Browsing by Subject "teologia"

Tutkimuksessa selvitetään millaiset tekijät vaikuttavat opintojen alussa ammatillisesti epävarmojen opiskelijoiden ammatillisiin valintoihin opintojen aikana. Lisäksi tarkastellaan millaisia ammatillisten tavoitteiden muutoskertomuksia opiskelijoilla ilmenee ja löytyykö eri opiskelijoiden kertomuksissa yhteneväisyyksiä. Ammatillisella epävarmuudella tarkoitetaan sellaista selkiytymätöntä tilannetta, jossa opiskelijalla on useita ammatillisia kiinnostuksen kohteita tai tavoitteita ei ole ollenkaan. Tarkastelua tehdään kuuden opiskelijan haastatteluaineistosta. Samoja opiskelijoita on haastateltu kolme kertaa: opintojen alussa vuonna 2010, toisena opiskeluvuotena 2012 ja viidennen opiskeluvuoden jälkeen vuosien 2015-2016 aikana. Opiskelijat ovat eri ikäisiä ja tulevat erilaisista taustoista. Viisi opiskelijaa on Helsingin yliopistosta ja yksi Itä-Suomen yliopistosta. Opiskelijoita yhdistää toiseen opiskeluvuoteen mennessä kasvanut kiinnostus papin työtä kohtaa. Tutkimus on laadullinen pitkittäistutkimus ja aineistoa analysoidaan narratiivisesti. Tuloksia arvioidaan ammatillisen sosialisaatioteorian ja erityisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeuden kautta. Ammatillisiin valintoihin vaikuttaneita tekijöitä kartoitetaan ensin kategoris-sisällöllisen analyysin avulla. Sen jälkeen opiskelijoiden kokonaiskertomuksia analysoidaan holistisemmin. Kuuden opiskelijan kertomuksesta erottuu kolme paria, jotka muistuttavat toisiaan sen suhteen, miten ammatilliset valinnat kehittyvät ja mikä on ensisijainen ammatillinen tavoite viimeisellä haastattelukierroksella: 1. Perusseurakuntapapit; 2. Sairaalateologit; 3. Hengellinen työ laajemmin. Tutkimuksen tuloksista selviää muun muassa, että opiskelijoiden kohtaamilla teologian ammattilaisilla, soveltavilla opinnoilla ja työssäoppimisella sekä kyvyllä kutsumuksen merkitysten uudelleenmuotoiluun on paljon vaikutusta suhteessa opiskelijoiden ammatillisiin valintoihin. Ammatillisen sosialisaation kehityksen osa-alueiden toteutuminen opintojen aikana näyttää myös olevan yhteydessä ammatillisten valintojen tekemiseen. Tutkimuksessa myös kartoitetaan miten opiskelijoiden ammatillisten valintojen tekemistä voidaan helpottaa. Motivoitunut, tehokas ja asiantunteva opiskelija on iloksi kaikille.

Maisterintutkielmassani tarkastelen Paavalin seksuaalietiikkaa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 5–7. Tutkimuskysymykseni on, miksi Paavali näissä luvuissa suhtautuu sukupuoliyhteyteen varauksellisesti ja näkee sen potentiaalisesti uhkaavana asiana, johon liittyy monia vaaroja. Käytän sosiaalitieteellisen raamatuntutkimuksen näkökulmaa, joka pyrkii antamaan monipuolisen kuvan Raamatun ajan yhteisöjen elämästä. Käsittelen ennen kaikkea haureutta ja naimattomuutta, sillä nämä ovat Paavalin seksuaalietiikassa vastapareja. Näihin liittyen käsittelen myös himon, ruumiin ja naimattomuuden käsitteitä Paavalilla. Tarkasteluni lähtee Paavalin tekstistä. Lisäksi olen tarvittavissa