Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p11571"

Tämän tutkimuksen aiheena on köyhäinapua saaneiden helsinkiläisnaisten työ ja toimeentulo 1920-luvulta 1950-luvulle. Selvitän, millä aloilla köyhäinapua saavat naiset työllistyivät. Selvitän myös, miten taloudelliset velvollisuudet jakautuivat näissä perhetalouksissa ja mikä rooli naisten ansioilla oli perheen toimeentulossa. Tutkimani joukon työmarkkina-asemaa leimaa epävarmuus, eli prekaariuus. He työllistivät itsensä lyhytkestoisissa palkkatyösuhteissa, erilaisella kotituotannolla, pienkaupalla tai palveluilla. Työttömyys ja työnpuute oli usein riittämättömien ansioiden taustalla. Tutkielmassa pohditaan myös, miten Helsingin kaupunki järjesti työttömyystyötä naisille ja mikä oli toiminnan tarkoitus. Saivatko työttömät parempia ammatillisia valmiuksia ja palveliko toiminta heidän kiinnittymistään työmarkkinoille. Lähestyn aihettani kahden eri aineiston kautta. Käyttäen aineistonani Helsingin kaupungin huoltoviraston henkilöakteja, pyrin selvittämään niissä esiintyvien naisten ansaintastrategioita ja rakentamaan kuvaa tyypillisistä lyhytkestoisista ja epävarmoista naisten ammateista. Toisaalta käytän kaupungin työnvälitystoimiston dokumentteja naistyöttömyyttä ja sen hoitoa koskien. Oletuksena on, että tutkimani epävakaassa työmarkkina-asemassa olevien naisten joukko on usein sekä köyhäinhoito- että työnvälitysviranomaisten toimien kohteena. Tutkimusaiheita lähestytään naishistoriallisella tutkimusotteella. Tarkoituksena on tehdä näkyväksi naisten toimijuutta ja työtä sektoreilla, jotka ovat jääneet työmarkkinahistoriassa varjoon. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään Marcel van der Lindenin sorrettujen tai alistettujen luokkien käsitettä ja erityisesti teoretisointia vapaan palkkatyön ja alisteisen työn välimuodoista. Tutkimus antaa viitteitä, että itsensä erilaisilla yrittäjämaisilla palveluilla ja käsitöillä tai lyhytkestoisilla palkkatöillä elättäneiden naisten joukko pysyi työtätekevinä köyhinä lähes koko työuransa ajan. Köyhäinavustus oli liian pieni ja toimeentuloa täydennettiin melkein aina työansioilla. Toimeentulo saatiin riittämään myös hyödyntämällä muita resursseja, esimerkiksi pitämällä alivuokralaisia. Köyhyyteen oli usein syynä myös tulojen epäsäännöllisyys ja työttömyys, jota kaupungin työllistämistyöt eivät korjanneet. Kaupungin työttömille naisille tarjoama hätäaputyö ei antanut työttömille eväitä työllistyä vapailla työmarkkinoilla, vaan oli lähinnä keino välttää rahallisen avustuksen maksamista. Työtuvat eivät järjestelmänä edistäneet työllistymistä ja niitä oli kallista ylläpitää. 1930-luvun laman myötä niiden toimintalogiikka oli lähinnä välttää rahallisen avustuksen maksamista. Työtupiin ja ammattikursseihin liittyikin kiinteästi tuottavuuden vaatimus, joka minimissään tarkoitti palkkana saadun avustuksen korvaamista työllä. Tuottavuuden vaatimus näkyy myös siinä, miten osallistuja ohjattiin osallistumaan työttömyystöiden ympärille luotuihin eri järjestelmiin. Osallistujien luokittelu perustui heidän oletettuun tehokkuuteensa.

