Browsing by Title

Ihmiskauppa on ihmisoikeuksia vakavasti rikkova ja edelleen varsin piilossa oleva rikollisuuden muoto. Tutkielmassa selvitetään, millaista kuvaa ihmiskaupasta ilmiönä ja ihmiskaupan uhreista luodaan Helsingin Sanomien kirjoituksissa vuosina 2019 ja 2020. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa osoitetaan, että ihmiskaupan mediakuvastot ovat toisinaan sensaatiohakuisia ja yleisiä stereotypioita uusintavia. Uhrien tarkastelu myötäilee usein ideaaliuhrin käsitettä, jonka mukaan uhrit ovat tyypillisesti heikossa asemassa olevia naisia. Tutkimusaineisto on kerätty Helsingin Sanomista ajanjaksolla 1.6.2019–30.6.2020. Aineisto koostuu yhteensä 37:stä uutisartikkelista. Tutkielman tieteenfilosofisen viitekehyksen muodostaa sosiaalinen konstruktionismi ja analyysimenetelmänä käytetään diskurssianalyysia. Analyysin tuloksena rakentui kolme vallitsevaa diskurssia: ihmiskauppa ongelmana, uhrien toimijuuspositiot ja ihmiskaupan mahdollistavat rakenteelliset tekijät. Tutkielman tulokset osoittavat, että Helsingin Sanomissa ihmiskauppa määritellään ongelmalähtöiseksi, politisoituneeksi ja varsin sukupuolittuneeksi globalisaation myötä saapuneeksi ilmiöksi. Aineistossa ihmiskauppa nähdään monin tavoin ihmisoikeuksia loukkaavana ilmiönä. Ihmiskaupan mahdollistajana määrittyy erityisesti rakenteelliset tekijät, jotka estävät oikea-aikaisen avun saamisen. Ihmiskaupan uhrit ovat pääosin naisia tai lapsia, jotka ovat haavoittuvan asemansa vuoksi alttiita ihmiskaupalle. Uhrit määritellään helposti johdateltavissa oleviksi, naiiveiksi henkilöiksi, jotka tulevat Suomeen paremman tulevaisuuden uskossa. Ihmiskaupan uhrien marginaalista asemaa rakennetaan vastakkainasettelun keinoin suhteessa muihin. Helsingin Sanomat toisintaa tavanomaisia käsityksiä ihmiskaupasta ja sen uhreista.

Tässä tutkimuksessa selvitän sitä, miten Suomen Kristillinen Liitto (SKL), vuodesta 2001 Kristillisdemokraatit (KD) on perustellut kielteistä kantaansa samaa sukupuolta olevien perhe- ja parisuhdeoikeuksien laajentamiseksi vuosina 1992–2009 ja millaista muutosta sekä jatkuvuutta näissä perusteluissa ilmenee. Tämä ajanjakso sisältää viisi keskustelua vuosina 1992, 1993, 1996, 2001 ja 2008–2009. Vuonna 1992 keskustelun samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröinnistä käynnisti perhetoimikunnan sitä koskenut ehdotus, jota seurasivat kansanedustaja Outi Ojalan lakialoitteet vuosina 1993 ja 1996. Vuonna 2001 keskustelu koski lakiin rekisteröidystä parisuhteesta johtanutta hallituksen esitystä. Viimeinen tutkimukseen otettu keskustelu koskee vuosien 2008–2009 sisäistä adoptiota koskevaa lisäystä lakiin parisuhteiden rekisteröimisestä. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt Carol Bacchin kehysanalyysiä. Sen pohjalta muotoilemieni kysymysten avulla olen tarkastellut ensinnäkin sitä, mitä puolue on kuvannut näissä lakihankkeissa ongelmallisena, toisekseen sitä, mitä syviä oletuksia näiden perustelujen taustalla on ja kolmanneksi sitä, mitä ei ole pidetty problemaattisena, mistä on vaiettu tai mitä on vältelty. Tutkimuksen aineisto koostuu ensisijaisesti kahdesta aineistoryhmästä. Ensimmäinen niistä on SKL:n ja KD:n puoluelehdet Kristityn vastuu sekä vuodesta 2005 KD-lehti, joista käytin erityisesti pääkirjoituksia ja puolueen kansanedustajien mielipidekirjoituksia. Toinen aineistoryhmä on keskusteluihin liittyvien lakialoitteiden lähetekeskusteluiden pöytäkirjat sekä keskustelun käynnistävä perhetoimikunnan mietintö ja lakialoitteet. SKL:n ja KD:n ongelmana pitämissä asioissa esiintyi paljon jatkuvuutta. Puolue vastusti yhtenäisesti samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröimistä, koska koki sen uhkaavan avioliiton asemaa, lasten etua ja murentavan yhteiskunnan perustaa. SKL ja KD vetosivat toistuvasti myös Raamatun vastaisuuteen ja yksittäisistä kohdista erityisesti luomiskertomukseen. Homoseksuaalisuuden koettiin olevan syntiä, mikä näkyi erityisesti vetoamisessa samaa sukupuolta olevien seksin tuomitseviin kohtiin vuosina 1993–1996. Puolue koki myös asiasta käydyn keskustelun jakolinjat epäreiluiksi ja koki median olevan puhtaan ideologisesti toimivan Setan puolella. Ongelmana pidetyissä asioissa tapahtui myös muutoksia. Ensinnäkin vuodesta 1996 alkaen lakialoitteita perusteltiin ihmisoikeuksilla, mutta puolue kiisti systemaattisesti tästä olevan kyse. Selkein muutos tapahtui vuonna 2001, jolloin