Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p22927"

Tutkielma perehtyy ranskalais-saksalaiseen oppikirjahankkeeseen, jonka tuloksena ilmestyi vuosina 2006-2011 kolme yhteistä historian oppikirjaa Ranskan ja Saksan lukioiden käyttöön. Aihetta on tutkittu aiemmin pääasiassa oppikirja-analyysin keinoin, mistä poiketen tässä työssä tarkastellaan koko hanketta ja sen piirissä luotua eurooppalaisuutta. Aineisto koostuu hankkeen piirissä julkaistuista materiaaleista, kirjantekijöiden ja hankkeen taustavoimien julkilausumista sekä oppikirjoja käsittelevästä uutisoinnista ja tutkimuksesta. Kirjantekijöiden ja poliitikkojen lausunnoista ilmenee, että hankkeella oli pelkkää historianopetusta laajempia poliittisia tavoitteita, jotka kytkeytyivät Euroopan yhdentymiseen. Hanke tarjosi mahdollisuuden Euroopan unionin julkisuuskuvan muokkaamiseen, eurooppalaisen identiteetin rakentamiseen sekä Euroopan unionin legitimoimiseen. Hankkeen viestinnässä toistettiin hankkeen syntytarinaa johdonmukaisesti muodossa, jossa hankkeen kansalaislähtöisyys ylikorostui ja valtiollisten toimijoiden rooli ei tullut kokonaisuudessaan esiin. Tämä palveli hankkeen ja sen edustaman ylikansallisen kehityksen legitimointia esittämällä ne pikemminkin kansalaisten toivomina kuin poliittisen eliitin ajamina asioina. Hankkeen taustavoimat loivat omilla kertomuksillaan kuvaa läpikotaisin tasapuolisena yhteistyönä laadituista kirjoista. Näiden kertomusten mukaan hankkeessa onnistuttiin yhdistämään ranskalainen ja saksalainen opetusperinne uudenlaiseksi synteesiksi, josta muu maailma voi ottaa mallia. Tarkempi tarkastelu osoittaa, että kirjojen toteutuksessa on hyvin tarkasti noudatettu ranskalaista mallia ja opetusperinnettä, eikä niihin ole juurikaan tuotu saksalaiseen opetusperinteeseen leimallisesti kuuluvia elementtejä. Tasapuolisen synteesin ja esimerkillisen yhteistyön korostaminen sopi Euroopan unionin mielikuvapyrkimykseen, johon kuului perinteisiä valtiotoimijoita parempi valmius katsoa yli kapeiden kansallisten etujen ja tehdä yleisen edun mukaisia ratkaisuja. Ranskalais-saksalainen oppikirja on hankkeen viestinnässä esitetty usein siihenastisena huipentumana kehityskululle, jossa vuosisataiset veriviholliset Ranska ja Saksa onnistuivat Euroopan yhdentymisen myötä löytämään kestävän sovun ja muodostamaan läheisen kumppanuuden. Tämä narratiivi auttaa Euroopan unionin oikeuttamisessa kuvaamalla sen tuomia pitkäaikaisia hyötyjä ja samalla tukee mielikuvaa Euroopan unionista stabiloivana voimana maailmanpolitiikassa. Oppikirjahanketta käsiteltiin laajasti kansainvälisessä mediassa ja tutkimuksessa, mutta vain harvoin niissä kyseenalaistettiin hankkeen viestinnässä tarjoiltuja narratiiveja. Useimmiten sekä uutisissa että tutkimuksissa päädyttiin toistamaan niitä. Oppikirjahankkeessa rakentui kuva Euroopasta, jonka ytimenä on Ranska-Saksa-moottori. Eurooppalaisuus määrittyi hankkeessa melko perinteisten rakennuspalikoiden kautta, ja oppikirjojen moninäkökulmaisuus rajoittui lähinnä Ranskan ja Saksan kansallisten myyttien esittämiseen rinnakkain. Eurooppalaisen identiteetin rakentamisen osalta oppikirjojen ansioksi voi lukea sen, että niissä ei ole käytetty siirtolaisväestöjä eurooppalaisuudelle "toisena". Toisaalta kirjoissa ei myöskään onnistuttu tarjoamaan eurooppalaisille materiaalia inklusiivisempaan identiteetinmuodostukseen, eikä niissä saavutettu todellista perspektiivinvaihdosta, joka antaisi tilaa myös "toisen" historialle ja kannustaisi luomaan dynaamisempia määritelmiä "meille".

