Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p7693"

Tutkielmassa käsitellään Suomen Keskusta r.p.:n puoluejohdon sisäisiä jännitteitä ja ristiriitoja keskusteltaessa Suomen valtion harjoittamasta integraatiopolitiikasta 1990-luvun alkupuoliskolla. Keskustan toimiessa tuolloin pääministeripuolueena, sillä oli keskeinen asema Suomen valtion tekemissä päätöksissä koskien muun muassa Suomen EY-/EU-jäsenyyttä. Mikäli puolue ei olisi asettunut tukemaan jäsenyyttä, Suomi ei välttämättä olisi liittynyt Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1995. Tutkielmassa esitellään Keskustan puolueorganisaatiota, keskeisimpiä toimijoita ja tilaisuuksia, joissa puolueen keskeisimmät päätökset tehtiin. Puolueen eri organisaatioiden pöytäkirjoja ja muita dokumentteja sekä keskustataustaisia sanomalehtiä läpikäyden saadaan selville ne keskustalaiset, joilla oli eniten vaikutusvaltaa puolueen sisäisessä päätöksenteossa integraatiopolitiikasta keskusteltaessa. Keskustan puheenjohtaja Esko Ahon rooli ja vallankäyttö integraatiokeskusteluissa ja tehdyissä päätöksissä otetaan tarkasteluun. Erilaisten tutkimusten ja gallupien mukaan Keskustan jäsenien ja kannattajien enemmistö vastusti lähes koko 1990-luvun alkupuolen ajan Suomen liittymistä Euroopan unioniin, ja vastustus kasvoi jäsenyysprosessin edetessä. Tämä näkyi etenkin maaseudulla ja pienillä paikkakunnilla. Vastustavalla kannalla oli myös Keskustaa lähellä oleva maa- ja metsätaloustuottajien etujärjestö MTK. Vastaavasti Keskustan puoluejohdon enemmistö, mukaan lukien puolueen puheenjohtaja ja Suomen pääministeri Aho, suhtautui varovaisen myönteisesti ensin jäsenyyshakemuksen jättämiseen vuonna 1992, ja myöhemmin jäsenyyteen vuonna 1994. Ulkoista painetta jäsenyyden kannattamiselle tuli muilta puolueilta, sillä eduskunnan enemmistö oli jäsenyyden kannalla. Mikäli Keskusta olisi ryhtynyt avoimesti vastustamaan jäsenyyttä, se olisi voinut kaataa Ahon hallituksen. Presidentti Mauno Koivisto tuki taustalla Ahon hallitusta ja suhtautui maltillisesti EU-jäsenyyteen. Ulkopoliittisesta näkökulmasta Neuvostoliiton hajoaminen mahdollisti Suomen syvemmän integraation Länsi-Eurooppaan, ja muun muassa naapurimaa Ruotsin valtiojohto suhtautui myönteisesti EU-jäsenyyden hakemiseen. Osassa aiempia tutkimuksia on kritisoitu Keskustan puoluejohdon ja puheenjohtaja Ahon toimintatapoja EU-jäsenyysprosessin aikana. Syinä kritiikille on esitetty puoluejohdon toimintaa puolueen kenttäväen tahdon vastaisesti, sekä puheenjohtaja Ahon käyttämiä keinoja saavuttaakseen haluamansa tavoitteet. Puoluejohdon tavoitteena oli pitää puolue yhtenäisenä sisäisistä ristiriidoista huolimatta. Se ei onnistunut kaikissa tapauksissa kovin hyvin, sillä puolueen sisällä oli paljon jäsenyyttä vastustavia voimia etenkin EU-jäsenyyysprosessin loppuvaiheessa, muun muassa entinen puheenjohtaja Paavo Väyrynen. Puolue ei ottanut virallisesti voimakasta kantaa EU-jäsenyyden puolesta, jotta se ei ärsyttäisi liikaa kannattajiaan. Puolue ja sen johto kävivät ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä paljon keskustelua jäsenistön kanssa, mutta jäsenyysneuvotteluiden aikana vuorovaikutteinen keskustelu haluttiin puoluejohdon näkökulmasta minimoida. Samalla puoluejohdon sisällä keskinäistä jännitettä haluttiin laannuttaa, vaikka johto teki päätöksiä EU-jäsenyyttä edesauttavasti. Huolimatta Keskustan jäsenten ja kannattajien enemmistön EU-jäsenyyden vastustuksesta, Keskusta päätti ensin tukea Suomen EU-jäsenyyshakemusta ja myöhemmin kannattaa Suomen jäsenyyttä EU:ssa. Puheenjohtaja Aho käytti päätöksenteon hetkinä saavutettua asemaansa ja valtaansa tehokkaasti saavuttaakseen tavoitteensa.

