Browsing by Subject "http://www.yso.fi/onto/yso/p8127"

Recent years have witnessed a polarisation of public discussions on migration and refugee policies in Europe, and the position of immigrants and multiple ethnicities in European nation-states. While most research conducted on the issue takes a majority perspective, this thesis aims to examine the minority voice in public debates. The objective of this thesis is to gain an understanding on how three politicians in Finland with an immigrant background – Abdirahim Hussein, Nasima Razmyar and Ozan Yanar – account for minority and majority relations and immigrant belonging and participation in their blog posts, and what identity positions they construct for themselves, for other immigrants and for majority members. The theoretical framework for this thesis draws from social constructionism and three branches of discursive research: discursive psychology, positioning theory and rhetorical psychology. The data, collected from online blog posts between April 2014 and December 2016, consists of 68 blog posts. The blogs selected deal with immigration and intergroup relations. A thorough analysis revealed five different interpretative repertoires that the poli-ticians use to account for minority-majority relations: the hierarchy, the humanistic, the antagonistic, the collectivistic and the individualistic repertoires. The identity positions the repertoires offered for the politicians were, respectively, those of the success story, the mo-ral human being, the good citizen and the contributor. The positions constructed for other immigrants were those of second-class citizens, the ordinary people, the victims and the diverse community members. The individualistic repertoire casts both groups in the posi-tion of independent choice-makers. Moreover, the analysis pointed out the positions that were constructed for the majority public (the positions of dominant group, the ordinary people, the victims of false politics, the diverse community) and for political opponents (the position of dissidents). The closer examination of these repertoires and the subject positions they made available suggested that they functioned to legitimise immigrant belonging and participation by evoking universal human principles of morality and collectivity, by constructing a more inclusive Finnishness, and by undermining the credibility of those critical of immigration. Moreover, the analysis indicates that politicians of immigrant background have to manage at least three interdependent group relations – the relationship with their own and other ethnic minority groups, with the public consisting mainly of majority members, and with the mainstream or extreme political opponents. The most central references for this thesis were, among others, Verkuyten’s (2005) Ethnic Identity, Billig’s (1995) Banal Nationalism, Billig’s (1987) Arguing and Thinking, Potter and Wetherell’s (1987) Discourse and Social Psychology, Suoninen’s (1992) Perheen kuvakulmat, and Varjonen’s (2013) Osallistuja vai ulkopuolinen?.

This research aims to examine the identity construction processes of sexual and gender minorities who are also a part of visible ethnic minorities. There is very little research conducted on the topic by social psychology scholars in the Finnish context. The present research is interwoven with critical social psychology drawing its’ framework from intersectional theory, queer theory, and notions of hybrid identity, theorized by Ang (2001), Bhabha (2012) & Hall (1999). The main framework of the study is constructionism which treats the established understandings of the social world and identities as phenomena that are constructed in social practices, rather than as natural truths (see e.g. Gergen, 1985). This research examines how and in relation to which social environments BIPOC and queer identities are constructed, whilst considering how local and global interlocking systems of oppression and privilege challenge and enable such identity negotiations which are done from a state of “in-betweenness” of cultural identities as visible ethnic minorities often describe, and hybridity theories suggest. Using the framework of intersectionality and hybridity capacitates the examination of both, challenges, as well as possibilities of identity construction from the intersections of BIPOC and queer identities in the Finnish context. The research questions are: 1. What kind of challenges and possibilities of cultural identity construction do BIPOC and queer people face in the Finnish context? a. How were the intersections of their identities negotiated? b. How did hybridity figure in their identity negotiations? The data consists of three focus group interviews conducted in the context of insider research. The analysis method used was Reflexive Thematic Analysis. As a result, three themes were generated from the data: (1) Hybrid identity as a necessity, (2) Queerness is white, and (3) Hybrid identity is inherently queer. The analysis suggests that queerness and BIPOC:ness create an intersection of identities, which demand and enable hybrid construction of identities, not only in terms of cultural or BIPOC identity but also in terms of queerness. However, identity construction is done in relation to the available communities which either support and enable exploring and constructing such identities or challenge and limit these processes.

