Browsing by Title

Tarkastelen pro gradu -työssäni elettyä isoisyyttä sekä erityisesti isoisän ja lapsenlapsen suhdetta. Sukupolvien väliset suhteet ja isovanhemmuus ovat 2000-luvulla nousseet uudenlaisen mielenkiinnon kohteeksi yhteiskuntaa ja perhettä kohdanneiden muutosten myötä. Valtaosa isovanhemmuutta koskevaa tietoa on johdettu isoäitejä koskevista tutkimuksista, tästä syystä tutkielmassa tuodaan esiin isoisien näkemyksiä ja perhesuhteita. Tutkielmassa käytetään konfigurationaalista näkökulmaa, joka kytkeytyy sosiologiseen perhe- ja läheissuhteiden tutkimukseen ja saksalaissosiologi Norbert Eliasin teoreettiseen ja empiiriseen työhön. Tässä kontekstissa perhe nähdään merkityksellisenä suhteiden ja sidosten muodostamana kokonaisuutena ja ihmiset sekä heidän minänsä sidoksissa muotoutuvana ja niihin uponneena. Elettyä isoisyyttä sekä isoisän ja lapsenlapsen suhdetta pyritään näin ollen ymmärtämään laajemman perhesuhteiden muodostelman ja siinä vaikuttavan dynamiikan kautta. Tutkielman keskeinen kysymys on, miten isoisät ovat eläneet isoisyyttään ja millainen on isoisän ja lapsenlapsen suhde? Millaiseen perhesuhdemuodostelmaan tämä suhde ja isoisän kokemus siitä paikantuu? Entä mikä merkitys perhesuhdemuodostelmaan kuuluvilla muilla ihmisillä on siihen, millaiseksi kunkin isoisän eletty isoisyys on muotoutunut? Konfigurationaalisen näkökulman lisäksi työssä on hyödynnetty sukupolvien välisiin perhesuhteisiin, kriittiseen perhetutkimukseen ja temaattiseen isovanhemmuus- sekä miestutkimukseen liittyvää taustakirjallisuutta. Tutkielman aineisto koostuu yhdentoista isoisän puolistrukturoidusta teemahaastattelusta sekä heidän perhesuhteitaan koskevasta suhdeaineistosta. Tutkielmassa on liikuttu näiden kahden aineistotyypin välillä eli haastateltavan haastattelupuheessa tuottaman kuvauksen ja kulttuuristen merkitysten rinnalla on kerätty strukturoitua tietoa isoisien perhesuhteista. Kahdentasoisen aineiston analyysimenetelminä on käytetty teemoittelua sekä suhdemuodostelmien analyysia, jonka avulla on pyritty erittelemään haastateltavien suhdemuodostelmien rakenteita ja ominaisuuksia sekä niiden vaikutusta isoisän ja lapsenlapsen välisen suhteen ja eletyn isoisyyden muotoutumiseen. Analyysin perusteella isoisyys on merkittävä elämänvaihe haastateltavien elämässä, johon liittyy läheisyyttä, hoivaa ja pienistä lapsenlapsista huolenpitoa. Isoisänä olo on lisännyt haastateltavien itsearvostusta ja hyvinvointia ja lapsenlapset ovat tuoneet tunteen elämän jatkuvuudesta. Isoisien suhdetta lapsenlapseen luonnehtii vahvasti läsnäolon ja osallisuuden moraalinen velvoite, joka ilmenee konkreettisesti tiiviinä tapaamisina, yhdessäolona ja toimintana sekä avunantona lapsenlapselle. Läsnäolon moraalinen velvoite määrittyy lopulta aineiston valossa taustallaoloksi. Isoisät ovat läsnä, mutta taustalla olevina tukijoina. Lapsen perhe-elämän autonomiaa tulee kunnioittaa ja käydä neuvottelua sopivasta osallisuuden asteesta. Aineistosta piirtyy tässä yhteydessä esiin ambivalenssi eli puuttumattomuuden ja osallisuuden normi; isoisän läsnäolon ja taustallaolon välinen raja lapsen perheessä ei ole selkeästi määriteltävissä. Tutkielman keskeisin tulos on, että isoisyys sekä isoisän ja lapsenlapsen välinen suhde on vahvasti suhteissa muotoutuva. Isoisien perhemuodostelmissa vaikuttavat moninaiset sidokset. Erilaiset riippuvuudet ja kytkökset ovat keskeisinä väliin tulevina ja