Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p7254"

Tutkielmassa tarkastellaan kansandemokraattisen naisliikkeen ja Suomessa 1970–1980-luvulla vaikuttaneen toisen aallon feminismin yhteistyö- ja vaikutussuhteita sekä konkreettisesti että aatteellisesti. Tavoitteena on selvittää, miten kansandemokraattinen naisliike reagoi feministisen naisliikkeen yhteiskunnalle heittämään haasteeseen. Tarkastelu tapahtuu paitsi liikkeiden varsinaista yhteistyötä erittelemällä, myös analysoimalla naiskysymyksen uudelleenmäärittelyä kansandemokraattisen naisliikkeen puitteissa. Ilmiötä tarkastellaan aikakauden laajemman kansalaisuusaktiivisuuden murroksen kurkistusaukosta hyväksikäyttäen teoriaa uusista yhteiskunnallisista liikkeistä sekä teorian kerryttämää feminististä kritiikkiä. Kansandemokraattinen naisliike rajataan tutkielmassa kahteen toimijaan: Suomen Naisten Demokraattiseen Liittoon (SNDL) ja Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) keskuskomitean naistyöjaostoon. SNDL oli demokraattinen yhteistyöjärjestö, naistyöjaosto taas perustettiin 1980 tekemään selvitystyötä ja uudelleenjärjestelemään puolueen naistyötä. Tutkielman aikarajaus 1977–1983 määräytyy Solveig Bergmanin (2002) muotoileman suomalaisen feministiliikkeen kehityskaaren mukaan: liikkeen läpimurto tapahtui vuosina 1977–1980 ja sen institutionalisoituminen vuodesta 1980 eteenpäin. Rajauksella mukaillaan SNDL:n liittokokouskausia 1977–1980 ja 1980–1983 sekä SKP:n naistyöjaoston elinkaarta. Tutkielman aineisto koostuu SNDL:n ja SKP:n naistyöjaoston arkistoihin kootusta materiaalista: pöytäkirjoista ja niiden liitteistä, seminaarimateriaaleista, puheista, painatteista, toimintasuunnitelmista ja -kertomuksista, poliittisista asiakirjoista sekä kannanotoista. Lisäksi tarkastellaan SNDL:n äänenkannattajana toiminutta naistenlehteä (Uusi Nainen) ja liiton sisäistä tiedotuslehtistä (Pippuri). Aineistoja säilyttää Kansan Arkisto. Uudet feministiliikkeet saivat 1970-luvun jälkipuoliskolla runsaasti huomiota julkisessa keskustelussa totutusta poikkeavilla toimintatavoillaan ja yksityiselämän sfääriin kiinnittyvillä kysymyksenasetteluillaan. Niiden suosio nähtiin kansandemokraattisessa naisliikkeessä haasteena, johon oli pyrittävä vastamaan, jotta edelleen annettaisiin omasta liikkeestä kuva relevanttina naisten aseman ajajana. SNDL:n keskusliittotason suhtautuminen feministiliikkeisiin pysyi vuosina 1977–1979 välttelevänä, mutta 1980-luvun alussa feministijärjestöjen yhteydenottoihin alettiin vastata omilla tapahtumakutsuilla ja yhteistyöehdotuksilla. Vuodesta 1981 eteenpäin konkreettinen yhteistyöalue paitsi uusien naisliikkeiden myös muiden 1980-luvun kansanliikkeiden kanssa löydettiin ydinaseita vastustaneesta uudesta rauhanliikkeestä, erityisesti pohjoismaisten naisten rauhanmarsseista, Ydinaseeton Pohjola -vetoomuskampanjasta ja kansainvälisen naistenpäivän laajapohjaisista yhteistyötoimikunnista. Jo ennen varsinaista yhteistyötä kansandemokraattinen naisliike pyrki tarjoamaan vastauksensa uusfeministien esittämiin kysymyksiin ja pääsemään osalliseksi aiheesta käytyyn keskusteluun. Tuttujen aiheiden, kuten äitiyssuojelun, matalapalkkaongelman ja naisten poliittisen edustuksen, lisäksi alettiin puhua yksityiselämän rakenteellisista ongelmista, kuten perheväkivallasta, seksuaali- ja lisääntymisterveyden puutteista, tasa-arvoisesta perhe-, parisuhde- ja seksielämästä sekä naista halventavasta mainonnasta, pornografiasta ja prostituutiosta. Liikkeessä alettiin myös lämmetä ajatukselle marxilaisen teoriaperinteen uudistamisesta sukupuolen näkökulmasta. Liiton ulospäin suuntautuvan työn välineenä toiminut Uusi Nainen koki täysimääräisen feministisen herätyksensä vuosina 1982–1983 päätoimittajan vaihdoksen myötä, mutta jo