Browsing by Subject "varhaiskristillisyys"

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten Marius Victorinus tulkitsee lain ja evankeliumin suhteen Galatalaiskirjeen kommentaarissaan. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Marius Victorinus oli 300-luvulla elänyt roomalainen grammaatikko, reettori ja uusplatonistinen filosofi, joka myöhäisellä iällä kääntyi kristityksi. Hän laati kommentaarin ainakin kuuteen Paavalin kirjeeseen. Marius Victorinuksen kirjalliset työt ovat suurelta osin kadonneet, mutta voidaan osoittaa, että muun muassa Ambrosiaster ja Augustinus ottivat häneltä vaikutteita omiin kommentaareihinsa. Marius Victorinus kirjoitti kommentaarinsa käyttäen kirjaimellista, jae jakeelta etenevää tulkitsemistapaa allegorisen tulkinnan asemesta. Tämä tulkintatapa oli suosittu Marius Victorinuksen jälkeisten latinankielisten teologien keskuudessa. Marius Victorinus oli ensimmäisiä teologeja, joka lisäsi kristilliseen ajatteluun vaikutteita uusplatonistisesta filosofiasta; Augustinuksen kautta tällä perinteellä oli merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi länsimainen teologinen ajattelu muotoutui. Galatalaiskirjeen kommentaarissaan Marius Victorinus sanoo, että Galatalaiskirjeen kirjoittamisen motiivina oli Paavalin halu oikaista galatalaisten virheellinen käsitys lain ja evankeliumin suhteesta. Marius Victorinuksen mukaan kirjeen keskeinen teema on galatalaisten harha, juutalaisen lain sekoittaminen Kristuksen evankeliumiin. Marius Victorinuksen ehdottoman jyrkkä juutalaisvastainen asenne värittää hänen teologista keskusteluaan laista ja evankeliumista – Marius Victorinukselle lailla ei ole, eikä ole koskaan ollut, merkitystä pelastuksen kannalta. Marius Victorinus asettaa lain ja evankeliumin jyrkästi erilleen. Laki annettiin vain juutalaisille osoittamaan synnit, eikä se koske enää edes heitä Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen. Usko Kristuksen evankeliumiin on ainoa tie pelastukseen. Marius Victorinus näkee lain ongelmana sen, että erityisesti juutalaiset, mutta myös jotkut kristityt, tulkitsevat lakia lihallisesti, jolloin laki ei ole yhteensopiva evankeliumin kanssa. Sen sijaan lain hengellinen tulkinta kuuluu uskoon, eikä aiheuta konflikteja evankeliumin kanssa. Kristuksen laki on synonyymi evankeliumille. Uskon ja tekojen välinen suhde liittyy Marius Victorinuksen teologisessa ajattelussa lain ja evankeliumin suhteeseen. Useinmiten usko ja teot ovat vastakkaisia – usko evankeliumiin ja juutalaisen lain edellyttämät työt. Marius Victorinus käsittelee kuitenkin myös tekoja, jotka kuuluvat kristilliseen elämään. Näillä teoilla ei kuitenkaan saavuteta vanhurskautusta, vaan kristitty tekee hyvää Hengen vaikutuksesta. Lihan ja Hengen välinen vastakkainasettelu on tärkeä osa paavalilaista teologiaa. Marius Victorinuksen teologiassa liha ja Henki liittyvän läheisesti yhteen lain ja evankeliumin kanssa. Pyhien kirjoitusten lihallinen ymmärrys merkitsee juutalaisen lain vaatimusten noudattamista pelastuksen toivossa. Hengellinen ymmärrys puolestaan merkitsee evankeliumin vastaanottoa ja uskoa Kristuksen sovitustyöhön. Marius Victorinus käyttää läpi koko kommentaarinsa termiä mysterium, jonka hän liittää useimpiin käsittelemiinsä teemoihin. Marius Victorinus kutsuu pelastushistorian huippua, pakanoiden pääsyä osallisiksi Jumalan Israelin kansalle lupaamasta hyvästä, nimellä mysterium. Mysterium on avain Marius Victorinuksen Galatalaiskirjeen ymmärtämiseen. Tulkitessaan Paavalin vertausta laista holhoojana ja Paavalin selitystä Vanhan testamentin kertomukseen Hagarista ja Saarasta Marius Victorinus osoittaa kykynsä allegoriseen raamatuntulkintaan kirjaimellisen tulkintatavan lisäksi.

