Browsing by discipline "Poliittinen historia"

Opinnäytetyössäni tarkastelen kerjuun kontrollin muotoja Helsingissä 1930-luvun laman aikana. Kontrollitoimenpiteiden lisäksi tutkin kerjuun määrittelemistä ongelmaksi ja ilmiön tuomitsemista. Poimin moniäänisestä diskurssista keskeisiä argumentteja, jotka määrittivät kerjäämistä ja sen kitkemiseksi valittuja keinoja. Diskursseja analysoimalla pyrin paljastamaan sosiaalisiin ongelmiin ja poikkeavuuden kontrolloimiseen liittyneitä pyrkimyksiä ja valtarakenteita. 1930-luvun lama saattoi Suomessa kymmenet tuhannet henkilöt työttömiksi ja köyhäinhoidon varaan. Köyhäinhoidossa ja irtolaishuollossa työnteon rooli oli ensisijainen ja tilannetta pyrittiin lievittämään varatyöjärjestelmin. Kerjuu oli tarkasteluajanjaksolla kielletty vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksella. Kerjuu kuitenkin lisääntyi huomattavasti. Maanteillä liikkuvat kulkurit ja ovilla pyytävät kerjäläiset herättivät virkamiesten, papiston ja kansalaisten huomion ja köyhyydestä tuli paitsi sosiaalinen, myös hyvin poliittinen ongelma. Helsingissä poliisi pidätti pahimpina aikoina yhdeksän kertaa enemmän kerjäläisiä kuin normaaliaikana. Useimmiten pidätetyt lähetettiin kotipaikkakunnalleen, heille annettiin köyhäinhoitoviranomaisten varoitus tai heidät alistettiin maaherran kuulusteluihin. Kerjäämisestä myös tuomittiin yleiseen pakkotyöhön. Seurakunnat ryhtyivät valtion työttömyyskomitean sihteerin pyynnöstä organisoimaan pula-ajan avustustoimenpiteitä ja vastustamaan kerjuuta Helsingissä. Vuonna 1931 perustettiin Diakoniakeskus johtamaan tätä työtä. Propagandallaan Diakoniakeskus pyrki lopettamaan almujen antamisen ovilla, keskittämään avustustoimintaa ja saamaan myös yleisöstä kannattavia jäseniä toiminnalleen. Diakoniakeskuksen toiminta perustui hätäapuaseman ja yösuojan ylläpitämiseen ja se asettui yhteistyöhön myös köyhäinhoitoviranomaisten kanssa. Vallitsevissa diskursseissa kerjääminen esitettiin paheksuttavana ja demoralisoivana toimintana ja sen katsottiin kulkevan käsi kädessä valehtelemisen ja rikollisuuden kanssa. Myös viittaukset nälkävuosiin ja sisällissotaan nousivat esiin viranomaisten esittämissä vaatimuksissa kerjäämisen hillitsemiseksi. Diskursseista ja toiminnasta paljastui voimakkaita kerjäläisten seulomiseen ja laitostamiseen tähdänneitä pyrkimyksiä. Sopeutumattomiksi määritellyt yksilöt tuli alistaa holhouksen ja kontrollin alaisiksi, ja heidät tuli siivota arkipäivän yhteiskunnasta jopa pakkotyölaitoksiin. Diakoniakeskus, viranomaiset ja yleisö olivat kaikki osapuolia siinä kerjuun yhteiskunnalle vahingollisena määrittelevässä diskurssissa, joka heijasteli myös ajan henkeä. Diskursseista nousevatkin esiin ajan hengen mukaiset medikalisoituneen moralismin diskurssit sekä vallanpitäjien moraalinen paniikki köyhyyden äärellä. Vuonna 1937 astuivat voimaan uudet huoltolait, jolloin kerjääminen muuttui köyhäinhoidollisesta kysymyksestä järjestyskysymykseksi ja osaksi irtolaisuutta. Kerjuun vähetessä myös Diakoniakeskuksen toiminnan kannattavuus väheni ja se siirsikin propagandansa painopistettä pois kerjäämisen vastustamisesta. Tutkielman lopussa tarkastelen vielä lyhyesti 2000-luvun romanikerjäläisdiskurssia ja sen yhteneväisyyksiä 1930-luvun keskusteluun ja toimenpiteisiin. Keskeisen lähdeaineiston tutkielmalle muodostavat Helsingin seurakuntayhtymän arkistossa säilytettävät Diakoniakeskuksen lentolehtiset, pöytäkirjat, kirjeet ja lehtileikekokoelma, virallisjulkaisut sekä Huoltaja- ja Poliisimies-lehdissä sekä Suomen Kuvalehdessä julkaistu aikalaiskirjallisuus. Muun lähdeaineiston hankkimisessa olen käyttänyt aineistoja huoltoviraston arkistosta, Helsingin poliisilaitoksen arkistosta sekä Helsingin yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmista.