vaikuttavina tekijöitä isoisän ja lapsenlapsen välisessä suhteessa sekä eletyn isoisyyden kokemuksellisuudessa. Menneet ja nykyiset perhesuhteet joko ehkäisevät, edistävät tai tasapainottavat isoisän ja lapsenlapsen suhdetta. Erityisesti välisukupolven vaikutus isoisyyteen ja isoisän ja lapsenlapsen välisen suhteen muotoutumiseen on keskeinen. Tulokset osoittavat, että isoisien perhesuhdemuodostelmat eivät ole yksittäisten suhteiden tai kahdenvälisten neuvottelujen summa. Kyse on laajemmasta isoisille merkityksellisestä perhe- ja sukuyhteydestä, jonka piiriin kuuluvat myös heikoimmat ja konfliktien värittämät suhteet. Tietyt ihmiset kuuluvat yhteen ja tämä laajempi sukuyhteys mahdollistaa isoisille pitkäkestoiset ihmissuhteet ja pitää kasassa heikoimmatkin sidokset. Isoisät uusintavat näin sukulaisuutta järjestelmänä, jossa kokonaisuutta suojellaan sen moninaisuudesta huolimatta.

Tutkielma käsittelee isovanhemmuutta perhe- ja läheissuhteena. Suhteiden läheisyys muodostuu perheyhteyden kokemisesta. Ilman yhteisyyden tunnetta edes biologinen side ei välttämättä kestä. Side ihmisten välillä voi perustua puhtaasti läheisyyden ja yhteisyyden kokemiseen. Tutkielmassa tarkastellaan perheyhteyden ja isovanhemmuuden kokemuksellisuutta erityisesti kahdessa tilanteessa. Toisessa tilanteessa on kyse biologisesta isovanhemmuudesta, joka on haurasta tai jännitteistä ja toisessa on kyse varaisovanhemmuudesta, joka on syntynyt eri sukupolvien välille esimerkiksi koetun läheisyyden ja yhteisten kokemusten kautta. Tutkielmassa hyödynnetään konfigurationaalista näkökulmaa, jota on viime aikoina sovellettu perhe- ja läheissuhteiden tutkimuksessa. Norbert Eliasin teoreettinen ja empiirinen työ on luonut pohjan konfigurationaaliselle suuntaukselle. Tämän näkökulman kautta perhe nähdään suhteiden sekä sidosten muodostamana kokonaisuutena ja ihmiset sekä heidän minänsä näissä muodostelmissa muotoutuvana. Lisäksi työssä on hyödynnetty sukupolvien välisiin perhesuhteisiin, perhetutkimukseen sekä isovanhemmuuteen liittyvää taustakirjallisuutta. Tutkielman aineisto koostuu 43 isovanhempien kirjoittamasta kertomuksesta. Isovanhemmuudelle annettuja merkityksiä tarkastellaan aineistolähtöisen teemoittelun avulla. Teemoittelun kautta eritellään kirjoittajien suhdemuodostelmien ominaisuuksia sekä niiden vaikutusta isovanhempien tai varaisovanhempien ja lastenlapsien välisen suhteen muotoutumiseen. Tutkielman tulokset osoittavat, että isovanhemmuus sekä isovanhempien ja lastenlasten välinen suhde muotoutuu ja muuttuu osana perhemuodostelmaa. Isovanhempien perhemuodostelmissa vaikuttavat jokaisen osapuolen tekemät valinnat. Menneet ja nykyiset perhesuhteet joko vaikeuttavat, edistävät tai tasapainottavat isovanhempien ja lastenlasten suhdetta. Erityisesti välisukupolven vaikutus ja päätösvalta isovanhemmuuden toteutumiseen ja keskinäisiin käytäntöihin on vahva. Hyvät välit omaan aikuiseen lapseen edistävät hyvää suhdetta myös lapsenlapsiin. Varaisovanhemmuutta syntyy hyvin monenlaisissa tilanteissa. Keskeistä on varaisovanhemman halukkuus toimia isovanhemman roolissa. Varaisovanhemmuuteen sisältyy enemmän valinnaisuutta ja vapaaehtoisuutta kuin biologiseen isovanhemmuuteen. Kaikkiin isovanhemmuuden muotoihin sisältyy neuvottelua sopivasta osallistumisen ja läsnäolon määrästä. Kokemus isovanhemmuudesta ja perheyhteydestä muodostuu yhdessä vietetyn ajan ja koetun läheisyyden pohjalta.

