Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p10254"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2024)Maisterintutkielmani käsittelee ulkomaalaisvalvontaa suomalaisen kontrollipolitiikan osana toisen maailmansodan kynnyksellä. Tutkielman yleisessä osassa tarkastellaan järjestelmän rakenteita eli ulkomaalaislainsäädäntöä ja erityisesti Etsivän keskuspoliisin (EK) ja sittemmin Valtiollisen poliisin (Valpo) roolia ulkomaalaisvalvonnassa. Samalla laajennetaan näkökulmaa erityisesti yhteiskuntahistoriallisella kontekstoinnilla. Yksittäistapauksessa puolestaan havainnollistetaan, kuinka lakia sovellettiin ja kuinka eri viranomaiset toimivat ulkomaalaisvalvontaa toteuttaessaan. Tapausesimerkkinä on Suomeen vuonna 1937 saapuneen Viron kansalaisen, insinööri Aleksander Saidelsonin, oleskelu- ja työlupahakemusprosessi, jota myös peilataan aikakauden yleistä ratkaisukäytäntöä vasten. Tutkielman aineistona on käytetty EK-Valpon, sosiaaliministeriön ja Kuopion lääninhallituksen arkistoja sekä alkuperäistä lainsäädäntöä ja tilastollisia aineistoja 1930-luvulta. Suurin osa aineistosta on peräisin EK-Valpon henkilömapeista. Mukana on myös aineistoja virolaisista arkistoista (Eesti Juutide Arhiiv ja Eesti Rahvusarhiiv). Saidelson saapui maahan matkakortin turvin vuonna 1937 ja perusti kemiantehtaan Suonenjoen kirkonkylälle. Saidelsonin toimista levisi kylällä pian huhuja, ja tapaus päätyi EK:n paikallisosaston käsiteltäväksi. Tiedusteluun ja päätöksentekoprosessiin osallistui viranomaisia kaikilta tasoilta; piirin nimismies, lääninhallitus, EK-Valpon paikallisosasto ja pääosasto, sosiaaliministeriö ja ulkoministeriö. Myös paikallisilla asukkailla oli oma osuutensa, ja esille nouseekin paikallisyhteisön merkitys osana valtion kontrollipolitiikkaan lukeutuvaa ulkomaalaisvalvontaa. Aineistosta tulee ilmi paitsi ulkomaalaisiin kohdistunut yleinen epäluulo ja valvonnan tarkkuus, myös viranomaisten välinen hierarkia. Ulkomaalaisvalvonta oli jo lain mukaan EK-Valpon vastuulla, mutta oleskelu- ja työlupia koskeva päätösvalta kuului 1930-luvulla ministeriöille ja lääninhallituksille. Toisaalta hierarkian voi nähdä myös päinvastoin, sillä lääninhallitusten ja ministeriöiden päätökset saattoivat pitkälti perustua EK-Valpon lausuntoihin. Aineistosta voidaan päätellä, että lakeja sovellettiin osittain mielivaltaisesti, eivätkä viranomaiset aina itsekään olleet perillä niiden sisällöstä. Vuonna 1938 voimaan astunut uusi ulkomaalaisasetus ei sinänsä asettanut kovin tiukkoja vaatimuksia maahan saapumiselle tai oleskelu- ja työluvan myöntämiselle. Lain lähtökohtana oli, että oleskelulupa tuli myöntää, jos ei ollut syytä hylätä sitä. Saidelsonin kohdalla viranomaiset kuitenkin sovelsivat lakia aivan päinvastoin: heidän lähtökohtanaan oli, että lupaa ei tullut myöntää, jos sille ei ollut erityistä syytä. Erityiseksi syyksi taas ei riittänyt viisi henkilöä työllistänyt tehdas tai siihen sijoitettu huomattava pääoma.
-
(2024)Tämä maisterintutkielma käsittelee Suomen ”vapaaehtoisen paluun” politiikkaa 2000-luvulla hallituksen dokumenttien kautta. Avustetusta vapaaehtoisesta paluusta on EU:n paluudirektiivin myötä tullut ensisijainen maastapoistojen toimeenpanon muoto, ja se nähdään usein kestävämpänä, turvallisempana ja inhimillisempänä vaihtoehtona pakkopalautuksille. Vapaaehtoista paluuta on kuitenkin tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa kritisoitu toimimattomuudesta ja erityisesti vapaaehtoisuuden puutteesta. Tilastojen valossa yhä pienempi osa maastapoistoista toteutuu vapaaehtoisen paluun kautta sen ensisijaisuudesta huolimatta. Koska kyseessä on vähän tutkittu ja ristiriitainen politiikan alue, tämän tutkielman tavoitteena on kartoittaa vapaaehtoisen paluun kehitystä Suomen ulkomaalaispolitiikassa. Kiinnostuksen kohteena ovat politiikan tavoitteet, perustelut, toimijat ja kohderyhmät sekä näissä tapahtuneet muutokset. Tutkimuskysymysten kautta muodostetaan katsaus politiikan kehitykseen 2000-luvulta 2020-luvulle. Akateemisessa tutkimuksessa Suomessa vapaaehtoista paluuta tarkastellaan usein laillisesta näkökulmasta, joten tässä tutkielmassa hyödynnetään kriittisen muuttoliiketutkimuksen ja karkotusten tutkimuksen teoreettista viitekehystä. Näissä teorioissa maastapoistot nähdään osana valtioiden pyrkimystä suojella suvereniteettiaan globaalissa maailmassa muuttoliikkeen hallinnan kautta. EU:n maahanmuutto- ja rajapolitiikat nähdään ”laittomuutta” tuottavana järjestelmänä, jotka vahvistavat kolonialistisia ja rodullisia valtasuhteita. Tutkielman metodologia pohjaa konstruktivistiseen tulkinnalliseen politiikan tutkimukseen ja dekolonialistiseen näkökulmaan. Aineisto koostuu 10 vapaaehtoista paluuta käsittelevästä politiikkadokumentista vuosilta 2001-2023 ja analyysimenetelmänä toimii teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tulokset on jaoteltu tutkimuskysymysten mukaisesti tavoitteisiin ja perusteluihin, toimijoihin sekä kohderyhmiin. Ne osoittavat, että vapaaehtoinen paluu on 2010-luvulle tultaessa sidottu yhä tiukemmin osaksi karkotuspolitiikkaa. Siinä missä 2000-luvun alussa keskeisenä tavoitteena oli pakolaisten oikeus palata, myöhemmin tavoitteeksi muodostui kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden mahdollisimman tehokkaat maastapoistot. Havainnot mukailevat muissa Euroopan maissa tehtyjä tutkimuksia aiheesta. Tulosten valossa vapaaehtoinen paluu näyttäytyy ristiriitaisena konseptina ja tavoitteissaan epäonnistuneelta politiikkatoimelta, joka kuitenkin tarjoaa valtiolle poliittisia, taloudellisia ja ideologisia hyötyjä oikeuttamalla erityisesti globaalin etelän maista tuleviin siirtolaisiin kohdistuvia pakkotoimia ja täydentämällä pakkopalautusten ongelmia ja puutteita. Tutkielman lopussa pohditaan, miten vapaaehtoisen paluun politiikan epäkohtiin voisi tarttua tulevaisuudessa niin, että palaajien poliittinen toimijuus ja kokemukset asetettaisiin keskiöön.
Now showing items 1-2 of 2