Tutkimuksen teemana on peruskoulun ja peruskouluun rinnastettavien koululaitosten kielen opetusasetukset ja lait vuosien 1970 ja 1985 välillä. Tutkimuksessa pyritään selvittämään eri kielten asemaa toisiinsa nähden, kuinka Suomen virallisten kielten, suomen ja ruotsin, asema erosi lainsäädännössä ja eduskunnassa ilmenneissä asenteissa peruskoulussa opetettavista vieraista kielistä, englannista, saksasta, ranskasta ja venäjästä. Tutkimuksessa tarkastellaan myös vieraiden kielten välisiä eroja niin lainsäädännössä kuin eduskunnassa ilmenneissä asenteissa. Tutkimuksessa myös selvitetään Suomen vähemmistökielten, saamen ja romanikielen asemaa peruskoulussa sekä lainsäädännön että eduskunnassa ilmenneiden asenteiden kautta. Näiden tutkimuskysymysten avulla pyritään selvittämään, tapahtuiko tutkittujen kielten asemassa ja opetuksessa kehitystä mihinkään suuntaan tutkittavana aikana. Tutkimuksessa käytetään Suomen valtiopäivien pöytäkirjoja, asiakirjoja ja liitteitä, sekä Suomen asetus- ja säädöskokoelmia, ja komiteanmietintöjä. Puolue- ja hallitusohjelmilla selvitetään tutkittuna aikana eduskunnassa vaikuttaneiden puolueiden asenteita peruskouluun ja kielten opetukseen. Aikaisempien tutkimusten avulla selvitetään asiatietoja ja lähestymiskulma tälle tutkimukselle. Peruskoulu ja kielten opetus mainitaan aina säännöllisesti eri puolueiden ohjelmissa mutta keskustelun paino oli enemmän opetuksessa kuin eri kielten välisessä hierarkiassa. Vuosien 1970 ja 1985 aikaisten hallitusten ohjelmissa peruskoulu ja kielten opetus mainitaan harvemmin. Painopiste on ollut enemmän itse koulujärjestelmän kehittämisessä ja epäkohtien korjaamisessa. Peruskouluun liittyviä säädöksiä muutettiin tutkittavana aikana jatkuvasti. Peruskoulun opetusta eriarvoistavista tasoryhmistä luovuttiin, vieraiden kielten opetuksen järjestämistä helpotettiin merkittävästi ja Suomen kielivähemmistöjen asema koululainsäädännössä kehittyi myös huomattavasti. Kansanedustajien aloitteissa ja kysymyksissä nousivat useimmiten esille opetusryhmien koosta ja tasoryhmittelystä seuranneet ongelmat, sekä monipuolisen kielitaidon merkitys Suomessa. Äidinkielen asema nousi peruskoulussa harvemmin esille vieraisiin kieliin verrattuna, mikä saattoi johtua vieraiden kielten, toisen kotimaisen kielen ja vähemmistökielten viemästä huomiosta vastikään uudistetussa koulujärjestelmässä. Peruskoulussa ruotsin kielen asema oli toisena kotimaisena kielenä turvattu sen ollessa yksi yhteisistä oppiaineista, eikä sen asemaa yksikään tutkitun ajan hallitus pyrkinyt muuttamaan. Esille nousivatkin juuri ruotsinkielisen opetuksen toteuttamisen käytännön ongelmat. Ruotsinkielisten oppilaiden asemasta tai opetuksesta huolestuneet kansanedustajat eivät olleet mistään yksittäisestä puolueesta, mikä osoittaa toisen kotimaisen kielen turvatun aseman olleen vielä tutkittuna aikana varsin itsestään selvänä pidetty asia. Suomessa oli tutkittavana aikana neljä vieraskielistä koulua: Englantilainen koulu, Helsingin Saksalainen koulu, Helsingin ranskalais-suomalainen koulu ja Suomalais-venäläinen koulu. Koska vuoden 1968 laki koulujärjestelmän perusteista ja vuoden 1970 peruskouluasetus nostivat kotimaiset kielet ja englannin kielen ”tärkeimmiksi” kieliksi peruskoulussa, jäivät muut vieraat kielet luonnollisesti lainsäädännössä heikompaan asemaan. Englannin kielen suosio johtui paljon myös sekä oppilaiden että vanhempien asenteista. Saksan kielellä oli suhteellisen vankka suosio mutta englantiin verrattuna sitäkin opiskeltiin varsin vähän. Historiallisista syistä Suomessa ei itsenäisyyden aikana opiskeltu paljon venäjän kieltä ennen kuin kiinnostus kielen opiskeluun heräsi 1960-luvulla. Tutkittuna aikana venäjän kielen asema parani peruskoulussa ja sitä opiskelevien määrä kasvoi huomattavasti. Ranskan kieli oli vastaavassa asemassa kuin venäjän kieli, ja senkin asemaa pyrittiin yhtä lailla parantamaan koululaitoksessa. Vaikka ranskan kielen katsottiinkin virallisissa selvityksissä olevan maailmanlaajuisesti tärkeämpi kieli suomalaisille kuin venäjän kieli, ranskan kieli ei saanut lähellekään saman verran huomiota eduskunnassa. Suomessa luotiin sekä ranskan että venäjän kielten opetukselle eräänlaiset turvasatamat ja opetuksen kehittämisen keskukset takaamalla lainsäädännöllä Suomalais-venäläiselle ja Helsingin ranskalais-suomalaiselle koululle mahdollisimman hyvät toimintaedellytykset. Saamen kieli kärsi samoista käytännön ongelmista kuin muutkin peruskoulussa opetettavat kielet, minkä lisäksi sillä oli omat ongelmansa vähemmistökielenä. Saamelaisten ja saamen kielen aseman selvittämiseksi tehtiin tutkittavana aikana paljon työtä ja saamen kielen opetuksessa tapahtui merkittävää edistystä sekä lainsäädännössä että toteutuksessa. Kuitenkaan kaikki edistys ei aina suoraan parantanut saamen kielen asemaa. Romanikieli ja romanit eivät tutkittavana aikana saaneet osakseen lähellekään saman verran huomiota kuin saamen kieli ja saamelaiset. Voidaan vain pohtia, vaikuttivatko tähän enemmän resurssien ja ajan puute, vai oliko ”mustalaisiin” koetuilla asenteilla myös vaikutusta asiaan. Toivottavaa on, että yhden kielivähemmistön aseman parantaminen auttaa lopulta muitakin vähemmistöjä.

