Browsing by Subject "pahan ongelma"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2017)Tutkielmani tavoitteena on tarkastella skottifilosofi David Humen (1711-1776) käsityksiä pahan ongelmasta. Pahan ongelman ytimessä on maailman pahuuden ja kärsimyksen olemassaolon suhde kaikkivaltiaaseen, kaikkitietävään ja täydellisen hyvään luojajumalaan. Miten on mahdollista, että Jumala sallii maailmassa pahuutta? Perinteisesti teologiassa näihin kysymyksiin on pyritty vastamaan teodikeoilla. Teodikeoissa pyritään antamaan jokin selitys tai ratkaisu pahan ongelmaan. David Hume nostaa kirjoituksissaan pahan ongelman esille ongelmallisena uskolle Jumalaan. Tämänkaltaista lähestymistapaa kutsutaan nykyuskonnonfilosofiassa argumentiksi pahasta. Hume käsittelee pahan ongelmaa uskonnonfilosofisessa pääteoksessaan Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta (jatkossa KLU), jota käsittelen seikkaperäisesti tutkielmassani pääluvussa 2. Pääluvussa 3. keskityn Humen muusta tuotannosta löytyvään aiheen käsittelyyn. Tutkielmani ensimmäisessä Taustaa-luvussa lyhyesti läpi Humen elämän ja hänen filosofiansa pääpiirteet. Tärkeäksi kysymykseksi nousee, kuinka Humen KLU:ta tulisi tulkita, sillä Hume ei suoraan ilmaise kantojaan kirjassa. Päädyn pitämään Humea uskontokriittisenä ajattelijana. Hän vastustaa varsinkin taikauskoa. Kysymys, uskoiko Hume jonkinlaisen Jumalan olemassaoloon jää avoimeksi. Varsin selväksi käy kuitenkin, että Jumalan ideaa ei voi Humen mukaan päätellä kokemuksesta tai demonstratiivisesti. KLU:ssa keskustelevat kolme Humen keksimää henkilöä nimeltään Demea, Kleanthes ja Filon. Demeaa kuvataan mystikoksi ja Kleanthesta antropomorfistiksi. Filon näkee Jumalan olevan ihmisen maailman yläpuolella, joten Jumalasta ei voi tämän maailman perusteella päätellä mitään. Kleanthes taas katsoo, että maailmasta ja ihmisestä voi päätellä, minkälainen Jumala on. Filon, joka on skeptikko, kyseenalaistaa kummankin argumentit. Filonin katsotaan nykyään vastaavan Humen omia kantoja tai ainakin olevan niitä lähimpänä. Filon esittää KLU:n luvussa 10. Epikuroksen kysymykset, joissa tiivistyy pahan ongelma. Hume-tutkijat eivät ole yhtä mieltä siitä, miten kohta tulisi tulkita. Anders Kraal jakaa tutkijoiden tulkinnat seuraavasti: epäjohdonmukaisuus, epätodennäköisyys, päättely ja semanttinen. Filon analysoi myös maailmankaikkeuden perimmäisten syiden moraalisia ominaisuuksia. Hän päätyy väittämään, että ne ovat neutraaleja ja välipitämättömiä maailmassa valitsevan pahuuden suhteen. Moni tutkija on katsonut, että Filon ylittää väitteessään skeptisismin rajat. Toiset tutkijat katsovat kuitenkin, että Filon vain parodioi Kleanthesta. KLU:n 12. luku saa tutkielmassani oman alalukunsa, sillä katson tutkija William Lad Sessionsin tapaan sen olevan oleellinen KLU:n oikean tulkinnan kannalta. 12. luvussa Filon esittää näkemyksen, joka pyrkii tasapainoilemaan ateismin ja teismin välillä, vaikka katsookin samalla ateismin olevan järjetöntä. Toisaalta hän myös tuomitsee jyrkästi kaikenlaisen taikauskon ja uskonkiihkoilun. Filon näyttää myöntävän, että maailmasta voidaan tehdä päätelmiä Jumalan moraalisista ominaisuuksista. Epäselväksi jää, minkälaisia päätelmiä ne voivat olla. Jotkut tutkijat, kuten Norman Kemp Smith, katsovat, että Filon myöntää, että tämänkaltaisia päätelmiä voi tehdä, mutta että niissä ajaudutaan väistämättä spekulaatioon. Tutkielmani kolmannessa pääluvussa käyn läpi Humen muusta tuotannosta löytyvää pahan ongelman käsittelyä. Humen muusta tuotannosta ei näytä löytyvän KLU:n kanssa ristiriidassa olevia väitteitä, vaan ne näyttävät olevan samassa linjassa sen kanssa.