tuota ennen lehdessä puitiin naisten elämää varsin monipuolisesti ja poliittiset tasot huomioiden. Tutkielma osoittaa, että kansandemokraattisessa naisliikkeessä koettiin 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa painetta toiminnan uudistamiseen naisliikkeen tuolloiset vaatimukset paremmin huomioonottavaksi ja nuoriin, radikalisoituneisiin naisiin vetoavaksi. Liikkeen sortokäsitys, joka oli kiinnittynyt puhtaasti omistavan luokan ja työläisten taloudelliseen suhteeseen, sai tästä syystä rinnalleen teorian yhteiskuntaa läpileikkaavasta naisalistuksesta, patriarkaatista. Näitä käsityksiä yhdistellen liike asemoi itseään vanhojen poliittisten liikkeiden ja uuden naisliikkeen välimaastoon samalla olemassaolostaan kommunistien hajaannuksen kourissa kamppaillen.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tutkin naisvihaa suomalaisessa verkkokeskustelussa deittikulttuuria koskien. Lisäksi kartoitan millaista maskuliinisuutta tämä naisviha rakentaa. Tutkielma valaisee naisvihamielisyyden piirteitä ja sen rakentamaa maskuliinisuutta verkkokeskusteluissa deittikulttuurin kontekstissa. Tavoitteena on esittää kattava kuva naisvihamielisyyden luonteesta ja tasosta verkossa sekä tuoda asialle näkyvyyttä. Tutkielman tavoite on myös luoda pohjaa naisvihamielisen puheen ehkäisytyöhön. Naisviha on Suomessa ja kansainvälisesti nousussa ja tullut entistä näkyvämmäksi sosiaalisen median ja internetin kautta. Sosiaalinen media on tarjonnut myös uusia tapoja naisvihamielisten asenteiden ja ideologien laajaan ja nopeaan levittämiseen. Laajalle levinnyt ja radikaali verkossa leviävä misogynia voidaan nähdä osittain vastaiskuna feminismille, mutta ei selitä yksinomaan ideologien suosion nousua. Verkon naisvihamielisiä tiloja, yhteisöjä ja puhetta on tärkeää tutkia, sillä ilmiöllä on oikeita negatiivisia vaikutuksia naisten elämään, jotka eivät rajoitu pelkästään online-tiloihin. Lisäksi verkossa tapahtuva puhe ei ole erillistä oikeasta elämästä, vaan kertoo ihmisten asenteista ja ajatuksista asiaa koskien. Tutkielma on toteutettu keräämällä aineistoa suomalaisen blogitapauksen ympäriltä sopivan rajauksen vuoksi. Aineistoa on kerätty blogin lisäksi kolmen verkkojulkaisun kommenttikentästä sekä suomalaiselta keskustelufoorumilta Ylilaudalta. Aineiston analyysi toteutettiin kriittisen diskurssianalyysin avulla. Aineiston analyysi rakentuu kolmen diskurssin ympärille; Voimaantuneet naiset, Naisen likainen seksuaalisuus ja Mies uhrina. Kaikki diskurssit ilmentävät erilaisia naisvihan piirteitä keskustelussa ja paljastavat verkkokeskustelun merkityksiä ja valtasuhteita. Voimaantuneet naiset -diskurssi ilmentää naisvihan taustalla vaikuttavaa valtataistelua ja antifeminististä vastarintaa. Naisen likainen seksuaalisuus -diskurssin avulla analysoidaan vihamielisiä puhetapoja naisen seksuaalisuudesta; naisvihan piirteenä näyttäytyvät perinteiset asenteet naisen seksuaalisuudesta. Mies uhrina -diskurssi ilmentää naisvihamielisyyden julkista pedagogiikkaa ja asettaa miehen uhrin asemaan. Tutkielma esittää naisvihamielisyyden suomalaisissa verkkokeskusteluissa perustuvan paljolti taistelulle vallasta; keskusteluissa uhkana koetaan naisen vallan kasvu yhteiskunnassa. Myös kokemus seksuaalisen vallan epätasaisesta jakautumisesta tulee ilmi. Naisvihamielisen puheen takana on pyrkimys palauttaa sosiaalista kontrollia ja hiljentää naisia. Maskuliinisuuden teoria on hyödyllinen viitekehys, sillä tutkimus osoittaa, että naisvihamielisyys kietoutuu maskuliinisuuteen erittäin tiiviisti. Monet naisvihamielisen keskustelun piirteistä näyttävät kumpuavan maskuliinisuuden kokemuksen ristiriidasta. Tutkimus valaisee myös universaalia misogynian verkkoyhteisöä, jonka vaikutukset näkyvät jo selkeästi Suomessakin.