Suomesta Kanadaan muutti vuosina 1945-1960 noin 17 000 siirtolaista, mikä joukko oli osa viimeistä Pohjois-Amerikkaan suuntautuvaa suurta muuttoliikettä. Vuoden 1951 väestönlaskennassa suomalaisten määrä oli 43 745, ja vuoteen 1961 mennessä määränsä nousi 59 436:een. 1960-luvulle tultaessa Suomesta Kanadaan suuntautunut siirtolaisuus väheni merkittävästi. Aiemmassa tutkimuksessa on selvitetty suomalaisten siirtolaiseksi lähtöpäätöksen syitä, heidän sopeutumistaan Kanadaan sekä paluumuuttoa Suomeen erilaisten kotimaahan liittyvien työntötekijöiden ja kohdemaahan liittyvien vetotekijöiden valossa. Omassa työssäni tarkastelen sitä, kuinka Kanadan siirtolaisuuspolitiikka vaikutti suomalaisten osalta maahantulon kontrolliin, pysyvään oleskeluun ja kansalaisuuteen. Kanadan siirtolaispolitiikalla oli voimakas ohjaava vaikutus suomalaisyhteisön kehitykseen, ja suomalaisten siirtolaisuus korreloi vahvasti vastaavan aikakauden yleisiä siirtolaisuustilastoja. Kanadan valtio omaksui toisen maailmansodan jälkeen aiempaa suuremman roolin myös erilaisissa siirtolaisten sopeutumiseen liittyvissä tekijöissä, kuten paikallisen kielen oppimisessa, toimeentulon turvaamisessa ja kansalaisuuden hankkimisen edistämisessä. Kanadan vuonna 1947 hyväksymän kansalaisuuslain myötä Kanadalla oli oma, Britanniasta erillinen kansalaisuus, mikä mahdollisti identiteettipolitiikan harjoittamisen Kanadan kansalaisuuden puitteissa. Eri etnisten ryhmien ja ryhmittymien merkittävä rooli sopeutumisessa tunnustettiin viranomaisten taholta, ja Kanadassa etsittiin uusia lähestymistapoja vastaamaan yhä heterogeenisemmäksi muuttuvan yhteiskunnan tarpeita. Myös etnisten ryhmien haluun säilyttää omia kulttuuripiirteitä suhtauduttiin aiempaa myönteisemmin, mikäli nämä piirteet eivät olleet ristiriidassa kanadalaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Suomalaisyhteisön kehitykseen vaikutti voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen saapuneiden siirtolaisten oikeistolainen ajatusmaailma, missä taustalla oli muun muassa siirtolaislainsäädäntöön sisältyneet toimet kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi. Konservatiivista aatemaailmaa edustava toiminta syrjäytti asteittain yhteisössä aiemmin voimakkaan vasemmistolaisen toiminnan, ja leimallista toisen maailman jälkeiselle ajanjaksolle oli painottuminen kulttuuritoimintaan. Siirtolaisuus vaikutti merkittävällä tavalla myös Kanadan ja Suomen suhteiden kehitykseen. Suomi omaksui 1950-luvulla aktiivisen roolin suhteessa siirtolaisuuteen ja ulkosuomalaistoimintaan. Kylmän sodan ilmapiirissä Suomen lähetystö ei kuitenkaan voinut noudattaa täydellistä puolueettomuutta ja tasapuolisuutta suhteessa Kanadan suomalaisyhteisön toimintaan. Suomalaisyhteisön muiden ristiriitojen ohella sekä Kanadan että Suomen viranomaistoiminta vaikutti siihen, että maan suomalaisyhteisön jo 1900-luvun alussa syntynyt syvä jakautuminen jatkui aina 2000-luvulle saakka. Tämä heikensi myös suomalaisten mahdollisuuksia omaksua yhteisesti hyväksytty suomalainen identiteetti osana Kanadan etnistä mosaiikkia.