Itsehallinnollisella Ahvenanmaalla oli pitkä historia demilitarisoituna alueena. Saarimaakunnalle ei saanut perustaa suojeluskuntia, jotka olivat aseistautuneita maanpuolustusjärjestöjä. Ahvenanmaalaiset olivat sitoutuneita neutraaliuteen ja itsehallintoon, ja he olivat lähes yksimielisesti vastustaneet Suomen ja Ruotsin suunnitelmia saariryhmän linnoittamiseksi 1930-luvulla. Talvisota loi kuitenkin tilanteen, jossa Ahvenanmaa oli uhattuna, jolloin myös ahvenanmaalaiset osallistuivat vapaaehtoisina maanpuolustukseen ja sitä avustavaan työhön. Tavoitteena on valaista ahvenanmaalaisten naisten tekemää avustustyötä talvi- ja jatkosodan aikana 1939–1944 ja sitä ympäristöä, jossa he tätä työtä tekivät. Sodan alettua Ahvenanmaalle perustettiin kodinturvajoukkoja ja näitä avustamaan järjestäytyi kodinturvanaisosastoja. Käytännössä ne tekivät samaa työtä kuin suojeluskunnat ja lotat sillä erotuksella, että niitä ei saanut käyttää saariryhmän ulkopuolella, ja joukot oli hajotettava sodan loputtua. Välirauhan myös rakennetut linnoitukset purettiin. Jatkosodan alettua Ahvenanmaalle perustettiin omat Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -piirit. Aiheesta ei ole tehty aikaisempaa tutkimusta. Erik Tudeerin artikkeli Ålands hemvärn kertoo talvisodan kodinturvastajoukoista, mutta se ei kosketa jatkosodan aikaa. Kodinturvanaisista hän kirjoittaa vain lyhyesti. Tutkielman pääaineiston muodostavat Kansallisarkiston Lotta Svärd -kokoelma ja tutkielmaa varten haastateltiin kahta ahvenanmaalaista lottatyttöä. Pia Olssonin lottatutkimukset ovat tärkeässä osassa suhteuttaessa Ahvenanmaan lottia valtakunnalliseen kontekstiin. Mikrohistoriallinen näkökulma näkyy tutkielmassa haastattelujen ja säilyneiden kirjeiden kautta. Ne tuovat esiin ahvenanmaalaisten naisten työtä ja kokemuksia sotien aikana. Mukana olleet naiset pitivät huolta lastenkodista ja tekivät myös muuta huoltotyötä puolustusvoimien auttamisen lisäksi. Lottia oli myös komennuksilla sekä Ahvenanmaalla että itärintamalla. Tutkielmassa käy ilmi jatkuva jännite saarivaltakunnan asemassa Suomen ja Ruotsin välisenä alueena, joka koki olevansa ruotsalainen, mutta oli osa Suomea. Myös muissa Pohjoismaissa perustettiin lottiin verrattavia järjestöjä, ja jopa Ahvenanmaan lottapiirin puheenjohtaja oli syntyjään ruotsalainen. Lottalu-paus sitoi silti isänmaan eli Suomen palvelukseen. Vaikka kodinturvanaiset ja lotat näennäisesti tekivät samaa työtä, oli näiden kahden ero monille ahvenanmaalaisille hyvin merkittävä. Osallistuminen suojeluskuntiin ja lottiin jäi noin puolet pienemmäksi kuin talvisodan aikaisiin kodinturvajoukkoihin ja -naisiin. Julius Sundblomin hallitsema mielipideilmasto ja enemmistö ahvenanmaalaisista vastusti lottatoimintaa suojeluskuntien sotilaallisen luonteen takia, joka näkyi etenkin sotilaspoikatoiminnassa. Toinen osa ahvenanmaalaisia sen sijaan näki lottajärjestön luonnollisena jatkumona kodinturvanaisille.

Tutkielmassa tarkastellaan 1990-luvun lopun suurimpien suomalaisten hallituspuolueiden, Sdp:n ja kokoomuksen, Euroopan talous- ja rahaliittoon (Emu) liittymisen puolesta esittämiä perusteluja sekä liittymispäätöksestä käytyä eduskuntakeskustelua. Ajallisesti tarkastelua jäsentää tärkeimmät Emu-jäsenyydestä käydyt keskustelut toukokuussa 1997 ja huhtikuussa 1998. Eduskunnan selontekokeskustelu Suomen liittymisestä Emuun järjestettiin toukokuun 20. ja 21. päivä vuonna 1997. Tuolloin eduskunnassa keskityttiin lähinnä aiemmin samana keväänä valmistuneen Emu-asiantuntijatyöryhmän raportin esittämien tulosten käsittelyyn sekä kiisteltiin tulevan Emu-ratkaisun päätöksentekomenettelystä. Keskustelua jatkettiin huhtikuussa 1998 kun eduskunta käsitteli valtioneuvoston tiedonantoa Suomen liittymisestä euroalueeseen. Keskustelun lopuksi huhtikuun 1998 puolivälissä eduskunta päätti Suomen osallistumisesta Emuun sen käynnistyessä 1.1.1999 alkaen. Tutkimuksen tarkoitus on vertailla Emu-kannattajien argumenttien kehittymistä valittuina ajankohtina. Kevään 1997 ja huhtikuun 1998 välisenä aikana käydyt eduskunnan Emu-keskustelut rajautuvat tarkastelun ulkopuolelle, sillä kiinnostus keskittyy nimenomaan ylläpidettyjen teemojen jatkuvuuden sekä muutoksen tutkimiseen kahtena, Emu-jäsenyyden kannalta merkittävimpänä ajankohtana. Huomiota kiinnitetään myös asiantuntijamateriaalin valmisteluun liittymispäätöstä edeltävän kevään 1997 aikana sekä siihen, miten asiantuntijamateriaalia käytettiin puolueiden Emu-kantojen perusteluina tai tukena. Eduskunnan Emu-keskustelua valittuina ajankohtina on tarkasteltu retorisen