Browsing by Subject "radikaali paha"

Pro gradu -tutkielmani käsittelee valistusajan yhden merkittävimmän filosofin saksalaisen Immanuel Kantin (1724---1804) näkemystä uskonnosta. Kant syntyi Königsbergissä, nykyisessä Venäjän Kaliningradissa, pietistiseen kotiin. Ennen kaikkea äidillä oli tärkeä vaikutus Kantin uskonnolliseen kehitykseen. Kant ei kuitenkaan pitäytynyt vanhempiensa uskoon, vaikka hän arvosti vanhempiaan ja pietistejä ihmisinä. Kant ei lapsuus- ja nuoruusajan jälkeen enää käynyt säännöllisesti jumalanpalveluksissa. Ylipiston rehtorinakaan ollessaan hän ei osallistunut jumalanpalveluksiin. Tutkielmani alkupuolella analysoin Kantin filosofian pääkohtia, mikä onkin välttämätöntä hänen uskonnollisen ajattelunsa ymmärtämiseksi. Kant esittää filosofisessa pääteoksessaan Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft 1781, 1787) näkemyksensä kolmesta perinteisestä jumala-argumentista, siis ontologisesta, kosmologisesta ja fysikoteologisesta. Kantin mukaan mikään näistä kolmesta Jumalan olemassaolotodistuksesta ei kykene todistamaan Jumalan olemassaoloa. Kantin mukaan on niin, ettei teoreettisen järjen avulla voida todistaa myöskään Jumalan olemattomuutta. Kant väittää, että Jumalan käsite ei ole ristiriitainen kuten pyöreän neliön käsite. Jumala voi siis olla olemassa. Kant esittää, että Jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja vapaa tahto eivät ole teoreettisen, vaan käytännöllisen järjen postulaatteja eli vaatimuksia. Emme voi tietää, että Jumala on olemassa, mutta meidän on järkevää ajatella ja toivoa sitä, koska jos hyveellisesti eläneen ihmisen elämä olisi surkea ilman toivoa paremmasta elämästä, se olisi epäoikeudenmukaista ja ihmiselle sietämätöntä. Näin ollen moraalinen ihminen ei voisi olla onnellinen ilman oletusta maailmanhallitsijasta, Jumalasta. Kantin suhtautuminen uskontoon, jota hän käsittelee laajasti uskonnonfilosofisessa pääteoksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa (Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft, 1793), on ambivalenttinen. Yhtäältä hän arvostaa uskonnossa ilmenevää moraalista toimintaa, toisaalta hän suhtautuu kielteisesti erilaisiin uskonnollisiin rituaaleihin. Kant pitää niitä taikauskoina ja epäjumalanpalveluksina. Näin ollen pappien toimintaan Kant suhtautuu pääasiassa kielteisesti. Kant sanoo uskonnon kuitenkin olevan kaikkien velvollisuuksiemme keskeinen sisältö, ymmärrettynä velvollisuudet jumalallisiksi käskyiksi. Kutsun Kantin näkemystä moraaliseksi järjenuskonnoksi, koska hän korostaa moraalin keskeistä merkitystä uskonnossa ja sitä, että uskonnon idea pitää olla saavutettavissa järjen avulla. Moraalilaki käskee ihmistä tekemään niin, että hän edistää korkeimman hyvän toteutumista maailmassa. Mutta korkeimman hyvän ihminen voi toivoa toteuttavansa ainoastaan silloin, kun hänen tahtonsa on sopusoinnussa pyhän ja hyvän maailmanluojan kanssa. Kant pitää ainoastaan kristinuskoa kaikista maailman uskonnoista sellaisena, jonka perustalta ihanteellista uskontoa voidaan kehittää. Hänen mukaansa ihmisen uskonnollisen pyrkimyksen päämääränä tulisi olla se, että toteutuisi maanpäällinen eettinen valtakunta, joka olisi taivaallisen Jumalan valtakunnan maanpäällinen vastine. Kant käsittelee teoksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa laajasti myös pahaa ja radikaalia pahaa. Kant ei tarkoita radikaalilla pahalla järkyttäviä Hitlerin ja Stalinin kaameuksia tai muita niiden kaltaisia pahoja tekoja. Radikaali paha on teoreettinen konstruktio, jonka avulla selitetään, miksi ja miten paha on maailmassa ylipäätään mahdollista. Kant tarkoittaa pahalla sitä, että ihminen valitsee moraalilain eli kategorisen imperatiivin vastaisia toimintaohjeita. Radikaali paha on ’’subjektiivinen perusta’’, joka tekee tällaisen toimintaohjeen valitsemisen mahdolliseksi. Kantin käsitys radikaalista pahasta eroaa kristillisestä perisyntiopista, mutta sitä voidaan pitää augustinolaisen perisyntiopin filosofisena vastineena. Kantin perisynnin tulkinnassa korostuu ihmisen turmeltuneisuuden perustavanlaatuisuus. Jos syyllisyys on synnynnäistä, syyllisyys johtuu ihmisen omasta turmeltuneisuudesta eikä toisen ihmisen pahoista teoista. Tässä Kantin näkemys eroaa augustinolaisesta perinteestä, mutta ei kuitenkaan radikaalisti. Kantin näkemys eroaa kristillisestä traditiosta siinä, että hän väittää, että jopa taipumus pahaan tulee ymmärtää moraaliseksi pahaksi. Kant selittää pahan alkuperän olevan ajan ulkopuolella vapaasti valittavassa teossa. Hän erottaa sanan ’’teko’’ (Tat) kaksi erilaista merkitystä. Teon empiirisellä merkityksellä hän tarkoittaa sitä, että teko tehdään ajassa ja noumenaalisella merkityksellä sitä, että teko tehdään vapaasti ja vapaaehtoisesti ajan ulkopuolella. Kaikkien perustavimpien moraalisten taipumustemme alkuperä on noumenaalinen. Kant tarkoittaa taipumuksen pahaan olevan teko noumenaalisessa merkityksessä. Ajan ulkopuolista valintaa on vaikeaa ymmärtää. Se jää selittämättömäksi. Kantin mukaan sen täytyykin jäädä selittämättömäksi. Kantin suhtautuminen Jumalan olemassaoloon on moni-ilmeistä. Mutta varmaa on se, että hän ei ole ateisti, koska niin kielteisiä hänen näkemyksensä ovat ateismista. Kant väittää, että ateismi saattaa johtaa kannattajansa moraaliseen epätoivoon, koska ateisti ei usko, että Jumala palkitsee, rankaisee ja on korkeimman hyvän toteutumisen ehtona. Ateistilta puuttuu myös usko sielun kuolemattomuuteen, siksi hän voi turvautua toiminnassaan vain moraaliseen motiiviin. Kant ei ole myöskään teisti, panteisti eikä agnostikko, vaan lähinnä deisti, vaikka esimerkiksi Frederick C. Beiserin mukaan Kant on aito teisti. Kaiken kaikkiaan Kant esittää Jumalan olemassaoloa koskevat väitteensä filosofina eikä sen takia voida sanoa mitään täysin varmaa siitä, mitä Kant henkilökohtaisesti ajattelee Jumalan olemassaolosta. Kantin uskonnonfilosofian vaikutus myöhemmälle uskonnolliselle ajattelulle on ollut varsin merkittävä. Hänen ajattelunsa perillisiä ovat pragmaattiset, fideistiset ja eksistentialistiset teologit ja filosofit kuten Sören Kierkegaard, William James ja Ludwig Wittgenstein. Kantin monipuolinen uskonnollinen ajattelu inspiroi nykyajankin uskonnonfilosofeja, koska hänen ajattelustaan voi ammentaa yhä uusia näkökulmia sekä uskonnon ja uskonnollisuuden sekä sekulaarin maailman filosofiseen tutkimukseen ja tulkintaan. Kant onnistuu osoittamaan vakuuttavasti sen, että uskonnolliset kysymykset ja Jumalan olemassaolon pohtiminen pahan ongelmineen eivät vanhene tieteen edistymisen myötä.