määrin perehtynyt aiheeseen juutalaisuuden, kreikkalais-roomalaisen kulttuurin sekä joidenkin filosofien ja filosofisten suuntausten näkökulmasta, jotta voin muodostaa aiheestani mahdollisimman kattavan kuvan. Paavalilla haureus on vaarallisia sukupuolisuhteita (esimerkiksi prostituoitujen kanssa), jotka voivat saastuttaa seurakunnan eli Kristuksen ruumiin. Haureutta ja saastetta tulee välttää kaikin keinoin, jopa niin, että yksilön voi uhrata yhteisön puhtaana pitämiseksi. Himo voi johtaa haureuteen, joten himon vähentämiseksi ja haureuden välttämiseksi Paavali suosittelee Korintin seurakunnan jäsenille avioliittoa ja säännöllistä avioseksiä. Paavali itse on naimaton, ja pitää naimattomuutta ihanteena, mutta hänen mukaansa naimattomuuteen pystyvät vain harvat, joilla on siihen erityinen lahja. Maisterintutkielmassani tulen siihen johtopäätökseen, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 5–7 Paavalin seksuaalietiikkaan on eniten vaikuttanut hänen eskatologinen odotuksensa. Paavali odottaa Kristuksen paluuta ja uskovien pelastusta, ja tämä odotus vaikuttaa hänen antamiinsa ohjeisiin. Eskatologinen odotus näkyy Paavalilla esimerkiksi siinä, että hän ei kehota seurakunnan jäseniä hankkimaan jälkeläisiä, vaan avioliiton avulla välttämään haureutta, jotta Kristuksen ruumis ei saastuisi. Koska tarkastelen maisterintutkielmassani rajattua osaa Paavalin säilyneistä kirjoituksista, johtopäätökseni eivät ole ilman jatkotutkimusta yleistettävissä Paavalin ajatteluun laajemmin.

Sarjakuvataiteilija ja sarjakuvateollisuuden grand old man Will Eisner (1917-2005) paini suurimman osan urastaan sarjakuvan vakavastiotettavuuden kanssa. Sarjakuvaromaaneissaan hän paini teki erilaisia tyylikokeiluja, ja ainakin hänen itse käsikirjoittamansa sarjakuvaromaanit painivat pääasiassa traagisten kohtaloiden kanssa. Eisnerin Sarjakuvaromaanien aihekavalkaadi sisältää kuitenkin runsaasti ajankuvaa, ehkä eniten siitä ajasta jona hän kasvoi aikuiseksi. Suuren kaupungin elämä, lama-aika, kommunismi, köyhyys, toimeentulo, maahanmuuttaja-aallot, etninen sulatusuuni, perheen merkitys, rakkaus, Jumala ja erityisesti elämän nurja puoli sekä tästä riippumaton elämänvoima, joka saa ihmiset jatkamaan. Tutkielmani ensimmäisessä osassa selvitän miten Eisner ankkuroi historian kuvauksen lama-aikaan sijoittuvassa sarjakuvaromaanissaan A Life Force (1988). Tutkielmani toinen osuus tarkastelee Eisnerin sarjakuvaromaanivaiheen teosten suurten kysymysten käsittelyä, kuten elämän tarkoitusta, rakkautta, uskontoa ja jumalaa. Tutkimustulokset näyttävät että Eisner oli historiakuvauksen suhteen laaja-alainen ja tarkka tehdessään lukijalle tutuksi lama-ajan kurjuuden ja mentaliteetin, ja samalla kertoo tarinan pienistä ihmeistä ja pohdinnoista elämästä. Suurten kysymysten käsittelyssä Eisnerin lopputulemat tai oivallukset eivät ole kovin syvällisiä, hänen tuntemuksensa eksistenssistä ja filosofiasta eivät ole kovin syvät, ja draama josta suuret pohdinnat kumpuavat rakentuvat hieman kömpelösti.