diskurssien tulkinnan avulla. Valitun metodin keinoin tutkitaan, kuinka puolueittensa johtavat poliitikot rakensivat tasavallan sosiaalista todellisuutta tukeutuen omiin ideologioihinsa, uskomuksiinsa, asiantuntija-analyyseihin sekä historialliseen, taloudelliseen ja poliittiseen tietämykseensä. Samalla tarkastellaan sitä, millä tavalla poliitikot hakivat oikeutusta väittämilleen, miten ja minkä aineiston tukemana he perustelivat päätöksiään sekä millaista retoriikkaa käyttäen he pyrkivät vakuuttamaan kuulijoitaan, eduskunnan Emu-liittymiskeskustelun käydessä kuumimmillaan. Lähtökohdiltaan tutkimuksen metodi perustuu sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka suuriin vaikuttajiin kuuluu muun muassa Michel Foucault. Hänen ja muiden postmodernistien teoreetikkojen rakentamia malleja mukaillen on rakentunut myös tämän tutkielman diskursiivinen teoriakehys. Pääasiallisina metodilähteinä on käytetty suomalaista diskurssianalyysia sekä retoriikkaa käsittelevää ja tutkivaa kirjallisuutta. Aikaisempaa Emu-tutkimusta käsittelevää lähdemateriaalia on käytetty laajempaan aiheeseen tutustumiseen. Historiallisen kontekstin osalta lähteenä ovat toimineet EU:n omat selvitykset, suomalaisten virastojen selvitykset sekä aihetta käsitellyt historiankirjoitus. Analyysiosion lähteenä ovat toimineet lukuisat aikalaiskirjoitukset keväiltä 1997 ja 1998. Mukana on niin instituutioiden ja valtionvirastojen taloudellisia tutkimuksia kuin myös eduskunnan tuottamaa aineistoa. Tutkimuksen analyysiosion rungon muodostaa eduskunnan Emu-jäsenyyttä koskevat valtiopäivien pöytäkirjat tutkimusajankohdilta 20.–21.5.1997 ja 14.–17.4.1998. Tärkeimpinä tutkimustuloksina esitetään kolme keskustelussa esiin noussutta teemaa. Sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen kansanedustajien piirissä pohjoismaisen johtajuuden osoittaminen erityisesti suhteessa Ruotsiin nousi hyvin keskeiseen asemaan. Tämän lisäksi Emu-olojen tuoman taloudellisen vakauden sekä jäsenenä saatavan vaikutusvallan nähtiin olevan asioita, joiden vuoksi Suomen kannatti liittyä rahaliittoon, esiin nostetuista riskeistä huolimatta. Käytännössä Emu-kannattajat näkivät, ettei Suomella ollut muuta mahdollisuutta kuin osallistua Emuun. Globaalin talouden synnyttämät uudet riskit tulisivat joka tapauksessa muuttamaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Emu toimi sen kannattajille suojaavana linnakkeena, jonka suojissa suomalaista yhteiskuntaa voitiin kehittää ja parantaa. Emun ei nähty vaarantavan Suomen itsenäisyyttä, vaan päinvastoin se lisäsi sitä, tarjoamalla Suomelle mahdollisuuden olla myös tulevaisuudessa päättämässä omasta kohtalostaan, osana suurta Euroopan talous- ja rahaliittoa. Erityisen tärkeään rooliin keskusteluissa nousi Jukka Pekkarisen professorityöryhmän Emu-raportti huhtikuulta 1997. Sen tuloksiin tukeuduttiin monissa argumenteissa niin sosiaalidemokraattien kuin kokoomuslaistenkin toimesta. Pohjoismaisen johtajuuden, vakauden ja vaikutusvallan saamisen lisäksi eduskunnan Emu-keskustelun keskeisinä teemoina näkyivät kilpailukyky ja turvallisuus, Suomen devalvaatiokierteen katkaiseminen sekä eristäytymisen ja näköpiirissä olleiden uhkakuvien torjuminen. Hallituspuolueet pysyivät hyvin tiukasti yhteisen kannan takana, vaikkakin muutamissa argumenteissa myös kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien välille nousi eroja. Poliittisen vasemmiston todettiin ajavan Emu-jäsenyyttä siksi, että hyvinvointivaltion rahoitus voitaisiin tulevaisuudessa turvata. Kokoomus taas halusi Emuun keskustelijoiden mukaan siksi, että näin edistettäisiin vapaata markkinataloutta ja kilpailua. Molempien tutkimuksessa tarkasteltujen puolueiden edustajat pyrkivät todistamaan, että he ajoivat Emu-jäsenyyttä vilpittömästi, tutkittuihin faktoihin perustuen. Heille Emu oli askel parempaan tulevaisuuteen. Opposition poliitikkojen Emu-vastustuksen taas nähtiin kumpuavan poliittisesta pelistä ja irtopisteiden keräämisestä tulevia vuoden 1999 vaaleja ajatellen.