Browsing by Title

Tarkastelen tutkimuksessa kuinka antroposofinen ihmiskuva ilmenee steinerpedagogisten kasvattajien vuorovaikutuksessa lasten kanssa. Steinerin antroposofisen kehitysvaiheteorian mukaan alle seitsemän vuoden ikäinen lapsi kehittyy työskentelemällä tahtonsa kanssa ja jäljittelemällä ympäristöään Tästä johtuen kasvatuksen nähdäänkin olevan pääasiassa aikuisen itsekasvatusta. Erityisesti olen kiinnostunut siitä, kuinka eettisen ja vapaan persoonan kasvatustavoitteisiin pyritään käytännössä ja kuinka nämä käsitteet ymmärretään. Tarkastelen myös, kuinka steinerkasvattajat pyrkivät säilyttämään lapsen kasvuvoimia kehossa ja hillitsemään niiden siirtymistä päähän. Pohdin, kuinka kehon ja tietoisuuden prosesseja aktivoidaan ja suunnataan vuorovaikutuksessa. Työni on laadullinen tutkimus, joka perustuu etnografiseen aineistoon, puolistrukuroituihin haastatteluihin ja grounded theory- menetelmän soveltavaan käyttöön analyysin tukena. Etnografinen aineisto on kerätty eräässä Helsingin steinerpäiväkodissa osallistuvan havainnoinnin metodilla suoritetun kenttätyön avulla. Aineisto täydentyy lisäksi kolmen eri päiväkodin kasvattajien haastatteluilla. Kasvattajat pyrkivät selittävän ja autoritäärisen ohjaamisen sijaan aktivoimaan lasten alotteellisuutta ja orientoimaan heitä keholliseen jäljittelyyn liittymisen tapana. Neuvottelun ja käsitteellisen keskustelun sijaan kasvattajat pyrkivät herättämään ja suuntaamaan lasten kehollista tietoisuutta itseen ja ympäristöön sosiaalisesti merkittävillä tavoilla. Näin kasvuvoimia estettiin siirtymästä päähän ja tuettiin liittymistä yhteisöön eettisyyden perustana. Lasten älyllistä tietoisuutta pyrittiin hillitsemään samalla kun kasvattajat puolestaan pyrkivät korkeaan tietoisuuteen suhteessa omiin tunteisiinsa, ajatuksiinsa, asenteisiinsa ja toimintaansa. Esitän, että steinerkasvatuksessa ajatus ihmisestä kasvatuksessa ja itsekasvatuksessa muokattavana yhdistyy jäljittelyyn yhtenä eettisen kultivaation tekniikkana. Jäljittelyn painopiste on lapsuudessa tiedostamattomassa päässä janaa, mutta aikuisuudessa se siirtyy tietoiseen päähän. Molemmissa vaiheissa tietoisuus käsitetään myös kehollistuneena ilmiönä: asenteet, tunteet ja ajattelu muokkaavat aisteja ja kehoa ja toisaalta kehollisen toiminnan kautta voidaan työstää asenteita, tunteita ja ajattelua. Jäljittely palveleekin lopulta perimmäistä yksilöllistymistä, jonka päämääränä on hengen vapaus.

