Browsing by Subject "vanhurskauttaminen"
Now showing items 1-6 of 6
-
(2015)Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Tuomo Mannermaan erityisesti In ipsa fide Christus adest -tutkielmassa esiin tulevaa ajatusta Kristuksen ja ihmisen välille syntyvästä uniosta vanhurskauden perustana. Tutkielmassa selvitetään millainen tämä unio Mannermaan mukaan on, sekä mikä sen merkitys on ihmisen vanhurskauttamiselle ja pyhitykselle. Myös uskon syntyminen ja olemus ovat keskeisiä selvitettäviä asioita, sillä juuri usko saa aikaan vanhurskauden ja pyhityksen perustana olevan union. In ipsa fide Christus adest -tutkielman lisäksi lähteinä käytetään myös muuta Mannermaan uniota käsittelevää tuotantoa. Mannermaan ajattelu perustuu ensisijaisesti hänen Luther-tutkimuksissa tekemiinsä löytöihin ja erityisesti Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen tulkintaan. Metodina tässä tutkielmassa käytetään systemaattista analyysiä. Taustaluvussa kaksi tarkastellaan luterilaisen, ortodoksisen ja katolisen kirkon vanhurskauttamis- ja pelastusoppeihin liittyviä kysymyksiä. Tarkastelun pääpaino on siinä, kuinka Kristuksen ja ihmisen välille syntyvä unio tai Jumalan läsnäolo ihmisessä niiden mukaan ymmärretään. Myös Mannermaan unio-ajatukseen liittyvä näkemys ihmisen jumalallistamisesta eli theosiksesta on erityisesti ortodoksisuutta käsittelevän taustaluvun keskeinen teema. Näiden teemojen käsittely auttaa hahmottaan Mannermaan ajattelun ymmärtämisen kannalta olennaista forenssisen ja efektiivisen vanhurskauttamisopin eroa. Pääluvussa kolme käsitellään Mannermaan näkemystä uskon syntymisestä ja sen luonteesta. Siinä todetaan, että usko syntyy Jumalan ei-mihinkään kohdistuvan ja uutta luovan rakkauden vaikutuksesta. Jumalan sana sekä lakina että evankeliumina synnyttää uskon Pyhän Hengen vaikutuksesta. Usko on Jumalan lahja ja sen syntyminen jää loppujen lopuksi aina mysteeriksi. Jumalan antama uskon lahja ei ole ihmisen oman tahdon uudistuminen vaan läsnä oleva Kristus. Usko saa aikaan sen, että Kristus ja ihminen yhdistyvät ja muodostavat eräänlaisen uuden persoonan. Tämä uusi persoona eli uusi ihminen on uskon subjekti. Tämä voidaan ilmaista niin, että Kristus on uskon muoto. Uskon kautta ihminen jumalallistuu. Pääluvussa neljä käsitellään union luonnetta ja sen merkitystä vanhurskauttamiselle. Siinä todetaan, että uniota ei tule käsittää ihmisen ja Jumalan substanssien yhtymiseksi, vaan eräänlaiseksi teologisesti tai hengellisesti ymmärrettäväksi Kristuksen läsnäoloksi ihmisessä. Tämä läsnäolo on kuitenkin todellinen ja reaalinen, vaikka sen syvintä olemusta tai luonnetta ei voidakaan määritellä. Kristuksen reaalinen läsnäolo ihmisessä on välttämätöntä siksi, että vain siten voidaan taata vanhurskauttamisen ja pelastuksen objektiivisuus ja Kristus-keskeisyys sekä pyhityselämän kannalta välttämätön ihmisen todellinen muutos. Pääluvussa viisi käsitellään uskovassa alkanutta pyhityselämää ja uskon ja tekojen suhdetta ja vastataan tutkielman toiseen keskeiseen kysymykseen siitä, onko ihmisen teoilla eli pyhityksellä jokin osa vanhurskauttamisessa. Siinä todetaan, että pyhitys kuuluu vain ihmisen lähimmäissuhteeseen, eikä teoilla näin ollen ole mitään osaa ihmisen vanhurskauttamisessa ja pelastuksessa. Ihmisen Jumala-suhde ei perustu ihmisessä alkaneeseen pyhityselämään vaan ihmisessä läsnä olevan Kristuksen ja hänen työnsä tähden hyväksiluettavaan vanhurskauteen. Teoissa usko realisoituu ja tulee todelliseksi. Teot ovat aina uskon tekoja.