Karthagolainen Tertullianus oli ensimmäinen laajasti latinan kielellä kirjoittanut teologi. Hän käytännössä loi teologisen latinan kielen ja käänsi kristinuskon keskeiset käsitteet kreikan kielestä latinaksi. Tertullianus eli 200 luvun taitteessa ja joutui puolustamaan kristittyjä ja kristinuskoa sekä maallisia vainoajia, että harhaoppeja vastaan. Tertullianuksen teksteistä on haluttu monien filosofien ja teologienkin toimesta etenkin viimeisen kahden sadan vuoden aikana löytää kirkkoisä, joka halusi täysin hylätä järjen ja selittää kaiken uskolla ilman rationaalista ajattelua. Samalla on haluttu tuoda esille se, että Tertullianus olisi ollut sivistyksen ja koulutuksen vastustaja. Lainaukset ovat tuntuneet kuitenkin toisinaan hyvin irrallisilta ja osaa lainauksista ei sellaisenaan löydy Tertullianuksen kirjoituksista. Tässä työssä esitellään Tertullianuksen järjen ja uskon opetus hänen kirjoitustensa perusteella, sekä selvitetään, miten hän ymmärsi järjen ja uskon suhteen toisiinsa. Tekstilähteiksi on etsitty hänen järkeä ja uskoa eniten käsittelevät teoksensa. Tutkimusmetodina on käytetty systemaattista analyysia, jossa järjestelmällisesti on ensin käyty läpi kaikki järki ja usko –sanojen esiintymät. Tämän jälkeen on analysoitu niiden merkitys asiayhteydessään, ja lopuksi on koottu näiden analyysien pohjalta Tertullianuksen kokonaiskäsitykset järjestä, uskosta ja niiden suhteesta toisiinsa. Tertullianuksen opetus järjestä pohjautuu Raamatun, antiikin ajan ja edeltävien kirkkoisien logos-käsityksiin. Jumalallinen järki on logoksen pohjana. Järjen saadessa Logoksen muodon, syntyi Poika, jolla on myös Jumalan järki. Synteesinä näistä opeista Tertullianus opettaa Jumalan luomistyössä ihmiseen puhaltaman hengen muodostavan kuolemattoman sielun, johon ihmisjärkikin osana kuuluu. Järki on loogiseen ymmärtämiseen liittyvä osa, joka on annettu myös uskon apuvälineeksi ihmiselle. Tertullianus, opettaessaan uskosta, tulee kirjoittaneeksi lähes sanasta sanaan yli 100 vuotta myöhemmin Nikean kirkolliskokouksessa hyväksytyn uskontunnustuksen. Kolminaisuusoppi oli sama, kuin se on tänäkin päivänä. Sakramentti otetaan Tertullianuksen mukaan uskolla vastaan, ja usko on apostolinen, eli yksi ja sama kuin opetuslapsilla alkukirkossa. Raamattuun perustuva apostolinen usko auttaa erottamaan harhaopit ja välttämään niitä. Järki ja usko kuuluvat Tertullianuksen opetuksessa oleellisesti yhteen, ja hän itse käyttää kaikkea sivistystään ja tiedollista osaamistaan perustellessaan ja puolustaessaan kristinuskon oppeja ja tapoja ensin maallisille tuomioistuimille ja sitten harhaoppisille. Tertullianuksen tekstit osoittavat, että järkeä tulee käyttää syvässä yhteydessä uskon kanssa ja uskon vaikuttamana evankeliumin työn hyväksi Jeesuksen lähetyskäskyn mukaisesti.

Tämä pro gradu –tutkielma käsittelee kristillisen uskon avulla päihderiippuvuudesta toipuneita. Tutkimuksen tavoitteena oli hahmottaa päihteistä toipumisen prosessia kokonaisvaltaisesti ja tutkimuksen tehtävänä oli tarkastella miten usko on haastateltavilla ollut osana toipumisprosessissa ja mitä henkilöiden usko ja teologia on. Lisäksi tarkastelen toipuneiden uskoa ja teologiaa muutoksen näkökulmasta. Olen peilannut aineistoani olemassa olevaan teoriaan ja aiempaan tutkimukseen ja erityisesti Rom Harrèn ”psykologisen avaruuden” malliin. Aineisto on kerätty haastattelemalla 12 entistä päihteiden käyttäjää. Teemahaastattelun lisäksi pyysin haastateltavia kertomaan toipumistarinansa haastattelujen alussa. Aineiston analysointi on tehty sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuksen tuloksina voidaan todeta, että usko on ollut osana toipumisprosessia monin eri tavoin. Kristillinen usko ja uskonnolliset yhteisöt ovat olleet osana uudenlaisen identiteetin rakentumisessa ja lisäksi uskon myötä toipuneet ovat löytäneet uusia merkityksiä, sosiaalisia verkostoja ja tukea elämäänsä. Toipuneen usko ja teologia näytti muuttuneen toipumisprosessin aikana ja sen jälkeen. Tutkimuksessani tarkastelen tätä muutosta. Näiden päihteistä toipuneiden uskossa ja teologiassa näkyy eri uskonnollisista yhteisöistä omaksuttu sosiaalinen perimä sekä toiminta- ja ajattelumallien muunnos henkilöiden omalla persoonallisella tavalla.