Tutkielma käsittelee suomalaisen jalkapallohuliganismin rakentumista otteluselostusten kontekstissa. Tutkimuksessa haetaan vastausta, millä tavoin selostuspuheessa konstruoidaan jalkapallohuliganismia, ja miten ilmiön rajanvedot ankkuroituvat fyysiseen toimintaan. Selostusdiskurssi on saanut huomiota useasta perspektiivistä, mutta tutkimuskirjallisuudessa löytyy aukko siinä, miten jalkapallohuliganismia rakennetaan ja merkityksellistetään puheessa. Tämän myötä avautuu hedelmällinen tilaisuus suunnata katse ilmiön käsittelemättömään ulottuvuuteen, ja tuoda uusia kulmia sekä kysymyksiä ilmiön tutkimukselle. Tutkielman aineistona toimii kaksi videota, joissa esiintyy jalkapallohuliganismia Suomen pääsarjatasolla, Veikkausliigassa. Molemmat videot ovat Veikkausliigan lähetysoikeudet omaavan Ruudun suoria lähetyksiä otteluista. Ensimmäinen video on vuoden 2018 Metroderbystä, jossa HJK:n ja Hongan kannattajat ottivat fyysisesti yhteen ottelun jälkeen. Toinen video on vuoden 2022 Stadin derbyn levottomuuksista, joiden myötä peli jouduttiin keskeyttämään useaksi minuutiksi. Tutkimusmenetelmänä toimii keskustelunanalyysi, joka on vuorovaikutusprosessin tutkimista varten kehitetty laadullinen tutkimusmenetelmä. Keskustelunanalyysin keskeisenä tavoitteena on tarkastella ihmisten käyttämiä monimuotoisia kielellisiä ja ei-kielellisiä resursseja erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Keskustelunanalyysi tarjoaa mahdollisuuden analysoida selostuspuheen tilanteista konstruointia, korostaen puhujan tapoja merkityksellistää ja arvioida häiriökäyttäytymistä. Suomalaista jalkapallohuliganismia konstruoidaan kolmen keinon kautta: kehyksen vaihto, arviot ja selitykset. Kehyksen vaihto ilmenee kun puhujan vallitseva tulkintakehys vaihtuu hänen uudelleenohjatessaan huomio muuttuneeseen tilanteeseen. Metroderbyn tapauksessa tilannetta kuvaillaan aluksi varovasti, mutta tapahtumien edetessä kannattajien käyttäytymistä aletaan paheksua. Stadin derbyssä tapahtumat alkoivat kesken ottelun, minkä takia kehys vaihtuu otteluselostuksesta uuden ilmiön kuvaamiseen. Arvioissa puhuja kohdistaa huomion häiriökäyttäytymiseen ja merkityksellistää ilmiötä: Metroderbyn arvioissa keskeinen osa representaatiota oli toistuva vastuun jakaminen puutteellisille turvatoimille, ja Stadin derbyn ”toivotaan -lauseet” – jotka markkeerasivat vähemmän ja enemmän ongelmallisen eroa, ilmentäen selostajan eettistä asemaa – olivat selostuksen yksi toistuvimmista käytänteistä. Metroderbyn selityksiä kuvastavat viittaukset turvallisuusresursseihin ja taustatiedon käyttö tilannekuvauksen representaatiossa. Stadin derbyn selostuksessa muodostetaan selitys kuvaamalla tapahtumaketju sekä pohditaan muun muassa Klubipäädyn twiitin vaikutusta ja osuutta tapauksessa. Keskeisenä tuloksena nähdään, että otteluselostuksessa huliganismia konstruoidaan performatiivisella, viihteellisellä tyylillä. Tapahtumista luodaan dramaattista spektaakkelia, jossa korostuu muun muassa poliisien toiminta ja kannattajien lukumäärän liioittelu itse huliganismin jäädessä sivuosaan. Tulokset tuovat uutta ainesta huliganismitutkimuksen kentälle ja samalla resonoivat aiemman mediatutkimuksen osalta median performatiivisesta roolista. Jatkotutkimuksen kannalta herää kiinnostus tarkastella, onko performatiivisella roolilla myös laajempaa yhteiskunnallista merkitystä ja vaikutusta – viihteellistetäänkö mediassa väkivaltaa tai rikoksia?

Maisterintutkielmassani tarkastelen lainsäätämisprosessiin kuuluvaa lausuntomenettelyä koskien lastensuojelulain muutosta ja jälkihuollon ikärajasääntelyä. Analysoin lausuntokierrokselle osallistuneiden toimijoiden, jälkihuollon sidosryhmien ja kansalaisyhteiskunnan, lausuntopalautteissa esittämien yleisargumenttien tarkempaa sisältöä ja niissä esitettyjä perusteluita jälkihuollon ikärajan säilyttämiseksi 25 ikävuodessa. Tutkielman tavoitteena on tuottaa yhtenäistä ja yksityiskohtaista tietoa jälkihuollon toimintaympäristössä toimivien ja sen tuntevien tahojen esittämistä huomioista hallituksen esitykseen (HE 56/2023 vp) lastensuojelulain 75 §:n muuttamisesta sekä vaikutusarvioista ikärajan alentamisen mahdollisista seurauksista. Lastensuojelun jälkihuollon toiminta ja tavoite perustuu lastensuojelulakiin. Jälkihuollon palvelu on erityistä nuorten sosiaalityötä, jonka tavoitteet määrittyvät laaja-alaisesti yksilöiden, palvelujärjestelmän sekä yhteiskunnan tasoille. Oikeus lastensuojelun jälkihuoltoon määräytyy subjektiivisesti lastensuojelulain (417/2007) mukaisesti. Lainsäädäntöä ja hyvinvointialueiden jälkihuollon järjestämisvastuuta muutettiin vuonna 2020, kun ikärajaa nostettiin 21 vuodesta 25 vuoteen. Kolme vuotta myöhemmin nykyinen hallitus esitti ikärajaa pänvastoin laskettavaksi 23 vuoteen. Lakiesitys esitettiin ja jälkihuollon ikärajan laskemista perusteltiin osana valtiontalouden säästötoimenpideohjelmaa. Tutkimusaineisto koostui jälkihuollon sidosryhmien ja kansalaisyhteiskunnan toimesta laadituista lausuntopalautteista lausuntokierrokselle (17.8.2023–14.9.2023) hallituksen esitykseen laista jälkihuollon ikärajan laskemiseksi 23 ikävuoteen. Lausuntojen kautta jälkihuollon toimintaympäristössä toimivat ja sen tuntevat argumentoivat hallituksen esittämään lakimuutokseen liittyen, sekä arvioivat lakimuutoksesta mahdollisesti seuraavia suoria vaikutuksia jälkihuollon asiakasnuorille, heidän palvelutarpeilleen, ja palvelujärjestelmälle, sekä pidemmällä aikavälillä yhteiskunnalle. Temaattisen sisällönanalyysin tuloksena lainsäätämisprosessi näyttäytyi lausuntopalautekokonaisuudessa liian nopealta, perusteettomalta ja valtiontalouden kustannuksia lisäävältä. Lakimuutoksen arvioitiin heikentävän jälkihuollon asiakasnuorten oikeutta tukitoimiin ja palveluihin, sekä seurauksien vaikuttavan yhteiskuntaan laajalti.