Työttömyyttä ja työttömiä on hallinnoitu kulloisenkin yhteiskunnallisen toimintaympäristön mahdollistamilla tavoilla. Työttömyyden pysyvästä rakenteellisesta luonteesta ei puhuta niin paljon kuin työttömien aktivoinnista. Työttömyys nähdään helposti työttömän omana syynä. Historian valossa vaikuttaa siltä, että yhteiskunnassa tarjolla olevan palkkatyön määrään, ja tätä kautta työttömyyteen, vaikuttavat monet yhteiskuntapolitiikan vaikutuspiirin ulkopuolella olevat asiat. Työttömyys on pysyvä osa nykyistä yhteiskuntatodellisuutta, eikä työttömyyden poistamiseksi ole löytynyt keinoja. Työttömyyttä ja työttömiä on pyritty ymmärtämään eri näkökulmista tutkimuksen avulla. Tässä tutkielmassa tutkimuksen keskiössä on työttömyyden kulttuuri, jota tarkastellaan työttömillä työttömyydestä olevien käsitysten kautta. Työttömyyden kulttuurista löytyy suhteellisen vähän tutkimustietoa, joten se on mielenkiintoinen pro gradu -tutkielman aihe. Työttömyyden kulttuurin tunteminen voi edesauttaa työttömyyden ilmiön ymmärtämistä. Tutkielmassa kysytään, millaisia käsityksiä työttömillä on työttömyydestä, miten näitä käsityksiä voi kuvata semiosfääriteorian avulla, ja millaista työttömyyden kulttuuria aineistosta löytyy? Tutkielman aineisto koostuu Suomi24:n Potkut ja työttömyys -keskustelupalstalle lähetetyistä viesteistä. Keskustelijat ovat pääasiassa työttömiä. Keskustelupalstaviestit antavat hyvän kuvan työttömillä työttömyydestä olevista käsityksistä, joihin tutkielmassa perehdytään fenomenografisen tutkimusotteen avulla. Käsityksistä on muodostettu kuvauskategorioita, jotka ovat fenomenografisen tutkimuksen pääasiallinen tutkimustulos. Kuvauskategoriat on ryhmitelty semiosfääriteorian mukaisesti Toimintaympäristön, Työelämän, Työttömyyden, Kohti työttömyyttä - ja Kohti työelämää -kuvauskategorioihin. Keskeisimmät kuvauskategoriat Toimintaympäristön osalta ovat Rahanvainuinen politiikka ja Itsekkyyteen luisuminen, Työelämän osalta Työksi muuttunut ihminen ja Taistelu työpaikoista, ja Työttömyyden osalta Työttömän arki, Työttömän tunne ja Työttömän filosofia. Keskeisimmät Kohti työttömyyttä -kuvauskategoriat ovat Irtisanotuksi tuleminen ja Irtisanoutuminen, ja Kohti työelämää -kuvauskategorioista keskeisimmät ovat Retorinen kontrolli, Aktivoinnin paine, Koulutusten suo ja Työmuuri. Tutkimuksen seuraavassa vaiheessa kuvauskategorioita on tarkasteltu semiosfääriteorian avulla, mikä kuvastaa fenomenografialle tavanomaista tapaa jatkaa kuvauskategorioiden tarkastelua jonkin teorian näkökulmasta. Semiosfääriteorian avulla on muodostettu Toimintaympäristön, Työelämän ja Työttömyyden semiosfäärit, sekä Kohti työttömyyttä - ja Kohti työelämää -rajapinnat. Semiosfääri on kulttuuris-kielellinen tila, joka koostuu vakaasta keskustasta ja dynaamisesta periferiasta. Semiosfäärin erottaa muista semiosfääreistä rajapinta, joka on oppimista mahdollistava tila. Toimintaympäristön semiosfäärin keskustassa sijaitsee fenomenografisista kuvauskategorioista esimerkiksi Rahanvainuinen politiikka, ja periferiassa Itsekkyyteen luisuminen. Työelämän semiosfäärin keskustassa sijaitsee kuvauskategorioista esimerkiksi Työksi muuttunut ihminen, ja periferiassa Ahdistava työelämä. Työttömyyden semiosfäärin keskustassa sijaitsee kuvauskategorioista esimerkiksi Työtön ei syrjäydy, ja periferiassa Työllistymisen vaikeus. Kohti työttömyyttä -rajapintaa kuvataan potkujen saamisen aiheuttamana epätodellisuuden kokemisena, sekä irtisanoutumisen aiheuttamana voinnin paranemisena. Kohti työelämää -rajapintaa kuvataan syyllistetyn työttömän päätymisenä aktivoitavaksi, työharjoittelun tuottamana naurettavuuden kokemuksena, turhan työvoimakoulutuksen ja järkevän kouluttautumisen välisenä ristiriitana, sekä kovan työnhaun aiheuttamana turhautumisena, kun työtä ei vain löydy. Kolmannessa tulososiossa kuvataan työttömyyden kulttuuria, joka on tutkielman pääasiallinen tutkimustulos. Tarkastelu työttömyyden kulttuureista perustuu fenomenografisiin kuvauskategorioihin, semiosfääriteorian soveltamiseen, sekä työttömyyden kulttuuria koskevaan kirjallisuuteen. Tutkielmassa on muodostettu näkemys neljästä työttömyyden kulttuurista, joilla kuvataan työttömän tapaa kokea työttömyys. 1) Työkeskeisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu menneisyyteen, kun työtön hakee jatkuvasti työtä, ja koetun työttömyyden ytimessä on työ ja oma työhön liittyvä elämänhistoria. 2) Arkikeskeisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu nykyisyyteen, kun aktiivinen työnhaku on väistynyt arkielämän ja nykyisyyden tieltä. 3) Vaihtoehtoisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu tulevaisuuteen, kun työtön on yhteiskunnallinen edelläkävijä, joka ei koe olevansa työtön toteuttaessaan omia itselle tärkeitä projekteja. 4) Ikuisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu ikuisuuteen, kun työttömyys on painunut työttömän luihin ja ytimiin, eikä työnsaanti ole enää millään tavoin mahdollista. Tutkimustuloksia voi hyödyntää käytännön sosiaalityössä sellaisten työttömien asiakkaiden kanssa, joiden työllistymiseen liittyvän motivaation selvittäminen on keskeistä. Tulokset ovat yleistettävissä myös muihin asiakasryhmiin kuin työttömiin.

1990-luvun laman jälkeen suomalaiseen yhteiskuntaan jäi pysyväksi ilmiöksi työttömyys. Tutkielmassa kysytään, millaisia ovat työttömyyden ja eläkkeelle siirtymisen kertomukset ja millainen on eläkkeelle jääneiden pitkäaikaistyöttömien koettu hyvinvointi ja sosiaalinen identiteetti. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on työkeskeinen, ja hyvinvointivaltio on aikanaan rakennettu työssä käymisen varaan. Työttömyydellä on monia yksilön kannalta haitallisia, sekä taloudellisia että hyvinvointiin liittyviä merkityksiä, joista monet kulkevat yksilön mukana eläkeikään asti. Eläkkeelläkin työttömyydellä on vielä yhteys koettuun hyvinvointiin ja sosiaaliseen identiteettiin. Eläköityminen on elämänkulussa keskeinen siirtymä, ja eläkkeelle siirtyvän sosiaalinen identiteetti muuttuu. Erityisesti identiteetti muuttuu siinä vaiheessa, kun työtön siirtyy eläkeläiseksi. Näyttääkin siltä, että tämä identiteetin muutos parantaa yksilön hyvinvoinnin kokemusta, koska eläköitymisen vaiheessa sosiaalinen identiteetti ja status muuttuvat yhteiskunnallista odotusta vastaaviksi. Tutkimuksessa haastatellaan jo eläkkeelle siirtyneitä entisiä pitkäaikaistyöttömiä. Vuodenvaihteessa 2017–2018 haastateltujen eläkeläisten tarinoissa erottuvat työttömyyden ja eläköitymisen mallitarinat sankaritarinoina, tragediatarinoina ja komediatarinoina. Teemahaastattelututkimuksen analyysin tutkimusote on narratiivinen, ja se hyödyntää metodeinaan juonentamista ydinepisodien avulla sekä mallitarinoita. Mallitarinoiden sankaritarinassa korostuvat työttömyydestä selviäminen ja hyväksi koettu hyvinvointi eläkeläisenä. Tragediatarinan päähenkilöt eivät ole päässeet eroon työttömän identiteetistä. Komediatarinan haastateltavat eivät anna kovin suurta arvoa työttömyydelle vaan hakevat aktiivisesti ratkaisuja arkeensa, oli se sitten