Browsing by Subject "uskonelämä"

Tutkielma tarkastelee 35–65 -vuotiaiden uskonkriisin kanssa kamppailleiden ihmisten kokemuksia Suomen evankelisluterilaisen kirkon tarjoamasta sielunhoidosta. Sielunhoito on keskeinen osa kirkon elämää ja papin kanssa tapahtuva uskonkriisin käsittely liittyy sielunhoidon keskeiseen eksistentiaalisia kysymyksiä ja jumalasuhdetta käsittelevään alueeseen. Tutkielma selvittää millaisena uskonkriisi näyttäytyy sielunhoitoon hakeutuvan näkökulmasta ja mitä odotuksia se asettaa sielunhoidolle, minkälainen on papin kanssa tapahtuva kohtaaminen ja millainen merkitys kohtaamisella on uskonkriisissä. Sekä uskonkriisi että sielunhoito ovat monimuotoisia ilmiöitä. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu ihmisen ja uskon kehitystä sekä sielunhoitoa tarkastelevasta kotimaisesta ja kansainvälisestä tutkimuksesta. Tämän kvalitatiivisen tutkielman aineiston keräys toteutettiin julkisella haastattelukutsulla pääkaupunkiseudulle keskittyneissä medioissa. Aineisto koostuu seitsemästä teemahaastattelusta, jotka analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Keskeiset uskonkriisiin johtaneet tekijät ovat kokemus ulkopuolisuudesta, erilaiset traumaattiset kriisitapahtumat ja oma jumalasuhde. Näihin vaikuttavat elämänkulku ja ihmissuhteet. Yleisesti voidaan todeta, että uskonkriisit kietoutuivat voimakkaasti ihmisen koko elämänkulkuun, eivätkä tuo sielunhoitotilanteeseen mitään erityisiä odotuksia. Uskonkriisiin liittyvät sielunhoitokohtaamiset ovat dialogisia, spirituaalisia ja terapeuttisia. Auttavuuden kannalta merkittävää on papin sekä hengellinen että psyykkinen koulutus- ja osaamistaso. Keskeistä on yksilön kuuntelu ja kunnioittava suhtautuminen. Kohtaamattomiksi koetuissa sielunhoitotilanteissa kommunikaatio ei toimi ja tilanteet koetaan epäempaattisina ja epäeettisinä. Uskonkriisiprosessin monet vaikutukset ovat sielunhoidosta riippumattomia henkisiä ja hengellisiä muutoksia ja ne voidaan nähdä myös uskonelämän rakenteellisina muutoksina. Sielunhoidon kohtaamiskokemuksella on vaikutusta uskonkriisiin. Sielunhoidon merkitys jakaantuu kriisiä syventävään, uskonelämää vahvistavaan ja hyvinvointia ja elämänhallintaa lisäävään kategoriaan. Toimimattomissa kohtaamisissa sielunhoito systemaattisesti syventää uskonkriisiä tai se voi jopa luoda uskonkriisiksi koetun tilan. Auttavat kohtaamiset puolestaan mahdollistavat uskonelämän vahvistumisen ja elämänhallinnan lisääntymisen. Tutkielma tuo ilmi monimuotoisuuden sielunhoitajien koulutuksessa ja orientoitumisessa sielunhoidollisiin tehtäviin ja tukee viitekehyksen kuvaa ihmisen hengellisen ja psyykkisen todellisuuden sisäkkäisyydestä. Sielunhoito on yksi apukeino elämän eri ulottuvuuksien käsittelyssä ja uskonkriisin yhteydessä auttavissa kohtaamisissa se on merkittävä hengellisen ja psyykkisen pohdinnan paikka.

Tutkimukseni kuvaa hiljaisuuden viljelyä osana seurakuntatyötä seurakuntapapin näkökulmasta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka hiljaisuuden viljelyä seurakunnissa toteutetaan. Tutkimukseni käsittelee sitä, miten seurakuntalaisia johdatetaan hiljaisuuteen ja pyhän äärelle ja kuinka pyhä kohdataan hiljaisuuden viljelyn eri muotojen kautta. Tutkimukseni antaa apuvälineitä hiljaisuuteen ja hiljaisuuden viljelyn toteuttamiseen käytännössä sekä laajentaa ajattelua hiljaisuuteen ja Pyhän äärelle ohjaamisesta. Tutkimusaineistoni koostuu hiljaisuuden viljelyn muotoja kartoittavasta kyselystä ja kymmenestä haastattelusta. Olen kerännyt aineistoni Mikkelin hiippakunnan alueelta. Mikkelin hiippakunta valikoitui tutkimusalueeksi käytännöllisten syiden takia. Kysely lähetettiin toukokuussa 2013 e-lomakkeena tuomiokapitulin kautta kaikkiin Mikkelin hiippakunnan 40 seurakuntaan. Määräaikaan mennessä sain 22 vastausta. Haastattelut puolestaan toteutettiin vuoden 2013 kevään ja kesän aikana. Valitsin haastateltavat pääosin lumipallo-menetelmää käyttäen. Yhden haastateltavan löysin kyselyn saatteena lähetetyn kirjeen avulla. Haastateltavista yhdeksän oli naisia ja yksi oli mies. Aineiston analysoinnissa käytettiin laadullista sisällönanalyysia. Tutkimukseni osoitti, että hiljaisuudella oli vastaajille käytännöllinen ja hengellinen merkitys. Hiljaisuus koettiin tärkeänä osana omaa elämää ja oman hengellisyyden hoitamista. Se liitettiin Jumalan kohtaamiseen ja sitä pidettiin kokonaisvaltaisena kokemuksena. Monelle haastateltavista seurakuntapapeista hiljaisuus oli merkittävä voimavara omassa työssä jaksamiseen sekä oleellinen osa hartauselämää. Hengellisen elämän hoitaminen johtaa parhaimmillaan uskonnollisen identiteetin selkiytymiseen ja vahvistaa sitoutumista seurakuntaan. Tutkimukseni mukaan hiljaisuuden viljelyn esillä pitäminen ja puitteiden luominen hiljaisuudelle ovat keskeinen osa hiljaisuuden vaalimista osana seurakuntatyötä. Hiljaisuuden viljelyä toteutetaan käytännön seurakuntatyössä usein erilaisilla hiljaisuuden viljelyn muodoilla. Näitä ovat esimerkiksi hiljaisuuden retriitit, hiljaisuuden päivät, hiljaisuuden messut ja rukoushetket. Hiljaisuutta voidaan tehdä seurakuntalaisille tutuksi myös musiikin, rukoushelmien, ikonien ja symbolien avulla. Hiljaisuuden vaalimisen tehtävänä on auttaa ihmistä Jumalan sanan kokonaisvaltaiseen kuulemiseen ja sakramenttien vastaanottamiseen. Hiljaisuuden viljely on osa hengellisen elämän toteuttamista, jossa keskiöön nousevat ihmisen jumalasuhde ja Jumalan kuunteleminen. Hiljaisuuden viljely on tietoista toimintaa. Siinä keskitytään asioihin, jotka rauhoittavat ja johdattavat Jumalan sanan äärelle, rukoukseen sekä Jumalan äänen ja omien ajatusten kuulemiseen. Hiljaisuuden viljely palvelee ihmisen omaa hengellistä rukous- ja hartauselämää, oman elämän jäsentymistä, lepoa ja jumalayhteyttä. Keskeistä on olla Jumalan edessä yksin tai yhdessä sanaa lukien, kuunnellen ja rukoillen.