lakialoitteen perustelut erityisesti ihmisoikeuksiin liittyen haastettiin väittämällä, että koko lakihanke pohjautuu väärään oletukseen homoseksuaalisuuden synnynnäisyydestä. Sen sijaan puolue esitti homoseksuaalisuuden olevan tieteen mukaan psykoseksuaalisen kehityksen häiriö, minkä vuoksi lain hyväksyminen nähtiin rikkinäisen seksuaalisuuden muodon normalisoimisena. Koettujen ongelmien taustalla olivat syvät oletukset Raamatusta, sen tulkinnasta ja homoseksuaalisuudesta. Ensinnäkin Raamattua pidettiin auktoriteettina myös modernin valtion lainsäädännölle ja kompassina oikealle moraalille. Tähän nojaten Raamatun luomiskertomuksen koettiin asettavan miehen ja naisen välisen avioliiton ainoaksi tuettavaksi perhemuodoksi ja sallituksi suhteeksi seksuaalisuuden toteuttamiselle sekä ajattomaksi yhteiskunnan perustaksi. Homoseksuaalisuutta ja samaa sukupuolta olevien parisuhteita arvosteltiin luomiskertomuksen ja samaa sukupuolta olevien seksin tuomitsevien kohtien kautta. Niiden pohjalta varsinkin homoseksuaalisuuden toteuttaminen esimerkiksi parisuhteen muodossa koettiin syntinä. Kautta linjan puolueessa ei problematisoitu Raamatun auktoriteettia maallisen valtion lainsäädännön perustana ja tapaa tulkita Raamatun eri tekstejä historiattomasti samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vastustamiseen soveltuviksi. Lisäksi SKL:n ja KD:n lakihankkeita vastustaessaan esittelemät tieteellisiksi kuvatut tutkimukset herättivät paljon kysymyksiä. Puolueen puheenvuoroissa ei eritelty tutkimusten tekijöitä, ja tutkimusten suhdetta tiedeyhteisön konsensukseen oli vaikea hahmottaa. Nimeltä mainitut tahot olivat vuorostaan selvästi kristillisiä toimijoita, ja puoluelehtien kautta paljastui, että tutkimukset olivat samoja, joita erilaiset konservatiiviset kristilliset tahot olivat koonneet lain vastustamisen tueksi. Vaikuttikin siltä, että tutkimusaineisto oli valittu tukemaan käsitystä homoseksuaalisuudesta poikkeamana luomisesta ja tarkoituksena oli perustella tätä kantaa tavalla, jolla olisi laajempaa kannatusvoimaa.

Tämä on tutkielma ympäristötiedon muodostamisesta tilasta ja maisemasta ympäristönhallintahankkeessa. Tutkielmassa tarkastellaan Iijokeen muodostettuja tilan narratiiveja, joen maisemaa ja niitä käsittelevää Iijoen vesistövisiota hankkeen tiedonkeruuvaiheen aikana. Iijoen valuma-alueelle sijoittuva tutkielma käsittelee Iijoelle tehtävää ympäristösovitteluprosessia Iijoen vesistövisiota, joka on osa vaelluskalojen palauttamiseen Iijokeen tähtäävää Iijoen otva -hanketta. Tutkielma keskittyy käsittelemään Iijokeen liitettyjä narratiiveja, merkityksiä ja arvoja vesistövision tiedonkeruuvaiheen aikana, tarkastellen etenkin vesistövision olemusta ympäristönhallintahankkeena Iijoen tiedon kategorioiden kautta. Vesistövisiota voidaan katsoa sekä neoliberalistisena hankkeena että kokeilevana kollektiivina. Valuma-aluetta koskevaa ympäristönhallintahanketta pitää tarkastella sekä fenomenologisesti että poliittisen ekologian kautta. Tutkielma perustuu Iijoella syyskuusta 2016 helmikuuhun 2017 tehdylle etnografiselle kenttätyölle ja visiota varten teetetylle karttakyselylle. Etnografinen aineisto koostuu osallistuvasta havainnoista ja puolistrukturoiduista temaattisista haastatteluista, jotka toteutettiin paikallisten asukkaiden, vesistövision jäsenten, alueen viranomaisien, paikallispoliitikkojen ja elinkeinonharjoittajien kanssa. Haastateltavia oli 18 miestä ja 7 naista, iältään noin 30–85-vuoitiaita. Iijoen vesistövisioon tuotettuun karttakyselyyn vastasi 805 vastaaja merkiten 2173 merkittävää paikkaa valuma-alueelta. Vesistövision aikana Iijoen tilaan liitetään narratiiveja joesta henkilökohtaisen elämän tapahtumapaikkana, menetyksen ja konfliktin kohteena, luonnontilaisuuden ja rakennetun vesistön tilana ja mahdollisuutena elinvoimaan tulevaisuudessa. Tutkielmassa näitä narratiiveja tilasta analysoidaan muun muassa Doriin Masseyn tilan käsitysten kautta. Tutkielmassa lähestytään Iijokea myös elettynä maisemana, jota jokilaaksolaiset asuttavat. Joki ja sen asukkaat ovat vuorovaikutuksessa keskenään: erinäiset joen rytmit jaksottavat tätä suhdetta. Asukkaiden prekaarista suhdetta jokiympäristöön määrittää myös vesivoimayhtiön pörssisähkön tuotto, joka yhdistää joen asukkaat globaaliin talousjärjestelmään. Ympäristönmuutos joella, kuten veden laadun huononeminen, vaikuttaa kokonaisvaltaisesti käsitykseen joesta ja sen