Tutkimuksen aiheena on huumeriippuvuudesta irrottautuminen ja äitiys. Tutkimustehtävänä on ollut tarkastella huumeriippuvuudesta irrottautuneiden äitien kuntoutumista päihteettömään äitiyteen, sekä toipumiseen ja äitiyteen liittyviä identiteettimuutoksia. Huumeita ja muita päihteitä ongelmaisesti käyttävät pienten lasten äidit ja raskaana olevat naiset ovat suomalaisessa sosiaali- ja terveydenhuollossa lisääntyvä asiakaskunta. Äidin raskaudenaikaisella käytöllä on tutkimusten mukaan monia haitallisia vaikutuksia sikiön terveydelle. Syntyneen lapsen kohdalla äidin huumeidenkäyttö muodostaa vauvan terveydelle ja turvallisuudelle vakavan riskin. Terveysriskien lisäksi huumeita käyttävän äidin kyvyt vauvan psyykkisten tarpeiden kohtaamiseen eivät ole tutkimusten mukaan riittävät lapsen tasapainoisen kehityksen kannalta. Tutkimus on toteutettu narratiivisen ja fenomenologisen tutkimuksen menetelmin. Valittujen menetelmien tavoitteena on ollut tarkastella huumeriippuvuudesta irrottautumista ja äitiyttä kokemuksellisena ja tarinallisena prosessina. Tutkimuksen toiminnallisena kontekstina on päihdeongelmaisille vauva- ja pikkulapsiperheille suunnattu ”Pidä Kiinni”–hoitojärjestelmä, jota toteutetaan Ensi- ja turvakotien liiton päihde-ensikodeissa ja avopalveluyksiköissä eri puolella Suomea. Tutkimuksen aineistona on kahdeksan huumeriippuvuudesta irrottautuneen äidin kertomukset. Aineisto koostuu 12:sta haastattelusta, kahden äidin kirjoittamista teksteistä ja havainnointipäiväkirjasta. Tutkimushaastattelut on toteutettu väljästi strukturoidun teemahaastattelun ja narratiivisen haastattelun menetelmin. Aineiston analyysi olen toteutettu narratiivisen analyysin keinoin. Tutkimusaineiston kertomusten valossa huumeriippuvuudesta irrottautuminen ja päihteettömän äitiyden identiteetin rakentuminen oli tapahtunut monessa vaiheessa ja tasossa. Huumeista irrottautuminen oli mahdollistanut uudenlaisen päihteettömän identiteetin rakentumisen vaiheittain etenevän identiteettityön avulla. Uusi päihteetön identiteetti oli muuttanut tutkittavien käsityksiä myös omasta äitiydestään. Äitien kertomuksissa erottautui erilaisia päihderiippuvuuteen, siitä irrottautumiseen ja äitiyteen kytkeytyviä identiteettinarratiiveja. Äitiyden identiteettinarratiivit – äitiyden käsikirjoitukset – jakautuivat voimaantuneen, voimattoman ja ristiriitaisen äitiyden käsikirjoitukseen. Haastateltavieni identiteetin uudelleenrakentumista tukeneita vuorovaikutuksellisia, kognitiivisia ja emotionaalisia prosesseja kutsun tutkielmassani tarinalliseksi identiteettityöksi. Sen avulla haastateltavani olivat rakentaneet koherentteja merkityksiä menneisyyden kipeille kokemuksille ja liittäneet ne osaksi uutta päihteetöntä identiteettiään. Päihde-ensikotien ja avopalveluyksikköjen kuntouttavat prosessit kulkivat haastateltavieni kertomuksissa rinnakkain heidän kuntoutumisensa sisäisten prosessiensa kanssa. ”Pidä kiinni”-hoitojatkumon tarjoama ”kiinnipitävä” ja välittävä tuki oli kannatellut haastateltavieni toipumisen etenemistä silloinkin, kun heidän omat voiman olivat olleet vähissä. Tutkimusaineiston valossa näyttää, että riittävän pitkä ja kuntoutujan tarpeisiin ajantasaisesti vastaava hoitojatkumo kannattelee parhaiten huumeriippuvuudesta irrottautuvan toipumista myös hoitojatkumon nivelvaiheiden yli. Keskeisimmät päihde-ensikodista kotiutumisen haasteet liittyivät äitien kertomuksissa arjessa selviytymiseen, vauvan tarvitsevuuteen vastaaminen ja päihteettömyyden säilyttäminen. ”Pidä kiinni”-hoitojatkumo rakentuu avo- ja laitosperhekuntoutuksen palveluista, joilla pyritään tukemaan toisaalta äidin tai vanhempien päihteettömyyttä, toisaalta äidin tai vanhempien ja lapsen välistä varhaista vuorovaikutusta. Haastateltavieni kertomuksissa yksittäisiä perhekuntoutuksen käytäntöjä tärkeämpänä näyttäytyi perhekuntoutuksen yhteisöllisyys ja vuorovaikutus. Äitien kokemukset perhekuntoutuksen terapeuttisista elementeistä liittyivät sekä vuorovaikutussuhteisiin työntekijöiden kanssa että vertaissuhteisiin.