Tutkimuksessani tarkastelen teologien ja oppineiden käsityksiä pappiskasvatuksesta Suomessa. Lähdeaineistona käytän teologien tiedekuntalehti Kyyhkysessä vuosina 1966—1973 aiheesta julkaistuja kirjoituksia, joista poimin kiinnostavimmat laadullista sisällönanalyysia varten. Tutkin, millaista keskustelua pappiskasvatus synnytti, millä perusteilla yliopiston pappiskasvatusta puolustettiin tai vastustettiin, mitä ongelmia tai hyviä puolia pappiskasvatuksessa nähtiin ja miten sitä haluttiin kehittää. Ajankohdan yhteiskunnallinen murros muovasi ihmisten maailmankuvaa ja ajattelua. Instituutiot, kuten kirkko, olivat kritiikin kohteina. Yliopistoelämä politisoitui opiskelijoiden pyrkiessä muuttamaan yliopistoa demokraattisemmaksi. Teologian ylioppilaat vaativat opintojensa uudistamista. Tutkimuksessani selvitän sitä, miten murros ja yliopistokriisi näkyivät pappiskasvatusta koskevassa kirjoittelussa. Seuraavat viisi teemaa nousivat kirjoituksissa korostetusti esille: pappiskoulutuksen järjestämisvastuu, koulutuksen mielekkyys ja tarkoituksenmukaisuus, teoria- ja käytännön opetuksen suhde, yliopistoteologian ja kirkon teologian suhde sekä papin identiteetin ja spiritualiteetin muodostuminen ja kehittyminen. Kirjoittajat pitivät pappiskasvatusta yhteiskunnan tehtävänä. Yliopistoteologian avulla papit saivat valmiudet tehdä tieteellistä tutkimusta ja omaa hengenelämää koskevaa itsereflektiota. He oppivat ymmärtämään uskonelämän eri ilmenemismuotoja ja tekemään itsenäisiä, persoonallisia kannanottoja. Yhteiskunta oli selvillä siitä, mitä uskonnollisessa elämässä tapahtui. Opetuksen siirtäminen kirkolle tai uskonnollisille yhdyskunnille olisi palvellut vain niiden omia tarpeita ja typistänyt teologista näkemystä. Jotkut tosin ajattelivat, että teologiaa oli tutkittava kirkossa, koska se oli syntynyt siellä. He edellyttivät, että teologia on tunnustuksellista ja edistää kirkon oppia ja agendaa. Heidän mukaansa spekuloiva ja tieteellistynyt akateeminen jumalatutkimus haastoi pappien vakaumusta ja sai heidät epätietoisiksi tehtävästään ja suhteestaan kirkkoon ja yhteiskuntaan. Monet näkivät tunnustuksellisuuden kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuutena: opetuksessa huomioitiin opiskelijan tulevat tehtävät. Opiskelijan tausta, motiivit ja ennakko-odotukset vaikuttivat kokemuksiin opintojen mielekkyydestä. Vakaumuksellisten kristittyjen oli vaikea sovittaa uskonkäsitystään akateemiseen teologiaan, ja he pyrkivät jopa välttelemään sen omaksumista. Radikaaliteologeille vasta yhteiskunnallinen aktivoituminen toi kokemuksen opintojen mielekkyydestä. Heille tärkeintä oli maailman kärsimyksen ja hädän lievittäminen. Monet odottivat tiedekunnalta oman hengenelämän ohjausta ja tukea, mutta pettyivät, kun eivät sitä saaneet. Opintojen myötä tapahtunut elinympäristön ja elämäntavan muutos sekä uudet sosiaaliset suhteet ja vaikutteet vaativat opiskelijalta sopeutumista ja vaikuttivat osaltaan hänen kokemuksiinsa opintojen mielekkyydestä. Tulevan työelämän haasteet synnyttivät opiskelijoissa epävarmuutta. He tunsivat saaneensa tarvitsemansa teoriatiedon, mutta eivät riittävää ohjausta sen käytäntöön soveltamisessa. Omakohtaisen teologisen synteesin puute aiheutti pelkoa papin työhön menemisestä. Toisaalta epätietoisuus uudisti kirkkoa. Kun opiskelijalla ei ollut valmista papin muottia, hän pystyi