käytöstä. Joella asuvat yrittävät perustella huoltaan joesta eri keinoin vesistövisiossa vaikuttaakseen tähän muutokseen. Tutkielma tarkastelee myös vesistövisiota poliittisena prosessina, eräänlaisena hydrososiaalisen territorion muodostamisena. Ympäristösovitteluprosessina vesistövisio pyrkii sovittamaan erinäiset käsitykset, merkitykset ja arvotukset Iijoesta yhteiseen konsensusperiaatteelliseen visioon. Vision on kuitenkin rakenteellisesti poliittinen hanke, jossa sen aiherajaukset, prosessirakenteen valinta ja osallistujat tekevät visiosta rakenteellisesti poliittisen. Visiossa määritellään käsityksiä joen tarpeista, valtasuhteista ja vastuualueista. Tähän prosessiin vaikuttavat henkilökohtaiset käsitykset, arvot, tunteet ja merkitykset Iijoesta. Tutkielma toteaa, että vision kaltaisten ympäristöhallinnanhankkeita ja niiden tiedonkeruuta täytyy tarkastella sekä fenomenologisesti että poliittisen ekologian kautta. Käsityksen Iijoen narratiiveista, maisemasta ja jokeen liitetyt tunteet vaikuttavat vesistövisioprosessiin. Tutkielma toteaa, että vesistövisiota kannattaa tarkastella hydrososiaalisen territorion muodostamisena. Visioprosessissa esiintyy elementtejä sekä luonnon neoliberalisoinnista että kollektiivin kokeilevasta uusien tiedon kategorioiden muodostamisesta ja tulkkaamisesta. Ympäristöhallintahankkeissa asukkaiden kokemukset joesta asuttamana seutuna on vaikea tulkata visioprosessille, jolloin huoli ympäristöstä yritetään muotoilla tunnistettaviksi tiedon kategorioiksi, kuten sisäisen kierron käsitteeksi, tai haastaa uusilla, kuten ympäristövirtaaman käsitteillä.

Reumahoito on mullistunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Entistä useampi tulehduksellista reumasairautta sairastava saadaan oireettomaksi uusien lääkehoitojen ansiosta. Elämänlaatututkimuksissa reumasairaiden kokema elämänlaatu on todettu perusväestöön verrattuna huonommaksi. Koska lääkehoito on kehittynyt ja yhä useampi reumasairaus saadaan oireettomaksi, onkin tarve selvittää, mitä reumasairaat itse ajattelevat omasta elämänlaadustaan ja ikääntymisestään 2020-luvun Suomessa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata, millaista ikääntyneen reumasairaan elämänlaatu on ja mitä elämänlaatua lisääviä tai heikentäviä tekijöitä he kokevat elämässään sekä selvittää millaisia vaikutuksia ikääntymisellä, reumasairaudella ja covid-19 pandemialla on heidän elämäänsä. Aineisto hankittiin haastattelemalla puhelimitse kymmentä reumasairasta ikääntyvää. Haastateltavat löydettiin Reumaliiton jäsenrekisteristä satunnaisotannalla ja tiedustelemalla heidän halukkuuttaan ja sopivuuttaan tutkimukseen. Haastateltavista viisi sairasti nivelreumaa ja kolme muuta tulehduksellista reumasairautta. Kahdella diagnoosina oli fibromyalgia. Aineistonkeruumuotona oli teemahaastattelu, sekä Euro-His-8-elämänlaatukysely. Tutkimus oli laadullinen terveystutkimus, missä hyödynnettiin myös määrällistä elämänlaatukyselyä. Aineiston analyysi tehtiin sisällönanalyysin avulla. Tähän tutkielmaan osallistuneiden reumasairaiden ikääntyneiden elämänlaatu näyttäytyy yleisesti melko hyvänä. Osalla reumasairaus vaikuttaa paljonkin jokapäiväiseen elämään, ja joillakin ei juuri ollenkaan. Reumasairaan ikääntyneen hyvä elämänlaatu koostuu hyvästä terveydestä, itsenäisestä selviytymisestä, tuesta ja avusta, mielekkäästä tekemisestä, hyvästä asumisesta ja toimivista ihmissuhteista. Elämänlaatua lisääviä tekijöitä olivat muun muassa liikuntakyvyn ja terveyden säilyminen, arkiaskareista selviytyminen, positiivinen ajattelu, sopeutuminen sairauteen ja ikääntymiseen, hyvät ihmissuhteet, sosiaaliset aktiviteetit, itseä miellyttävä asunto ja asuinympäristö sekä riittävä toimeentulo. Heikentäviä tekijöitä olivat muun muassa huonossa hoitotasapainossa oleva sairaus ja siitä johtuva huono fyysinen toimintakyky, pelko sairauden pahenemisesta ja toimintakyvyn menettämisestä, raskaat elämäntilanteet, jaksamattomuus, yksinäisyys, menetykset, ihmissuhdeongelmat, asunnon puutteet ja liikkumisen esteet. Covid-19-pandemia oli vaikuttanut ikääntyneiden reumasairaiden elämään lähinnä menojen ja harrastusten peruuntumisena, ulkopuolisen avun tarpeen lisääntymisenä, pelkona omasta tai läheisten sairastumisesta, passiivisen oleskelun lisääntymisenä, lähikontaktien puutteena, asiointitaitojen ruostumisena sekä haluttomuutena lähteä kodin ulkopuolelle, mutta toisaalta myös omaehtoisen liikunnan