Browsing by Subject "pelastus"

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää systemaattisen analyysin keinoin anabaptistiteologi Balthasar Hübmaierin (noin 1480−1528) näkemyksiä uskon, tunnustuksen ja kasteen merkityksestä ihmisen pelastumisessa. Laajana taustana tutkimukselle ovat kyseisiin käsitteisiin liittyvät ekumeeniset haasteet ja suppeampana taustana Hübmaierin soteriologiasta tehdyt erilaiset tulkinnat. Katolinen teologian tohtori Hübmaier omaksui reformaation periaatteet ja uskonvanhurskausopin. Viime mainittua hän ei tulkinnut puhtaan forenssisessa mielessä vaan säilytti pyhityksen osana vanhurskauttamista. Hübmaier korosti uskon ohella henkilökohtaisen Jeesuksen tunnustamisen merkitystä pelastumisessa. Se oli hänelle perustavaa laatua kristillisyydessä ja oma kategoriansa, eikä siis rinnastettavissa muihin hyviin tekoihin. Liittyen kasteen merkitykseen pelastumisessa Hübmaierin teologiaa on tulkittu eri tavoin. Hübmaier on vaikeaselkoinen osaltaan, koska hänen teologiassaan tapahtuu kehittymistä. Hän myös kirjoitti teoksensa vaikeissa oloissa, eikä pyrkinyt kirjoittamaan systemaattista teologiaa. Vaikeaselkoisuutta selittää osin myös hänen biblisistinen Raamatun tulkintansa. Hän tavoitteli ennemmin tarkkaa Raamatun sanassa pitäytymistä kuin tiukkaa johdonmukaisuutta. Hän uskoi Raamatun näennäisen ristiriitaisuuden johtuvan ihmisen vajavaisesta ymmärryksestä. Osa tutkijoista on nähnyt Hübmaierin torjuneen sakramentalistisen kastekäsityksen, mutta toisaalta jotkut ovat tulkinneet, että kaste oli hänelle lähes sakramentaalinen välttämättömyys kuuliaisuuden tekona ja liittymisenä pelastukseen yhteisöön eli seurakuntaan. Tämän tutkimuksen perusteella eniten löytyy perusteita tulkinnalle, että Hübmaierille raamatullisen kasteen soteriologinen vaikutus tuli kokonaisvaltaiseen kastetapahtumaan liittyvistä sitoutumisesta Jeesukseen ja hänen tunnustamisestaan. Kastekin oli Hübmaierille julkinen tunnustautuminen Jeesukseen. Pelastus ei kuitenkaan ollut sidottu vesikasteeseen. Hübmaieria tulkittaessa on huomattava myös hänen koulutuksessaan saamat nominalistiset vaikutteet. Niiden mukaisesti hän erotteli Jumalan ilmoitetun tahdon ja hänen absoluuttisen tahtonsa. Hübmaier näki ilmoitetuksi tahdoksi, että pelastus saadaan, kun evankeliumin kuuleminen synnyttää ihmisessä uskon ja hän sen jälkeen sitoutuu ja tunnustautuu kasteessa Jeesukseen. Jumala ei hänen näkemyksensä mukaan ole kuitenkaan suvereeniudessaan sidottu ilmoitettuun tahtoonsa vaan voi pelastaa kenet haluaa. Uskovan tulee keskittyä ilmoitettuun tahtoon. Hübmaierin perimmäisiksi tavoitteiksi voi nähdä pastoraalisen huolen seurakuntalaisten hengellisestä elämästä ja reformaation johdattamisen uskovien kasteen ja sille perustuvan seurakuntakäytännön suuntaan.