Suomesta Kanadaan muutti vuosina 1945-1960 noin 17 000 siirtolaista, mikä joukko oli osa viimeistä Pohjois-Amerikkaan suuntautuvaa suurta muuttoliikettä. Vuoden 1951 väestönlaskennassa suomalaisten määrä oli 43 745, ja vuoteen 1961 mennessä määränsä nousi 59 436:een. 1960-luvulle tultaessa Suomesta Kanadaan suuntautunut siirtolaisuus väheni merkittävästi. Aiemmassa tutkimuksessa on selvitetty suomalaisten siirtolaiseksi lähtöpäätöksen syitä, heidän sopeutumistaan Kanadaan sekä paluumuuttoa Suomeen erilaisten kotimaahan liittyvien työntötekijöiden ja kohdemaahan liittyvien vetotekijöiden valossa. Omassa työssäni tarkastelen sitä, kuinka Kanadan siirtolaisuuspolitiikka vaikutti suomalaisten osalta maahantulon kontrolliin, pysyvään oleskeluun ja kansalaisuuteen. Kanadan siirtolaispolitiikalla oli voimakas ohjaava vaikutus suomalaisyhteisön kehitykseen, ja suomalaisten siirtolaisuus korreloi vahvasti vastaavan aikakauden yleisiä siirtolaisuustilastoja. Kanadan valtio omaksui toisen maailmansodan jälkeen aiempaa suuremman roolin myös erilaisissa siirtolaisten sopeutumiseen liittyvissä tekijöissä, kuten paikallisen kielen oppimisessa, toimeentulon turvaamisessa ja kansalaisuuden hankkimisen edistämisessä. Kanadan vuonna 1947 hyväksymän kansalaisuuslain myötä Kanadalla oli oma, Britanniasta erillinen kansalaisuus, mikä mahdollisti identiteettipolitiikan harjoittamisen Kanadan kansalaisuuden puitteissa. Eri etnisten ryhmien ja ryhmittymien merkittävä rooli sopeutumisessa tunnustettiin viranomaisten taholta, ja Kanadassa etsittiin uusia lähestymistapoja vastaamaan yhä heterogeenisemmäksi muuttuvan yhteiskunnan tarpeita. Myös etnisten ryhmien haluun säilyttää omia kulttuuripiirteitä suhtauduttiin aiempaa myönteisemmin, mikäli nämä piirteet eivät olleet ristiriidassa kanadalaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Suomalaisyhteisön kehitykseen vaikutti voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen saapuneiden siirtolaisten oikeistolainen ajatusmaailma, missä taustalla oli muun muassa siirtolaislainsäädäntöön sisältyneet toimet kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi. Konservatiivista aatemaailmaa edustava toiminta syrjäytti asteittain yhteisössä aiemmin voimakkaan vasemmistolaisen toiminnan, ja leimallista toisen maailman jälkeiselle ajanjaksolle oli painottuminen kulttuuritoimintaan. Siirtolaisuus vaikutti merkittävällä tavalla myös Kanadan ja Suomen suhteiden kehitykseen. Suomi omaksui 1950-luvulla aktiivisen roolin suhteessa siirtolaisuuteen ja ulkosuomalaistoimintaan. Kylmän sodan ilmapiirissä Suomen lähetystö ei kuitenkaan voinut noudattaa täydellistä puolueettomuutta ja tasapuolisuutta suhteessa Kanadan suomalaisyhteisön toimintaan. Suomalaisyhteisön muiden ristiriitojen ohella sekä Kanadan että Suomen viranomaistoiminta vaikutti siihen, että maan suomalaisyhteisön jo 1900-luvun alussa syntynyt syvä jakautuminen jatkui aina 2000-luvulle saakka. Tämä heikensi myös suomalaisten mahdollisuuksia omaksua yhteisesti hyväksytty suomalainen identiteetti osana Kanadan etnistä mosaiikkia.