Tutkimus käsittelee Egerian pyhiinvaellusmatkaa Jerusalemiin vuosina 381-384. Hän kirjoitti matkastaan päiväkirjaa kirjeiden muodossa kotiyhteisölleen. Lähdeaineistona toimiva matkapäiväkirja löydettiin 1800-luvulla puutteellisena ja nämä puuttuvat palaset sisältävät paljon olennaista tietoa niin kirjoittajasta kuin hänen matkastaan. Tästä syystä tutkijat ovat alusta lähtien keskustelleet kiivaasti niin Egerian nimestä, kotimaasta, matkustusajankohdasta, yhteiskunnallisesta asemasta kuin uskonnollisesta lähtökohdasta. Tämän tutkielman tarkoitus on käydä Egerian päiväkirjaa läpi etsien tietoa kirjoittajasta itsestään. Monet asiat, kuten Egerian motivaatio pyhiinvaellusmatkalle sekä hänen suhteensa Raamattuun, munkkeihin ja pappeihin kertovat paljon Egeriasta itsestään. Matkansa aikana Egeria kohtaa useita ihmisiä ja näiden kohtaamisten lähempi tarkastelu auttaa muodostamaan jonkinlaista kuvaa siitä, mikä Egerialle oli tärkeää. Egerian matkapäiväkirja on tärkeä lähde niin liturgiikan kuin pyhiinvaelluksen osalta. Egerian persoona on kuitenkin jäänyt vähäisemmälle huomiolle. Asketismi oli tärkeä osa palestiinalaista kristillisyyttä 300-luvun lopulta lähtien. Antonios Suuren innoittamana monet muutkin päättivät luopua maallisesta omaisuudestaan ja omistaa elämänsä Jumalalle mahdollisimman karussa elinympäristössä, jossa he saattoivat keksittyä pelkästään rukoilemaan. Askeettien luostareista ja elinpaikoista tuli tunnettuja pyhiinvaelluskohteita 300-luvun aikana, joten Jerusalemin ympäristössä elävien askeettien oli vaikea irrottautua täysin ulkomaailmasta. Suhde oli kuitenkin toisiaan hyödyttävä, sillä pyhiinvaeltajat rahoittivat askeettien elämää ja askeetit toimivat usein oppaina raamatullisilla paikoilla. Palestiinan alueen kristillistäminen nopeutui askeettien perustaessa majapaikkansa raamatullisten paikkojen läheisyyteen ja näin vahvistaen niiden asemaa kristillisessä kulttuurissa. Egerialle askeetit ovat yhtä tärkeä pyhiinvaelluskohde kuin raamatulliset paikat. Egeria on hurskas maallikko ja varakas nainen, joka tuntee oman arvonsa eikä pelkää esittää lisäkysymyksiä matkustaessaan askeettien kanssa. Askeetit ovat Egerialle hengellisiä auktoriteetteja mutta myös matkakumppaneita, joiden kanssa hän viettää aikaa ja käy keskusteluja. Hänen raamatullinen mielenkiintonsa kohdistuu suurimmaksi osaksi Vanhaan Testamenttiin. Omasta maallikkoasemastaan huolimatta Egeria ei ole kiinnostunut maallikoiden elämästä. Liturgian kuvauksen kohdalla Egeria asettuu puolueettoman sivustaseuraajan rooliin, eristäen omat tunteensa kuvauksestaan.

