Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p16274"
Now showing items 1-4 of 4
-
(2017)Suomesta Kanadaan muutti vuosina 1945-1960 noin 17 000 siirtolaista, mikä joukko oli osa viimeistä Pohjois-Amerikkaan suuntautuvaa suurta muuttoliikettä. Vuoden 1951 väestönlaskennassa suomalaisten määrä oli 43 745, ja vuoteen 1961 mennessä määränsä nousi 59 436:een. 1960-luvulle tultaessa Suomesta Kanadaan suuntautunut siirtolaisuus väheni merkittävästi. Aiemmassa tutkimuksessa on selvitetty suomalaisten siirtolaiseksi lähtöpäätöksen syitä, heidän sopeutumistaan Kanadaan sekä paluumuuttoa Suomeen erilaisten kotimaahan liittyvien työntötekijöiden ja kohdemaahan liittyvien vetotekijöiden valossa. Omassa työssäni tarkastelen sitä, kuinka Kanadan siirtolaisuuspolitiikka vaikutti suomalaisten osalta maahantulon kontrolliin, pysyvään oleskeluun ja kansalaisuuteen. Kanadan siirtolaispolitiikalla oli voimakas ohjaava vaikutus suomalaisyhteisön kehitykseen, ja suomalaisten siirtolaisuus korreloi vahvasti vastaavan aikakauden yleisiä siirtolaisuustilastoja. Kanadan valtio omaksui toisen maailmansodan jälkeen aiempaa suuremman roolin myös erilaisissa siirtolaisten sopeutumiseen liittyvissä tekijöissä, kuten paikallisen kielen oppimisessa, toimeentulon turvaamisessa ja kansalaisuuden hankkimisen edistämisessä. Kanadan vuonna 1947 hyväksymän kansalaisuuslain myötä Kanadalla oli oma, Britanniasta erillinen kansalaisuus, mikä mahdollisti identiteettipolitiikan harjoittamisen Kanadan kansalaisuuden puitteissa. Eri etnisten ryhmien ja ryhmittymien merkittävä rooli sopeutumisessa tunnustettiin viranomaisten taholta, ja Kanadassa etsittiin uusia lähestymistapoja vastaamaan yhä heterogeenisemmäksi muuttuvan yhteiskunnan tarpeita. Myös etnisten ryhmien haluun säilyttää omia kulttuuripiirteitä suhtauduttiin aiempaa myönteisemmin, mikäli nämä piirteet eivät olleet ristiriidassa kanadalaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Suomalaisyhteisön kehitykseen vaikutti voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen saapuneiden siirtolaisten oikeistolainen ajatusmaailma, missä taustalla oli muun muassa siirtolaislainsäädäntöön sisältyneet toimet kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi. Konservatiivista aatemaailmaa edustava toiminta syrjäytti asteittain yhteisössä aiemmin voimakkaan vasemmistolaisen toiminnan, ja leimallista toisen maailman jälkeiselle ajanjaksolle oli painottuminen kulttuuritoimintaan. Siirtolaisuus vaikutti merkittävällä tavalla myös Kanadan ja Suomen suhteiden kehitykseen. Suomi omaksui 1950-luvulla aktiivisen roolin suhteessa siirtolaisuuteen ja ulkosuomalaistoimintaan. Kylmän sodan ilmapiirissä Suomen lähetystö ei kuitenkaan voinut noudattaa täydellistä puolueettomuutta ja tasapuolisuutta suhteessa Kanadan suomalaisyhteisön toimintaan. Suomalaisyhteisön muiden ristiriitojen ohella sekä Kanadan että Suomen viranomaistoiminta vaikutti siihen, että maan suomalaisyhteisön jo 1900-luvun alussa syntynyt syvä jakautuminen jatkui aina 2000-luvulle saakka. Tämä heikensi myös suomalaisten mahdollisuuksia omaksua yhteisesti hyväksytty suomalainen identiteetti osana Kanadan etnistä mosaiikkia.