Tiivistelmä Referat Tutkin Gustaf Aulénin sovitusnäkemyksiä lähteenäni hänen teoksensa Den Kristna Försoningstanken, jossa hän luo sovitusopillisen kolmijaon; klassiseen, latinalaiseen ja subjektiiviseen sovitusoppiin. Tutkimuskysymykseni on dogmaattinen, mutta se kantaa myös ekumeenista merkitystä ja kuuluu: Voidaanko sovitusopeista muodostaa yksi yhteinen sovitusnäkemys, ja jos, niin millä edellytyksillä? Kysymys nousee Aulénin tuotannossa implisiittisesti esiintyvästä pyrkimyksestä kristittyjen yhteyteen ja ajatuksesta, että kristinopin monet tulkinnat ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat edelleen jakolinjoja kristittyjen kesken. Kysymyksen pohjalta selvitän, löytyykö sovitusopeista riittävät edellytykset yhdeksi yhteiseksi näkemykseksi, jolloin eri sovitusnäkemykset olisivat vain eri näkökulmia tai korostuksia yhteisessä näkemyksessä. Tämän kysymyksen yhteydessä tarkastelen myös, miten Aulénin varhainen ja myöhäinen sovitusnäkemys eroavat toisistaan. Tutkimuskysymykseeni liittyy myös vaikutuksen analyysi Aulénin sovitusopillisesta tutkimuksesta, ja pyrin sen avulla selvittämään, mikä vaikutus Aulénin tutkimuksella oli sovitusopillisille jakolinjoille. Tutkielmani metodi on systemaattinen analyysi, jonka avulla analysoin tekstin käsitteistöä, argumentaatiota ja tekstistä nousevia implisiittisiä premissejä. Käytän tutkimuksessani myös Aulénin sovitusta käsittelevää muuta kirjallisuutta ja laajasti sovitusopillista kirjallisuutta. Aulén tekee tutkimustaan lundilaisen tutkimusperinteen mukaan ja etsii sovitusopeista niiden perusmotiivia ja jumalakuvia, joiden eroavaisuuksia tarkastelen hänen tutkimuksessaan. Klassisen sovitusopin Aulén mieltää alkuseurakunnan sovitusnäkemykseksi, jossa Kristus voittaa synnin, kuoleman ja Saatanan eli Christus Victor, nimi, josta sovitusoppi tunnetaan. Sen perusmotiivina on rakkaus ja jumalakuvana itse Jumalakin on rakkaus. Latinalainen sovitusoppi on Anselm Canterbyrylaisen näkemys. Siinä perusmotiivi on oikeudenmukaisuus ja jumalakuva on oikeudenmukaisuutta vaativa tuomari. Subjektiivinen sovitusoppi on Pierre Abélardin näkemys, ja siinä ei Kristuksen ristinkuolemalla ole sovittavaa merkitystä, koska ihmisen synti nähdään vain heikkoutena. Kristus on ihanneihminen, joka toimii ihmisille esimerkkinä. Tutkimukseni tuloksena on, että yhteinen näkemys sovituksesta on mahdollinen tietyillä edellytyksillä: Kristuksen inkarnaatio nähdään siten, että molemmat luonnot ovat läsnä ristinkuolemassa, ja jumalakuvien erilaisuus nähdään siten, että Jumalaa ei kukaan tunne täydellisesti, joten sovitusoppien jumalakuvat ovat yhtä päteviä. Aulénin sovitusopillisen teoksen vaikutus näyttää tutkimukseni mukaan vain syventävän jakolinjoja, vaikka Aulén tarkoitus on johdattaa kirkko alkuseurakunnan sovitusopin lähteille. Aulénin sovitusnäkemys laajenee myöhemmin, ja siihen vaikuttaa osin reseptio, jonka hänen tutkimuksensa sai aikaan. Sen sijaan uuden tutkimuksen aiheeksi jää, millainen vaikutus hänen osallistumisellaan ekumeeniseen keskusteluun on hänen laajentuneeseen sovitusnäkemykseensä.