The present thesis is an approach to Rancière’s political thinking comparing it to the anarchist ideology. I have based my research mainly in regarding Rancière in his own books and some secondary sources, although due to the fact that it is a recent author comparing to other philosophers, there is no much written about him yet. For the anarchist part I have used introductory books to grasp the discussions and the controversies within anarchism, as well as the main features. The essay presents Rancière’s main concept, equality which is neither a value nor a goal. Equality is a point of departure to experiment the lack of arkhé or foundation in the society. Equality is verified by the demos, who in an act of subjectivization, challenges the labells imposed as the invisibles, and claims to have part in the political arena. The action disrupts not only the order in the society but also 'le partage du sensible', the way we see, think and speak. The stablished-order as well as the common partage du sensible is called by Rancière the police; its alteration by a reivindication from the demos is called politics. Rancière criticises the political philosophers because they have tried to suppress any space for politics in their theories. Regarding anarchism, I base its definiton in the sceptic attitutde towards authority, defining authority as social power and a form of domination. I describe different kinds of authority, especially the political which is linked to the understanding of the state. So far, anarchits have not been able to find any moral foundation or legitimacy for the state. However, anarchism compiles many different perspectives and, on this ground, a historical approach (as I have) is not only interesting, but even necessary for its understanding. The variety also can be found in the different ways of protesting that anarchists have endorse, from pacific actions to terrorism. In the comparison, Rancière it has to be highligted that Rancière is almost to bound to fit and not to fit in anarchism, depending ot the isse at hand. The reason for this is the diversity of the anarchist tradition. I also criticize Todd May’s view on Rancière and anarchism, since in my opinion he missunderstands Rancière. Finally, this essay also presents a practical example of a possible anarcho-rancierian politics, based on the group Anonymous.

Naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa merkittävä yhteiskunnallinen ongelma ja ihmisoikeusloukkaus, joka on vakavassa ristiriidassa suhteessa Suomen maineeseen sukupuolten tasa-arvon edistäjän ja puolestapuhujan mallimaana. Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomen toimia ja toimimattomuutta naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka Suomi on täytäntöönpannut vuonna 2015 voimaanastunutta Istanbulin sopimusta eli Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Kuinka Suomi on toteuttanut Istanbulin sopimuksen sopimusmääräistä täytäntöönpanoa? sekä 2) Missä on onnistuttu ja mitä puutteita sopimuksen noudattamisessa on? Tutkimuksen lähtökohta on Istanbulin sopimus ja sen implementointi sekä laajemmin ihmisoikeussopimukset ja ihmisoikeustyö. Teoreettinen viitekehys nojautuu sukupuolistuneen väkivallan ilmiöön ja sen käsitteistöön, kuten sukupuolistuneen väkivallan eri ilmentymiin ja juurisyihin. Tutkielman aineisto koostuu Istanbulin sopimuksen arviointiryhmän GREVIOn arviointiraportista Suomelle sekä muista, ihmisoikeustyötä tekevien kansalasijärjestöjen raporteista ja lausunnoista, joita täydentävät GREVIOn raporttia. Tutkimus on kvalitatiivinen ja se on toteutettu