-
(2015)Kysymykset pahan sekä siitä aiheutuvan inhimillisen kärsimyksen olemassaolosta, tarkoituksesta ja oikeutuksesta ovat vuosituhansien saatossa muodostaneet perustavanlaatuisen uhan kristilliselle käsitykselle kaikkivoivasta, kaiken tietävästä ja täydellisen hyvästä Jumalasta. Uskonnonfilosofisissa pyrkimyksissä ratkaista maailman pahuuden ja Jumalan hyvyyden välinen ristiriita on sovellettu pääasiassa kolmea linjaa, joista kirkkoisä Augustinuksen vapaan tahdon puolustus on perinteisesti hallinnut länsimaisen kristillisen teologian parissa aiheesta käytyä keskustelua. Moderni uskonnonfilosofia on kuitenkin 1900-luvulla haastanut tämän augustinolaisen perinteen muun muassa erilaisten kärsimyksen kasvattavaa vaikutusta korostavien sielunmuokkausteodikeoiden sekä maailmankaikkeuden luonnolliseen järjestykseen vetoavien luonnonlakiteodikeoiden muodossa. Tämä tutkielma käsittelee yhdysvaltalaisen uskonnonfilosofin Eleonore Stumpin niin sanottua narratiivista teodikeaa osana modernia uskonnonfilosofista keskustelua pahan ja kärsimyksen ongelmasta. Vuonna 2010 julkaistussa teoksessaan "Wandering in Darkness. Narrative and the Problem of Suffering" Stump yhdistää asiantuntemuksensa Tuomas Akvinolaisen ajattelusta moderniin uskonnonfilosofiaan ja kärsimyksen ongelmaan muodostaen näiden teemojen kautta oman vastauksensa kysymykseen siitä, millä oikeudella hyvä Jumala sallii kärsimyksen maailmassa. Stumpin ajattelussa kärsimyksen lähteenä ovat joko ihmisen omat subjektiiviset halut, eli sydämen toiveet, tai sellaiset kokemukset, jotka jollakin tavalla heikentävät ihmisen mahdollisuuksia kukoistaa parhaana mahdollisena itsenään. Tässä tutkielmassa esitellään Stumpin narratiivista teodikeaa niiden kahden osa-alueen kautta, joiden varaan se rakentuu ja jotka antavat sille sen modernin teodikeakeskustelun valossa ainutlaatuiset piirteet. Ensinnäkin Stumpin teodikean pohjana ovat Akvinolaisen käsitykset rakkaudesta ja ihmisen suhteesta Jumalaan sekä ajatus tämän jumalallisen suhteen täydellistymisestä ihmisen kukoistuksena ja suurimpana mahdollisena hyvänä, joka ihmistä voi tässä tai tuonpuoleisessa elämässä kohdata. Toiseksi Stumpin teodikea rakentuu sellaisen narratiivisen metodin kautta, jonka ytimessä on ajatus tarinoiden välittämästä luonteeltaan ei-propositionaalisesta tiedosta sekä ihmisen ja Jumalan välisen suhteen valottamisesta toisen persoonan kuvausten kautta. Raamatunkertomukset Jobista, Simsonista, Abrahamista ja Betanian Mariasta muodostavat Stumpin metodissa matkan sellaiseen todellisuuteen, jossa Jumalan ja kärsimyksen olemassaolo voidaan sovittaa yhteen Akvinolaisen filosofian valossa. Stumpin narratiivinen teodikea perustuu ajatukselle siitä, että rakkaudessaan ihmiseen Jumala sallii ihmisen kärsimyksen, jos voi sen avulla tuoda tämän lähemmäs itseään. Stumpin teodikeassa kärsimys liittyy siis vahvasti ihmisen kehitykseen kohti kukoistusta parhaana mahdollisena itsenään. Näin ollen Stumpin teodikeassa voidaan nähdä sielunmuokkauksellisia piirteitä, ja modernissa teodikeakeskustelussa se asettuukin lähinnä sielunmuokkausteodikeoiden kategoriaan. Vaikka Stumpin teodikeaan liittyy erinäisiä ongelmia, on se näistä puutteistaankin huolimatta kokonaisuudessaan antoisa modernille teodikeakeskustelulle. Modernin uskonnonfilosofian valossa Stumpin teodikeassa poikkeuksellista on sen narratiivinen metodi sekä se, että se pyrkii vastaamaan kärsimyksen ongelmaan syllogismeja syvällisemmällä tasolla ja perustuu keskiaikaiseen filosofiaan ja maailmankuvaan.
Now showing items 1-2 of 2