Tämä tutkielma keskittyy Gregorios Nyssalaisen Suureen katekeesiin (Oratio catechetica magna) ja siinä esiintyvään ”pelastushistorialliseen”. Tutkimuskysymys jakautuu kahtia: 1) Millaiseen alkutilaan ihminen Gregorioksen mukaan luotiin? ja 2) Millaiset muutokset ihmiseen ovat vaikuttaneet? Tutkimus keskittyy Gregorioksen antropologiaan ja soteriologiaan, minkä tähden oleelliseksi taustateoriaksi kuuluu tutkimus siitä, kuinka hän ymmärsi partisipaation ja luomakunnan hierarkkisuuden. David L. Balásin ja Johannes Zachhuberin tutkimukset ovat keskeisimpiä aikaisemmasta tutkimuksesta. Tutkimuskysymystä lähestytään systemaattisella analyysillä, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä Gregorioksen tausta-ajatusten sekä keskeisimpien käsitteiden analysointia. Keskeisimpiä tuloksia ovat seuraavat. Ihmisen luominen Jumalan kuvaksi merkitsee tämän partisipaatiota jumalalliseen luontoon. Ihmisyydessä vallitsevat mielenkyvyt, kuten tahdon vapaus ohjaavat Gregorioksen tulkinnan mukaan jokaista ihmistä kohti Jumalaa. Kaikki luotu tavoittelee partisipaatiota korkeimpaan hyvään. Lankeemus merkitsee ihmisen mielen huijatuksi joutumista, minkä tähden se erehtyy tavoittelemaan sellaista, joka on vain näennäisesti hyvää. Langennut ihmisluonto on kuolevainen, jotta kuolemassa ruumiin hajoaminen tuottaa vapautumisen turmeluksesta. Jumalan inkarnaatio merkitsee ihmisluonnon vapauttamista paholaisen vallasta, mikä tapahtuu oikeudenmukaisena vaihtokauppana. Paholainen ei tajua vaihtavansa ihmiskuntaa jumalihmiseen, jota hän ei kykene hallitsemaan. Kristuksen ristinkuolema ja ylösnousemus merkitsevät universaalia pelastusta, joka palauttaa ihmisyyden sen alkuperäiseen tilaan. Samalla Kristuksen jumalallinen luonto jumalallistaa hänen inhimillisen luontonsa. Sakramentit tarkoittavat Kristuksen jäljittelyä. Kasteessa ihminen jäljittelee Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, mikä tekee tästä sakramentista kuolleista nousemisen alkupisteen. Kaste tekee jo tässä elämässä osalliseksi uudesta ihmisyydestä. Jäljittely jatkuu kristityn elämässä samalla kun eukaristia parantaa ihmisruumista tuoden sen Pelastajan yhteyteen. Kasteessa tapahtuvan uudelleensyntymän tulee näkyä ihmisen elämässä. Tämä tarkoittaa sitä, että Jumalan lapseksi otettu jäljittelee jumalallisen luonnon ja Kristuksen tekoja. Suuren katekeesin eskatologinen ulottuvuus on moniselitteinen. Siihen sisältyy yhtäältä ajatus yleisestä ennallistamisesta ja toisaalta ihmisen tekojen vaikutus hänen tuomioonsa ylösnousemuksen yhteydessä. Gregorios Nyssalaisen teologiaa Suuressa katekeesissa leimaa partisipaatio ja Jumalan kuva. Hänen ajattelulleen on ominaista, että nämä kaksi liittyvät toisiinsa. Partisipaatio Jumalaan on kuvana pysymisen edellytys. Niinpä myös soteriologiassa pelastava toiminta tähtää tämän kuvan ennallistamiseen ja ylläpitoon. Kristuksessa luodaan uusi ihmisluonto, joka on jumalallisen luonnon pyhittämä. Gregorioksen soteriologia tähtää siihen, että ylösnousemuksessa kastetut ovat osallisia tästä uudesta ihmisyydestä.