abduktiivisen päättelyn keinoin. Tutkimusmenetelmänä on implementaatiotutkimuksen top-down -suuntaus, jonka tavoitteena on tuottaa ymmärrystä ja selittää, miten ja miksi jokin politiikan toimeenpano onnistuu tai epäonnistuu. Tutkimuksessa käydään läpi asiantuntijaryhmän GREVIOn ja kansalaisjärjestöjen antamia suosituksia ja kommentteja Suomelle sopimuksen toimeenpanosta; toisin sanoen tutkimuksessa tarkastellaan, miten Istanbulin sopimus on tai ei ole pantu täytäntöön kansallisella tasolla. Aineistosta nousi esiin seuraavia tutkimustuloksia: 1) Suomella on pitkä historia tasa-arvotyön saralla ja sopimuksen täytäntöönpano on ollut onnistunutta muun muassa väkivaltaa kohdanneiden naisten palvelujen ja avunsaannin lisäämisen kautta. Toisaalta toimeenpanossa on myös vakavia puutteita, kuten väkivallan ja sen uhan tunnistamisessa ja tunnustamisessa sekä maahanmuuttajanaisten tiedottamisesta heidän oikeuksistaan. Niin ikään rikoslainsäädännössä on puutteita koskien muun muassa lieviä tai epäselviä rikosnimikkeitä sekä lieviä rangaistuksia. Myös viranomaistyöskentelyn parantamiseen Suomi saa paljon suosituksia. Tutkimustuloksista muodostui seuraavat johtopäätökset: 1) monista puutteistaan huolimatta tasa-arvotyöllä on ollut historiassa ja on edelleen vahva pohja Suomessa, ja Suomi on joiltakin osin osoittanut sitoutuneisuutta ja motivoituneisuutta Istanbulin sopimukseen ja sen täytäntöönpanoon. 2) Toisaalta vaikuttaisi, että Suomi on neljän ensimmäisen sopimusvuoden aikana keskittynyt sopimuksen täytäntöönpanossa muutoksiin, joita on selkeä ja helppo tehdä, mutta suuremmat, rakenteissa asti vaikuttavat muutokset ovat vielä tekemättä. 3) Kolmantena johtopäätöksenä Suomen epäonnistumiset Istanbulin sopimuksen noudattamisessa osoittavat poliittisen tahtotilan puutetta, mutta myös laajan osaamisen ja ymmärryksen puutetta, mitä tulee naisiin kohdistuvan väkivallan tunnistamisena ja tunnustamisena tuomittavana ihmisoikeusloukkauksena.

Tutkimuksessa selvitettiin kahden mindfulness-ohjelmissa yleisesti käytetyn avoin monitorointi -meditaatiotekniikan (istumameditaatio ja kehomeditaatio) kahden kuukauden päivittäisen harjoittamisen vaikutuksia psyykkiseen hyvinvointiin, jota mitattiin Center for Epidemiolic Studies Depression Scale (CESD) -masennusmittarilla ja Maailman Terveysjärjestön (WHO) elämänlaatumittarin lyhennetyllä versiolla (WHOQOL-BREF). Tutkimus toteutettiin itsehoitomenetelmällä, jossa osallistujat opettelivat meditoimaan kirjallisten ohjeiden ja meditaatioääninauhan avulla ilman kasvokkaista opetusta. Osallistujat jaettiin kolmeen ryhmään, joista kaksi oli meditaatioryhmiä ja kolmas passiivinen kontrolliryhmä. Meditaatioryhmiin valittujen tuli harjoittaa kahden kuukauden ajan, ryhmästä riippuen, joko kehomeditaatiota tai istumameditaatiota 20 minuuttia päivittäin. Meditaation vaikutusta selvitettiin kolmella internetkyselyllä. Ensimmäinen kysely tapahtui tutkimukseen ilmoittautuessa ja toimi lähtötasomittauksena. Tämän jälkeen suoritettiin kaksi seurantakyselyä, joista ensimmäinen oli kuukauden meditoinnin jälkeen ja toinen tutkimuksen lopussa kahden kuukauden meditoinnin jälkeen. Tutkimuksen 1182 osallistujasta 584 (49.4 %) suljettiin analyyseistä pois, koska he eivät vastanneet molempiin seurantakyselyihin (n=579) tai eivät noudattaneet tutkimuksen ohjeita (n=5). Analyyseissa (n=598) kaikilla tutkimusryhmillä havaittiin positiivista muutosta psyykkisessä hyvinvoinnissa ja tämä muutos oli meditointiryhmiin kuuluvilla merkitsevästi suurempaa kuin kontrolliryhmään kuuluvilla. Meditaatioryhmiin kuuluvien psyykkisen hyvinvoinnin muutokset olivat kuitenkin kontrolliryhmää suurempia vain lähtötason ja kuukauden meditoinnin jälkeen toteutetun 1. seurantakyselyn välillä. 