lisääntymisenä ja elämän leppoistumisena. Ikääntymiseen reumasairaana liittyy toiveikkuus, taistelutahto, pelko sekä sopeutuminen. Näyttää siltä, että myös pitkään sairastaneet ovat hyötyneet uusista lääkehoidoista ja elämänlaatu on kohentunut. Sosiaali- ja terveydenhuollossa on kuitenkin tärkeä tiedostaa, että ihmisten elämänlaatuun vaikuttaa myös monet terveydenhuollon ulkopuoliset tekijät. Tässä tutkimuksessa tuli esille hyvien ihmissuhteiden ja tukiverkostojen tärkeys, joiden ansiosta haastateltavat voivat pääosin hyvin ja pärjäsivät kotonaan. Onko niin kuitenkaan kaikilla? Kuntien rooli palvelutarpeen kartoittamisessa on tärkeää ja keskittyminen erityisesti haavoittuvimpiin ikääntyviin. Myös järjestöt voisivat olla suuremmassa roolissa järjestämässä palvelujärjestelmää täydentäviä ennaltaehkäiseviä tukimuotoja.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden maisteriohjelma Opintosuunta: Sosiaalityö Tekijä: Anu Lindgren-Halme Työn nimi: Ikääntyneet muistisairaat asiakkaina ja viranomaisyhteistyö sosiaalitoimen kanssa: poliisin näkö-kulma Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Huhtikuu 2022 Sivumäärä: 74 + liitteet Avainsanat: ikääntyneet, muistisairaudet, poliisikulttuuri, sosiaalipäivystys, viranomaisyhteistyö, gerontologinen sosiaalityö Ohjaaja tai ohjaajat: Kris Clarke ja Ilkka Pietilä Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Suomessa muistisairaiden vanhusten määrä kasvaa koko ajan, ja he asuvat yhä pidempään ja yhä huonokuntoisempina yksin kotona. Poliisi kohtaa näitä vanhuksia paljon työtehtävillään, jopa päivittäin. Poliisi saattaa olla ensimmäinen taho, joka huomaa vanhuksen hädän ja avuntarpeen. Myös sosiaalipäivystyksen työtehtävistä yhä lisääntyvä osa liittyy muistisairaisiin vanhuksiin. Muistisairailla vanhuksilla on tarvetta gerontologiselle sosiaalityölle, mutta sen piiriin pääsee vain osa sitä tarvitsevista vanhuksista. Lisäksi avun saanti voi olla sattumanvaraista ja vanhuksen erityisen tuen tarve havaitaan usein liian myöhään. Tämän maisterintutkielman teoreettinen lähtökohta on sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan ihmisen sosiaalisen todellisuuden ajatellaan rakentuvan sosiaalisessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielman tehtävänä on asemointiteorian avulla selvittää, miten poliisit määrittelevät työnsä rajoja suhteessa muihin viranomaisiin, ja millaisia positioita poliisi ottaa kohdatessaan muistisairaita vanhuksia työtehtävillään. Lisäksi tutkielmassa on tarkoitus määrittää, miten poliisi positioi itseään yhteistyössä sosiaalitoimen kanssa. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen tutkimus, jonka tutkimusaineisto on kerätty teemahaastattelujen avulla. Aineistona on viisi Lahdessa työskentelevän, kenttätyötä tekevän poliisin haastattelua, ja se on analysoitu teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Tutkielman tuloksena poliisi näyttäytyy muistisairaiden vanhusten parissa tehtävässä työssä vanhusten auttajana, tehtävien mielekkyyden kyseenalaistajana, viranomaisyhteistyön sujuvoittajana sekä vanhuksille suunnattujen apua tuovien palveluiden ja toimien uudistajana. Poliisit ovat usein valmiita tekemään vanhusten parissa työtehtäviä, jotka eivät heidän mielestään välttämättä kuulu poliisin ydintehtäviin. Tämän he tekevät, jotta viranomaisyhteistyö olisi mahdollisimman sujuvaa ja jotta vanhukset saavat mahdollisimman hyvän kohtelun. Tämän tutkielman mukaan poliisille on tärkeää varmistaa, että heidän kohtaamansa vanhukset saavat tarvitsemansa avun ja pääsevät asianmukaisen hoivan piiriin. Vanhuksista tehtävät huoli-ilmoitukset ovat poliisien mielestä heille tärkeä vaikuttamisen väline, joiden avulla he pystyvät saattamaan muistisairaan vanhuksen ongelmat sosiaalitoimen tietoon. Vanhuksia poliisit positioivat palvelujärjestelmän väliinputoajiksi, sosiaalipolitiikan uhreiksi sekä kunnioituksen kohteiksi. Tutkielmassa tulee esiin poliisin palvelu- ja sosiaalityön roolia ja oikeudenmukaisuutta korostava ammattiorientaatiopositio. Poliisit toivovat yhteistyön sosiaalitoimen kanssa tiivistyvän ruohonjuuritasolla. Lisäksi he toivovat sosiaalipäivystyksen vanhustehtäville jalkautuvan useammin heidän kanssaan, jolloin molempien osaaminen voitaisiin kanavoida vanhusten auttamiseksi mahdollisimman tehokkaasti. Poliisit myös toivovat lisää koulutusta muistisairauksien tunnistamiseen sekä vanhusten kanssa toimimiseen.

Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten teknologiat ovat osana ikääntyneiden arkea. Tämän hetken ikääntyneet ovat elämänsä aikana nähneet teknologioiden kehityksen ja joutuneet sopeutumaan muuttuvaan maailmaan. Kaikki eivät ole joutuneet työssään käyttämään tietokoneita, eivätkä muutenkaan välttämättä tottuneet teknologisoituneisiin toimintoihin. Samalla, kun teknologiat kehittyvät yhä edelleen, kasvaa ikääntyneiden määrä väestössä. Palvelut sähköistyvät ja ikääntyneiden arkeen pyritään tuomaan teknologiaratkaisuja, jotka parantavat heidän itsenäistä suoriutumista ja hyvinvointia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia ikääntyneiden arjen toimijuutta teknologiavälitteisessä ympäristössä. Uudet sekä vanhat teknologiat mahdollistavat ja osittain myös rajaavat ikääntyneiden toimintaa. Samalla kun teknologiat mahdollistavat ikääntyneen toimintakykyä, ne muokkaavat toimijuutta. Toimijuudesta on tullut siis erilaisten teknologioiden välittämää. Tutkimuksen aineisto on kerätty haastattelemalla yhdeksää yli 65-vuotiasta pääkaupunkiseudulla asuvaa henkilöä. Haastateltavien joukossa on kotona asuvia sekä palvelutalossa asuvia. Haastatteluilla kartoitettiin ikääntyneiden teknologiasuhteita, sitä minkälaisia teknologiota heillä on käytössä ja miksi. Aineisto on analysoitu Jyrki Jyrkämän teoreettis-metodologisen toimijuuskäsityksen avulla. Tutkimuksessani toimijuutta tarkastellaan modaliteettien avulla, jotka ovat osata, kyetä, haluta, täytyä, voida ja tuntea. Analyysissa tarkastellaan myös teknologisen imperatiivin ja ruumiillisuuden vaikutuksia. Teknologisella imperatiivilla tarkoitetaan yhteiskunnassa vallitsevia kulttuurisia ja sosiaalisia paineita teknologian käyttöön otosta. Analysoin miten kulttuuriset, sosiaaliset ja arjen paineet näkyvät teknologioiden ja ikääntyneiden välisessä suhteessa sekä miten näihin paineisiin vastataan. Liitän ruumiillisuuden osaksi tutkimustani, koska ikääntyneen tuomat muutokset liitetään vahvasti ruumiillisiin muutoksiin. Teknologioiden käyttäminen vaatii ja olettaa ruumilta tietynlaisia toimintoja, joka voi tuottaa haasteita ikääntyneille. Analyysin perusteella ikääntyneiden toimijuus erilaisissa teknologisissa ympäristöissä on hyvin yksilöllistä. Selkeimmän eron pystyy tekemään kotona asuvien ja palvelutalossa asuvien välille. Kotona asuvat nuoremmat haastateltavat ovat aktiivisempia uuden teknologian käyttäjiä ja heille niiden käyttö linkittyy vahvasti yhteiskunnan osallisuuteen. Kulttuuriset ja sosiaaliset paineet ovat vahvasti vaikuttaneet heidän arkeensa. Vanhempien kotona asuvien arki ei ole yhtä vahvasti kietoutunut teknologioiden ympärille, vaikka erilaisia teknologioita käytetäänkin. Palvelutalossa asuvien toimijuus kietoutuu vahvasti taas teknologioihin, jotka tukevat heidän arjen toimintaa, kuten liikkumisen apuvälineet. Heille teknologiat liittyvät siihen, että ne tekevät arjesta mukavampaa ja helpompaa. Teknologioiden hankintaan vaikuttaa se koetaanko ne itselle tarpeelliseksi vai ei. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että ikääntyneiden toimijuuteen on vaikuttanut yhteiskunnan rakenteet ja se, minkälaiseen ajalliseen kohtaan oma elämänkulku on sijoittunut. Kaikkien haastateltavien teknologiaympäristöt ja niihin suhtautuminen linkittyy siis elämänkulkuun ja erityisesti työelämään. Työelämällä on ollut suuri vaikutus siihen, miten teknologiota omaksutaan osaksi arkea. Tämän lisäksi oma asenne ja oppimishalukkuus vaikuttavat osaltaan myös. Teknologioilla on vaikutusta ikääntyneiden hyvinvointiin ja elämänlaatuun. Teknologioiden avulla ikääntyneet tuntevat itsensä osallisiksi yhteiskuntaan, pystyvät toimimaan itsenäisesti, pitämään sosiaalisia suhteita yllä sekä saavat mukavuutta arkeen.