Tiivistelmä Referat Tässä tutkielmassa tarkastellaan yhden Suomessa toimivan kristillisen hengellisen tanssin yhteisön jäsenten kokemuksia ja käsityksiä hengellisestä tanssista. Tutkimus analysoi tanssia transsendenssin viitekehyksessä sekä tanssia jumalanpalveluselämän muotona. Tutkimusaineisto koostui kahdeksasta teemahaastattelusta, jotka on tehty kevään 2020 aikana. Tutkimuksen analyysimetodina on ollut kvalitatiivinen sisällönanalyysi, joka on tehty litteroitujen haastattelujen tekstianalyysinä. Tutkimus keskittyi kristilliseen hengelliseen tanssiin, erityisesti ylistystanssiin ja kehorukoukseen, jolla tarkoitetaan kehollista rukousta liikkeen kautta tai improvisoitua rukoustanssia. Tutkimuksesta kävi ilmi, että kristillinen hengellinen tanssi koettiin minäkuvaa eheyttävänä kokemuksena ja jumalasuhdetta vahvistavana kokemuksena. Tunteiden käsitteleminen tanssin avulla koettiin henkistä hyvinvointia vahvistavana kokemuksena, johon ylistys ja liikkeen kautta rukoileminen toi lisäulottuvuuden, johon ei pelkästään tanssimalla pääse. Kehon liike kuvattiin myös itseilmaisun välineenä, joka auttoi tunnistamaan omat tunteet ja kuvailemaan niitä. Tunteita voitiin ilmaista tanssin avulla toisille ihmisille, mutta myös tunteiden ilmaiseminen Jumalalle koettiin tärkeänä. Tanssin transsendentti ulottuvuus nousi keskeiselle sijalle hengellisen tanssin ilmaisun kokemuksessa. Tutkimuksessa nousivat esiin kolme kristillisen hengellisen tanssin ulottuvuutta: Hengellisen tanssin vaikutus jumalasuhteeseen, hengellisen tanssin vaikutus hyvinvointiin ja hengellisen tanssin sosiaalinen ulottuvuus. Jumalasuhde oli haastattelujen keskeisin teema. Hengellisen tanssin terapeuttisuus ja hyvinvointinäkökulma nousivat myös vahvasti esiin aineistosta. Sosiaalisesta näkökulmasta kristillinen hengellinen tanssi koettiin tärkeänä yhteisöllisenä harrastuksena, jossa tanssijat pystyivät jakamaan kokemuksiaan ja keskustelemaan itselleen tärkeistä asioista. Hengellisen tanssin avulla voitiin myös rukoilla toisten puolesta. Tärkeä sosiaalisuuteen liittyvä elementti oli myös se, että tanssijat halusivat esiintyä toisille ihmisille ja välittää tanssin kautta pyhän kokemuksen. Hengellisissä tilaisuuksissa esiintyminen koettiin tärkeänä hyvinvointia parantavana kokemuksena. Jos esitykseen lisättiin kokemus Jumalan läsnäolosta, saattoi esiintyjä tavoitella ajatusta siitä, että hän voisi toimia Jumalan välikappaleena. Tämä ”Jumalan sanasaattajan rooli” oli elämys, jota tanssijat tavoittelivat. Tämä tunne oli positiivinen ja uskonelämää vahvistava. Tutkimuksessa ilmeni, että kristillinen hengellinen tanssi koettiin tärkeänä uskonelämän muotona ja se nähtiin myös mahdollisena liturgian osana. Tutkimuksessa nousi kuitenkin esiin myös käsityksiä siitä, että tanssiminen ei olisi hyväksyttävää useiden kristillisten yhteisöjen piirissä. Siksi asennekulttuuri tanssia kohtaan voisi olla tärkeä teologinen tutkimuskohde tulevaisuudessa.