-
(2017)Tämän pro gradu -työn tutkimuskohteena on suomalaiset lukion oppikirjatekstit 1980 -luvulla sekä yhdysvaltalaisen kasvatustieteilijä Larry J. Shaw:n aloittama keskustelu peruskoulun historian oppikirjojen suomettuneisuudesta 1970- ja 1980 -luvun taitteessa. Tutkielman tavoitteena on analysoida millaisin perustein ainedidaktisessa keskustelussa peruskoulun oppikirjoja syytettiin suomettumisesta sekä näkyykö vastaavaa suomettumista myös tutkimuksen kohteena olevan aikakauden lukion oppikirjoissa. Jo kylmän sodan aikana nousi yleiseen keskusteluun suomalaisen yhteiskunnan suomettuminen. Avaamalla keskustelun, hän siirsi syytökset myös historian oppikirjateksteihin. Suomalaiset ainedidaktikot syyllistivät yhdysvaltalaista kasvatustieteilijää puutteellisesta historiatietoisuudesta ja heikosti käytetyistä menetelmistä. Syytöksistä huolimatta keskustelussa ei voitu välttää sitä tosiasiaa, että oppikirjoissa oli nähtävissä Neuvostoliitto-myönteistä historiankirjoitusta. Kansallinen keskustelu johti myös eduskuntakyselyyn. Keskustelu noteerattiin myös kansainvälisesti. Esimerkiksi Times Educational Supplement kirjoitti, suomalaisen keskustelun jo hiipuessa, oman näkemyksensä Shaw:n artikkelista. Suomalainen erikoisuus, länsisuuntautunut yhteiskunta, mutta itään kallellaan oleva poliittinen elämä, näyttäytyi varsinkin ulkomaisessa keskustelussa. Suomettuminen tuntui olevan suomalaisille kirosana ja länsimaille hieman kyseenalainen, mutta todellinen ilmiö. Tässä tutkielmassa on tarkasteltu myös kolmea lukion historian oppikirjasarjaa, jotka olivat käytössä 1980 –luvun alkupuolella. Oppikirja-analyysin taustalla on Shaw:n artikkelissa esittelemää historian ”herkkien kohtien” jaottelua, jossa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain näkökulmasta on valittu molemmista seitsemän vaikeaa historian tapahtumaa, joiden käsittelyä on vertailtu. Tapahtumien kuvailun lisäksi, mielenkiintoiseksi osoittautui sellaiset aiheet, joista ei oltu kirjoitettu kirjoissa juurikaan tai käsittelystä puuttui kokonaan. Erityisesti Viron liittäminen Neuvostoliittoon oli aihe, jonka käsittelyä Shaw kaipasi peruskoulun historian oppikirjoihin ja, minkä käsittely puuttui myös tässä työssä tarkastelluista lukion historian oppikirjoista. Tämän kaltainen käsittelyn puuttuminen saattaa kertoa suomettumisesta enemmän kuin jokin enemmän palstatilaa saanut historian ”herkkä kohta”.
-
(2022)Tutkielmassa tarkastellaan Suomen sosialidemokraattisen puolueen edustajien liennytys- ja aseidenriisuntapolitiikkaan keskittynyttä toimintaa sosiaalidemokraattisten ja demokraattissosialististen puolueiden kansainvälisen yhteistyöjärjestön Sosialistisen internationaalin piirissä vuosina 1976–1983. SDP:llä oli tällöin merkittävä rooli tässä Willy Brandtin puheenjohtamassa järjestössä, erityisesti Kalevi Sorsan johtaman aseidenriisuntaryhmän kautta. Keskeisimpiä tutkielmassa käytettyjä alkuperäislähteitä ovat syyskuuhun 2022 asti salattuna olleeseen Kalevi Sorsan arkistoon sekä SDP:n arkistoon sisältyvät Sosialistista internationaalia koskevat aineistot. Tutkielma kommentoi aiempaa Suomen sisä- ja ulkopolitiikan tutkimusta, sosialistisen internationalismin tutkimusta sekä laajempaa ”eurooppalaisen liennytyksen” tutkimusta, johon Brandt ja internationaali on usein kansainvälisessä tutkimuksessa liitetty. Pohjoiseurooppalaiset sosiaalidemokraatit pyrkivät jatkamaan supervaltojen välisen liennytyksen kariuduttua eurooppalaista liennytystä, jota Brandt tuki erityisen vahvasti, mutta tässä selvitettävää SDP:n roolia ei ole aiemmin kattavasti käsitelty. Kotimaisen ulottuvuuden osalta tutkielmassa avataan ”virallisen ulkopolitiikan” ja puoluetason kansainvälisen toiminnan suhdetta sekä sisäpolitiikan vaikutusta SDP:n kantoihin. Toimintaa ylipäätään pyritään arvioimaan sekä sen aatteellisten että reaali- tai valtapoliittisten perusteiden osalta. Tutkielmassa todetaan, että SDP tuki vakaasti Willy Brandtin liennytyslinjaa, mikä nosti puolueen asemaa internationaalissa. Myös kansainvälinen tilanne toimi SDP:n eduksi ja teki siitä juuri läntisten yhteyksien vuoksi muita suomalaispuolueita kiinnostavamman keskustelukumppanin Neuvostoliitolle. Hallitusvastuussa ollut SDP pyrki pysymään myös internationaalissa Suomen ”virallisen ulkopolitiikan” linjoilla, ja joskus roolit saattoivat sekoittua. Suomettumissyytteistä huolimatta SDP onnistui pitämään hyvät suhteet myös läntisiin veljespuolueisiinsa. SDP pyrki myös kehittämään internationaalin suhteita Neuvostoliittoon, mutta lisäksi piti kiinni tasapainottavista yhteyksistä Yhdysvaltojen hallitukseen jopa Ronald Reaganin kaudella, kun Washingtonin ja monien eurooppalaisten sosiaalidemokraattien suhteet olivat heikolla tasolla. Kun muilla puolueilla oli tarve arvostella kovin sanoin itäblokin ihmisoikeusloukkauksia tai Neuvostoliiton toimintaa Afganistanin ja Puolan tilanteiden suhteen Suomen linjan vastaisesti, ei SDP voinut tätä estää. Aseidenriisunnan suhteen puolue toimi eräänlaisena sovittelijana internationaalin erimielisten jäsenpuolueiden välillä. Paine asettua Naton euro-ohjuspäätöstä vastaan tuli vahvimmin Nato-maiden oppositiopuolueiden suunnalta, jolloin suomalaiset kuitenkin pyrkivät yleensä konsensuksellisiin kompromissiratkaisuihin. Korkean luokan valtiovierailuista huolimatta suurin merkitys tällä toiminnalla oli todennäköisesti SDP:lle itselleen. Joka tapauksessa aihe tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman Suomen ulkopolitiikan, kansainvälisen puoluetason toiminnan sekä laajemman kylmän sodan aikaisen kansainvälisen politiikan risteyskohtaan.