1. ja 2. seurantakyselyn välillä tapahtunut positiivinen muutos ei eronnut meditaatioryhmillä merkitsevästi kontrolliryhmällä havaituista positiivisista muutoksista. Erot ryhmien välille syntyivät siis tutkimuksen ensimmäisellä puoliskolla ja pysyivät sen jälkeen stabiileina. Koko tutkimuksen aikana meditointiin käytetyn ajan havaittiin olevan heikossa yhteydessä koko tutkimuksen aikaiseen psyykkisen hyvinvoinnin muutokseen istumameditaatioryhmällä, kun taas kehomeditaatioryhmällä yhteys ei ollut merkitsevä. Kun kumpaakin tutkimuskuukautta tarkasteltiin erikseen, kuukauden aikana meditointiin käytetty aika ei ollut merkitsevässä yhteydessä saman kuukauden aikaisiin psyykkisen hyvinvoinnin muutoksiin kummallakaan meditaatioryhmällä.

Maisterintutkielmassani tarkastelen pakkomuuton kokeneiden miesten kokemuksia isyyden toteuttamisesta perheenyhdistämisprosessin aikana. Tutkielmassa selvitän, miten kokemus isyydestä muotoutuu perheenyhdistämisen aikana. Perheenyhdistämistä koskevaa lainsäädäntöä on tiukennettu Suomessa viime vuosikymmenen aikana. Perheenyhdistämistä koskevien kiristysten vaikutusta pakolaisten mielenterveyteen, hyvinvointiin ja kotoutumiseen ei olla kuitenkaan riittävästi huomioitu. Aiemman tutkimuksen perusteella perheenyhdistämiseen lähes väistämättä liittyvä perheestä erossaolo heikentää pakolaisten hyvinvointia ja mielenterveyttä sekä vaikeuttaa kotoutumista. Moni pakkomuuton prosessin kautta Suomeen saapuva mies joutuu erilleen lapsistaan ja perheestään, mikä vaikuttaa isyyden toteuttamisen mahdollisuuksiin. Isyys kytkeytyy kysymyksiin yhdenvertaisuudesta ja ihmisoikeuksista, minkä takia tiedon tuottaminen isyydestä tässä kontekstissa on sosiaalityön kannalta perusteltua. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys paikantuu perhesosiologian kentälle ja hyödynnän sosiologi Janet Finchin (2007) perheen esittämisen (display) käsitettä, joka kytkeytyy vahvasti perheen tekemiseen (do). Tutkimuskysymykseni on, miten isyyttä tehdään ja esitetään perheenyhdistämisen prosessissa. Olen kiinnostunut isyyden toteuttamisen mahdollisuuksista ja tavoista toteuttaa isyyttä perheenyhdistämisprosessin aikana. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda uusia näkökulmia isyyteen, ylirajaiseen hoivaan ja perheenyhdistämisen tutkimukseen. Käytän tutkimuksessani aineistona Tietoarkistosta saatavilla olevaa Pakkomuuttajien kokemuksia perheenyhdistämisestä 2018–2020 - haastatteluaineistoa. Tutkimukseni aineisto koostuu 15 haastattelusta, joissa haastateltava on isä ja kertoo omasta isyydestään. Analysoin aineistoani laadullisen tutkimuksen menetelmin ja hyödynnän analyysissa teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkimukseni analyysin perusteella näyttäytyi, että aineiston isät pyrkivät ylläpitämään suhteitaan lapsiinsa ja perheeseensä etäisyydestä huolimatta. Isyyden kokemus muotoutui hallinnollisen epävarmuuden luomilla ehdoilla. Pitkät odotusajat ja perheenyhdistämisprosessin epävarmuus haastoivat isien toimintakykyä ja mielenterveyttä sekä mahdollisuuksia toteuttaa isyyttä haluamallaan tavalla. Yhteydenpidolla oli suuri merkitys isyyden tekemisessä ja esittämisessä. Huoli sävytti keskeisesti isien tunne-elämää ja siten myös isyyttä. Isyys perheenyhdistämisen prosessissa ajoi isät pohtimaan identiteettiään ja rooliaan isänä, mikä oli yhteydessä myös perheen tekemiseen ja esittämiseen. Isät myös uudelleen muotoilivat roolejaan isänä, ja isien rooli perheessä hahmottui hyvin moninaisina.