Kiinnostus polyamoriaa ja muita yhteisymmärrykseen perustuvan monisuhteisuuden muotoja kohtaan on ollut kasvussa Suomessa ja muualla maailmassa. Tämä tutkielma on syntynyt paikkaamaan aihetta koskevan suomalaisen tutkimuksen puutetta tarkastelemalla sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta, 1) miten polyamorisiksi itsensä määrittelevät suomalaiset haastavat ja miten he ylläpitävät normatiivisia tapoja konstruoida ihmissuhteita sekä 2) millaisin diskursiivisin tavoin he rakentavat identiteettejään ja tekevät ajattelu- ja elämäntapojaan ymmärrettäviksi ja hyväksyttäviksi kulttuurisessa ympäristössä, jossa normina on monogamia. Tiedon tuottamisen lisäksi tutkielman keskeisenä tavoitteena on purkaa ja tarkastella kriittisesti romanttisseksuaalisiin suhteisiin liittyviä kulttuurisia ”itsestäänselvyyksiä”. Tutkimusaineisto on kerätty avoimista kysymyksistä koostuvalla verkkokyselyllä ja analysoitu kriittiselle diskursiiviselle psykologialle tyypillisiä analyysityökaluja (tulkintarepertuaarit, subjektipositiot ja ideologiset dilemmat) hyödyntäen. Kyselyyn vastanneet (n=38) haastoivat lukuisia mononormatiivisia puhetapoja liittyen rakkaus-, ystävyys-, seksi-, avio- ja perhesuhteisiin, viestintään ja tunteisiin sekä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Osallistujat luettelivat paljon stereotypioita ja ennakkoluuloja, joita näkevät polyamorisuuteen liitettävän, ja enemmistö kertoi salaavansa polyamorisuutensa joissain sosiaalisissa konteksteissa. Yleisimmin toisinnetut polyamorisuuden stigmatisoidut tulkintarepertuaarit olivat polyamorisuus seksikeskeisyytenä, polyamorisuus vastuuttomuutena sekä polyamorisuus kyvyttömyytenä ”laadukkaisiin” suhteisiin. Nämä kuitenkin lähes aina kumottiin, ja vastaajat konstruoivat omat käsityksensä polyamoriasta hyvin positiivisessa valossa. Polyamorisuutta merkityksellistettiin monin tavoin. Se kuvattiin 1) seksuaalisen suuntautumisen kaltaisena suhdeorientaationa, 2) strategisena identiteettinä, 3) ihmissuhdefilosofiana sekä 4) elämäntapana tai toimintana. Välillä se konstruoitiin sosiaalisena identiteettinä – positiivisena ominaisuutena, joka jaetaan muiden polyamoristen kanssa ja joka erottaa polyamoriset ihmiset muista. Vastakohtana tälle osallistujat toisinaan häivyttivät polyamorian ja monogamian välisiä ryhmärajoja ja positioivat itsensä ”aivan tavallisiksi”. Lisäksi moni otti eräänlaisen ”oman tiensä kulkijan” position kuvaten itsensä ainutlaatuisena yksilönä ja polyamorian jonain, mikä erottaa itseä muista – välillä myös muista polyamorisista. Monet osallistujien tuottamat puhetavat olivat keskenään ristiriitaisia tai vastakkaisia, samankin henkilön vastausten sisällä. Ensinnäkin, essentialistinen, polyamorisuuden kiinteänä orientaationa kuvaava puhetapa sai haastajakseen konstruktionistisen puhetavan, jossa polyamorisuus kuvattiin itse valittuna tai muodostettuna identiteettinä, filosofiana, elämäntapana tai viestinnällisenä työkaluna. Toiseksi, usein osallistujien puhe toisinsi normatiivisia tapoja konstruoida romanttisseksuaalisia suhteita, erityisesti painottamalla rakkauteen ja sitoutumiseen perustuvien suhteiden ensisijaisuutta ja vähättelemällä seksin tai ”kevyiden” suhteiden merkitystä. Tällainen rakkausnormatiivinen diskurssi sai kuitenkin