-
(2017)Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää ja analysoida Leuenbergin konkordian evankeliumikäsitettä ja siitä käytyä keskustelua Suomessa. Tutkielman lähteenä on Leuenbergin konkordia (1973). Metodina on systemaattinen analyysi. Tutkielman kannalta merkittäviä käsitteitä ovat: evankeliumikäsite, evankeliumin oppi, vanhurskauttamiskäsite, vanhurskauttamisoppi, kristologia, evankeliumin keskus ja evankeliumin summa. Reformaation 500-vuotisjuhlavuoden merkeissä tutkielman aihepiiri on ajankohtainen, sillä se keskittyy tutkimaan reformaation kirkkojen välistä yhteyttä, joka oli katkennut pian reformaation jälkeen. Vaikka kirkollista yhteyttä on etsitty jo pian reformaation jälkeen aina tähän päivään saakka, niin silti kirkkojen välinen yhteys ei ole toteutunut kaikilta osin pääosin opillisiin eroihin vedoten. Leuenbergin konkordian merkitys kirkolliselle yhteydelle rajoittuu luterilaisen ja reformoitujen kirkkojen välille, mutta konkordialla on merkitystä myös yleisen ekumenian kannalta. Kaikenlainen ekumeeninen lähentyminen, mikäli se tehdään teologiselta pohjalta, palvelee laajempaa ekumeenista keskustelua. Tuon esille tutkimuksessani, että Leuenbergin konkordia perustuu pitkälti käsitykseen reformaation vanhurskauttamisopista. Konkordian mukaan kirkolliseen yhteyteen vaaditaan ainoastaan yhteinen ymmärrys vanhurskauttamisesta. Dokumentti määrittelee, että reformaation pohjalta yhteinen ymmärrys vanhurskauttamisesta on määritelty reformaation vanhurskauttamisopissa. Reformoiduilla ja luterilaisilla on hyvin pitkälle samanlainen vanhurskauttamisoppi. Kirkkoja erottavat tekijät löytyvät muista oppikysymyksistä. Konkordian merkityksellisin väite on se, että muut opilliset eroavaisuudet (esimerkiksi kaste ja ehtoollinen) eivät ole esteitä yhteydelle niin kauan kuin vanhurskauttamisesta ollaan yhtä mieltä. Tutkimuksessani esitän evankeliumin keskus -termin, jonka kautta on pyritty avaamaan konkordialle merkityksellistä yhteyspohjaa. Evankeliumin keskus -ajattelun vastakohtana on evankeliumin summa. Niiden erot löytyvät siitä, kuinka suuri rooli muilla kuin vanhurskauttamisopilla on. Evankeliumin keskus näkee merkityksellisenä vanhurskauttamisen ja muut opit kehällisinä, kun taas evankeliumin summa pitää kaikkea samalla viivalla. Konkordialle on merkityksellistä myös ennakoivan yhteyden luonne, jonka mukaan ne asiat, joista ei ole sovittu konkordiassa, määritellään myöhemmin. Yhteys on kuitenkin jo julistettu. Tutkimuksessani totean, että yhteyden toteutuminen konkreettisesti vaatii eri kirkoilta ja niiden edustajilta kykyä ajatella asioita laajemmin oman kirkollisen ajattelun ulkopuolelta. Olennainen osa koko yhteysprosessia on evankeliumin ymmärtäminen oikeanlaisen kristologian pohjalta.