-
(2016)Tämä tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen: mitä analyysejä Suomen ulkoasiainministeriö esitti Baltian itsenäisyyden palauttamiseen johtaneesta kehityksestä vuosina 1986–1991? Tutkimuksen rajaus kattaa kehityksen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen 1986 ympäristöliikkeen puitteissa Baltiassa syntyneestä kansallisesta liikehdinnästä elokuun 1991 vallankaappausyritykseen ja Baltian maiden itsenäisyyden palauttamiseen. Tutkimus valaisee osaltaan sitä tilannekuvaa, jonka pohjalta Suomen ulkopolitiikkaa johdettiin Neuvostoliiton viimeisinä vuosina. Baltian tilanne muodostui Suomen kannalta keskeiseksi ulkopoliittiseksi kysymykseksi kylmän sodan lopussa. Baltian tasavalloissa oli Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikan myötä alkanut merkittävä kansallinen liikehdintä, joka 1990-luvun taitteessa tähtäsi yhä avoimemmin valtiolliseen itsenäisyyteen. Tutkimus perustuu ulkoministeriön arkiston 25 vuoden ajan salaisiin arkistolähteisiin, joista vuoden 1991 aineisto on vapautunut tutkimuskäyttöön alkuvuodesta 2016. Tutkimuksen metodina on historiantutkimukselle tyypillinen lähdekriittinen sisältöanalyysi, joka soveltuu etenkin aiemmin akateemisessa tutkimuksessa käsittelemättömän arkistomateriaalin tutkimiseen. Ulkoministeriön arkistossa keskeisimpänä lähteenä on Baltiaa koskeva raportointi sekä vuoden 1991 osalta Moskovan poliittisten raporttien R-sarja. Arkistomateriaalin lisäksi keskeisten aikalaistoimijoiden haastattelut ovat tarjonneet merkittävää taustatietoa tutkimuksen kannalta. Tutkimus osoittaa, että Suomen ulkoministeriön raportointi keskittyi tutkimusajanjakson aikana Viroon. Liettua ja vähemmissä määrin Latvia tulevat säännöllisen raportoinnin piiriin vasta vuonna 1990. Niiden merkitys kasvoi erityisesti tammikuun 1991 väkivaltaisuuksien myötä. Ympäristöliikkeiden kansallispoliittinen rooli nousee raportoinnissa esille varhaisessa vaiheessa. Itsemääräämisen laajentamispyrkimyksiä sekä Moskovan reaktioita niihin seurattiin aktiivisesti. Vuoden 1990 aikana Baltian maiden ja Neuvostoliiton keskusjohdon välinen konflikti alkoi käydä ilmeiseksi. Tilanne kärjistyi väkivaltaisesti Vilnassa ja Riiassa seuraavan vuoden tammikuussa. Ulkoministeriössä jäätynyttä konfliktia pidettiin kevään aikana todennäköisimpänä skenaariona, mutta analyyseistä välittyy pelko tilanteen kärjistymisestä. Pidettiin täysin mahdollisena, että keskusjohto pyrkisi järjestämään provokaatioita, joilla oikeutettaisiin sotilaalliset toimet Baltiassa. Vasta vallankaappausyritys elokuussa 1991 laukaisi tilanteen, ja Baltian tasavallat palauttivat itsenäisyytensä. Baltian itsenäistymiskehitys oli Suomen kannalta merkittävä osa Neuvostoliiton hajoamiskehitystä. Tutkimus tarjoaa uutta tietoa Suomen ulkopoliittisen päätöksenteon taustalla vaikuttaneista analyyseistä. Baltian maat nähtiin ulkoministeriössä Moskovan kannalta perestroikan koekenttänä. Toisaalta itsenäisyyttä ajavien ryhmien ja Neuvostoliitossa nousseiden vanhoillisten voimien välisen jännitteen pelättiin kärjistämään tilannetta väkivaltaiseksi. Maantieteellinen läheisyys ja tiiviit yhteydet Viroon merkitsivät sitä, ettei Suomi voisi pysytellä mahdollisen kriisin ulkopuolella. Väkivaltainen kurinpalautus Baltiassa säilyi realistisena vaihtoehtona aina elokuun 1991 vallankaappausyritykseen asti. Neuvostoliiton jopa ydinasein käytävän sisällissodan mahdollisuutta pohdittiin vielä loppuvuodesta.
Now showing items 1-4 of 4