muokkaamaan pappeudesta itsensä ja ympäröivän yhteiskunnan näköistä. Uudet ajatukset ja ideat siirtyivät pappien mukana kirkon käytänteisiin uudistaen niiden toimintaa. Mielekkäimpinä opintonsa kokivat niihin avoimin mielin suhtautuneet. Ennakko-odotusten puuttuessa he pystyivät kyseenalaistamaan ja muuttamaan ajatteluaan ja käsityksiään sekä löytämään opinnoilleen kiinnostavan sisällön. Kirjoituksissa tunnustettiin yliopisto- ja kirkon teologian riippuvuussuhde, mutta niiden yhteen sovittaminen koettiin hankalaksi. Näkemyserot liittyivät usein siihen, miten teologian tuli huomioida kirkon tarpeet ja odotukset. Ongelmana oli, että tiedekunnan oli yhtäältä harjoitettava vapaata ja riippumatonta tieteellistä tutkimusta, toisaalta koulutettava kirkolle sen oppia tunnustavia työntekijöitä. Vastakkainasettelu näkyi siten, että osa kirjoittajista piti tiedekuntaa pelkkänä pappienkoulutuslaitoksena, osa taas ammattikouluna, joka ei valmistanut mihinkään virkaan. Opiskelijoiden keskuudessa vallitsi lisäksi epätietoisuus siitä, täyttikö tiedekunnan opetus kaikkia niitä vaatimuksia, joita kirkko tulevilta sananjulistajiltaan edellytti. Papiksi kasvaminen ja spiritualiteetin kehittyminen oli teologin koko persoonaa koskettava ja muokkaava tiedollinen ja hengellinen prosessi. Siksi oli kirjoittajien mukaan kohtalokasta, että tiedekunta ja kirkko jättivät opiskelijan yksin pohtimaan omaa eksistenssiä, pappeutta ja spiritualiteettia koskevia kysymyksiä. Hengellisyyttään hoitaakseen opiskelijoiden oli hakeuduttava erilaisiin ryhmiin, jotka tarjosivat turvaa ja henkisen kodin, mutta saattoivat toisaalta painostaa ”oikeaan ajatteluun”. Kirjoittajien mielestä oli tiedekunnan ja kirkon tehtävä järjestää opiskelijoille sielunhoitoa sekä hengellistä tukea ja ohjausta.

Tiivistelmä Tiedekunta: Teologinen tiedekunta Koulutusohjelma: Teologian ja uskonnontutkimuksen maisteriohjelma Opintosuunta: Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asiantuntijatyön opintosuunta Tekijä: Heli Malassu Työn nimi: Rakkauden kromosomi. Vammaisuuden teologia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kehitysvammaistyössä. Työn laji: Maisterin tutkielma Kuukausi ja vuosi: Helmikuu 2022 Sivumäärä:46 Avainsanat: teologia, vammaisuuden teologia, kehitysvammaisuus, vammaistutkimus, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, kehitysvammaistyön pappi, kontekstuaalinen teologia Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia Muita tietoja: Tiivistelmä: Tässä tutkielmassa tarkastelen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kehitysvammaistyön taustalla olevaa teologiaa. Tutkimuskysymys on: Minkälaista teologiaa kehitysvammaistyön papit toteuttavat työssään? Tutkimusaineistoni perustuu kehitysvammaistyötä tekevien pappien haastatteluihin. Tutkielmani teoriataustana käytän Deborah Creamerin neljää periaatetta vammaisuuden teologiasta: 1. Ruumiillisuudenteologia ja sen pohdinta 2. Ajatus siitä, että vammaisessa henkilössä ei ole luonnostaan mitään väärin 3. Sitoutuminen ihmisoikeuksiin 4. Vammaisuudella ja teologialla on merkittävää sanottavaa toisilleen Vammaisuuden teologia tutkii tapoja, joilla uskonnolliset yhteisöt ovat käyttäneet ja käyttävät vammaisuuden käsitteitä. Vammaisuuden teologiaan sisältyy esimerkiksi ajatus, että Jumala ei ole aiheuttanut ihmiselle vammaa, vaan Jumala on läsnä