-
(2021)Tutkimuksen tavoitteena on vastata siihen, miten Martti Lutherin jumalanpalveluksen teologia ilmentää hänen vanhurskauttamisoppiaan. Tätä varten muodostetaan ensin käsitys Lutherin vanhurskauttamisopista, toiseksi hänen jumalanpalveluksen teologiastaan ja kolmanneksi vastataan tutkimuskysymykseen yhdistämällä nämä. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi: tutkimuskysymykseen pyritään vastaamaan Lutherin omia tekstejä ja niiden sisäisiä suhteita tutkimalla. Jumalanpalvelusta käsittelevät tekstit on rajattu vuosiin 1520–1526, joihin sijoittuvat esimerkiksi Lutherin tekemät messukaavat. Analyysissä ja sen taustana hyödynnetään myös aiempaa tutkimuskirjallisuutta. Vanhurskauttamisopin osalta keskeisiä tutkimustuloksia ovat ristin teologian merkitys vanhurskauttamisopin ja Lutherin muunkin teologisen ajattelun taustalla, uskon ja rakkauden merkitys Lutherin vanhurskauttamisopin prinsiippeinä sekä ajatus osallisuudesta Kristukseen Lutherin vanhurskauttamisopin perustana. Jumalanpalveluksen teologian osalta paljastuu uskon ja rakkauden merkitys myös sen prinsiippeinä. Lutherin messukaavoista havaitaan puolestaan halu puhdistaa messu reformatorisen opin vastaisista asioista, mutta pitää se muuten pääosin ennallaan. Vastauksena tutkimuskysymykseen voidaan ensinnäkin todeta, että uskon ja rakkauden dialektiikka muodostaa keskeisen yhtymäkohdan Lutherin vanhurskauttamisopin ja jumalanpalveluksen teologian välille: vanhurskauttamisoppinsa pohjalta Luther näkee, että usko vapauttaa kristityn ulkoisista jumalanpalvelusjärjestyksistä, mutta rakkaus kuitenkin sitoo yhteiseen hyvään ja yhtenäisiin järjestyksiin. Myös Lutherin messukaavat ilmentävät hänen vanhurskauttamisoppiaan. Niiden perusrakenne, johon kuuluu katabaattinen ja anabaattinen ulottuvuus, vastaa Lutherin vanhurskauttamisopin perusrakennetta uskosta ja siitä seuraavasta rakkaudesta. Lisäksi vanhurskauttamisoppi toimii keskeisenä kriteerinä, jolla Luther uudistaa messua: esimerkiksi ehtoollisrukouksen poistaminen johtui sen viittauksista messu-uhriin, joka puolestaan oli vääränlaisen vanhurskauttamisopin ilmentymä.
-
(2020)Tutkimuksen tavoitteena ja pääaiheena on ollut perehtyä tarkasti edesmenneen suomalaisen lähetyssaarnaajan Mauri Viksténin pelastusopillisiin näkemyksiin ja erityisesti hänen vanhurskauttamisoppiinsa helluntailaisessa kontekstissa 1970–90-luvuilla. Tutkimusaineiston päälähteinä ovat olleet Mauri Viksténin kirjoittamat kaksi opillista kirjaa ja lähes 250 puhetallennetta. Tutkimuksen metodina on ollut systemaattinen analyysi eli Mauri Viksténin esittämien kristinopillisten käsitteiden, väitteiden ja argumenttien johdonmukainen tarkastelu. Mauri Viksténin näkemyksiä on peilattu tarvittavassa määrin myös helluntaiseurakuntien yleiseen opetukseen, mutta kyseessä ei ole varsinainen vertaileva tutkimus. Tutkimuksessa nostetaan esiin myös tarve joidenkin keskeisten pelastusopillisten käsitteiden tarkentamiselle. Tutkimus osoittaa Mauri Viksténin edustaneen äärimmäisen vankasti sellaista käsitystä, että Jumalaan evankeliumin kautta turvautuva ihminen on vain ja ainoastaan uskonsa perusteella sataprosenttisesti vanhurskas ja siten Jumalan hyväksymä juuri sellaisena kuin hän on. Niin ollen sielun pelastus ei ole missään määrin ihmisen ja Jumalan yhteistyötä vaan kertakaikkista lahjaa. Luterilaisuus ja helluntailaisuus ovat kumpikin toimineet suomalaisen kristillisyyden viitekehyksenä Mauri Viksténin omaksumille kristinopillisille käsityksille, ja hänen elämäntyönsä onkin toteuttanut selkeästi reformaation ja uskonpuhdistuksen henkeä. Tutkimuksessa todetaan, että Mauri Viksténin edustamaa vanhurskauttamisoppia ei ole sellaisenaan välttämättä yleisesti omaksuttu helluntailiikkeessä. Sen tähden johtopäätöksissä on esitelty muutamia kriittisiä pisteitä helluntaiopissa ja käytännöissä, ja niihin on muotoiltu joitakin suosituksia ja ratkaisuehdotuksia. Vähäiset tai paikalliset hienosäädöt eivät ehkä riittäisi, jos helluntaiherätyksen uudistumista Mauri Viksténin opetuksien pohjalta tavoiteltaisiin, sillä sellaiseen tarvittaisiin luultavasti laajempi opillinen paradigman muutos. Tekijä toivoo, että jokainen tutkielmaan perehtynyt lukija ymmärtää, mikä on ollut Mauri Viksténin erittäin armopitoisen julistuksen syvin ydin ja sen teologiset perustelut, kuinka hänen opetuksensa on suhteutunut helluntailaiseen opinkenttään ja identiteettiin, ja miksi hänen näkemystensä huomioon ottaminen erityisesti helluntailiikkeessä on erittäin suositeltavaa.
