiiviksi myös lähimmäiseen suuntautumisen, vaikka suurin osa heistä ei tietoisesti koe kutsumusta alan valitsemisen syyksi. Tämä lähimmäiseen suuntautuminen voidaan silti tulkita luterilaisen kutsumuskäsityksen mukaiseksi motiiviksi toimia kirkon töissä. Koulutususkon ja meritokratian paradigma aiheuttaa edelleen lastenohjaajien ammatti-identiteetille haastetta, koska myös sydämen sivistys, sekä työ- ja elämänkokemus koetaan ammattiin pätevöittävinä tekijöinä koulutuksen rinnalla. Lastenohjaajien liittäminen koulutuksessa ensin hoitotyöhön, sitten opetustoimeen ja nyt yrittäjyyteen aiheuttaa koulutuksen ja työelämän kohtaamisissa epäselvyyttä ammatti-identiteetistä. Entiset ja uudet käsitykset muokkaavat toisiaan. Hengellisyyden väheneminen koulutuksessa muuttaa lastenohjaajien ammatti-identiteettiä. Lastenohjaajien kokemukset osaamistasostaan ja työnkuvat ovat laaja-alaisia, mikä kertoo joustavasta postmodernista ammatti-identiteetistä. Työtehtävien muutoksissa lastenohjaajat kouluttautuvat tai vaihtavat alaa. Suhtautuminen muutokseen on ristiriitainen, mutta ajan kuluessa reflektoituna se muuttuu positiiviseksi.

Seitsemän veljestä on Aleksis Kiven kirjoittama romaani, joka ilmestyi vuonna 1870. Se kertoo seitsemän veljeksen seikkailuntäyteisestä elämästä eteläisessä Hämeessä. Veljekset elivät villeinä ja vapaina metsänkulkijoina omien mielihalujensa mukaan, metsästellen, toisilleen tarinoita kertoillen ja ajautuen tuon tuostakin rajuun tappeluun naapurikylän poikajoukon kanssa. Kun veljekset molempien vanhempien kuoltua joutuivat ottamaan vastuun itsestään ja kotitalonsa hoidosta, he havahtuivat toteamaan, että talonpidossa on tarpeen olla emäntä. Avioliittoon ei kuitenkaan päässyt ennen ripillä käyntiä eikä ripille päässyt ilman lukutaitoa. Veljekset hankkivat Hämeenlinnasta seitsemän aapiskirjaa ja aikoivat opetella lukutaidon lukkarilan laiskankoulussa. Siitä alkoi veljesten rippikoulu, äidin antamilla opetuksilla pohjustettu. Tutkimustehtävänä oli selvittää, mitä Kivi teoksessaan kertoo Seitsemän veljeksen rippikoulun suorittamisesta. Luin kirjaa lähiluvun metodilla ja poimin siitä kaikki tutkimustehtäväni aiheeseen liittyvät kohdat. Vertasin näitä kohtia Kiven kotipaikkakunnan Nurmijärven rippikouluun 1800-luvulla ja selvitin, missä määrin teos heijastaa aikakauden kansanopetuksen ja rippikoulun käytäntöjä. Tutkin myös, mistä Kivi oli saanut aineksia kertomukseensa ja miten kerrotut asiat liittyivät Kiven omiin kokemuksiin. Tutkimuksen päälähteinä olivat Kiven teos Seitsemän veljestä ja Nurmijärven seurakunnan rippikoulua koskeva arkistomateriaali. Tutkimuskirjallisuuden kautta perehdyin rippikoulun ja kansanopetuksen alkuvaiheisiin. Rippikoulun kehityspyrkimyksiä tarkastelin piispantarkastusten ja tuomiokapitulin kiertokirjeiden pohjalta. Kivi-tutkijoiden avulla selvitin Aleksis Kiven elämää ja teoksen yhtymäkohtia hänen kotiseutunsa henkilöihin ja tapahtumiin. Tulokset ja johtopäätökset: Kivi kuvasi teoksessaan hyvin realistisesti ja monipuolisesti 1800-luvun maalaiselämää ja sen kehitystä. Hän antoi todenmukaisen kuvan myös kirkollisesta kansanopetuksesta katekismuskuulusteluineen ja kinkerikäytäntöineen. Kiven teoksessa veljesten äiti yritti kasvattaa poikiaan kristinopissa ja laittaa heidät Männistön muorin luokse lukutaito-oppiin, äiti itse kun oli lukutaidoton. Sellaista lasten