Sola fide -periaate on korostunut Lutherin teologiassa näihin päiviin asti. Uskon merkityksen korostaminen johtuu osittain ehkä siitä, että Luther itse halusi tehdä pesäeron vallitsevaan roomalais-katolisessa kirkossa vallitsevaan skolastiseen oppiin, jonka mukaan ihminen voisi omilla teoillaan vaikuttaa omaan pelastumiseensa. Uskon ja sola fide -periaatteen merkitystä väheksymättä voidaan kuitenkin sanoa, että myös teot ovat osa Lutherin käsitystä pelastuksesta. Tutkielmassani selvitän uskon ja tekojen suhdetta Lutherin pelastuskäsityksessä ja lähestyn aihetta kysymällä otsikon mukaisesti millainen ihminen pelastuu. Käytän päälähteinäni kahta Kirkkopostillan kolmannesta osasta löytyvää saarnaa, joiden evankeliumitekstit lopun ajoista. Sivulähteinä käytän muuta Lutherin omaa tuotantoa. Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Lähtökohtana Lutherin pelastuskäsitykselle voi pitää sitä, että ”kristitty” pelastuu. Lutherin käsitys kristitystä on kuitenkin monitahoinen. Hän jakaa ihmiset kristittyihin ja ei-kristittyihin, joista ei-kristittyjen kohtalo on tuomio jo maanpäällisessä elämässä. Ei-kristittyjä ovat esimerkiksi pakanat, muiden uskontojen edustajat sekä evankeliumin vastustajat. Kristityt Luther jakaa kahteen osaan: oikeisiin ja vääriin kristittyihin. Väärät kristityt, eli ulkokultailijat Luther jakaa edelleen kahteen osaan: laiskoihin ja ylpeilijöihin. Molemmat halveksuvat omalla tavallaan Kristuksen sovitustyötä ja armoa, eivätkä kykene nöyrtymään Jumalan edessä. Lutheria voikin tulkita siten, että usko on Kristukseen hallintaan antautumista. Kuitenkin sekä oikeat että väärät kristityt ovat taivaan valtakunnassa. Taivaan valtakunta on hengellinen, evankeliumin toteutumiseen ja Jumalan rakkauteen perustuva, valtakunta maan päällä. Lutherin valtakuntaoppi tulee erottaa hänen regimentti- ja kirkko-opistaan, sillä vaikka taivaan valtakunta onkin kristittyjen yhteisö, se on myös täysin riippumaton mistään ajallisista määreistä. Taivaan valtakuntaa voidaan pitää kristityn määreenä sen sulkiessa synnin täysin ulkopuolelleen. Luther käsittelee ihmisen ja Jumalan suhdetta niin monivivahteisesti, että pelkästään uskon analysoiminen ei antaisi oikeutta lähdeteksteille. Sanan ja sakramenttien synnyttämän uskon myötä ihminen pystyy vastaanottamaan Jumalan rakkauden Pyhän Hengen vuodattamana. Ihminen tulee uskon myötä osalliseksi Kristus-uniosta. Pelastustapahtuma on ihmisen ja Jumalan välinen, mutta samalla se sitoo ihmisen muihin kristittyihin, kun hän toteuttaa Jumalan rakkautta laupeuden tekoina. Laupeuden tekoja ei Lutherin mukaan voi pelastuksesta puhuttaessa irrottaa uskosta. Matteuksen evankeliumin viimeisen tuomion kertomuksen mukaisissa teoissa on kyse taivaan valtakunnassa tapahtuvassa ”iloisesta vaihtokaupasta”, koska kristityt, jotka ovat osallisia Kristuksesta, tekevät laupeuden töitä toisiaan kohtaan ja toistavat saman vaihtokaupan, mikä tapahtui Kristuksen ristintyössä. Lutherin saarnoista nousevat Jumalalle mieluisten tekojen esimerkkejä ovat Kristus-esimerkki, laupeuden teot sekä anteeksiantaminen. Kristus-esimerkki on näistä ensisijaisin – se korostaa erityisesti Kristuksen inhimillistä hyvyyttä. Laupeuden teoilla Luther viittaa viidenteen käskyyn, mutta muistuttaa kuitenkin, ettei todellisten laupeuden tekojen lähde ole laki, vaan Pyhän Hengen vuodattama Jumalan rakkaus. Anteeksiannon Luther esittelee enemmänkin vaatimuksena kuin esimerkkinä: koska Jumala on antanut ihmiselle kaikki synnit anteeksi, tulee myös ihmisen antaa anteeksi lähimmäisilleen.