-
(2017)Vuonna 1999 Luterilainen maailmanliitto ja Roomalaiskatolinen kirkko allekirjoittivat Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista (YJ), jonka mukaan osapuolten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista. Täten Trenton kirkolliskokouksessa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa lausutut vanhurskauttamista koskevat oppituomiot – jotka ovat edelleen voimassa – osoittautuvat kohteettomiksi, sikäli kun kirkot opettavat YJ:n mukaisesti. YJ ei erittele näitä oppituomioita, jotka se osoittaa kohteettomiksi, jolloin jää myös epäselväksi, miten ne on osoitettu kohteettomiksi. Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, mitkä Trenton kirkolliskokouksen vanhurskauttamisoppia koskevat oppituomiot osuvat Yksimielisyyden ohjeen (Formula Concordiae, FC) vanhurskauttamisoppiin ja päinvastoin, mitkä FC:n vanhurskauttamista koskevat oppituomiot osuvat Trenton vanhurskauttamisoppiin. Trenton vanhurskauttamisopin suhteen tarkastelu painottuu dekreettiin vanhurskauttamisesta (decretum de iustificatione, DI). Luterilaisen opin osalta tarkastelu on rajattu FC:hen, koska se on tunnustuskirjojen laajin vanhurskauttamisopin esitys sekä osaltaan kannanotto Trenton kirkolliskokouksen päätöksiin ja se sisältää suurimman osan tunnustuskirjojen oppituomioista. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkielma etenee seuraavasti. Johdantoa seuraa lyhyt taustaluku, jossa esitellään lyhyesti DI:n ja FC:n vanhurskauttamisopit, joiden tunteminen on välttämätön edellytys oppituomioiden analysoimiselle. Tutkielmassa on kolme päälukua, joista ensimmäisessä analysoidaan vanhurskauttamisen muotosyytä (causa formalis) koskevat oppituomiot, toisessa vanhurskauttamiseen valmistautumista ja ensimmäistä vanhurskauttamista koskevat oppituomiot, ja kolmannessa toista vanhurskauttamista ja vanhurskautetun elämää koskevat oppituomiot. Tutkielman tulos on että keskeisin asiakirjojen välinen eroavaisuus on eri käsitys vanhurskauttamisen muotosyystä. DI:n mukaan vanhurskauttamisen muotosyy on ihmiseen vuodatettu olemuksellinen vanhurskaus. FC:n mukaan vanhurskauttamisen muotosyy on ihmiselle luettu Kristuksen vanhurskaus. DI:n ja FC:n vanhurskauttamisen olemusta koskevat oppituomiot osuvat toisiinsa. Monet oppituomiot liittyen vanhurskauttamiseen valmistautumiseen, ensimmäiseen vanhurskauttamiseen ja toiseen vanhurskauttamiseen seuraavat pitkälti vanhurskauttamisen muotosyytä koskevasta erosta. Tutkielman tuloksen perusteella on mahdollista analysoida, kuinka YJ on onnistunut vaikeassa tehtävässä osoittaa oppituomiot kohteettomiksi kuitenkaan kumoamatta niitä.