työttömän tai työllisen arkea. Työttömyys ei näytä sankaritarinassa jättäneen sellaisia haavoja, jotka eläkeläisenä vielä vahingoittaisivat yksilöä, vaan työttömyydestä on lopulta noustu voittajana. Tragediatarinassa pitkään jatkunut työttömyys on jättänyt niin merkittävät taloudelliset ja myös terveydelliset vaikutukset, että työttömyyden taakka kulkee eläkkeelläkin mukana. Komediatarinalaisten itsetuntoa työttömyys ei näytä jyränneen. Työttömyyttä on ollut toistuvasti ja pitkäänkin, mutta eläkkeeltä katsoen työura näyttäytyy hyvänä ja eläkeläisen arki nautittavana. Yhteisöllisyys on antanut suojaa työttömyyden keskellä, ja yhteisöllisyys on läsnä myös eläkkeellä.

Tutkielma on teoriasidonnainen sisällönanalyysi, joka hyödyntää sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä. Tutkimuskohteina ovat suomalaisen työvoimapolitiikan ajattelumallit 1950- ja 60-luvuilla. Aihetta lähestytään työttömyys- ja työllisyystyöjärjestelmien kautta. Tutkielma muodostaa käsityksen työttömyys- ja työllisyystöiden poliittisista linjoista, vertailee niiden eroja ja selittää havaintoja teoreettisen viitekehyksen avulla. Suomessa työttömyyden erityispiirteenä 1900-luvun aikana oli maa- ja metsätalouteen sekä rakennusalaan liittyvä kausityöttömyys, jota kutsuttiin talvityöttömyydeksi. Työttömyysalueita yhdisti metsätalouden tärkeä rooli tulonlähteenä maatalouden ohella. Rahallista työttömyyskorvausta ei käytännössä ollut, sillä se katsottiin taloudellisesti ja moraalisesti vahingolliseksi. Ihmistä ei saanut totuttaa tukien varassa elämiseen. Työttömyysturvaa vastaan tuli osallistua valtion ja kuntien järjestämiin töihin. Teoreettinen asetelma kietoutuu yhteiskuntarakenteelliseen muutokseen, jossa perinteisten tuotantotapojen merkitys väheni teollisten tuotantotapojen yleistyessä. Tuotannon rationalisointi vähensi työvoiman kysyntää erityisesti maa- ja metsätaloudessa. Eurooppalaisen integraation myötä metsätalous oli haavoittuvainen ulkomaankaupan suhdanteiden edessä. Työmarkkinoiden vallanjako julkisen vallan, ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen kesken lisäsi eri parlamentaarisen lainsäädännön ulkopuolista valtaa työvoimapolitiikassa. Vasemmiston sisäiset ristiriidat erityisesti 1950-luvun aikana vahvistivat maa- ja metsätalouden järjestöjen asemaa. Työvoimapolitiikan toteutuksesta vastasi poliittinen elin, jota kutsuttiin vuosina 1949–54 työttömyystyökomiteaksi ja vuosina 1955–1966 työllisyystyökomiteaksi. Kyseessä oli sama komitea, joka vaihtoi nimeänsä. Tutkielman aineistona ovat vuosina 1949–66 tuotetut komiteanmietinnöt. Analyysivälineenä käytettiin Atlas.ti-ohjelmaa. Aineisto luokiteltiin sisällönerittelyn avulla työvoimapoliittisiin 1) ongelmiin, 2) ongelmien syihin, 3) ratkaisuihin ja 4) tavoitteisiin. Luokitellut koodit kvantifioitiin ja data visualisointiin ja lopuksi suoritettiin työvoimapoliittisia linjoja kuvaava verkostoanalyysi. Työttömyystyökomitean linja 1949–54 oli ulkomaankauppaan liittyvä protektionismi, jolla suojeltiin metsäteollisuuden toimintaedellytyksiä. Tällä pyrittiin omavaraisuuteen, joka ylläpiti agraarista elinkeinorakennetta. Politiikalla estettiin tilanne, jossa työttömäksi joutuneet metsätyöntekijät olisivat hakeutuneet muihin elinkeinoihin. Politiikka oli suhteellisen keynesiläistä, joka reagoi herkästi talouden suhdanteisiin. Työllisyystyökomitean linja 1955–66 oli monimutkaisempi, ja samalla sirpaleisempi. Analyysissa tunnistettiin kolme linjaa: Ensimmäinen oli työttömyystöistä omaksuttu, jossa