Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p7822"

Sukupuolittunut politiikka tarkoittaa, että naiset tai miehet ovat politiikassa vähemmistönä ja edustavat politiikassa eri asioita. Näin tapahtui Suomessa heti ensimmäisen eduskunnan valitsemisesta lähtien. Tutkielmassa selvitetään, miten politiikan sukupuolittuneisuutta tuotettiin eduskuntavaalien ehdokasasettelussa 1907–1917. Tutkimuskohteena on Suomen sosialidemokraattinen puolue Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä. Sukupuoli ehdokasasettelussa 1900-luvun alussa on tutkimuksessa yksityiskohdiltaan tuntemattomaksi jäänyt alue, johon tässä tutkielmassa kohdistetaan tarkempi valokeila. Ehdokasasettelua lähestytään Meryl Kennyn (2013) hahmottelemaa feminististä institutionalismia hyödyntäen. Siinä instituutiot ovat ihmisten välisen toiminnan formaaleja ja informaaleja säännönmukaisuuksia, jotka ymmärretään sukupuolittuneiksi. Tutkielmassa ehdokasasettelun instituutioita tunnistetaan ja eritellään SDP:n puolue- ja piiriasiakirjoista sekä piirilehdistä. Aineiston osana kerätään ensimmäistä kertaa yhteen SDP:n kaikki ehdokaslistat 1907–1917. Ehdokasasettelun ja ehdokkuuden formaalit instituutiot luotiin vuoden 1906 eduskunta- ja äänioikeusreformissa sekä puoluesäännöin. SDP:ssa ehdokasasettelun ratkaiseviksi instrumenteiksi muodostuivat 1906–11 piirijärjestöt ja puolueäänestys. Ehdokkuuden formaalit reunaehdot määräsi vaalikelpoisuus. Kysymykset kansanedustajan iästä ja sukupuolesta vaikuttivat siten, että äänioikeuden ikärajaksi tuli 24 vuotta. Vaalikelpoisten ryhmää jäsennettiin puolueissa edelleen erityisryhmiksi. SDP:ssa naisiin kohdistettu erityishuomio institutionalisoitui informaalisti epäviralliseksi naiskiintiöksi. Piirijärjestöjen valta ehdokasasetteluun pirstaloitui valitsijayhdistyksiin. Hajautumiselle olivat erityisen haavoittuvia harvat naisehdokkaat. Vastaavasti valitsijayhdistyksien ja vaaliliittojen siirtäminen piirijärjestön kontrolliin vahvisti naisten pääsyä ehdokkaaksi. Naiset olivat listasijoituksiensa ja ehdokkuuksiensa kannalta tärkeitä ehdokkaita. He olivat suosittuja ja menivät vaalissa läpi todennäköisemmin kuin miehet. Naiset olivat sekä yleis- että paikallisehdokkaita. Eduskuntavaaliehdokkuudessa oli kyse työväen edustajien valitsemisesta. Projekti, jossa työväen edustusta valtiopäivillä rakennettiin, oli sukupuolittunut. Miehet edustivat projektissa universaalia työläistä, naiset työläisnaista. Ehdokkuuden sisältö perustui työläisyyden tuntemukseen tai kokemukseen, mutta tämä kokemus oli sukupuolittunut. Naisilla oli ehdokkaina erityistä työläisnaisiin ja -perheisiin liittyvää asiantuntemusta. Sukupuolittunut edustuksen projekti perusteli naisten ehdokkuutta, mutta samalla rajasi sitä niin määrällisesti kuin laadullisesti, mikä havainnollistui naiskiintiössä. Politiikan ja työväenliikkeen sukupuolijärjestelmä tarkoitti naisten heikompia edellytyksiä ehdokkuuteen. Puoluejärjestöt olivat tärkein ehdokkaaksi rekrytoitumisen areena, mutta järjestökentällä naisille