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmassa tarkastellaan Suomen Kansan Demokraattisessa Liitossa (SKDL) toimineiden SKDL:n sosialistien ideologista profiilia 1980-luvulla. Tarkastelun kohteena on myös ryhmän järjestöllinen kehitys vuodesta 1970 aina SKDL:n sosialistien keskusjärjestön lakkauttamisvuoteen 1990 asti. Tavoitteena on analysoida ryhmän ideologisen profiilin teemoja SKDL:n sosialistien keskusteluiden ja kannanottojen kautta. Tarkoituksena on hahmottaa, mihin keskusteluihin eri teemojen käsittelyllä otettiin osaa ja mihin erilaisten näkökantojen esiintuonnilla pyrittiin. Esittelemällä ryhmän järjestöllinen kehitys sekä ideologinen ajattelu pyritään luomaan kokonaiskuva siitä, minkälainen ryhmä SKDL:n sosialistit olivat, mihin he toiminnallaan pyrkivät ja mitkä teemat olivat erottamaton osa heidän ideologista profiiliaan. Kun SKDL perustettiin 1944, liiton johdossa merkittävimpinä ryhminä olivat Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) sekä vuonna 1940 Suomen Sosialidemokraattisesta Puolueesta (SDP) erotettu oppositio, niin sanotut kuutoset. Tästä perusasetelmasta juontui SKDL:n sosialistien omassa historiakuvassa vahvasti omaksuttu näkemys siitä, että SKDL:n sisällä vaikutti kaksi ideologista päälinjaa: kommunistinen ja sosialistinen. SKDL:n sosialistit kokivat olevansa kuutosten sosialistisen linjan perinteen jatkajia. Kommunistit toimivat SKDL:ssä puolueeksi järjestäytyneenä, mutta sosialistien toiminta oli lyhytikäisen Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen (SYP) hajottua vuonna 1955 pitkään järjestäytymätöntä. Vuonna 1970 sosialistit perustivat yhteistyötoimikunnan, jonka tavoitteena oli ensisijaisesti toimia yhteydenpitoelimenä SKDL:n ei-kommunistisille toimijoille. Toiminta jäi kuitenkin vaatimattomaksi 1970-luvun alussa ja heräsi uudelleen henkiin vasta vuosikymmenen lopulla. Vuonna 1982 perustettiin SKDL:n sosialistien keskusjärjestö, jonka tavoitteena oli luoda muodolliset ja säännölliset puitteet toiminnalle. Keskusjärjestö toimi aina vuoteen 1990 asti, jolloin sen toiminta lakkautettiin sosialistien päättäessä keskittyä toimimaan uudessa Vasemmistoliitossa. Keskusjärjestön perustamisen taustalla vaikutti halu toimia SKDL:ssä vastapainona SKP:lle, jonka 1960-luvun lopulta alkanut sisäinen riitely heijastui voimakkaasti liiton toimintaan ja julkiseen kuvaan. Keskusjärjestön perustaminen vuonna 1982 loi sosialisteille kunnollisen foorumin keskustelulle sekä organisaation, jonka nimissä saatettiin ottaa ryhmänä yhteisesti kantaa ja osallistua keskusteluihin järjestönä. Tästä syystä tutkimuksessa keskitytään ideologisen profiilin kartoittamisessa ensisijaisesti 1980-lukuun. Tutkimuksessa käy ilmi profiilin eri teemojen varhaisemmat juuret, mutta varsinaisena ajallisena fokuksena toimii SKDL:n keskusjärjestön toimintavuodet. Ideologisen profiilin analyysissa lähdetään liikkeelle Quentin Skinneriltä omaksutusta lähtöolettamuksesta, jonka mukaan kielellinen toiminta on aina aktiivista ja osallistuvaa toimintaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kielellisellä toiminnalla on aina jokin tietty pyrkimys ja se ottaa osaa johonkin tiettyyn keskusteluun tiettynä aikana. Selvittääkseen mitä toimija tekee ja mihin keskusteluun hän osallistuu, täytyy tutkijan selvittää toiminnan konteksti mahdollisimman hyvin. Tässä tutkimuksessa pyritään siis selvittämään, mihin SKDL:ssä ja yleisesti 1980-luvulla käytyihin keskusteluihin SKDL:n sosialistit toiminnallaan ottivat osaa ja mihin he tällä pyrkivät. SKDL:n sosialistien ideologinen profiili siis heijastelee paitsi ryhmän ajattelua, myös aikansa yhteiskunnallista keskustelua sekä SKDL:n sisäistä tilaa ja kehitystä. Tärkeimpänä lähdeaineistona tutkimuksessa käytetään Kansan Arkiston säilyttämiä SKDL:n sosialistien kokousaineistoja sekä ryhmän julkaisemaa Vapaa Sana -tiedotetta. Kokouspöytäkirjoista aukeaa näkymiä ryhmän omiin keskusteluihin, kun taas erilaisista julkilausumista käy ilmi sosialistien selkeästi ulospäin suunnattu viesti. Vapaa Sana -tiedote oli toisaalta sisäisen keskustelun foorumi, mutta samalla tekstit oli selvästi suunnattu ryhmästä ulospäin. 1980-luvun yhteiskunnallisen keskustelun kontekstin luomisessa tutkielmassa nojaudutaan ennen kaikkea yhteiskunnallisiin liikkeisiin keskittyvään tutkimuskirjallisuuteen. Tutkimustuloksena esitetään, että SKDL:n sosialistien ideologisen profiilin teemojen (sosialismi, pasifismi, itsehallinto, sukupuolten välinen tasa-arvo sekä ekologisuus ja maailmanlaajuinen tasapaino) kautta osallistuttiin 1980-luvun yhteiskunnallisiin keskusteluihin, jotka nousivat esimerkiksi vihreän liikkeen voimistumisesta, ydinvoiman lisärakennushankkeista, 1980-luvun alun kiristyneestä maailmanpoliittisesta tilanteesta sekä tasa-arvolainsäädännön kehityksestä. Yleisempiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin osallistumisen lisäksi pyrittiin herättämään keskustelua ja ajamaan muutosta SKDL:ssä. SKDL:ään suunnattuja teemoja olivat erityisesti itsehallintokeskustelut, joiden tarkoituksena oli tuoda näkökulmia sosialistiseen aatekeskusteluun, sekä tasa-arvokysymykset.

Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin vuosina 1955–1958 vastaamaan Suomen kommunistisen puolueen ja muiden kansandemokraattisten järjestöjen toimitilojen puutteeseen. Kulttuuritalo oli myös kommunistien vastaus Helsingissä jo 1900-luvun alusta lähtien käytyyn konserttisali keskusteluun. Kulttuuritalo rakennettiin SKP:n päämajaksi, mutta sinne asettui myös lukuisia muita kansandemokraattisia järjestöjä. Kulttuuritalon suunnitteli professori Alvar Aalto. Pro gradu -tutkielmassani olen tarkastellut Helsingin Kulttuuritalon rakentamista ja paikan hengen muodostumista vuosien 1955–1959 välillä. Aikarajaus kattaa Kulttuuritalon rakennusvuodet sekä sen ensimmäisen kokonaisen toimintavuoden. Tutkielman ensisijaiset tutkimuskysymykset ovat: Miksi Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin, millainen rakennusprosessi oli ja millainen paikan henki Kulttuuritalolle muodostui vuosien 1955–1959 aikana? Teoreettisen viitekehyksen tutkielmalle muodostaa paikan hengen käsite. Primäärilähteinä tutkielmassa ovat Kansan Arkistosta löytyvät Kulttuuritalo Oy:n ja Kulttuurityö ry:n kokoelmat sekä sanomalehdet. Sanomalehtiä käytetään Kulttuuritalon paikan hengen ilmentämiseen. Kulttuuritalo rakennettiin pääasiassa talkoovoimin. Talkoisiin osallistui runsaasti ihmisiä niin pääkaupunkiseudulta kuin ulkopaikkakunnilta. Suurin osa Kulttuuritalon rakentamisen rahoituksesta tuli kommunistisilta poliittisilta järjestöiltä ja ammattijärjestöiltä. Pyynnöistä huolimatta Helsingin kaupungilta tai Suomen valtiolta ei tippunut tukea kommunistien hankkeelle. NKP osallistui Kulttuuritalon rakennuskustannuksiin sekä suorin tavaralahjoituksia että epäsuoraan Bukarestissa sijainneen kansainvälisen rahaston kautta, joka toimi SKP:n rahoittajana. Kulttuuritalon paikan hengen luominen liittyi tiiviisti Kulttuuritalon rakentamiseen, sillä paikan henki alkoi muodostua jo talon rakennusvaiheessa. Kulttuuritalon paikan hengen rakentamiseen osallistuivat niin kommunistit ja kansandemokraatit kuin kommunismin vastustajat. Kommunismin vastustajilla tarkoitan tutkielmassa oikeistoa ja sosiaalidemokraatteja. Kommunismin vastustajat vastustivat tavallisesti myös Kulttuuritaloa, mikä kytkee 1950-luvun suomalaisen antikommunismin Kulttuuritalon paikan hengen muodostamiseen. Kun kommunistit rakensivat Kulttuuritalon paikan hengen positiivista puolta, sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset lehdet osallistuivat sen negatiivisen puolen muodostamiseen. Kulttuuritalon paikan hengestä muodostui vuosien 1955–1959 aikana voimakkaan punainen. Kulttuuritalon punaisuus sai kuitenkin kaksi merkitystä: Kommunisteille ja kansandemokraateille se merkitsi työväenliikkeen solidaarisuutta, tasa-arvoa ja voimaa. Kulttuuritalo oli heille osoitus työväen voimasta, ja he toivoivat sen auttavan kommunisteja saavuttamaan laajemman kannatuksen ja hyväksytyn aseman yhteiskunnassa. Kommunismin vastustajille Kulttuuritalo puolestaan merkitsi perinteistä yhteiskuntaa uhkaavaa tekijää. Kulttuuritalon oli heidän mielestään vaarallinen paikka, jonka avulla kommunistit pyrkivät vahvistamaan asemiaan yhteiskunnassa. Kulttuuritalon paikan henki heijasti näin suomalaisen yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta. Kulttuuritalon paikan henki vaikutti myös talon käyttöön. Kulttuuritalon ottivat innolla omakseen kommunistit ja kansandemokraatit, mutta sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset eivät halunneet sitä käyttää, vaikka Kulttuuritalon juhlasali olikin Helsingissä ainoa, joka täytti kansainvälisestikin tasokkaan akustiikan vaatimukset.