Sosiaalihuoltolain uudistus 2015 on tuonut laajalti muutoksia asiakkaan oikeusturvaan ja lisännyt hänen itsemääräämisoikeuttaan hoito- ja päätöksentekoprosesseissa. Lain uudistuksen myötä myös asiakkaan oikeutta päästä kiireellisesti palvelujärjestelmän piiriin on korostettu. Tämä on tarkoittanut asiakkaan tilanteen kartoituksen aloittamista viivytyksettä sosiaalityön ammattilaisen toimesta ja palveluprosessin aloittamista muiden yhteistyökumppaneiden kanssa. Lain voidaan katsoa lisänneen asiakaslähtöisen työn toteutumista, jossa korostuvat asiakkaan etu sekä ennaltaehkäisevän työn merkitys. Tämän tutkimuksen pääpaino on asiakkaan itsemääräämisoikeuden toteutuminen sosiaalityön dokumenteissa. Kohteena ovat Espoon aikuissosiaalityöhön saapuneet sosiaalihuoltolain mukaiset ilmoitukset ja yhteydenotot, jotka laadittiin ajalla 18.11.2015–8.11.2016. Kohderyhmäksi valikoituivat kaikki otanta-aikana 65 vuotta täyttäneet tai sitä vanhemmat aikuissosiaalityön asiakkaat. Tutkimustehtävänä on tarkastella, miten lainsäädännön asettamat tavoitteet ja rajat ovat konkretisoituneet sosiaalityössä ja mikä merkitys juridisella ohjeistuksella on erityistä tukea tarvitsevien tuen tarpeisiin vastaamisessa. Aineisto koostuu aikuissosiaalityöhön saapuneista 44:stä sosiaalihuoltolain mukaisesta ilmoituksesta ja yhteydenotosta sekä 46:sta palvelutarpeenarviosta. Tutkimuksen lähestymistapa on sosiaalinen konstruktionismi ja institutionaalinen etnografia, joissa molemmissa korostuu sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta muodostunut todellisuus. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt laadulliseen tutkimusperinteeseen liittyvää sisällönanalyysiä. Keskeisiksi tutkimustuloksiksi itsemääräämisoikeuden tarkastelussa nousevat ikääntyneiden asiakkaiden toimintakyvyn puutteet. Suurella osalla toimintakyky on heikentynyt huomattavasti, joka vaikuttaa asiakkaan jokapäiväiseen selviytymiseen ja itsemääräämisoikeuden toteutumiseen. Toisena itsemääräämisoikeuden toteutumista rajoittavana tekijänä ovat vallitsevan palvelujärjestelmän jäykät toimintakäytänteet ja lain tulkittavuuden ongelmat harkintatilanteissa. Asiakastyössä asiakkaan itsemääräämisoikeutta rajoittavat lisäksi työn resurssointiin liittyvät seikat, kuten henkilökunnan riittämättömyys ja heidän kykynsä vastata asiakkaan tarpeisiin lain asettamissa rajoissa. Asiakkaan itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen on yksi johtavista sosiaalityöntyön periaatteista. Tämä on nähtävissä selkeästi myös asiakastyön kirjauksissa. Sosiaalityöntekijät kunnioittavat asiakkaan itsemääräämisoikeutta mahdollisimman laajasti ja asiakaslähtöisesti palvelujärjestelmän rajoitteista ja ohjeistuksista huolimatta. Vaikka asiakkaan itsemääräämisoikeus on työn keskiössä, sosiaalityöntekijät joutuvat toisinaan rajaamaan asiakkaan oikeutta itsemääräämiseen. Nämä koskevat tilanteita, joissa asiakkaan toimintakyky on huomattavasti alentunut ja hänen kykynsä hahmottaa omaa tilannettaan on puutteellinen. Sosiaalityöntekijät joutuvat tällöin ammattieettisistä syistä tekemään päätöksiä turvatakseen asiakkaiden hyvinvoinnin ja terveyden näiden vastustuksesta huolimatta.

Ikääntyvien taloudelliset asiat ja heidän oma kykynsä huolehtia taloudellisista asioista on yksi sosiaaliitomen merkittävistä työllistäjistä. Eläketulojen pienuus tuottaa vaikeuksia suoriutua arjesta ja se luo osaltaa suurta henkistä painetta ikääntyvän arkeen, se voi lisätä velkaantumista ja jopa asunnottomuutta. Sosiaalityössä kohdataan ikääntyviä, jotka syystä tai toisesta ajautuvat jatkuvaan täydentävän tai ehkäisevän toimeentulotuen piiriin. Kelan perustoimeentulotuki ei riitä kattamaan arkipäivän kustanuksia oman eläkkeen lisänä. Edunvalvonnan yhtenä tehtävänä on olla turvaamassa ja selkeytämässä ikääntyneen taloudellista tilannetta ja osaltaan olla suojaamassa häntä siitä, ettei taloudellinen tilanne pahene entisestään. Sosiaalityö on usein järestämässä edunvalvontaa ikääntyville ihmisille. Tutkimukseni tarkoitus on löytää vastauksia siihen, miten yleinen edunvalvonta vaikuttaa ikääntyvän arkeen, itsemääräämisoikeuteen sekä miten hän kokee yleisen edunvalvonnan toimivan omalla kohdallaan. Tutkimus toteutetaan haastatteluiden kautta, josta kerätty aineisto käsitellään ja siitä pyritään löytämään vastauksia tutkimuskysymyksiin. Tärkeää on saada yleisen edunvalvonnan piirissä olevan ikääntyvän henkilön oma ääni kuuluviin, mitä hän ajattelee ja miten hän kertoo oman näkemyksensä yleisestä edunvalvonnasta. Tulososiossa käydään lävitse Kuinka päämieht kokevat yleisen edunvalvonnan ja onko siitä ollut heille apua arjen pyörittämisessä, sekä, miten edunvalvonta on vaikuttanut heidän arkeensa. Pääsääntöisesti tuloksista voidaan päätellä, että edunvalvovonnalle on tarvetta, koska oma kyky huolehtia omista asioistaan on heikentynyt. Myös yhteydenpito edunvalvojaan nousi esille tutkimusaineistosta selkeästi. Yhteydenpidon vaikeutta tai hankaluutta pidettiin merkityksellisenä, tiedon kulun vaikeus ja yhteydenpidon vaikeus oli yhteinen tekijä haatateltavilla. Pienet käyttövarat myös herättivät keskustelua, joka tuotti vastauksia myös siihen miten arki päämiehillä sujuu. Arjessa elämistä pidettiin rutiininomaisena ja se, että eläkkeelle jääminen toi mukanaan sosiaalista eristäytymistä ja ongelmia sosiaalisten suhteiden rakentamiseen. Edunvalvonta kuitenkin nähtiin taloudellisten asioiden järjestäjänä myönteisesti, vaikkakin negatiivisuutta ilmeni juuri käyttövarojen pienuudessa. Kuitenkin yleiselle edunvalvonnalle oltiin myötämielisiä, sillä haastateltavien mielestä se on auttanut ja tukenut heitä selviytymään arjestaan. Tutkielma tuotti tietoa siitä, miten yleisessä edunvalvonnassa olevat kokevat sen vaikuttavan heidän omaan elämäänsä.