Tiivistelmä Tiedekunta: Teologinen tiedekunta Koulutusohjelma: Teologian ja uskontotutkimuksen maisteriohjelma Opintosuunta: Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen asiantuntijatyön opintosuunta Tekijä: Liisa Lahdelma Työn nimi: Loistavat sisaret, Foibe, Prisca ja Junia– Paavalin työtoverit Roomassa Työn laji: Maisterin tutkielma Kuukausi ja vuosi: Elokuu 2022 Sivumäärä: 79 Avainsanat: Roomalaiskirje 16:1–15, naisen asema, varhaiskristillisyys, tekstikritiikki, Paavali, eksegetiikka Ohjaaja tai ohjaajat: Petri Luomanen Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia Muita tietoja: - Tiivistelmä: Roomalaiskirjeen perusteella syntyy kuva, että varhaisessa kristinuskossa vaikuttaneet Foibe, Prisca ja Junia olivat hämmentävän voimakkaita, itsenäisiä ja vaikutusvaltaisia. Kuva on ristiriidassa sen kanssa, että ensimmäisen vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä Rooman varhaiskristittyjen naisten asema näyttää olleen alistettu. Tämä tutkimus tarkastelee Paavalin Roomalaiskirjeessä mainitsemaa kolmea naista, Foibea, Priscaa ja Juniaa. Heidän kauttaan pohdin sitä, olivatko varhaiskristityt naiset Roomassa todella niin aktiivisia kuin jotkut tutkijat ovat esittäneet. Kuvaan ajanlaskun alun Rooman kristittyjä, pohdin naisten asemaa antiikin Roomassa, juutalaisuudessa, Jeesus-liikkeessä ja varhaisessa kristinuskossa. Roomalaiskirjeen taustan kuvauksen jälkeen tarkastelen Roomalaiskirjeessä esiintyviä kristittyjä naisia ja heistä tarkemmin Foibea, Priscaa ja Juniaa. Lopuksi kuvaan varhaisia kristittyjä naisia Roomalaiskirjeen ulkopuolella. Johtopäätöksenä totean, että Foibe, Prisca ja Junia olivat merkittäviä ensimmäisten vuosikymmenien Kristus-liikkeen vaikuttajia. Foibe oli todennäköisesti Paavalin tärkeä luottohenkilö, joka oli älyllisesti ja hengellisesti kykenevä selventämään teologisesti vaikeatajuista Roomalaiskirjettä. Prisca saattoi olla taustaltaan ylhäinen ja oli siksi voinut saada korkeatasoisen koulutuksen. On mahdollista, että hän oli arvostettu teologi ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja. Junia oli erittäin arvostettu ja kaikkien kunnioittama apostoli. Juuri syntyneessä Kristus-liikkeessä muutkin naiset saattoivat olla tärkeitä ja saavuttaa auktoriteetin aseman. V arhaisen kristinuskon ympäristöön mukautuva asenne todennäköisesti johti siihen, että Foiben, Priscan ja Junian samoin kuin muiden varhaiskristittyjen naisten arvoa myöhemmin alennettiin ja heidän merkitystään vähäteltiin. Työ pohtii sitä, että varhaisen kristinuskon valinta luopua tasa-arvon periaatteista ja sopeutua ympäröivään kulttuuriin on osaltaan muokannut naisen asemaa läntisessä kulttuurissa seuraavina vuosituhansina.

Tämä pro gradu -tutkielma tarjoaa suomenkielisen käännöksen apokryfiselle Papyrus Oxyrhynchus 840 -evankeliumifragmentille (P.Oxy. 840). Käännös on tehty tätä tutkielmaa varten laaditusta käsikirjoitustekstin editiosta, joka on koottu aiempia P.Oxy. 840:n editioita hyödyntäen. Käännös on varustettu kommenteilla. P.Oxy. 840 sisältää kaksi osittain säilynyttä perikooppia, joista kumpaakaan ei tunneta muista lähteistä. Niistä ensimmäinen on varoituspuhe pahantekijöille koituvasta rangaistuksesta. Toisessa perikoopissa Pelastajaksi kutsuttu Jeesus-hahmo saapuu opetuslapsineen temppeliin, jossa fariseus-ylipappi tulee huomauttamaan, etteivät he ole puhdistautuneet oikein ennen temppeliin tuloa. Tästä muodostuu kiistakeskustelu, jossa ylipappi kuvaa vaaditun puhtausrituaalin. Pelastaja vastaa voi-huudoilla, joilla toteaa ylipapin rituaalin tuovan vain ulkoisen puhtauden eikä sisäistä. Käännöksen jälkeen tutkielmassa verrataan P.Oxy. 840:tä kanonisiin evankeliumeihin ja tehdään arvio siitä, mitkä niistä ovat toimineet lähteinä P.Oxy. 840:lle. Tekstissä on viitteitä Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien hyödyntämiseen. Näistä on saatu temppelikertomukselle kertomusyhteys ja rakenne, joita mukaillen on laadittu uusi evankeliumikertomus. Alun varoituspuheessa on viitteitä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien hyödyntämisestä. Evankeliumeita on todennäköisimmin hyödynnetty kirjoitusta laadittaessa muistinvaraisesti tarkoituksena saada aikaan niitä läheisesti muistuttava teksti. Tutkielmassa rajoitutaan kanonisten vaikutteiden tarkasteluun, mutta on ilmeistä, että P.Oxy. 840:n laatimisessa on hyödynnetty muutakin kuin kanonisista evankeliumeista peräisin olevaa materiaalia. P.Oxy. 840:n sisällöstä nousee esiin neljä piirrettä, jotka antavat viitteitä sen kirjoittajan teologisesta ajattelusta ja tekstin sosiaalisesta kontekstista: σωτήρ-sanan yksinomainen käyttö, synoptisista evankeliumeista saatu käsitys kuoleman jälkeen olevasta rangaistuksesta. Johanneksen evankeliumin hyödyntäminen sekä Raamatun kuvausta laajempi tuntemus juutalaisista puhtauskäytännöistä.