Narrative Analysis is a method which enables individual, storied lives to be examined as study participants reveal themselves through personal recollections and insight. The social world in which these identities are situated is also revealed through the analysis process. In this study, the Narrative Approach is used to understand the values placed on ethnic identity building in relation to the Italian American community in Appalachia, as well as how these identities are performed in a social context. Appalachia is a distinct region running along the Appalachian Mountain chain from Northern Georgia to Southern New York, encompassing over 200,000 square miles. Typically understood as a homogenous, insular community, the Appalachian Region has seen significant influence by the Italian American community within the region, testing these assertions. This study hopes to discover how Italian American ethnic and Appalachian Regional identities here intersect, overlap, and diverge.

This thesis is about youth’s experiences of empowerment in the youth group Habla Batería in Lima, Peru. The objective of this thesis is to understand why and how the youth’s experience of empowerment occurs while they participate in the group. The thesis examines theories of collective identity and agency in the context of structural violence. The purpose is to form a holistic understanding of the social context in which the youth’s experience and action situate while at the same time analyze the impact of action on the structure and experience. Identity and the youth’s collective action are examined from the viewpoint of social construction. The analysis is based on the data and observations gathered during a six-month fieldwork period from July to December 2013. The field data is complemented by the interviews and observations I carried out during a two-week visit to Peru in the end of 2014. The social stratification of the Peruvian society and the context of general insecurity in the marginalized urban areas have an impact on youth’s experiences of powerlessness. The new meanings, identities, and new forms of agency constructed through the youth’s collective action contribute to experiencing empowerment. The group provides the youth a space within which the renewal of one’s experience of self and one’s role in society is made possible through social interaction. The change that occurs in the youth’s experience of being a part of society is an empowering experience of breaking down the social and physical barriers set by the social context. The thesis underlines the relevance of a holistic approach for the understanding of the lived experience. By examining both the external and internal factors that have an impact on the youth’s experiences of change, we may improve our understanding of the impacts the social structures have on individuals as well as gain a better understanding of individuals’ agency and experience of the surrounding structures. Anthropological approach that pieces together the big picture and small details is a worthy method for analytical examining of the practical expressions and occurrence of ambiguous concepts like empowerment.