Ympäristöpolitiikka on viime vuosikymmeninä noussut keskeiseksi osa-alueeksi niin kansallista kuin kansainvälistäkin politiikkaa. Suomi on osaltaan seurannut tätä kehitystä. Vihreä liitto on toiminut vuodesta 1988 aktiivisena osana puoluekenttäämme. Samanaikaisesti kolmen suurimman puolueen roolissa ovat olleet Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, miten nämä kolme niin kutsuttua suurta puoluetta muodostivat ympäristöpoliittiset linjauksensa silloin, kun aihe nousi Suomessa ensi kertaa valtakunnalliseen politiikkaan, mutta Vihreätä liittoa ei vielä ollut puolueena olemassa. Tarkastelu sijoittuu vuosien 1967 ja 1976 välille alkaen vuodesta, jolloin Suomessa kiisteltiin elohopeapäästöjen haitallisesta vaikutuksesta ympäristöön, päättyen vuoteen, jolloin Kokoomus julkaisi viimeisenä kolmesta tarkastellusta puolueesta ensimmäisen ympäristöpoliittisen ohjelmansa. Aatteellinen kenttä koki tuona aikana voimakasta uudistumista ja puolueet joutuivat nopeasti omaksumaan monia uusia teemoja politiikkaansa. Tarkasteltujen puolueiden aatteet poikkeavat perustaltaan toisistaan, joten tutkimuksessa halutaan tuoda esille , miten eri lähtökohdista on voitu tavoitella tätä samaa ympäristönsuojelun päämäärää politiikassa. Tutkimus määrittelee osaltaan suomalaisen ympäristöpolitiikan historiaa. Ympäristöpolitiikkaa ei ole tutkittu Suomessa kovin paljoa, ja tutkimusperinne sijoittuu enemmän yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen sekä modernin ympäristöhistorian aloille. Ympäristötietoisuus yleistyi yhteiskuntatieteissä 1990-luvulla. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen perustuen kirjallisiin lähteisiin. Tutkimuksen keskeisiä lähteitä ovat puolueiden ohjelmakirjallisuus, puoluekokousten sekä ympäristöpoliittisten toimikuntien pöytäkirjat, julkilausumat sekä muut tiedonannot, puolueiden pää-äänenkannattajat sekä aiempi tutkimuskirjallisuus. Tutkimus osoittaa, että Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue, ovat kaikki luoneet aktiivisesti omia ympäristöpoliittisia linjauksiaan 1960- ja -70-lukujen vaihteessa. Puolueiden linjoja on yhdistänyt yhteinen huoli ympäristöstä, mutta ajoittain linjauksissa näkyy kunkin puolueen aatteellisen pohjan vaikutus. Keskustapuolueen ympäristöpolitiikalla on siteensä maatalouteen, Suomen sosialidemokraattisen puolueella vaikutuksensa antaa sosialismin aatteen perinne kun taas Kansallinen Kokoomus teki ympäristöpolitiikkaa nojautuen kapitalistiseen ajatteluun.

Jo vuosikymmenten ajan Suomen ja lähes kaikkien muiden rikkaiden maiden syntyvyys on ollut vahvassa alamäessä. Tämän kehityksen on pystynyt välttämään vain muutama valtio ja niistä voi ottaa oppia väestökadon torjunnassa. Tutkimukseni pääpointti onkin avata niitä tekijöitä, jotka ovat saattaneet vaikuttaa esitellyn kolmen maan kokemuksiin. Nämä maat ovat Israel, Färsaaret (saaristoa käsitellään tutkimuksessa tilan säästämiseksi itsenäisenä valtiona, vaikka onkin Tanskan osa) ja Kazakstan. Tutkielmassa pyrin avaamaan näitä tekijöitä analysoimalla aiempaa kirjallisuutta väestön vähenemisestä ja vertaamalla niitä kohdemaiden politiikkaan ja niiden implikaatioihin. Pyrin analysoimaan, onko näiden kolmen maan politiikoilla mitään yhteistä aiheeseen liittyen ja voidaanko niistä vetää johtopäätöksiä laajemmin. Suurimmat aiheeni ovat naisten ja erityisesti äitien asema, lapsilisät sekä kulttuuri ja näitä aiheita käsitellään joka valtion kohdalla erikseen. Tarkoitukseni ei ole vetää lopullisia johtopäätöksiä tai väittää, että löytäisin vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Pyrkimykseni on pikemminkin löytää vihjeitä, jotka voisivat viedä keskustelua väestöpolitiikasta parempaan suuntaan. Tulokseni ovat jokseenkin yllättävät ja joissain osa-alueilla löysinkin yhtäläisyyksiä kaikkien kolmen maan kesken. Esimerkiksi jokaisessa maassa vanhempainvapaat ovat pidemmät kuin Suomessa ja vanhemmilla on myös parempi suoja työhönpaluun suhteen. Samaten näissä maissa tuntuu olevan vahva perhekeskeinen kulttuuri, jossa lapset nähdään elämän integraalisena osana pikemminkin kuin vaihtoehtona. Sen sijaan lapsilisillä ei näyttänyt olevan paljoakaan tekemistä syntyvyyden suhteen, sillä Israelissa ne ovat varsin vaatimattomat. Loppujen lopuksi voidaan todeta, että kulttuuri tuntuu olevan tärkein syntyvyyteen vaikuttava tekijä. Suomen kannalta tämä lopputulos on hiukan ongelmallinen, sillä kulttuurin muokkaaminen on vaikeaa eikä sen onnistuminen ole läheskään varmaa. Färsaaret on Suomea kulttuurillisesti lähin tutkituista maista, mikä osoittaa ettei vakaa väestö ole mahdottomuus Pohjoismaissa. Tutkielmani tärkein ja merkittävin johtopäätös on muistutus siitä, ettei laskeva väestö ole välttämätön osa maamme tulevaisuutta, vaan tätä ilmiötä vastaan on mahdollista taistella kuten Israel, Färsaaret ja Kazakstan ovat osoittaneet.