Tutkielmani tarkoitus on selvittää, oliko Jeesuksen opetuslapsella Simon Pietarilla johtava asema opetuslasten joukossa Jeesuksen julkisen toiminnan aikana. Jatkokysymyksenä tutkin, oliko tämä asema peräisin Jeesukselta. Vaihtoehtoinen selitys Pietarin johtavalle asemalle evankeliumeissa on heijastuma hänen myöhemmästä kirkkoasemastaan. Sovellan tutkimuksessani historian Jeesus –tutkimuksen metodeja, joiden tarkoitus on määrittää Jeesus-traditioiden autenttisuutta. Tämä tapahtuu vertaamalla aiheen kannalta relevantteja tekstejä toisaalta Jeesuksen ajan juutalaisuudessa, toisaalta varhaisessa kristillisyydessä vaikuttaneisiin käsityksiin. Autenttisuutta pyritään määrittämään sen avulla, sopiiko tutkittava traditio uskottavasti jatkumoon toisen temppelin ajan juutalaisuudesta varhaiseen kristillisyyteen. Pietarin asemaan sovellettuna metodin mukaisesti relevantteja tekstikohtia olisivat kaikki Pietariin liittyvät tekstit evankeliumeissa, joten olen rajannut tutkimukseni kolmeen Pietarin aseman ja johtajuuden kannalta merkittävimmäksi katsomaani tekstiin. Nämä ovat kertomus siitä, kuinka Pietari kieltää Jeesuksen (Mk. 14:54, 66–72), Pietarin messiastunnustus ja nuhtelut (Mk. 8:27–33) sekä Pietarin autuaaksijulistus (Mt. 16:17–19). Tutkielmani toisessa luvussa tutkin valitsemiini teksteihin liittyvää juutalaista kontekstia, tärkeimpinä messias- sekä temppeliin liittyvät käsitykset. Näistä messiaan odottaminen oli toisen temppelin ajan juutalaisuudessa aktiivista ja monipuolista. Yleisimmin odotukset kohdistuivat poliittiseen ja sotilaalliseen messiaaseen, joka toisi vapautuksen roomalaisista valloittajista. Temppelikäsityksissä taas on löydettävissä ajattelua, jossa temppeli käsitettiin yhteisönä, joka koostui israelilaisista, ”Abraham-kalliosta” lohkaistun kansan ihmisistä. Tutkielmani kolmas luku keskittyy aiheeni mukaiseen kristilliseen kontekstiin, eli Pietarin asemaan varhaisessa kristillisyydessä. Tämä asema näyttäytyy vahvana, jopa määräävänä. Pietari oli ensisijainen niin Jeesuksen julkisen toiminnan kuin ylösnousemuksenkin silminnäkijänä ja tärkeässä ”avainten haltijan” roolissa ensimmäisen vuosisadan suuressa kysymyksessä, pakana- ja juutalaislähetysten välisessä suhteessa. Pietarin vastaista liikehdintää en tutkimuksessani ensimmäiseltä kristilliseltä vuosisadalta löytänyt. Varsinainen tutkittavien tekstien analyysi tutkielmani neljännessä luvussa osoitti, että Pietari todennäköisesti kielsi ja jopa kirosi Jeesuksen pääsiäisen koettelemuksissa. Toisaalta hän todennäköisesti myös tunnusti Jeesuksen messiaaksi. Jeesus taas todennäköisesti nuhteli Pietaria jyrkin sanoin tämän vastustettua hänen opetustaan kärsimyksestä. Toisaalta Jeesus myös todennäköisesti antoi Simonille uuden, teologisesti merkittävän ja juuri opetuslasten väliseen johtoasemaan viittaavan nimen. Tutkimuksen valtavirran näkemyksistä poiketen Jeesuksen sanaleikki Pietarin nimellä jakeessa Mt. 16:18 näyttäisikin viittaavan hetkeen, kun Jeesus valitsi eskatologisena, Israelin ennallistamiseen viittaavana merkkinä kahdentoista opetuslapsen ryhmänsä ja lähetti nämä julistusmatkalle (Mk. 3:13–19).

