Browsing by Subject "rauha"

Tutkimuksen tehtävänä on analysoida pitkän linjan katolisen ekumeenikon Hans Küngin uusinta uskontoteologista projektia. Sen perusajatuksen voi tiivistää seuraavasti: Uskonnoille on saatava yhteinen perusetiikka globaalin rauhan tavoittamiseksi. Lähdemateriaali koostuu Küngin 1980-luvulla alkaneen uskontoteologisen kauden tuotannosta. Tutkimusmetodina käytetään argumentatiivisesti painottunutta systemaattista analyysiä. Tarkoituksena on analysoida ja punnita premissejä, joilla Küng perustelee maailmaneetos-projektin tarpeellisuuden. Kolme käsitettä nousevat esiin: uskonto, maailmanrauha ja moraali. Nämä argumentit muodostavat samalla kontekstin, jossa Küngin teologiset perusprinsiipit tulevat esille. Küng käyttää sekä pragmatistista että filosofis-teologista metodia maailmaneetos-projektin perustelemisessa. Argumentatiivisen luonteensa vuoksi tutkielman ominaispiirre on keskustelevuus. Keskustelevuuteen liittyen tutkielmassa painottuu kriittinen näkökulma. Kokonaisanalyysissä hyödynnetään laajalti maailmaneetos-projektiin liittyvää kirjallisuutta ja varteenotettavia puheenvuoroja. Alussa esitellään Uskontojen maailmanparlamentin maailmaneetoksen julistus. Tämän asiakirjaan kohdistuvat kommenttipuheenvuorot muodostavat kontekstin, jonka piirissä Küngin projektiin liittyvää keskustelua usein käydään. Luvussa 2 käsitellään maailmaneetos-projektin ensimmäistä argumenttia, joka voidaan tiivistää seuraavasti: uskonto on välttämätön moraalin lähtökohta. Küngin pragmatistinen argumentti uskonnon puolesta on se, että uskonnot ovat käytännössä osoittautuneet parhaiksi moraalin vaalijoiksi. Küngin filosofis-teologinen argumentti puolestaan muodostuu väitteestä, että uskonto on myös teoreettisessa tarkastelussa ainoa kestävä vaihtoehto moraalin perustelemiselle. Küng perustaa jälkimmäisen argumentaationsa Kant-kritiikkiin. Kantin moraaliteorian tarkempi analyysi kuitenkin paljastaa, että maailmaneetos-projektin teologinen ansatsi on pikemminkin Kantin autonomiakäsitykselle analoginen. Luvussa 3 käsitellään toista argumenttia, joka kuvastuu olettamuksessa: maailmaneetos-projektin varsinainen päämäärä on maailmanrauha. Tällainen piirre viittaa reaalipolitiikkaan globaalissa mittakaavassa. Niistä muodostuu maailmaneetos-projektin pragmatistinen metodi tämän argumentin kohdalla. Maailmanrauha-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida sekä pragmatistiselta että filosofis-teologiselta kannalta. Tästä johtuen Küng itsekin viime kädessä hylkää pragmatismin ja nojaa filosofis-teologiseen argumentaatioon. Sen mukaan maailmanrauha ei voi olla ylin päämäärä, vaan moraali. Luvussa 4 moraalin keskeisyys maailmaneetos-projektissa tulee eksplisiittisesti ilmi. Vaikka Küng kritisoi pragmatistisen argumentaation turvin perinteisiä uskontoteologisia positioita epärealistismista,hän kuitenkin itse esittää filosofis-teologisen mallin totuuskriteeriksi kaikille uskonnoille. Tämän kriteerin eettinen osa on olennaisin ja Küng kutsuu sitä nimellä humanum. Tarkemmassa analyysissa humanum osoittautuu peruskantilaiseksi moraaliksi. Humanum on maailmaneetos-projektia strukturoiva filosofis-teologinen keskipiste. Tästä johtuen maailmaneetos-projekti altistuu kuitenkin uskontorealistiselle kritiikille: sen voidaan nähdä ajavan valistukseen perustuvaa klassista moraali-imperialismia vastoin uskontojen omaa itseymmärrystä. Tämä onkin projektin suurin ongelmakohta ainakin eettiseltä kannalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että uskonnon rooli on maailmaneetos-projektissä korkeintaan moraalin käytännöllisenä motivaattorina. Maailmanrauha on sinänsä hyvä päämäärä, mutta vain siksi ja sikäli kuin se on sopusoinnussa Küngin humanistisen moraali-ihanteen kanssa. Küngin argumentaatio on pragmatistista ja hän vetoaa maailmaneetos-projektin argumentoinnissaan realismiin sekä poliittisella että uskontoteologisella tasolla. Tosiasiassa maailmaneetos-projektin voidaan nähdä perustuvan pragmatismin kanssa ristiriidassa oleviin ja siten myös epärealistisiin piilotavoitteisiin uskontojen moraalin länsimaistamisesta.