Kansainvälisessä tutkimuksessa populismi on liitetty erilaisiin poliittisiin liikkeisiin oikealta vasemmalle. Suomalaisen politiikan kentän osalta populismiin keskittyvä vertaileva tutkimus on kuitenkin jäänyt vähäiseksi perussuomalaisten oikeistopopulismia lukuun ottamatta. Tutkielmani pyrkii tarjoamaan vastausta tähän tutkimukselliseen katvealueeseen käsittelemällä kotimaisten poliittisten puolueiden retoriikkaa oikealta keskustan kautta vasemmalle. Tarkoitukseni on selvittää, millaisin retorisin keinoin ja missä määrin Suomen eduskuntapuolueiden puoluejohtajat performoivat populistista tyyliä. Tutkielman aineistona toimivat vuoden 2021 kuntavaalien yhteydessä pidetyt kahdeksan suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtajan esiintymiset. Puheiden sisältämää retoriikkaa lähestytään tässä työssä Ernesto Laclaun populismin logiikkaan perustuvan ajattelun avulla. Täydennän tulokulmaani Benjamin Moffitin tunnetuksi tekemällä poliittisen tyylin käsitteellä, pystyäkseni kartoittamaan puheiden sisältämää populistista retoriikkaa laaja-alaisesti. Käytän aineiston analyysissä työkaluina neljää populistiselle retoriikalle ominaista trooppia: katekreesia, synekdokea metaforaa sekä paradiastolia. Näiden kielikuvien avulla olen nimennyt puheiden sisältämiä retorisia liikkeitä. Valitsemistani troopeista kolme ensimmäistä juontuvat suoraan Laclaun tulkinnasta. Paradiastolin osalta olen laajentanut tulkintaa Quentin Skinnerin (2002) ajatteluun perustuen, Emilia Palosta (2019) mukaellen. Esittelen tutkielmassani puheiden sisältämiä populismille ominaisia keinoja konkreettisten, aineistosta poimittujen esimerkkien avulla. Tämän lisäksi visualisoin analyysin tuloksia kehittämäni populismin määrää sekä tyyppiä osoittavan kuvaajan avulla.   Esitän tutkimustuloksina populismin määritelmän täyttyvän viiden puheen osalta. Kokoomuksen Petteri Orpon käyttämä retoriikka on kahdeksasta puheenjohtajasta eniten populistista. Retoristen kielikuvien lisäksi Orpo performoi populistista tyyliä luomalla voimakasta vastakkainasettelua poliittisen oikeiston ja vasemmiston välille sekä rakentamalla uhkakuvia Suomen tulevaisuuden suhteen. Toinen merkittävästi populistista retoriikka sisältävä esiintyminen on perussuomalaisten puheenjohtajana toimineen Jussi Halla-ahon puhe. Hän luo uhkakuvia perussuomalaisille tyypilliseen tapaan muun muassa pelottelemalla EU:n yhteisvelalla sekä rakentamalla vastakkainasettelua suomalaisten sekä muiden ihmisten välille. Vihreiden puheenjohtajana toimineen Maria Ohisalon puhetta lukuunottamatta jokainen puhe sisältää populismille ominaisia kielikuvia. Ohisalon lisäksi RKP:n Anna-Maija Henrikssonin sekä SDP:n Sanna Marinin puheet eivät täytä populismin tulkinnallisia määreitä tyylin osalta, vaikka ne sisältävät yksittäisiä populismille ominaisia retorisia trooppeja. Tämä on ensimmäinen tutkimus, jossa tarkastellaan populismin ilmenemistä laaja-alaisesti koko suomalaisessa puoluepolitiikassa. Tulevan tutkimuksen tulisi keskittyä puolueiden vaalimenestyksen ja populistisuuden korrelaation pohtimiseen, huomioiden populismin erilaiset tyypit. Toinen kiinnostava tutkimusaihe olisi poliittisten esiintymisten tutkiminen niiden visuaalisten sekä dramaturgisten elementtien osalta - populismin performatiivisuuden analysointi retoriikkaa laajemmin.