Tutkimusaiheitani ovat supersessionismin ilmeneminen sekä kulttuurisen anastamisen merkistön täyttyminen Barnabaan kirjeessä. Barnabaan kirjeen lukujen 2–16 väliin sijoittuva juutalaisuuden uskonnollisten velvoitteiden kritiikki on osa Barnabaan kirjeen kirjoittajan pyrkimystä oikeuttaa pakanataustaisten kristittyjen asema Jumalan valittuna kansana. Barnabaan kirjeen kirjoittaja kohdistaa kritiikkinsä uhrikulttiin, paastoon, ympärileikkauksen käytäntöön, ruokasäädöksiin, sapatin viettoon ja temppelikulttiin. Barnabaan kirjeen kirjoittaja käsittelee myös liittokansan teemaa, joka on kirjoittajalle tärkeä aihe. Toisen vuosisadan kontekstista voidaan erottaa juutalaisten sekä juutalais- ja pakanakristittyjen lisäksi ne pakanakristityt, jotka halusivat noudattaa Mooseksen lakia, siis käytännössä juutalaisuuden uskonnollisia velvoitteita. Juuri näiden juutalaisuutta ilmentävien tekijöiden suuntaan Barnabaan kirjeen kirjoittaja kritiikkinsä kohdistaa. Barnabaan kirje kertoo konfliktista pakanakristillisyyden sisällä, vaikka käsittelyssä ovat juutalaisuuden uskonnolliset velvoitteet sekä liittokansan teema. Kulttuurisen anastamisen merkistö täyttyy Barnabaan tavassa käyttää juutalaisten omia pyhiä kirjoituksia todistelunsa välineenä. Barnabas pyrkii esittämään itsensä marginaalissa kristillisyytensä tähden, mutta todellisuudessa hän kuuluu etniseen valtaväestöön. Barnabas anastaa todellisessa vähemmistössä olevien juutalaisten pyhät kirjoitukset kristillistäen niiden merkityksen: Juutalaiset eivät ole ymmärtäneet omien pyhien kirjoitustensa allegorista merkitystä, vaan ovat väärin olettaneet Jumalan tarkoittavan niiden kirjaimellisen merkityksen pitävän paikkansa. Supersessionismin luokittelua hyödyntämällä osoitan, että Barnabaan kirjeessä on paitsi suoria kielellisiä viittauksia siihen, että pakanakristityt ovat uusi Jumalan valittu kansa, niin kirjoitus on myös käsittelemieni kappaleiden osalta eräänlainen supersessionismin perustelemisen väline. Barnabaan kirjettä voidaan pitää läpikotaisin supersessionistisena kirjoituksena, jota tulee arvioida kulttuurisen anastamisen kontekstissa.