metsätöiden työvoimareserviä käytettiin infrastruktuurin kehittämiseen. Toinen linja oli nuorten työttömyyttä torjuva linja, joka korosti ammattikoulutuksen merkitystä. Kolmas linja oli finanssipolitiikkaan nojaava, jolla tuettiin teollisuuden ja rakennusalan kasvua. Valtionhankintojen korostamisesta huolimatta työllisyystyökomitean linja irtaantui keynesiläisyydestä. Laskusuhdanteita tasapainotettiin, mutta korkeasuhdanteisiin ei saanut koskea. Paluu vastikkeelliseen työttömyysturvaan on ollut heikon talouskasvun aikaisissa kannanotoissa usein toistuva juonne viimeisen 70 vuoden aikana. Lamat pakottavat yhteiskunnan etsimään uusia ratkaisuja työttömyysongelman hoitamiseksi. Suomalaisen työvoimapolitiikan ongelma on ollut tukeutuminen vanhaan. Ratkaisut, jotka sopivat agraarisen yhteiskunnan työttömyyden hoitoon, eivät sopineet teollistuneeseen yhteiskuntaan. Vanhaan palaaminen tuskin toimisi jälkiteollisessa yhteiskunnassakaan. Elinkeinorakenteen muutosta hidastanut ja työttömyyslukemia kaunistellut työvoimapolitiikka patosi rakenteellisia ongelmia, jotka jäivät tulevien sukupolvien ratkaistaviksi.

This master’s thesis examines the relationship between living alone and the social wellbeing of basic unemployment benefit recipients in Finland. Living alone has become common in Finland, but previous research focusing on the relationship between living alone and social wellbeing among disadvantaged groups is scarce. This study contributes to the existing research by analyzing the interaction of living alone and different socioeconomic and demographic indicators among the unemployed. Theoretically, the study uses the concept of new social risks to interpret the nature of living alone in the post-industrial welfare state. The interpretation of the relationships between different forms of wellbeing is based on the theories of wellbeing by, among others, Erik Allardt and Pierre Bourdieu. Social wellbeing is considered from objective and subjective perspectives using the theories of social isolation and social capital. The study uses survey data (N = 948) gathered by the National Social Insurance Institution of Finland (KELA). Social wellbeing is operationalized as time spent with friends, participation in community activities, trust in people and loneliness. The statistical relationships between the indicators of social wellbeing, living alone and the socio-demographic variables are tested using ordered logit models. The results of the study indicate that living alone is related to loneliness among basic unemployment benefit recipients. The unemployed who live alone also have less trust in people, which can, however, be explained by a higher prevalence of men, economic problems and poor health among unemployed people who live alone. The results also indicate that the unemployed who live alone have higher levels of objective social wellbeing than others and are thus able to compensate for their lack of home- and work-related social contacts. The argument of the study is that living alone can pose a social risk for basic unemployment benefit recipients through loneliness. As a social policy implication, the social problems of the unemployed who live alone should be considered to a greater extent in social policy, in addition to economic and health related problems. Methodologically the results indicate the need for assessing social wellbeing with several indicators in order to reveal the differences between objective and subjective social wellbeing.