Tutkielmassa tarkastellaan venäläisen median retoriikkaa Krimin Venäjään liittämisen aikana keväällä 2014. Tutkielman lähtökohtana on sekä Venäjän poliittisessa johdossa että mediassa tehty Krimin ja Kosovon itsenäistymisen historiallinen ja kansainvälisoikeudellinen rinnastaminen. Tutkimuksen motivaatio nousee siitä ristiriidasta, joka Venäjän puheiden ja tekojen välillä vallitsee – vaikka se oikeuttaa Krimin itsenäistymisen ja sitä seuranneen Venäjään liittämisen Kosovon ennakkotapauksella, ei se tähän päivään mennessä ole ollut valmis tunnustamaan Kosovon itsenäisyyttä. Tutkielma nojaa retoriikantutkimuksen lähestymistapaan, jossa keskeistä on venäläisen argumentaation kartoittaminen sinänsä, ei väittämien historiallisen tai oikeudellisen pätevyyden arviointi. Tutkielman keskeinen piirre on sen aineistolähtöisyys. Aineistona on keväällä 2014 ja keväällä 2015 julkaistu lehdistö- ja televisiouutisten aineisto. Tarkasteltujen lehtien joukossa oli yhdeksän nimikettä, joista yksi oli oppositiojulkaisu. Lehdistöaineiston kautta pyrittiin selvittämään, miten Krimin kansanäänestystä ja sen jälkeistä liittämistä osaksi Venäjän federaatiota mahdollisesti pohjustettiin ja jälkeenpäin legitimoitiin. Lisäksi tarkasteltiin Krimin liittämisen ensimmäiseen vuosipäivään liittyvää juhlintaa televisiokanavien uutisoinnin kautta. Venäläisessä mediassa esiintynyt argumentaatio noudatti pääsääntöisesti valtiojohdon tulkintaa Krimin tilanteesta. Medialla oli kuitenkin myös itsenäisiä näkemyksiä. Aargumentaatio vetosi monimuotoisesti historian itsenäiseen kulkuun ja toisaalta sen moninaisiin tapahtumiin sekä pyrki etnopoliitiikan keinoin osoittaman Krimin kansan ja maa-alueen yhteyden Venäjään. Aineiston perusteella venäläinen retoriikka käytti hyväkseen kansainvälisen oikeuden harmaita alueita ja pyrki siten haastamaan vallitsevan normihierarkian. Pohjan tälle tarjosivat suvereniteettiperiaatteen tulkinnassa vuosituhannen vaihteessa tapahtunut muutos, jossa ihmisoikeudet ja kansalaisten oikeudet nousivat haastamaan valtioiden absoluuttiseen suvereeniuden ensisijaisuuden. Tutkimuksen tulosten perusteella on selvää, ettei Krimin kriisiin liittyvää retoriikkaa kannata tarkastella johdonmukaisena narratiivina – tarina kansanäänestyksestä ja sen jälkeisestä liittämisestä on tarkoituksellisesti fragmentoitunut taivuttaakseen mahdollisimman moninaisia kotimaisia yleisöjä puolelleen. Tutkielman johtopäätöksenä on, että aseellisen intervention lisäksi Krimin tapausta tulisi tarkastella diskursiivisena interventiona sekä historiakäsitysten että kansainvälisen oikeuden tulkinnan tilaan. Juridisen ennakkotapauksen lisäksi Kosovo-argumentista on muodostunut retorinen ennakkotapaus, jota käytettiin hyväksi myös Georgian sodan aikana vuonna 2008. Ukrainan kriisiin liittyvää argumentaatiota ei voi ymmärtää ilman käsitystä venäläiseen kulttuuriin ja puhetapoihin vakiintuneista konventioista. Tutkielma toimiikin eräänlaisena puolustuspuheenvuorona historian, kielen ja kulttuurintutkimuksen lähestymistavoille venäläistä retoriikkaa tutkittaessa, poliittisen, kansainvälis-poliittisen ja oikeudellisen lähestymistavan lisäksi.

Tutkielmassa käsitellään suomalaisviranomaisten ja eri poliittisia suuntauksia edustaneen viipurilaissanomalehdistön suhtautumista Pietarin edustalla tapahtuneeseen ja bolševikkihallintoa vastaan suunnattuun Kronstadtin kapinaan maaliskuussa 1921 ja sitä seuranneeseen pakolaisaaltoon, joka suuntautui Suomeen. Kronstadtin pakolaisten kautta pyritään selvittämään, miten Suomessa suhtauduttiin kyseisenä ajanjaksona yleisemmin venäläispakolaisiin ottaen huomioon Suomen velvoitteet valtiona pakolaisia kohtaan ja toisaalta maassa esiintynyt venäläisviha huomioon ottaen. Taustan työlle luovat nuoren valtion niin kansallisen identiteetin kuin valtion virallisen koneiston rakennusprojektit. Työssä pyritään tuomaan myös esiin paikallisen ja valtakunnallisen tason keskinäistä jännitettä. Tutkielman tärkeimmät alkuperäislähteet koostuvat Kaakkoisen rajamaan komendanttilaitoksen, Etsivän keskuspoliisin, sisä- ja ulkoasiainministeriön asiakirjamateriaalista sekä viiden viipurilaissanomalehden – Karjalan, Kansan Työn, Karjalan Aamulehden, Maakansan ja Wiborgs Nyheterin kapinaa ja pakolaisia koskevasta uutisoinnista sekä kantaaottavista kirjoituksista. Em. materiaalin sisällön analysoimisessa käytetään nk. historiallis-kvalitatiivista metodia, jolla pyritään rakentamaan yhtenäinen kokonaisuus tutkittavana olevasta aineistosta. Tutkielman tärkeimpiä johtopäätöksiä ovat havainnot siitä, että viranomaistoiminta kapinan ja pakolaisten osalta oli pääasiassa asiallista, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Sen sijaan yleisesti voidaan todeta lehtien suhtautuneen varsin negatiivisesti tai ainakin suurella varauksella Kronstadtin pakolaisiin. Vaikka tarkastellut lehdet edustivatkin eri poliittisia näkemyksiä, oli niiden viha sama. Vain perustelut olivat erilaiset. Yhteistä sekä viranomaisille että lehdille oli molempien halu saada pakolaisten Suomelle aiheuttamat kustannukset mahdollisimman pieniksi ja pakolaisasia kansainvälisten toimijoiden hoidettavaksi.