rinnalleen kriittisemmän puhetavan, jossa vedottiin ihmissuhdeanarkistiseen filosofiaan ja haastettiin voimakkaammin suhteiden luokittelua ja arvo-/valtahierarkioita. Kriittisimmissäkin vastauksissa rakkauden merkitys tosin useimmiten hyväksyttiin osaksi polyamorian määrittelyä: polyamoria näyttäytyi aineistossa ennen kaikkea rakkauden diskurssina. Viimeiseksi, vaikka osallistujat positioivat itsensä usein stigmatisoidun vähemmistön jäseneksi, nousi aineistosta samanaikaisesti kuva polyamoriasta eräänlaisena ”harvojen etuoikeutena”: osallistujat kertoivat useista suhteistaan ja ”rajattoman rakkauden”, onnellisuuden, varmuuden ja turvan kokemuksistaan sekä kuvailivat hyvin itsereflektiivisesti, kuinka polyamoria oli tarjonnut heille mahdollisuuden syventää itsetuntemustaan, tulla paremmiksi viestijöiksi ja kasvaa ihmisinä. Näiden positioiden synnyttämää ristiriitaa reflektoiden tutkielman lopussa tarkastellaan polyamoriaa intersektionaalisesta, risteävät identiteetit ja valtasuhteet huomioivasta näkökulmasta.

Merkintä eri viranomaisten rekistereissä on yksi laittomien päihteiden käyttöön liittyvistä kysymyksistä. Sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoiden tiedossa oleva huumeidenkäyttö saattaa vaikuttaa asiakkaan asiointikokemuksiin. Huumeita käyttävän asiointikokemusten näkökulma tuo lisävalaistusta ajankohtaiskeskusteluun eri päihteiden käytön rangaistavuuden muutoksista. Maisterintutkielman tarkoituksena oli selvittää, millaisia kokemuksia huumeita käyttävät kuvailevat, kun aiheena on huumeiden käytöstä kertominen sosiaali- ja terveydenhuollon asioinneissa. Tutkielmassa tarkasteltiin, mitä tosiasiallisia seurauksia huumeiden käytöstä kertomisella on huumeita käyttävän identiteetille ja oikeudenmukaisuuden kokemukselle asioinneissa sekä sitä, miten seuraukset käytännössä tulevat näkyviin kokemuskertomuksissa. Tutkielman teoreettisena näkökulmana toimi Dorothy Smithin kehittämä institutionaalinen etnografia, jonka pääpiirteinä ovat huomion kiinnittäminen ihmisten kanssakäymiseen erityisesti institutionaalisissa kohtaamisissa. Painopisteenä on kokija itse, kokijan "standpoint". Huumeita käyttävien kokemusta tavoiteltiin keräämällä vastauksia verkkokyselyyn facebookin ja Tor-verkon keskustelupalstoilta. Kyselyssä oli sekä strukturoituja että avoimia kysymyksiä. Aineisto koostui 86 vastauksesta kyselyyn. Avointen kysymysten tarjoamaa ainestoa käytiin läpi laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Vastaukset koodattiin ja teemoiteltiin. Strukturoitujen kysymysten vastausten avulla saatiin kuvailevaa taustatietoa vastaajien tilanteesta. Kyselyyn vastanneet kokivat, että kun sosiaali- ja terveystoimen asiakastietojärjestelmiin oli kerran merkitty tieto siitä, että asiakas on käyttänyt huumeita, asia mainittiin tilanteissa, joiden asiakas ei kokenut liittyvän huumeiden käyttöön. Maininnan koettiin säilyvän pitkään ja leviävän monelle eri toimijalle. Huumeidenkäyttö koettiin nähtävän instituutioissa ongelmana riippumatta asiakkaan omasta määritelmästä. Huumeiden ongelmakäyttäjäksi leimautumisen koettiin vaikuttavan palveluiden saatavuuteen sekä asiakaskohtaamisiin. Käytännön vaikeuksia mainittiin erityisesti mielenterveyden hoidon ja lääkkeiden saatavuuden sekä ajo-oikeuden osalta.