Ikääntyneiden ympärivuorokautista hoivaa on pyritty vähentämään jo 1990-luvun lamasta lähtien. Laitoshoidolla on köyhäinhoidollisen historiansa vuoksi huono kaiku, ja se tulee yhteiskunnalle myös kalliimmaksi kuin kotihoito. 2010-luvulla ympärivuorokautista hoivaa on säästöjen nimissä pyritty korvaamaan entistä enemmän kotihoidolla. Ympärivuorokautisen hoivan purku on kuitenkin ollut niin nopeaa, etteivät kunnat ole ehtineet kehittää kotihoitoa samassa tahdissa. Ajoittain mediassa on noussut esille, kuinka ympärivuorokautisen hoivan alasajon vuoksi kotonaan pärjäämättömät vanhukset kuormittavat päivystyksiä. Tutkielman teoreettinen viitekehys lähtee siitä, että osa kotihoidon asiakkaista kärsii riittämättömästä avusta eli hoivaköyhyydestä, jonka vaikutukset ilmenevät useina sairaalakäynteinä. Iäkkäiden toistuvia ja suunnittelemattomia sairaalakäyntejä kutsutaan pyöröovi-ilmiöksi. Aihe on yhteiskunnallisesti tärkeä, sillä toistuvat sairaalakäynnit kuormittavat niin iäkkäitä, ensihoitoa, päivystyksiä kuin julkista talouttakin. Tästä huolimatta aihetta ei ole vielä kertaakaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella iäkkäiden pyöröovi-ilmiön yleisyyttä, siihen liittyviä tekijöitä ja alueellisia eroja. Aineistona on käytetty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylläpitämän RAI-järjestelmän keräämiä tietoja kotihoidon asiakkaiden toimintakyvystä sekä THL:n valtakunnallisesta sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonkeruu- ja raportointijärjestelmä Hilmosta kerättyjä hoitoilmoitusjaksoja. Aineisto rajattiin koskemaan 75 vuotta täyttäneitä kotihoidon asiakkaita, jotka olivat siirtyneet vuonna 2018 ympärivuorokautisen hoivan piiriin. RAI-arvioidut asiakkaat muodostivat koko aineiston osajoukon. Pyöröoveksi määriteltiin vähintään kolme sairaalajaksoa, jotka olivat tapahtuneet kolmen kuukauden sisällä ennen ympärivuorokautisen hoivan piiriin siirtymistä. Pyöröovi-ilmiöön yhteydessä olleita tekijöitä ja alueellisia eroja analysoitiin ristiintaulukoinnin sekä multinomiaalisen logistisen regressioanalyysin avulla. Taustamuuttujina olivat sukupuoli, ikä ja asuinseutu. Selittäviksi muuttujiksi valittiin arkisuoriutuminen, kognitio, masennusoireet, terveyden vakaus ja läheisapu. Tulosten mukaan 9 139 kotihoidon asiakkaasta 4,8 prosenttia joutui vuonna 2018 pyöröoveen ennen ympärivuorokautisen hoivan piiriin siirtymistä. 32,6 prosentille kertyi 1–2 sairaalajaksoa ja 63,7 prosenttia säästyi niiltä kokonaan. RAI-arvioituja kotihoidon asiakkaita oli 4 756, ja heistä 3,7 prosenttia joutui pyöröoveen, 31,5 prosentille kertyi 1–2 sairaalajaksoa ja 64,8 prosenttia säästyi niiltä kokonaan. Miessukupuoli, epävakaa terveydentila ja maaseudulla tai taajamassa asuminen olivat yhteydessä pyöröovi-ilmiöön. Hyvin korkea ikä, lievästi heikentynyt kognitio, epävakaa terveydentila ja pääaineiston osalta taajamassa asuminen olivat yhteydessä 1–2 sairaalajakson esiintyvyyteen. Pyöröovi-ilmiön alueelliset erot olivat suuria: Kanta-Hämeessä 85,5 prosenttia selvisi ilman yhtään sairaalajaksoa ja pyöröoveen joutui 2,7 prosenttia, kun taas Etelä-Pohjanmaalla ilman sairaalajaksoja selvisi 42,5 prosenttia ja pyöröoveen joutui 13,7 prosenttia. Kaikista pienin pyöröoveen joutuneiden osuus oli Varsinais-Suomessa, jossa pyöröoveen joutui vain 0,31 prosenttia kotihoidon asiakkaista. Sekä Etelä-Pohjanmaalla että Kanta-Hämeessä tarjottiin keskimääräistä enemmän ympärivuorokautista hoivaa, mutta Kanta-Hämeessä kotihoitoa tarjottiin pienelle joukolle keskimääräistä intensiivisemmin. Sen sijaan Etelä-Pohjanmaalla kotihoitoa annettiin suurelle joukolle, mutta asiakaskäyntejä oli vähemmän. Myös monella muulla alueella, jossa kotihoitoa annettiin pienemmälle joukolle intensiivisesti, esiintyi vähemmän sairaalajaksoja ennen ympärivuorokautisen hoivan piiriin siirtymistä. Tulosten perusteella voi päätellä, että ympärivuorokautisen hoivan kattavuudella ei näyttäisi olevan niin suurta merkitystä iäkkäiden sairaalakäynneille kuin on luultu, vaan tärkeämpää olisi varmistaa, että intensiivistä kotihoitoa olisi tarjolla entistä enemmän. Tämä tutkimus antaa suuntaviivoja tuoreiden hyvinvointialueiden viranomaisille ja valtuutetuille siitä, millaista hoivapolitiikkaa heidän kannattaa harjoittaa: käytännössä riittävään kotihoitoon on panostettava entistä enemmän.