ja miehille tarjoutuvat näkyvyyden ja kokemuksen paikat olivat erilaisia. Sukupuolijärjestelmä ja työväen edustuksen sukupuolittunut projekti kehystivät naiset naisten ehdokkaina, ei ammattikuntien tai paikallisuuden edustajana kuten miehet. Sosialidemokraattisen naisliiton merkitys kykenevien naisehdokkaiden esiin nostajana korostui. Tutkielmassa monipuolistetaan kuvaa naisista ehdokkaina. Naiset eivät olleet toisen luokan ehdokkaita, joita olisi hyväksytty listoille velvollisuudentunnosta. Naisia oli ehdokkaina eri tyyppejä siinä missä miehiäkin, mutta suuri osa heistä oli vahvoja yleisehdokkaita ja menestyi vaaleissa hyvin. Koska kynnys naisten ehdokkuuteen oli korkea, ehdokkaiksi valikoitui päteviä naisia. Lisäksi tutkielmassa nostetaan rekrytoitumisen areenaksi piiri- ja paikallisjärjestöt aiemmassa tutkimuksessa korostuneen Sosialidemokraattisen naisliiton rinnalle. Ehdokasasettelu ei ollut sukupuolesta vapaata kykyjen mittaamista. Väitän, että ehdokasasettelun sukupuolittuneet instituutiot ja niissä toimivat naiset rakensivat työväen naisten kaksinaisen sukupuolistrategian eduskuntavaaliehdokkuuteen. Sukupuoli jäsensi naisten osallistumista vaaleihin prosessin alusta alkaen ja naiset itse osallistuivat tähän jäsentämiseen. Tällä oli kaksitahoinen vaikutus naisten ehdokkuuteen. Yhtäällä se teki naisten ehdokkuuden perustelluksi ja mahdollisti sen puolesta argumentoimisen työväen sukupuolittuneen edustuksen projektin nimissä. Samalla se rajasi naisten toimintatilaa ehdokkaina: naisia tuli ehdokkaaksi vähän ja vain omassa naisten ehdokkaan kategoriassaan. Pohdin myös, latautuiko työväen- ja naiskysymyksen välinen jännite sukupuolittuneessa ehdokasasettelussa uudelleen.

Tutkielmassa tarkastellaan rotu- ja rasismidiskurssia 1970- ja 1980-luvuilla Suomen Naisten Kansandemokraattisen liiton Uusi Nainen -lehdessä. Tavoitteena on selvittää, mitä rodusta ja rasismista puhuttiin Suomen kontekstissa, miten puhe yhdistyy ajan keskusteluun kolonialismista Suomessa, ja onko puhe valkoisen suomalaisuuden rodullistettuja rajoja purkavaa vai niitä ylläpitävää. Aineisto on Uusi Nainen -lehden vuosikerrat 1970-1989. Tutkielman teoreettinen viitekehys nojaa pohjoismaisen postkolonialistisen feminismin perinteeseen, ja aineistoa analysoidaan diskurssianalyyttisen menetelmän avulla. Tutkimus osoittaa, että lehdessä käytiin kolonialismikriittistä ja rasisminvastaista keskustelua ottamalla kantaa saamelaisten, romanien ja muiden ei-valkoisiksi rodullistettujen puolesta. Keskustelua käytiin kuitenkin valkoisuusnormin sisältä, eikä se ollut hegemonista, mikä näkyy esimerkiksi paikoittaisessa rasistisessa kielessä, vähemmistöryhmiä eksotisoivissa jutuissa sekä valkoisen suomalaisuuden määrittelyissä. Tutkielma purkaa käsitystä siitä, että puhe rodusta ja rasismista olisi rantautunut Suomeen vasta 1990-luvun maahanmuuttoaallossa. Lisäksi se tarkentaa kuvaa suomalaisesta rasismista ja antirasismista, sekä luo uusia näkökulmia suomalaisen työväenliikkeen ja naisliikkeen historioihin.