Tarkastelen tässä tutkielmassa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen jakeita 2:6–8 niiden sosiaalihistoriallisessa kontekstissa. Jakeiden ytimessä on ajatus, että kukaan tämän ajan päämiehistä ei ole tuntenut Jumalan viisautta. Jos tämän ajan päämiehet olisivat tunteneet Jumalan viisauden, niin he eivät olisi surmanneet kunnian Herraa. Kyseisten jakeiden ymmärtämisen kannalta on keskeistä, kuinka ilmaisut ”tämän ajan päämiehet” (οἱ ἄρχοντες τοῦ αἰῶνος τούτου), ”tämän ajan viisaus” (σοφία τοῦ αἰῶνος τούτου) ja ”Jumalan viisaus” (θεοῦ σοφία) tulkitaan. Selvitän tutkielmassa, mitä Paavali tarkoittaa kirjoittaessaan toisaalta viisaudesta ja toisaalta tämän ajan päämiehistä kunnian Herran surmaajina. Tutkimuskysymykseni on, miksi Paavali liittää tämän ajan päämiehet ja heidän viisautensa Kristuksen surmaamiseen. Tarkastelen tutkimuskysymystä selvittämällä, miten Paavalin mainintoja tämän ajan päämiehistä ja viisaudesta on tulkittu. Toiseksi selvitän, millä tavoin tämän ajan päämiehet ja tämän ajan viisaus liittyvät toisiinsa. Jo kirkkoisät tulkitsivat Paavalin ilmaisun ”tämän ajan päämiehet” eri tavalla. Ignatioksen ja Origeneen mukaan tämän ajan päämiehet tarkoittavat demonisia voimia. Toisaalta Tertullianuksen mukaan ne tarkoittavat konkreettisia hallitsijoita, Pilatusta ja Herodesta. Modernissa tutkimushistoriassa ilmaisua ”tämän ajan päämiehet” on tulkittu vastaavalla tavalla. Lisäksi modernissa tutkimushistoriassa ilmaisun on tulkittu tarkoittavan kansojen vartijaenkeleitä ja sosiopoliittisia voimia. Sosiopoliittiset voimat -tulkintatavan mukaan eroa yliluonnollisten ja maallisten tapahtumien välillä ei voida tehdä antiikin maailmankuvan perusteella, kun mietitään Kristuksen surmaajia. Olen jakanut tutkimuksen viisausterminologiasta gnostilaiseen, hellenistijuutalaiseen, sosiaalihistorialliseen ja stoalaiseen näkemykseen. UT:n passiokertomusten yksi päätrendi on korostaa juutalaisten vastuuta Kristuksen surmaamisessa. Jakeita 1. Kor. 2:6–8 ei voida kuitenkaan perustellusti tulkita juutalaisvastaisesti, vaikka Paavali toisaalla (1. Tess. 2:15) syyttääkin juutalaisia Jeesuksen surmaamisesta. Vaikka jakeita 1. Kor. 2:6–8 voidaan tulkita myös keisarikulttia vastustavasta näkökulmasta, niin Paavalin tarkoitus ei ollut vastustaa Rooman yhteiskuntajärjestystä. Jakeiden 1. Kor. 2:6–8 eksegeettisen analyysin linkittäminen aiempaan tutkimukseen ja Korintin sosiaalihistoriallisen kontekstiin osoittaa ensinnäkin, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen viisausterminologiaa ei voida kategorisoida tiukasti retoriikkaan, gnostilaisuuteen tai johonkin filosofiaan. Toiseksi, kun Paavali linkitti tämän ajan viisauden ja tämän ajan päämiehet toisiinsa ja Kristuksen surmaamiseen, hän halusi tuoda vahvan kriittisen ja retorisesti voimakkaan viestin Korintin varhaiskristittyjen vahvojen ryhmälle. Paavali viittasi sanalla ”päämiehet” selkeästi Korintin eliittiin. Paavali halusi varoittaa kirjeellään Korintin varhaiskristillisen yhteisön vahvojen ryhmää, jonka arvojärjestelmä oli samanlaista kuin Korintin eliitin, että sanomaan Kristuksesta ei saanut sekoittaa keisarikulttia. Paavalin tuoman Kristus-sanoman arvojärjestelmä oli erilainen verrattuna kreikkalais-roomalaisen Korintin arvojärjestelmään.