Väestön ikääntymiseen liittyvistä uhkakuvista ja yhteiskunnallisista haasteista puhutaan paljon. Yhtenä strategiana vastata näihin haasteisiin on huomion kohdistaminen ikääntyvien voimavaroihin ja ennaltaehkäiseviin toimintatapoihin. Ennaltaehkäisevä työ on tärkeää kohdentaa riskiryhmiin. Ikääntyvät, yksinasuvat ja pienituloiset naiset ovat monin tavoin haavoittuvassa asemassa. Tämä tutkimus kohdistuu heidän voimavaroihinsa ja arkiseen selviytymiseensä. Tutkimuksella halutaan selvittää ikääntyvien naisten kokemuksia omista voimavaroistaan sekä sitä, miten he selviytyvät vastoinkäymisistä. Tutkimuksen tuottama tieto voi auttaa löytämään keinoja voimavarojen ja resilienssin tukemiseksi. Tutkimuksen keskeisiä käsitteitä ovat onnistunut ikääntyminen, resilienssi ja voimavarat. Onnistuneen ikääntymisen käsitettä tarkastellaan kriittisesti, ja tässä tutkimuksessa nojaudutaan määritelmään, jonka mukaan onnistunut ikääntyminen on koko elämänkulun aikana esiintyvää selviytymistä haasteista ja vastoinkäymisistä. Tähän selviytymiseen viitataan resilienssillä. Resilienssi on sekä yksittäisistä kriiseistä että jatkuvasti esiintyvistä arjen haasteista selviytymistä ja muutoksiin sopeutumista. Resilienssi on dynaaminen prosessi, johon vaikuttavat niin yksilön sisäiset kuin ympäristöön ja laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin liittyvät tekijät. Voimavarat määritellään tässä tutkimuksessa tekijöiksi, jotka tukevat selviytymistä. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jonka taustalla vaikuttaa fenomenologis-hermeneuttinen tieteenfilosofia. Tutkimuksen aineisto on kerätty teemahaastattelemalla kuutta 62-75 -vuotiasta naista. Haastattelut on toteutettu syksyllä 2016. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tutkimuksen tulosten perusteella ikääntyvät naiset kokivat tärkeimmiksi voimavaroikseen suhteet toisiin ihmisiin, mielekkään toiminnan sekä ympäristöön liittyvät tekijät. Suhteissa läheisiin ihmisiin oltiin sekä avun saajia että antajia. Ikääntyvät olivat aktiivisia harrastajia ja erilaisten järjestöjen toiminta paikantui tärkeäksi osallistumisen areenaksi. Viihtyisä asuinympäristö, luonto ja erityisesti metsä koettiin voimavaroiksi. Arkea rajoittivat monin tavoin pienet tulot ja terveydelliset haasteet. Haasteisiin oli sopeuduttu arkea ja asenteita muokkaamalla, tarkalla suunnittelulla ja läheisten apuun turvautumalla. Vaikeuksista selvittiin, koska oli pakko, ja niihin suhtauduttiin sinnikkyydellä. Aineistosta oli paikannettavissa monia resilienssiin liitettyjä piirteitä, kuten menneisyyden hyväksyminen, myönteinen elämänasenne, kyky iloita pienistä asioista, vahva autonomia ja aktiivisuus. Tuloksissa taloudellisen tilanteen, terveyden ja sosiaalisten suhteiden merkitykset kietoutuivat monin tavoin yhteen. Tuloksissa korostui erityisesti ilmaisen toiminnan merkitys. Toiminnan kautta pienituloiset ikääntyvät naiset saivat mielekästä tekemistä arkeen sekä areenoita tavata ihmisiä ja luoda sosiaalisia kontakteja. Voimavarojen tukemista ei tule jättää vain kolmannen sektorin varaan, vaan voimavaralähtöisyys ja ennaltaehkäisy on tarpeen ottaa yhä enemmän huomioon myös julkisia palveluita suunniteltaessa niin sosiaalihuollossa kuin esimerkiksi kulttuuri- ja liikuntatoimessa. Voimavarojen ja resilienssin tukemisen näkökulma voi tuoda sosiaalityöhön uusia aineksia esimerkiksi ryhmämuotoisen työskentelyn, työotteen sekä palvelujen koordinoinnin ja kehittämisen alueilla.