The United Nations Framework Convention on Climate Change devised the Kyoto Protocol in 1997, but this agreement was to be just the starting phase in restricting emissions, and a more comprehensive agreement would come right after the first term of the Protocol. The Copenhagen Summit in December 2009 was to be the meeting where a new agreement would be adopted. However, preliminary negotiations leading up to the Summit revealed that consensus was very hard to reach. Despite these disagreements, the Copenhagen Summit was rallied to be the one where the world shows commitment to the cause and unites to fight climate change. By the time the Summit started, the gap between expectations and reality was enormous. The Summit was not a success. Developing countries were adamant that the main negotiating track had to be a second term for the Kyoto Protocol. The US President Barack Obama was under domestic pressure to make sure that the US only commits to an agreement that includes all the largest polluters. China was holding on to the principle of 'common but differentiated responsibilities' and refused to agree to binding emission restrictions and international monitoring. The deadlock did not unravel until the Chair of the Summit gathered an informal negotiation group as a last minute plea. This high-level group drafted an Accord that was not based on the work of the UNFCCC working groups and presented it to the Plenary meeting on the last night of the Summit. Various developing countries announced immediately that they would not accept the Accord and so the Summit compromised to 'take note' of the Accord instead of adopting it. No binding agreement was reached. The aim of this Thesis is to examine the Copenhagen Summit as a failure and to discuss the most evident problems of the Summit in relation to theories of power, participation and compliance. All the subsidiary and working groups of the Summit are examined individually in order to get a comprehensive idea of the structure and the proceedings of the UNFCCC negotiating process. Major disagreements are discussed in relation to the structural level, and the dramatic events of the last days are examined in detail in order to get an idea of what finally sunk the possibility of a success. The way the Summit ended directs the Thesis towards a discussion about inequality and differentiated responsibilities in relation to participation and compliance in a policy field that could well be seen as a multi-level Prisoner’s Dilemma. As many of the developing countries pleaded to the principle of 'common but differentiated responsibilities', discussion on structural constraints of international environmental policy forms a large part of the analysis. Lukes’ three dimensions of power give a framework for the study of power at the institutional level. The inequality of the UNFCCC participants is explained through the historical development of the world order, using the narrative of the world-systems theory. The Thesis concludes with a discussion addressing the most evident problems of the UNFCCC institution and ends with a suggestion. Climate change is an issue of human security and therefore a full securitisation of climate change might enable the Security Council to get involved in the policy-making process. Although acknowledging the problem of democratic deficit in the Security Council, the Thesis proposes that by using an economy of esteem, the permanent members of the Security Council might feel obliged to use their authority to ensure that human security will not become threatened because of the effects of climate change. This would not be more democratic or transparent but might bring more results than the UNFCCC at its present form.

Suomessa työttömyyttä pyritään poistamaan laaja-alaisella yhteiskuntapolitiikalla ja erilaisin työttömille suunnatuin palveluin. Maisteritutkielmassa tutkittiin, miten kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvat kategorisoivat itsensä osana palvelua. Tutkimuskysymyksenä oli, millaisia kuntouttavaan työtoimintaan liittyviä itsekategorisointeja työttömät tuovat esiin ryhmähaastatteluissa. Tutkimuksen teoreettis-metodologisena lähestymistapana käytettiin etnometodologista kategoria-analyysia. Kategorisoinnilla tarkoitetaan vuorovaikutuksessa ja institutionaalisissa käytännöissä tapahtuvaa ihmisten ja asioiden luokittelua. Ihmiset luokittelevat myös itseänsä, jolloin puhutaan itsekategorisoinnista. Tutkimuksen aineistona käytettiin kolmea ryhmähaastattelua, joihin osallistui yhteensä 16 kuntouttavan työtoiminnan asiakasta. Aineisto on osa-aineisto Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon (FSD) tallennetusta Työttömät ja osallisuus 2016–2017 -haastatteluaineistosta, jossa on haastateltu Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Sosiaalisen osallisuuden edistämisen kehittämishankkeen (Sokra) koordinoimiin ja Euroopan sosiaalirahaston (ESR) rahoittamiin Sosiaalinen osallisuus ja köyhyyden torjunta -hankkeisiin osallistuneita henkilöitä. Analyysissa ryhmähaastatteluista löydettiin seitsemän kategoriaa: aktiivinen toimija, osallinen yhteisössä ja sosiaalisessa toiminnassa, väärässä paikassa olija, oman paikan ja suunnan etsijä, omissa tavoitteissa edistyjä, voimistunut sekä uusia puolia itsestä löytävä. Kategoriat tuovat esiin, miten monenlaisia merkityksiä kuntouttavalla työtoiminnalla voi olla palvelussa asiakkaina oleville. Tuloksista voi olla hyötyä esimerkiksi työttömille suunnattuja palveluja kehitettäessä.