Tämän Pro gradu -tutkielman aiheena on viininjuonti ja juopuminen Uuden testamentin maailmassa. Tarkastelen varhaisten kristittyjen käyttämiä tai tuottamia tekstejä, joissa mainitaan viinin juominen ja juopuminen. Työssä selvitetään millaista juomakulttuuria tekstit heijastavat. Minkälaisissa tilanteissa viiniä juotiin? Miten humaltumiseen suhtauduttiin? Entä miten suhtauduttiin viinistä pidättäytymiseen? Tutkielman lähteenä on yli 40 erilaista ja erimittaista tekstikatkelmaa 17:sta eri kirjasta. Uudesta testamentista käsittelen evankeliumeista ja kirjeistä löytyviä lukuisia tekstikatkelmia joissa viininjuonti ja juopuminen mainitaan. Uuden testamentin ulkopuolisia lähteitä ovat Juudan testamentti Kahdentoista patriarkan testamenteista, Siirakin kirja, Tertullianuksen apologia 39, Hermaan paimen sekä juomista, syömistä ja pitoja koskevat kirjoitukset Clemens Aleksandrialaisen teoksesta Paedagogus. Tekstit on valittu sillä perusteella, että niistä voi päätellä jotain tekstiä käyttäneiden ihmisten tavoista ja asenteista viininjuontia kohtaan. Näitä tekstejä ei ole aiemmin järjestelmällisesti tutkittu viinin juomisen ja juopumisen näkökulmasta. Työn tavoitteena onkin luoda yleiskuva varhaiskristillisiin juomateksteistä ja niiden heijastamasta juomakulttuurista. Tutkielman lähdetekstit on jaettu neljän eri temaattisen kategorian alle ja jokaista teemaa käsitellään omassa luvussaan. Toisessa luvussa käsitellään evankeliumien tekstejä, joissa mainitaan sekä Jeesus, viinin juominen, että juopuminen. Kertomukset muistiin kirjoittaneet yhteisöt elivät kulttuurissa, jossa viinin juominen kuului normaaliin elämään. Heillä ei ollut vaikeuksia sijoittaa Jeesusta kertomuksiin, joissa viiniä juotiin runsaasti ja joskus myös humalluttiin. Kolmannessa luvussa käsitellään tekstejä, joissa viininjuonti liittyy ateriointiin. Ateriointi oli yleisin viinin juomisen ja humaltumisen konteksti antiikin maailmassa. Pidoissa tapahtuvista ylilyönneistä, liiallisesta juopumisesta ja sen aiheuttamasta seksuaalisesta siveettömyydestä varoitetaan monissa teemaan kuuluvissa teksteissä. Kuitenkin niistä heijastuvat myös yhteisten aterioiden ja niillä yhdessä nautitun viinin positiiviset puolet: yhteenkuuluvuudentunteen ja ystävyyden vahvistuminen. Luvussa neljä käsitellään tekstejä, joissa juopottelua ja raittiutta käsitellään paheena ja hyveenä osana tekstejä, jotka sekä muodoltaan että sisällöltään toistavat muualta antiikista ja Uudesta testamentista tuttuja malleja ja rakenteita. Todellisten juomatapojen sijaan nämä tekstit kertovat asenteista ja mielikuvista, joita viinin juomiseen ja juopotteluun liitettiin. Leimaamalla ryhmän ulkopuoliset juopoiksi vahvistettiin oman ryhmän yhteenkuuluvuudentunnetta. Korostamalla seurakunnan jäsenten raittiutta suojeltiin seurakunnan mainetta. Viidennessä luvun aiheena ovat tekstit, joissa kerrotaan viinin vaikutuksista ihmisen fysiologiaan ja terveyteen. Tutkielmassa käsitellyt tekstit kertovat ensimmäisten kristittyjen eläneen maailmassa, jossa viinin juominen kuului sekä arkeen että juhlaan. Sen juomiseen liittyi aina sosiaalinen ulottuvuus, niin hyvässä kuin pahassa. Viini kuului kristittyjen yhteisille aterioille mutta liialliseen humaltumiseen suhtauduttiin lähes poikkeuksetta kielteisesti. Teksteissä kerrotaan niin yhdessä juomisen iloista kuin liiallisen humalan vaaroistakin. Tutkielma antaa yleiskuvan ilmiön luonteesta, mutta jatkotutkimukselle jää tilaa ja sille vaikuttaa olevan myös tarvetta. Tutkielman aihe on hyvin ajankohtainen. Olemassa olevassa tutkimuksessa teksteistä tehdyt tulkinnat ovat usein pintapuolisia ja meidän aikamme arvot ja ihanteet heijastuvat helposti tukijoiden tekemiin tulkintoihin. Viinin juomista ja juopottelua antiikissa tulee kuitenkin tutkia sen omasta kulttuurisesta ja historiallisesta viitekehyksestä käsin.