Ilman oikeudenmukaisuutta ei ole rauhaa, ilman rauhaa ei ole oikeudenmukaisuutta. Tämä ajatus toistuu usein rauhasta puhuttaessa, ja oikeudenmukaisuuden ja rauhan yhteenkuuluvuus näkyy myös paljon käytetyssä oikeudenmukaisen rauhan käsitteessä. Nämä käsitteet samoin kuin väkivaltaan, väkivallattomuuteen ja oikeutettuun sotaan liittyvät kysymykset ovat olleet yksi Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) julkilausumissa toistuneista teemoista läpi sen historian. Viimeisin laaja teologinen prosessi teemojen äärellä on käyty osana väkivallan vastaista vuosikymmentä The Decade to Overcome Violence 2001–2010: Churches Seeking Reconciliation and Peace (DOV), jolloin KMN:n piirissä pyrittiin teologisesti määrittelemään oikeudenmukaisen rauhan käsitettä ja luomaan yhteinen ekumeeninen rauhanjulistus. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten oikeudenmukaisen rauhan (just peace) käsite on ymmärretty KMN:n vuonna 2011 julkaistussa Ecumenical Call to Just Peace -asiakirjassa (ECJP) ja sitä edeltäneen ekumeenisen rauhanjulistuksen valmisteluprosessin aikana. Sen lisäksi tavoitteena on verrata, miten käsitys suhteutuu KMN:ssa aiemmin käytyyn keskusteluun rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta, väkivallasta ja sodan oikeutuksesta. Päälähteitä tutkielmassa ovat ECJP, sen luonnosversio Initial Statement Towards an Ecumenical Declaration on Just Peace (IST-EDJP) sekä täydentäväksi materiaaliksi koottu Just Peace Companion (JPC). Aiempaa keskustelua käydään läpi KMN:n yleiskokousten kannanottojen sekä DOV:n syntyyn johtaneiden vaiheiden kautta. Tutkielman perusteella oikeudenmukaisesta rauhasta piirtyy kuva monitahoisena, monimutkaisena ja silti samalla yksinkertaisena asiana: kaikenlaisen hyvinvoinnin ehtona ja mahdollistajana sekä perustana ihmisen oikeanlaiselle suhteelle toisiin ihmisiin, luontoon sekä Jumalaan. ECJP:n mukaan rauhan, jonka edistämiseen se kutsuu kirkkoja, tulee toteutua yhteisössä eli ihmisten kesken, taloudessa, ympäristön kanssa sekä kansojen kesken eli kansainvälisessä politiikassa. ECJP:n tavoitteena oli olla ”vahvasti teologiaan perustuva ekumeeninen rauhanjulistus”. Oikeudenmukaisen rauhan teologisen perustuksen muodostavat rauhan ja oikeudenmukaisuuden käsitteiden raamatullinen määrittely, kolminaisuusoppiin ja Kristuksen sovitustyöhön liittyvät näkökulmat sekä ymmärrys kirkosta rauhantyön välineenä ja rauhasta osana kirkon olemusta ja perustehtävää. Koska KMN:n keskustelu rauhasta on lähtenyt liikkeelle huomattavasti suppeammasta ymmärryksestä, rauhasta sodan poissaolona, rauha näyttäytyy läpi rauhanjulistuksen prosessin ja aineiston usein ensisijaisesti vastakohtana aseelliselle voimankäytölle, ja siitä keskustellaan vahvasti oikeutetun sodan teorian ja väkivallattomuuden periaatteen kontekstissa. KMN:n aiempia keskusteluja rauhasta ja ECJP:n sisältöä verrattaessa huomataan selkeä kehityskulku ja muutos: oikeutetun sodan teoria ja väkivallan perusteleminen ovat käyneet yhä mahdottomimmiksi ja keskustelun painopiste on kääntynyt väkivallattomuuteen ensisijaisena ja jopa ainoana tapana ratkoa konflikteja ja rakentaa pysyvää rauhaa. Haasteen väkivallattomuuden ihanteelle tuo kuitenkin suojeluvastuun periaate, joka edelleen jättää mahdollisuuden voimankäytölle.