-
(2016)Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, minkälainen käsitys syntisen vanhurskauttamisesta vanhoillislestadiolaisella maallikkosaarnaaja Heikki Jussilalla (1863–1955) on. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen lähteinä ovat Jussilan kolme hengellistä teosta: Iankaikkinen elämä (1945), Elämän ihme (1947) ja Kutsujan armo lestadiolaisessa kristillisyydessä (1948). Erityisen haasteen tutkimustyölle tuo se, että lähdemateriaali on hengellistä ja maalailevaa uskonkokemuksen kieltä. Lisäksi haasteena on aiheen tutkimattomuus. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen vanhurskauttamisoppia ei ole aikaisemmin tutkittu Laestadiuksen ja Raattamaan pelastusoppien tutkimusta lukuun ottamatta. Tutkimus rakentuu siten, että johdannon jälkeen esitellään keskeiset teologianhistorialliset taustatekijät, määritellään vanhurskauttamisen keskeiset edellytykset ja varsinainen vanhurskauttamisopin analyysi jakaantuu kahteen päälukuun. Teologianhistoriallisessa taustaluvussa käsitellään lyhyesti alkulestadiolaisuuden merkittävimpien vaikuttajien Lars Levi Laestadiuksen ja Juhani Raattamaan pelastusoppeja sekä esitellään uusheräyksen keskeiset opilliset painotukset. Lähteiden perusteella Jussila kokee yhtyvänsä Laestadiuksen ja Raattamaan näkemyksiin, kun taas eroavansa uusheräyksen opinnäkemyksestä. Vanhurskauttamisen edellytyksiä analysoivassa luvussa analysoidaan Jussilan antropologiaa, lain ja evankeliumin problematiikkaa sekä ekklesiologian suhdetta vanhurskauttamisoppiin. Kaksi päälukua sisältävät varsinaisen analyysin Jussilan vanhurskauttamisopista. Jussilan vanhurskauttamisopin ytimen voi ilmaista lauseella: Kristuksen yhteydessä ihmisellä on omanaan Vanhurskauden vanhurskaus. Jussilan teologian analyysi osoittaa, että vanhurskauttamisopin konstitutiivinen tekijä ja ydin on syntisen ihmisen ja Kristuksen unio. Ihminen ja Kristus yhdistyvät unioon Jumalan armosta uudestisyntymisessä, joka otetaan vastaan uskolla. Uniossa ihminen ja Kristus ovat mystisellä tavalla yhdistyneenä toisiinsa ja partisipoivat toistensa olemuksia ja ominaisuuksia. Ihminen ei voi antaa Kristukselle muuta kuin syntisyytensä. Kristus sen sijaan antaa ihmiselle kaiken omansa: Vanhurskauden vanhurskauden, Pyhyyden pyhyyden ja Rakkauden rakkauden. Kristus on uniossa läsnä koko persoonassaan: tosi Jumalana ja ristin ansiona. Vaikka ihminen ja Kristus partisipoivat toisiaan, he eivät sekoitu toisiinsa. Ihminen säilyy perisyntisenä, vaikka on vanhurskas. Päätutkimustulos on Jussilan vanhurskauttamisopin rakenne. Vanhurskauttamisopin kokonaisuudessa unio on yläkäsite, jonka alle jäsentyvät vanhurskauttamisen forenssinen ja efektiivinen aspekti. Forenssinen aspekti on Jussilan teologiassa Vanhurskauden vanhurskauden hyväksi lukemista Jumalan edessä. Jumala näkee ihmisessä uniossa olevan Kristuksen ja toteaa Kristuksen uskovan vanhurskaudeksi. Efektiivinen aspekti viitaa pyhitykseen, joka on myös union seuraus. Uniossa Kristus partisipoi ihmiselle oman Henkensä, joka alkaa pyhittää ihmistä. Pyhä Henki opettaa ihmistä toisaalta tuntemaan paremmin sitä, kuka Kristus on (objektiivisena uskon kohteena ja esikuvana), ja toisaalta avaamaan sitä, mitä Kristus ihmisen sydämessä sanoo (subjektiivisena uskon formana). Olennaista on ymmärtää vanhurskauttamisopin rakenne: pyhitys ei ole vanhurskaaksi lukemisen perusta eikä vanhurskaaksi lukeminen pyhityksen perusta. Kummankin aspektin perusta ja yhdistäjä on unio. Tällöin pyhityksen efektiivisyys ei vaikuta siihen, lukeeko Jumala vanhurskaaksi vai ei. Siihen vaikuttaa yksin Kristuksen reaalinen läsnäolo uskovassa. Seurakunnalla on Jussilan vanhurskauttamisopin kannalta sekä väline- että itseisarvo. Välinearvollisesti seurakunta ”synnyttää” Kristuksen veren voimasta uusia uskovia anteeksiantamuksen aktissa Hengen viran välityksellä ja ”ruokkii” sanalla ja sakramenteilla. Koska seurakunta on ”esimakua taivaasta”, sillä on myös itseisarvo. Seurakunta on todellisesti Kristuksen ruumis. Kristuksen ruumiin jäsenet, uniossa olevat uskovat, ilmentävät Kristusta ajassa. Näin ollen tutkimuksen yksi tulos on se, että myös seurakuntaopin taustalla on oppi uniosta.
Now showing items 1-6 of 6