Browsing by Subject "sekularismi"

Tämän tutkielman aiheena on Glen H. Stassenin (1934–2014) ruumiillistuneen opetuslapsiuden etiikka. Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkastellaan ruumiillistuneen opetuslapsiuden käsitettä, jonka teologinen perusta on kolmessa ulottuvuudessa. Ensimmäinen on Jumalan kaikkivaltius, jonka perusteella teologialla on yhteiskunnallista merkitystä. Toinen on täyteläinen tulkinta Jeesuksesta, jossa painottuu heikkojen puolelle asettuminen. Jeesuksen eettistä toimintaa kuvaa Dietrich Bonhoefferin (1906–1945) käsite Stellvertretung, oleminen ”toista varten”. Kolmas ulottuvuus on Pyhä Henki, joka johdattaa kohti Jumalan tahtoa. Stassenin mukaan kristillisessä etiikassa ei tule pitää esillä ideaaleja, koska niiden toteuttaminen on ihmiselle mahdotonta. Hänen mukaansa realistisesti maailmaa tarkasteleva kristinusko kykenee vastaamaan myös sekulaarin ajan asettamiin haasteisiin. Tätä käsitystä haastetaan pohtimalla esimerkiksi, onko kristinuskon maailmankuva perinteisesti ylioptimistinen, kuten Stassen väittää. Toisessa analyysiluvussa käsitellään vuorisaarnan etiikkaa. Stassen tulkitsee vuorisaarnaa kolmiosaisina opetuksina, joissa opetuksen kärki on realistinen. Tämän triaditulkinnan mukaan Jeesus ei kiellä esimerkiksi vihaa, kuten vuorisaarnan antiteesitulkinta antaa ymmärtää, mutta käskee sovinnontekoon. Stassenille vuorisaarna on myös yhteiskunnallisesti relevantti. Vuorisaarna käsittelee muun muassa distributiivista oikeudenmukaisuutta ja väkivallattoman vastarinnan oikeutusta. Johtopäätöksenä ruumiillistunutta opetuslapsiutta kuvataan Jeesuksen seuraamiseksi inhimillisenä kristittynä. Stassenin eettiset periaatteet lähtevät liikkeelle yllättävän paljon ihmisestä ja siitä, että inhimilliset ominaisuudet asettavat kristilliselle etiikalle kehykset. Stassen ei myöskään näe eettisiin ideaaleihin liittyvän hyötyjä ihmisen toiminnan ohjaajina. Ihmisläheisyytensä lisäksi hän johtaa eettisiä periaatteita, kuten kristillisen rakkauden määritelmän myötätuntona ja oikeudenmukaisuuden toteuttamisena, suoraan Jeesus-tulkinnastaan. Tutkielman kolmannessa analyysiluvussa tarkastellaan oikeudenmukaisen rauhanteon paradigmaa, joka liittyy sodan oikeuttamisen sijaan rauhan rakentamiseen kymmenen ohjeen avulla. Stassenin mukaan paradigmassa ylitetään pasifismin ja oikeutetun sodan teorian väliset ristiriidat. Tutkielmassa ilmenee, että yleiseen rauhantahtoon nojaavassa paradigmassa on vahvuuksia ja oivaltavia sovelluksia vuorisaarnan etiikasta, kuten vihollisrakkaudesta, joka ei tarkoita omista oikeuksista luopumista. Mutta oikeudenmukainen rauhanteko ei pysty sovittelemaan erilaisiin eettisiin lähestymistapoihin kuuluvien rauhan määritelmien välistä ristiriitaisuutta. Neljännessä analyysiluvussa käsitellään ruumiillistuneen opetuslapsiuden suhdetta Bonhoefferin teologiaan. Stassenin mukaan Bonhoefferin vuosien 1940–1945 teologia ei sovi tämän varhaisemman teoksen Nachfolge (1937) vuorisaarnatulkintaan. Stassenin mukaan vuorisaarnan triaditulkinta vastaa paremmin Bonhoefferin viimeisten vuosien teologiaa. Tutkielmassa osoitetaan väitteen vahvuudet ja heikkoudet. Pääpiirteissään triadi-tulkinta täsmää Bonhoefferin ajatuksiin vuorisaarnasta, mutta yksityiskohtien tasolla todisteita tästä ei ole. Lisäksi neljännessä analyysiluvussa tutkitaan Bonhoefferin ja Stassenin teologisten painotusten eroja. Toisin kuin Stassenille, Bonhoefferille ”toista varten” olemiseen voi liittyä jopa lain rikkominen silloin, kun se palvelee lain todellista tarkoitusta. Teologit myös lähestyvät sekulaarin ajan kristinuskoa osittain eri näkökulmista: Bonhoefferin mukaan kristityn vastuun toteutumiseksi on lakattava tukeutumasta Jumalan suuruuden illuusioon. Stassenille vastaava illuusio puolestaan on optimistinen maailmankuva. Teologien näkökulmia yhdistää vahvasti ajatus kristinuskon tämänpuoleisuudesta, eli siitä, että kristityn on kannettava vastuuta maailmasta.

Zenbuddhalainen filosofi Masao Abe (1915–2006) ajatteli, ettei perinteinen kristillinen ajatus persoonallisesta Jumalasta kestä maallistumisen ja tieteellispohjaisen ajattelun myötä kasvavaa painetta. Hänen esseensä ”Kenotic God and Dynamic Sunyata”(1996) esittää Uuden testamentin Paavalin kirjeistä (Fil. 2:5–8) tunnetun kohdan Kristuksen kenosiksesta zenbuddhalaisen filosofian valossa. Uskontodialogillisella aloitteellaan Aben tarkoitus on luoda uskonnollisuudelle kestävämpi pohja. Tutkimukseni päälähteessä ”Emptying God - A Buddhist-Jewish-Christian Conversation” (1996) Masao Aben esseetä seuraavat valittujen teologien vastaukset. Käsiteltyäni Aben ehdotuksen taustat ja merkityssisällöt keskityn valitsemieni vastaajien näkemyksiin, erityisesti kristillisen ja zenbuddhalaisen transsendenssikäsityksen eroihin ja yhteyksiin. Tutkimuksen tarkoitus on valaista niitä ratkaisevia näkemyksiä, jotka estävät yhteisymmärryksen. Tutkittavakseni valitsin seuraavat edustajat, koska heidän vastauksensa sisälsivät eniten aineistoa kristilliseen transsendenssikäsitykseen: David Tracy (1939–), Jürgen Moltmann (1926–), Schubert M. Ogden (1928–2019) ja Thomas J.J Altizer (1927–2018). Masao Aben sekularisaatiota vastustava agenda vie metafyysistä keskustelua törmäyskurssille traditionaalisten oppien ja käytännöllistenkin ajatusten kanssa. Perinteisemmän linjan vastaajien mukaan Aben esittämä ajatus vaikuttaa kristillisen vääräoppisuuden lisäksi liian vaikeatajuiselta. Kysymykseksi jää, onko oikean opin helppotajuisuus ja ajatus oikeasta opista missä määrin asianmukaista tai tarpeellista. Masao Abe korostaakin, kuinka uskonnollisessa todellisuudessa ei ole kyse pelkästään immanentista todellisuudesta eikä transsendenssistakaan, vaan todellisuuskäsityksestä, joka ylittää näiden molempien välisen erottelun.