kasvatus oli Kiven aikakaudella. Lasten alkeisopetus oli vanhempien vastuulla, mutta maassa oli paljon lukutaidottomia vanhempia, joiden piti hankkia lapsilleen opetusta kylän lukutaitoisilta. Muut koulumuodot olivat vasta idullaan, mutta lukkarit oli velvoitettu antamaan opetusta köyhille lapsille ja lukutaidottomille aikuisille. Aleksis Kivi veljineen pääsi kylän ensimmäiseen kiertokouluun ja Johan Fredrik Berghin perustamaan pyhäkouluun, mutta veljeksille oli käytettävissä vain lukkarinkoulu. Kuri oli lukkarilassa kova kuten siihen aikaan muissakin koulumuodoissa. Kivi oli nähnyt ja kokenut sitä itse ja halusi ottaa kantaa kurin lieventämiseksi antamalla veljesten paeta lukkarilan ikkunasta ja muuttaa Impivaaran korpeen kauas yhteiskunnan vaatimuksista. Kannanotto lempeiden menetelmien puolesta oli myös se, kuinka veljekset rovastin ja nimismiehen hyväntahtoisuuden ansiosta alkoivat omaehtoisesti opetella aapistaan ja kovalla työllä ja ahkeruudella saivat rippikoulun suoritetuksi. Kiven teos osoittautui 1800-luvun historian tietolähteisiin vertailemalla faktaksi , niin todenmukaista kuvaa Kivi piirsi aikakautensa elämästä, kansanopetuksesta ja rippikoulusta.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluselämä on ollut jatkuvan uudistuksen kohteena. Kirkkohallitus päätti järjestää vuosiksi 2011–2013 Tiellä – På väg jumalanpalveluselämän uudistushankkeen. Hankkeen tarkoituksena oli kehittää seurakuntien jumalanpalveluselämää. Vain osa hankkeeseen osallistuneista seurakunnista pysyi hankkeessa loppuun saakka, ja vielä harvempi seurakunta koki onnistuneensa kehittämään voimakkaasti jumalanpalvelustaan parempaan suuntaan. Tutkimukseni seurakunnat Haapajärvi, Kangasniemi, Kempele ja Pielisensuu olivat mielestään onnistuneita seurakuntia. Hankkeen aikana ja sen jälkeen jumalanpalveluksen ympärillä on käyty keskustelua yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten hankkeessa onnistuneiden seurakuntien pääjumalanpalvelukseen tehdyissä muutoksissa näkyy yhteisöllisyys. Aineiston keruu tapahtui jumalanpalveluselämästä vastuussa olevien työntekijöiden kautta sähköpostilomakkeilla. Aineiston analysointi tapahtui teoriaohjaavalla analyysilla. Seurakunnat tekivät yhteisöllisyyteen liittyviä muutoksia vuorovaikutusta kehittämällä. Tehdyt muutokset jakautuivat vuorovaikutusta tukeviin tekijöihin ja toiminnassa tapahtuvaan vuorovaikutukseen. Vuorovaikutusta tukevat tekijät olivat luottamus ja tasavertaisuus, tekemisen mielekkyys, turvallisuuden tunne ja yksilön huomioon ottaminen. Toiminnassa tapahtuva vuorovaikutus jakautui osallistumiseen, vaikuttamiseen, suunnittelemiseen ja samankaltaisuuden kokemiseen. Seurakuntien tekemät muutokset olivat yhteisöllisyyttä kehittäviä. Yhteisöllisyyden parantamiseen jäi kuitenkin haasteitakin. Erityisesti suunnittelun ja kehittämisen vaikuttamismahdollisuuksissa sekä nuorten ja nuorten aikuisten huomioinnissa oli puutteita. Tutkimustuloksista on nähtävissä Fredrik Modéuksen osallistava jumalanpalveluskäsitys. Hänen esittämä osallisuus näyttääkin olevan suurelta osin yhteisöllisyyttä parantavaa. Tuloksissa näkyy myös jumalanpalvelusoppaan suositukset. Jumalanpalvelusoppaan seuraaminen näyttäisi tekevän jumalanpalvelusta yhteisöllisemmäksi. Seurakuntien muutoksissa aktiiviseurakuntalaisten tarpeet näyttivät tulleen paremmin huomioiduiksi kuin harvoin käyvien.