Tässä tutkielmassa tarkastelin yhdysvaltalaisen professorin Elton Truebloodin (1900-1994) ekklesiologisia näkemyksiä. Kiinnostus ekklesiologisiin kysymyksiin on systemaattisen teologian piirissä kasvanut viime vuosikymmenten aikana. Miten kirkko tulisi määritellä ja onko kirkon ulkopuolella pelastusta? Mikä on sakramenttien luonne ja merkitys kristillisessä uskossa? Miten pappeus tulisi kristillisessä kontekstissa määritellä? Muun muassa nämä kysymykset ovat olleet ekklesiologisissa keskusteluissa pinnalla. Käsillä olevassa tutkielmassa tarkastelin ennen kaikkea kysymystä: Mitä Trueblood näistä ekklesiologisista kysymyksistä ajatteli? Trueblood oli uskonnoltaan kveekari ja kveekariteologia vaikutti suuresti siihen, mitä hän ekklesiologisista kysymyksistä ajatteli. Tässä tutkielmassa peilasin Truebloodin ekklesiologisia näkemyksiä erityisesti toisten kveekarien ekklesiologisiin näkemyksiin. Miten kveekarien traditionaaliset ekklesiologiset painotukset näkyivät Truebloodin näkemyksissä? Miten hänen ekklesiologiset näkemyksensä erosivat toisten kveekarien näkemyksistä? Universaaliin kirkkoon kuuluivat Truebloodin mukaan kaikki, jotka seurasivat ”Kristuksen Valoa” (riippumatta siitä olivatko he kuulleet historiallisesta henkilöstä nimeltä Jeesus Nasaretilainen). Kristuksen Valon johdatuksen pystyi päättelemään henkilön käytöksen (elikö hän pyhitettyä elämää vai ei) pohjalta. Suurin osa ennen toista maailmansotaa eläneistä kveekareista allekirjoitti tällaisen näkemyksen. Truebloodin suhtautuminen sakramentteihin oli myönteisempi kuin 1600- ja 1700-luvulla eläneiden kveekarien. Näiden kveekarien tavoin Trueblood kuitenkin katsoi, että osallistuminen ”fyysisten” sakramenttien viettoon ei ollut ”keskeinen” osa kristillistä uskoa. Liberaaleista ja konservatiivisista kveekareista poiketen Trueblood hyväksyi sen, että kveekariseurakunnat palkkasivat pappeja, mutta kveekarien suuren enemmistön tavoin hän painotti, että papeilla ei ollut valtuuksia, jotka olisivat erottaneet heidät muista seurakuntalaisista. Johtopäätökseni oli se, että ekklesiologisilta näkemyksiltään Trueblood oli (kveekari kontekstissa) liberaali ortodoksi.

Tutkimus käsittelee seksuaalista asketismia varhaiskristillisessä kirjoituksessa Paavalin ja Teklan teot. Kirjoitus ajoittuu toiselle vuosisadalle jKr. ja on apokryfisten apostolien tekojen lajityypin edustaja. Tutkimuksen metodologia ammentaa ruumiinantropologiasta, feministisestä ideologiakritiikistä ja narraatiokritiikistä. Näiden lähestymistapojen kautta tarkastellaan seksuaalisen askeesin merkitystä sekä sen sosiaalisia implikaatioita. Tutkimuksen luvussa 2 tarjoama luenta Paavalin ja Teklan teoista keskittyy Teklan hahmoon ja tarkastelee tämän toimijuutta. Luenta sisältää valikoitujen katkelmien käännöksiä. Seksuaalisen asketismin teema avaa ja syventää eroa Paavalin ja Teklan kertomuksen eri tasojen välillä osoittaen, ettei seksuaalinen askeesi ja neitsyyden saama arvo ole täysin sama läpi kertomuksen. Makarismit kertomuksen alussa johdattavat lukijaa yleistämään Paavalin julistuksen koko kertomuksen tulkinnalliseksi viitekehykseksi, mutta kuvaus Teklasta marttyyrina ja kastettuna ja pelastuksen todeksi elävänä opettajana välittävät toisenlaista ruumiillisuuden kokemusta ja painotusta. Luvussa 3 tarjotaan katsaus merkittävimpiin vertailukohtiin muissa apokryfisissä apostolien teoissa naisten seksuaalisen askeesin suhteen. Ruumiillisuuden näkökulma on tuonut esiin ristiinpukeutumisen herättämiä ristiriitoja, joita käsitellään luvussa 3. Naisten ristiinpukeutuminen ja hiusten leikkaaminen tuomitseminen antaa viitteitä siitä, että sen sisältämiä merkityksiä ja konkreettisia seurauksia oli kirkon johdossa vaikea hyväksyä. Sukupuolieron kategoriasta ei haluta luopua, sillä se olisi merkinnyt sukupuolisen hierarkian perustan lakkaamista. Toisaalta sukupuoliero liittyy myös kysymykseen identiteetistä, mikä näkyy keskustelussa ylösnousemusruumiista. Tutkimus esittää, että ristiinpukeutuminen mahdollistui ainakin osittain sen ajatuksen kautta, että pelastuksessa palautuisi luomisen alkuperäinen hyvä ja androgyyni ihmisyys. Teklan kertomus on siten nähtävissä esimerkkinä siitä, miten uskonnolliset ideat muodostavat, ohjaavat ja muokkaavat sosiaalista todellisuutta ja sitä, miten materiaalinen maailma ymmärretään.