ihmisen kärsimyksen keskellä. Tutkielma toteutettiin laadullisella eli kvalitatiivisella tutkimusmenetelmällä. Tutkimuksessani halusin selvittää minkälaisia ajatuksia ja kokemuksia kehitysvammaistyön papeilla on työstään ja kehitysvammaisuudesta teologisista näkökulmasta katsottuna. Tutkimusta varten haastattelin kuutta pappia. Lisäksi haastattelin kehitysvammaistyön asiantuntijaa kirkkohallituksesta. Deborah Creamerin mukaan on tärkeää arvioida uskonnollista perinnettä, teologiaa ja saavutettavuutta laajasti vammaisuuden näkökulmasta. Creamer kutsuu vammaisuutta rakentavaksi elementiksi, joka tarjoaa uusia mahdollisuuksia teologiseen reflektioon. Tutkielman tuloksista ilmenee, että Suomen ev.lut kirkon kehitysvammaistyössä kehitysvammaiset ihmiset on ikään kuin asetettu teologian ja kristinuskon keskiöön. Tämä tarkoittaa sitä, että kehitysvammaiset henkilöt eivät ole hyväntekeväisyyden kohteita vaan oman elämänsä subjekteja. Tällainen ajattelumalli edustaa vammaisuuden teologiaa ja siihen liittyvää reflektointia. Suomen ev.lut kirkon kehitysvammaistyön pappien työskentelyssä on isossa osassa reflektio ja käsitys siitä, että kehitysvammaiset ihmiset voivat opettaa muita henkilöitä syvällisistä elämän peruskysymyksistä ja läsnäolosta omalla olemisellaan.

Tutkimuksen tavoitteena ja pääaiheena on ollut perehtyä tarkasti edesmenneen suomalaisen lähetyssaarnaajan Mauri Viksténin pelastusopillisiin näkemyksiin ja erityisesti hänen vanhurskauttamisoppiinsa helluntailaisessa kontekstissa 1970–90-luvuilla. Tutkimusaineiston päälähteinä ovat olleet Mauri Viksténin kirjoittamat kaksi opillista kirjaa ja lähes 250 puhetallennetta. Tutkimuksen metodina on ollut systemaattinen analyysi eli Mauri Viksténin esittämien kristinopillisten käsitteiden, väitteiden ja argumenttien johdonmukainen tarkastelu. Mauri Viksténin näkemyksiä on peilattu tarvittavassa määrin myös helluntaiseurakuntien yleiseen opetukseen, mutta kyseessä ei ole varsinainen vertaileva tutkimus. Tutkimuksessa nostetaan esiin myös tarve joidenkin keskeisten pelastusopillisten käsitteiden tarkentamiselle. Tutkimus osoittaa Mauri Viksténin edustaneen äärimmäisen vankasti sellaista käsitystä, että Jumalaan evankeliumin kautta turvautuva ihminen on vain ja ainoastaan uskonsa perusteella sataprosenttisesti vanhurskas ja siten Jumalan hyväksymä juuri sellaisena kuin hän on. Niin ollen sielun pelastus ei ole missään määrin ihmisen ja Jumalan yhteistyötä vaan kertakaikkista lahjaa. Luterilaisuus ja helluntailaisuus ovat kumpikin toimineet suomalaisen kristillisyyden viitekehyksenä Mauri Viksténin omaksumille kristinopillisille käsityksille, ja hänen elämäntyönsä onkin toteuttanut selkeästi reformaation ja uskonpuhdistuksen henkeä. Tutkimuksessa todetaan, että Mauri Viksténin edustamaa vanhurskauttamisoppia ei ole sellaisenaan välttämättä yleisesti omaksuttu helluntailiikkeessä. Sen tähden johtopäätöksissä on esitelty muutamia kriittisiä pisteitä helluntaiopissa ja käytännöissä, ja niihin on muotoiltu joitakin suosituksia ja ratkaisuehdotuksia. Vähäiset tai paikalliset hienosäädöt eivät ehkä riittäisi, jos helluntaiherätyksen uudistumista Mauri Viksténin opetuksien pohjalta tavoiteltaisiin, sillä sellaiseen tarvittaisiin luultavasti laajempi opillinen paradigman muutos. Tekijä toivoo, että jokainen tutkielmaan perehtynyt lukija ymmärtää, mikä on ollut Mauri Viksténin erittäin armopitoisen julistuksen syvin ydin ja sen teologiset perustelut, kuinka hänen opetuksensa on suhteutunut helluntailaiseen opinkenttään ja identiteettiin, ja miksi hänen näkemystensä huomioon ottaminen erityisesti helluntailiikkeessä on erittäin suositeltavaa.