Koulukotinuoria on tutkittu pääosin ongelmakeskeisesti. Sen sijaan hyvin pärjänneiden koulukotinuorten tutkimus on jäänyt vähäiseksi, ja positiivista elämänpolkua tukevat tekijät tunnetaan melko heikosti. Tämä tutkielma pyrkii vastaamaan tähän ongelmaan. Aihetta lähestytään tarkastelemalla hyvään aikuisiän tilanteeseen päässeiden entisten koulukotinuorten elämäntarinoita, ja niissä esiintyvää toimijuutta sekä toimijuuden muotojen kehitystä. Työn teoreettinen viitekehys koostuu narratiivisesta lähestymistavasta sekä toimijuutta koskevista teorioista. Tutkielman aineiston muodostaa 13:n hyvään aikuisiän tilanteeseen päässeen koulukotinuoren elämäntarinahaastattelut. Tarinoita lähestytään narratiivisen konstruktivistisen menetelmän avulla. Tarkoituksena on tutkia, kuinka koulukotinuoret itse ymmärtävät ja selittävät elämäntapahtumiaan, ja millaisia merkityksiä he antavat niille. Haastattelut analysoidaan hahmottaen tarinoiden käännekohdissa esiintyvää toimijuutta erikseen kolmesta eri elämänvaiheesta. Myös käännekohdissa esiintyviä identiteettisiirtymiä analysoidaan toimijuuden kuvaajina. Tulokset osoittavat, että koulukotinuorten elämäntarinoissa esiintyy kahta eri toimijuustyyppiä. Nämä toimijuustyypit ovat ykköstyypin toimijuus, eli yksilön kyky osallistua toimintaan sekä ymmärtää oman toimintansa tavoitteet, sekä kakkostyypin toimijuus, eli subjektin itsenäinen toiminta ympäröivissä rakenteissa. Elämäntarinoissa esiintyy myös näiden kahden toimijuustyypin yhdistelmä. Ykköstyypin toimijuutta esiintyy useimmiten koulukodin aikaisessa elämänvaiheessa, kakkostyypin toimijuutta koulukotia edeltävässä elämänvaiheessa ja toimijuustyyppien yhdistelmää koulukodin jälkeisessä elämänvaiheessa. Toimijuustyypit eroteltiin lisäksi alakategorioihin sen perusteella, että kenen intressejä niissä palveltiin. Koulukotinuorten elämäntarinat voitiin myös jaotella kahteen erilaiseen tarinakategoriaan toimijuuden muotojen kehityksen perusteella. Näitä olivat sopeutumistarina ja itsenäisen toimijan tarina. Sopeutumistarinassa toimijuus esiintyi ennen koulukotia kapinointina, mutta koulukodin aikana se muuttui sopeutumiseksi ja myöhemmin koulukodin jälkeisessä elämänvaiheessa vastuullisen aikuisen toiminnaksi. Itsenäisen toimijan tarinassa kertojat palvelivat omia intressejään läpi tarinan, mutta luopuivat kapinallisen nuoren identiteetistä koulukodin aikaisessa tai koulukodin jälkeisessä elämänvaiheessa. Tutkielman tulosten perustella hyvään aikuisiän tilanteeseen päässeet entiset koulukotinuoret muodostavat omista kokemuksistaan eheän elämäntarinan. Se auttaa heitä kokemaan elämän merkitykselliseksi, yhtenäiseksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Tarinoissa korostetaan sitä, kuinka vaikeista olosuhteista huolimatta oltiin päästy hyvään nykytilanteeseen. Tulosten perusteella koulukoti ei ainoastaan rajoita nuorten toimijuutta, vaan mahdollistaa yksilön autonomisen ja vapaaehtoisen toiminnan. Tämä näkyy muiden intressejä palvelevan ykköstyypin toimijuuden yleistymisenä, joka merkitsee esimerkiksi kykyä tahdonvoiman hyödyntämiseen sekä itsesäätelyyn. Koulukotinuoret liikkuivat myös usean eri identiteetin rajapinnoilla elämäntarinan tasolla tarkasteltuna. Tämä kuvastaa heidän elämänkulullista toimijuuttaan, eli kykyä vaikuttaa omaan elämään pitkällä aikatähtäimellä.