Tämä pro gradu -tutkielma on kvalitatiivinen, diskurssiteoriaan pohjautuva työ, jossa tarkastellaan Suomen sisäistä turvallisuutta. Tutkielmassa tutkitaan sitä, miten Suomen sisäinen turvallisuus on rakennettu, mitkä turvallisuuden suurimmat uhkakuvat ovat, ja erityisesti kenelle turvallisuutta luodaan. Yksi työn tutkimuskysymyksistä keskittyy myös siihen, kuinka sukupuolten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat sisäisessä turvallisuudessa otettu huomioon. Sisäistä turvallisuutta on mielenkiintoista tutkia, sillä valtion käyttämänä määritelmänä se on uusi. Sisäisen turvallisuuden rakennetta ja diskurssia tutkimalla saadaan käsitys turvallisuuden sisällöistä, rajanvedoista ja ristiriidoista. Lisäksi voidaan nähdä mihin suuntaan turvallisuuspolitiikka on Suomessa liikkunut. Tämän tutkielman aineistona toimii valtioneuvoston sisäisen turvallisuuden selonteko ja strategia. Selonteko on Suomen ensimmäinen sisäistä turvallisuutta käsittelevä valtiontason dokumentti. Sitä seurannut sisäisen turvallisuuden strategia on yksi Juha Sipilän hallituksen periaatepäätöksistä. Strategiassa keskitytään arvioimaan Suomen sisäisen turvallisuuden lähitulevaisuutta, jonka lisäksi se sisältää toimenpideohjelman. Toimenpideohjelma koostuu 39 erillisestä toimenpiteestä, joiden tarkoituksena on tehdä Suomesta hallitusohjelman vision mukaisesti maailman turvallisin maa elää, asua, yrittää ja tehdä työtä. Tutkielman menetelmien avulla käsitteellistetään Laclaun ja Mouffen diskurssiteoriaa. Laclaun ja Mouffen diskurssiteoria on poststrukturalistinen teoria, jossa kielen ja kaiken sosiaalisen nähdään muovaavan todellisuutta. Toisin sanoen kielen rakenteet ovat valtarakenteita. Diskurssit ovat ainiaan liikkeellä olevia ja muovautuvia prosesseja vuorovaikutuksessa niitä ympäröiviin muihin diskursseihin. Diskurssiteorian avulla voidaan tutkia näitä prosesseja, valtarakenteita, identiteettejä sekä kielen sisään rakennettuja ristiriitoja ja suhteita. Suomen sisäisen turvallisuuden selonteossa ja strategiassa turvallisuus tuodaan esiin lähinnä haasteiden tai uhkien kautta. Sisäisen turvallisuuden keskeiset kiinnekohdat ovat talous, globalisaatio ja maahanmuutto. Näistä talous saa suurimman painoarvon ja sitä käytetään perusteena eri toimille ja näkemyksille. Myös maahantulo ja globalisaatio ovat merkittäviä tekijöitä turvallisuudessa, ja näihin liitetään esimerkiksi talouden taantumaa, arvojen sirpaloitumista, terrorismia, ja järjestäytynyttä rikollisuutta. Mielenkiintoista on, että vaikka selonteon alkusanoissa korupuheisesti nostetaan esiin yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan suuri rooli sisäisen turvallisuuden rakentamisessa, sivuutetaan ne selonteossa ja strategiassa miltei täysin. Sukupuolten välinen tasa-arvo ja yhdenvertaisuus jätetään myös surutta sisäisen turvallisuuden strategian ja selonteon ulkopuolelle. Tutkimuksen tulokset vahvistavat suurilta osin aiempaa tutkimusta. On kuitenkin jokseenkin yllättävää, että maahantulo on sisäisessä turvallisuudessa nostettu niinkin keskeiselle paikalle. Maahantulon nostaminen uhkakuvien kautta sisäisen turvallisuuden keskiöön, on myös huomattavaa poliittista vallankäyttöä. Jatkoa ajatellen, olisinkin mielenkiintoista nähdä, miten sisäinen turvallisuus Suomessa kehittyy ja mitä siinä tulevaisuudessa korostetaan. Jää myös nähtäväksi onko sisäinen turvallisuus tullut Suomen politiikkaan jäädäkseen, vai sulautetaanko se jatkossa osaksi muuta turvallisuuspolitiikkaa.