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella John Locken teologiakäsitystä erityisesti episteemisten hyveiden näkökulmasta. Locke kirjoitti teologiasta tieteenalana yhden kappaleen teoksessa Of the Conduct of Understanding, jossa hän määrittelee teologian tieteenalaksi, jonka lähdeaineistona on kaikki inhimillinen tieto ja ilmoitus. Locke määrittelee teologian tehtäväksi episteemisten hyveiden – eli inhimillisen ymmärryksen oikean käytön – opettamisen. Aikaisemmassa aihetta koskevassa tutkimuksessa on todettu, että Lockelle tieto ei ole vain kokoelma irrallisia faktoja, vaan Lockelle tieto sisältää myös implisiittisesti tietoa myös ymmärryksen rajoista ja sen oikeasta käytöstä, minkä vain teologia kykenee ymmärtämään. Tutkielman päämääränä on tarkastella, miten teologia kykenee opettamaan episteemisiä hyveitä. Tutkielman toisina lähteinä toimivat Locken An Essay Concerning Human Understanding ja Reasonableness of Christianity. Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Vaikka Lockelle teologia käyttää lähteenään kaikkea inhimillistä tietoa, tutkielman sivurajoitteitten vuoksi aihetta käsitellään rajatummasta näkökulmasta. Keskittymällä Locken uskonnolliseen epistemologiaan, tutkielmassa pyritään selvittämään, miten teologia näkyy tiedossa Jumalasta, moraalista ja ilmoituksesta sekä siihen liittyvistä uskonasioista. Locken uskonnollisen epistemologian päämääränä on selvittää uskon ja järjen välinen suhde, mikä oikein ymmärrettynä johtaa harmoniseen käsitykseen niiden välisestä työnjaosta. Rajatun näkökulman tarkoituksena on tarkastella inhimillisen tiedon rajoja sekä ymmärryksen oikeaa käyttöä uskonnollisen epistemologian alueella, minkä pohjalta tehdään yleinen tulkinta Locken teologiakäsityksestä. Tutkielma on jaettu kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan inhimillisen tiedon perusteita Locken filosofiassa valitun näkökulman kannalta. Toisessa pääluvussa syvennytään Locken uskonnolliseen epistemologiaan. Kolmannessa pääluvussa kahden edellisen luvun keskeisiä tuloksia käytetään Locken teologian sekä episteemisten hyveiden välisen suhteen tulkitsemisessa. Kolmannen pääluvun viimeisessä alaluvussa esitetään myös tulkinta Lockelaisesta teologian harjoittajasta, jossa teologian vaikutukset ovat konkreettisesti havaittavissa. Tutkielmassa päädytään lopputulokseen, jonka mukaan Lockelle teologia kykenee opettamaan episteemisiä hyveitä sen rajoittamattoman lähdeaineiston vuoksi. Koska ymmärryksen vääriin käyttöpahoihin liittyy liiallinen keskittyminen pelkkään yhteen inhimillisen tiedon muotoon, on seurauksena puutteellinen ymmärrys inhimillisestä ymmärryksestä itsestään. Koska teologia ei ole lähdeaineistonsa vuoksi samanlaisten rajoitteitten alainen, on sillä kyky opettaa episteemisiä hyveitä. Teologian tutkiminen ja opettaminen Locken filosofiassa tarkoittaa tutustumista sellaisiin asioihin, joista ihminen ei tiedä mitään. Tutustuminen kaikkeen inhimilliseen tietoon toimii harjoituksena ihmismielelle, jonka myötä ihminen oppii inhimillisen ymmärryksen oikeaa käyttöä.