Pro gradu -työssäni tutkin sosiaalista mediaa ja vertaistukea internetin yhteisöissä. Tänä päivänä suuri osa ihmisten elämästä on tavalla tai toisella kytkeytynyt verkkoon ja internetiin. Luonnollisesti myös apua, vertaistukea ja neuvoja haetaan enenevässä määrin internetistä ja sosiaalisesta mediasta. Tutkimukseni lähtökohtana ovat etenkin syömishäiriöt ja niiden ympärille syntyneet sosiaalisen median yhteisöt. Yhteisöllisyys, vuorovaikutus ja sosiaalinen tuki ovat syömishäiriön hoidossa tärkeässä roolissa. Yhä enemmän ihmiset etsivät yhteisöjä, tietoja ja tukea verkosta ja sosiaalisen median ryhmistä. Tutkimukseni tutkimuskysymykset ovat 1. Millä tavoilla sosiaalista mediaa käytetään sairauteen liittyen ja 2. Miten ja millaista yhteisöllisyyttä sosiaalisessa mediassa syntyy sairauteen keskittyvän sisällön avulla? Tutkimukseni pääaineisto on koostettu haastattelututkimuksena. Haastattelu on toteutettu teemahaastatteluna, jossa vastaajalle on annettu myös vapautta kertoa omin sanoin kokemuksistaan. Aineistona on lisäksi aihepiiriä käsittelevää kirjallisuutta, jota pyrin linkittämään ja vertailemaan haastattelututkimuksessa saamiini havaintoihin. Työni keskeisimmät tulokset liittyvät sosiaalisen median yhteisöihin, sekä niiden haasteisiin että positiivisiin puoliin. Sosiaalisen median kautta tapahtuvaan auttamistyöhön ja vertaistukeen liittyy havaintojeni pohjalta paljon hyviä puolia. Sekä kirjallisuudessa, että haastattelututkimuksessani positiiviseksi puoleksi nostettiin ajasta ja paikasta riippumaton saavutettavuus. Samanhenkiset ihmiset voivat löytää toisensa helposti, eikä avun saaminen ole enää riippuvaista kellonajasta tai maantieteellisestä paikasta. Huonoksi puoleksi sen sijaan nousi erityisesti verkossa tapahtuvan kommunikoinnin etäisyys. Vaikka verkossa keskusteleminen on helppoa, kaipaavat ihmiset silti kasvokkaista vuorovaikutusta toistensa kanssa. Päädyin työssäni saamieni tulosten perusteella ajattelemaan, että verkossa tapahtuvalle vertaistuelle on suurta kysyntää, mutta palveluihin tarvittaisiin vielä lisää henkilökohtaisia kohtaamisia. Alati uudistuvat mediateknologiat tuovat mukanaan myös uusia mahdollisuuksia lisätä kuvaa ja ääntä pelkän tekstin rinnalle verkkokeskusteluihin. Etenkin mielenterveyttä hoitavissa keskusteluissa ja auttamispalveluissa kuvan ja äänen saaminen osaksi keskustelua on varmasti erittäin tärkeää ja tervetullut uudistus.