Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p2157"

Kiihkeimmän imperialismin aikakaudella 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa jäsentynyt geopoliittinen ajattelu on kokenut ylösnousemuksen kansainvälisen politiikan kentällä. Kaksi Euraasian mantereella sijaitsevaa suurvaltaa, Venäjä ja Kiina, koettelevat valtapyrkimyksillään Yhdysvallat-johtoista kansainvälistä järjestystä. Venäjä käy täysimittaista valloitussotaa Ukrainassa, ja Kiina kasvattaa sotilaallista voimaansa niin Taiwanin liepeillä kuin kaukanakin. Samalla taloudellinen keskinäisriippuvuus tekee Punaisenmeren kaltaisista meriliikenteen solmukohdista entistä houkuttelevampia kohteita myös perinteisten maavaltojen sotilaalliselle laivastotoiminnalle. Geopoliittisen vallan tavoittelu on jo vuosituhansien ajan jaettu maa- ja merivaltaan. Tämä tutkielma tarkastelee, missä määrin imperialistisen geopolitiikan käsitykset maa- ja merivallasta välittyvät Venäjän ja Kiinan laivastotoiminnassa Punaisellamerellä. Tutkielman hypoteeseja ovat, että molemmat valtiot pyrkivät olemassa olevien valtasuhteiden syrjäyttämiseen Punaisellamerellä, että kummankin valtion laivastotoiminnasta välittyy maavallan toimintalogiikka, ja että Kiinasta poiketen Venäjän laivastotoiminnassa ilmenee piirteitä, jotka eivät vastaa valtion julkisesti ilmoittamia selityksiä alueelliselle aktiivisuudelle. Sisältöanalyysin aineistona toimivat raportit ja uutisartikkelit. Geopolitiikan ja imperialismin välinen yhteys juontuu noin 1500-luvulla alkaneesta globaalista taloudellisesta integraatiosta, jonka saatossa eurooppalaiset perustelivat maantieteellisellä asemallaan ja sivilisaatiollisella kehityksellään muiden alueiden toiseuttamista ja hallitsemista. Geopolitiikan imperialistinen teoriakehys muotoutui lopulta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, jolloin läntiset geopoliitikot perustelivat imperialistisia ajatuksiaan itäisten uhkien patoamisella. Tutkielma tarkastelee, voiko Venäjän ja Kiinan tulkita kääntäneen ajattelun päälaelleen, ja hahmottavan vuorostaan läntisiä uhkia samoin teoreettisin perustein. Tutkimustuloksena on, että imperialistinen geopolitiikka välittyy Venäjän kohdalla kohtalaisesti, ja Kiinan kohdalla vahvasti. Hypoteesit pitävät paikkansa osittain. Vain Kiinan laivastotoiminnasta välittyy sekä halu että kyky vakiintuneiden merivaltojen haastamiseen Punaisellamerellä. Toisaalta vain Venäjän asemoitumisesta välittyy selkeästi maavallan logiikka, sillä Kiina on mukautumassa maavallasta merivallaksi. Kolmatta hypoteesia vastoin nimenomaan Kiinan laivastotoiminta on huomattavasti kunnianhimoisempaa kuin valtio itse myöntää siinä missä Venäjän laivastotoiminta ei todellisuudessa yllä virallisten doktriinien asettamalle tavoitetasolle. Suurvaltakilpailun kiristyessä maa- ja merivaltojen voi ennakoida jatkavan historiallista vastakkainasetteluaan niin kauan kuin Punaisenmeren kaltaisissa solmukohdissa sijaitsee suurvaltapoliittisesti tyhjiä tiloja.