Tutkielman aiheena on valokuva, ja tutkielmassa pohditaan, miten valokuva voi toimia hengellisen merkityksen kantajana. Tutkielmassa on kysytty, mikä tekee valokuvasta hengellisen. Se on myös tutkielmassa tutkimuskysymys. Hypoteesina on, kuinka kuva toimii ilmoitustodellisuuden kantajana, ja on tutkittu, mitä se tarkoittaa silloin, kun taideteoksena on valokuva, sen sijaan, että kuva olisi esimerkiksi maalaus tai piirros. Kiinnostavaksi aiheessa on nähty se, kuinka tallennettu valokuva toistaa nähtyä todellisuutta, silloinkin kun valokuvan sisältö on hengellinen. Kun on kyse hengellisestä sisällöstä, tekee se aiheesta uskonnollisen. Kysytään, mitä kameralla tallennettu kuva, voi kertoa jotakin siitä, mitä on silmillä nähty, kun siihen liitetty merkitys on olla hengellinen. Voiko se olla kuvausta sellaisesta hengellisestä aiheesta, joka tähän asti on tullut näkyviin vain mielikuvitusta apuna käyttäen, esimerkiksi maalauksessa, kun taiteilija on voinut maalata näkyviin aiheessa sen, mikä tulee esiin vain hänen mielikuvissaan. Kysytään voiko valokuva toimia todisteena hengellisestä elämästä silloin, kun se toimii todisteena silmin nähdystä todellisuudesta. Aineistoni on valokuvakirja, jonka valokuvien aiheena on hengellisyys. Haluisin tutkia yhtä valittua valokuvaa, joka valikoitui kirjan valokuvista, sillä perusteella, että kuva on mielenkiintoinen erityisesti hengellisen sisällön visuaalisena kuvauksena. Tutkimuksen kuluessa, maalasin myös kuvasta kaksi vesiväritutkielmaa löytääkseni kuvan sisältämää merkitystä. Kysymys siitä, miten hengellisyys ilmenee valitussa valokuvassa, on samalla teologinen ja se koskettaa uskonnollisen taiteen perusteita. Kiinnostava kysymys on, miten kuva ja valokuva välittävät hengellistä merkitystä. Kirja, josta valokuva on valittu, on nimeltään ”Usko – hengellisyys valokuvassa”, ja se on valokuvakirja, joka käsittelee uskonnollisia aiheita, valokuvataiteilijoiden ottamien valokuvien kautta. Kirjassa on valokuvia yhdeksältä eri valokuvataiteilijalta. Valitsemani valokuvan on tallentanut valokuvaten valokuvataiteilija Sari Poijärvi. Poijärven sähköpostihaastattelu on myös osa tutkielman lähdeaineistoa. Lähteenä kuvan ja haastattelun lisäksi tutkielmassa on käytetty myös Poijärven kirjoittamaa lyhyttä tekstiä, joka on kirjassa liitetty hänen valokuviensa yhteyteen. Teoriataustana on käytetty Paul Tillichin teoriaa symboleista. Sen kautta nousee esiin, kuinka tuonpuoleinen, hengellinen todellisuus ja sen läsnäolon havaitseminen tässä maailmassa edellyttävät symbolista kuvausta eli vertauskuvaa. Hän toteaa, kuinka hengellinen ilmaisu ei koskaan ilmene irrallisena symbolisesta ilmaisusta. Samoin kuva, taiteellisena ilmaisuna, ja sen saama muoto, jäävät aina lopulta sanallisen selityksen ulottumattomiin. Myös uskonnollisessa taideteoksessa ilmenevä symbolinen merkitys eli sen sisäinen hengellinen arvomerkitys, voivat jäädä sen katsojalta tavoittamattomiin. Hengellinen syvä arvomerkitys saattaa kuitenkin avautua taideteoksen kautta ihmiselle, mutta se voi myös jäädä piiloon. Se ei silti tarkoita, että taideteos ei voisi olla uskonnollinen. Hengellisen symbolin merkitys avautuu heille, ketkä sen ottavat sellaisena vastaan.