Tutkielman tavoitteena on kuvailla ja analysoida jälkihuoltonuorten lastensuojeluhistoriassa tapahtuneita siirtymiä. Aineistona tutkielmassa on lastensuojelussa ja jälkihuollossa kirjoitetut dokumentit. Kaikki nuoret olivat elämänsä aikana olleet huostaanotettuja ja asuneet jossain vaiheessa sijoitustaan lastensuojelulaitoksessa. Olen hyödyntänyt tutkimuskirjallisuutena sijoitetuista lapsista tehtyjä seuranta- ja rekisteritutkimuksia, sekä lastensuojelun dokumentointia koskevaa kirjallisuutta. Analyysimenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia ja temaattista verkostoanalyysia. Tulosten kuvailussa hyödynnän ryhmittelyä ja tyypittelyä. Kaikilla tutkielman henkilöillä ilmeni kaksi yhteistä siirtymää elämänkaarella: ensimmäinen sijoitus lapsuudenkodista sijaishuoltoon sekä muuttaminen pois lastensuojelulaitoksesta täysi-ikäistymisen kynnyksellä. Ensimmäinen sijoitus kodin ulkopuolelle jäsentyi kolmella tavalla riippuen siitä, millä perustein heidät ensimmäisen kerran sijoitettiin. Ensimmäinen sijoitustyyppi esiintyi lapsilla, jotka sijoitettiin kodin ulkopuolelle jo alle kouluikäisenä. Heidät sijoitettiin vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmien ja lasten perushoivan laiminlyönnin vuoksi ja heidän sijoitus näyttäytyi pysyvänä elämäntilana. Toiseen tyyppiin kuuluivat lapset, joiden sijoituksen ensisijainen peruste oli lasten päihteidenkäyttö. Sijoitus oli tällöin huomattavasti lyhytaikaisempi ja yhteys lapsuudenkotiin säilyi. Kolmannen ryhmän lapset sijoitettiin myös teini-ikäisenä ja sijoituksen perusteet olivat moninaiset. Perusteet liittyivät lapsen omaan oirehdintaan sekä kehitystä uhkaaviin kasvuolosuhteisiin. Jälkihuoltonuorten tilanteet itsenäisessä elämänvaiheessa jäsentyivät myöskin kolmella tavalla: itsenäisesti pärjäävät, epävakaasti itsenäistyneet sekä nuoret, jotka ovat joutuneet työn ja koulutuksen ulkopuolelle. Lisäksi oman tyyppinsä aineistossa muodostivat nuoret, joista oli vain vähän tietoa saatavilla. Asiakirjojen perusteella syntyi vaikutelma, että nuoret olisivat tarvinneet runsaasti tukea ja pysyviä auttamissuhteita myös jälkihuollon vaiheessa. Ongelmaksi kuitenkin muodostui nuorten oma palveluista kieltäytyminen ja osallistumattomuus tuen muotoihin. Lastensuojeluprosessi saattoi muodostua lapsilla hyvin samankaltaisesti siihen asti, kunnes lapset muuttivat pois lastensuojelulaitoksesta, ja itsenäistymisprosessit puolestaan saattoi erota suuresti. Toisaalta myös jälkihuoltonuorilla, joilla oli täysi-ikäisenä samankaltainen elämäntilanne, saattoi olla toisistaan erittäin poikkeavat lastensuojeluhistoriat.

Tutkimuksessa tarkastellaan Ronald Inglehartin hiljaisen arvovallankumouksen teoriaa refleksiivisen modernisaatioteorian piiristä johdettujen vaihtoehtoisten yhteiskunnallisen epävarmuuden kasvuun liittyvien selitysmallien kautta. Inglehartin teoria antaa ymmärtää, että modernisaation myötä käynnissä on ollut hiljainen prosessi, jossa aineellisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden parissa kasvavat sukupolvet omaksuvat edeltäjiään jälkimaterialistisempia arvoja. Tutkimuksessa johdetaan Inglehartin teorialle kaksi rinnakkaista selitysmallia, jotka perustuvat Ulrich Beckin ja Anthony Giddensin modernisaatioteoretisointeihin. Ensimmäisessä mallissa Inglehartin määrittämää jälkimaterialismia pyritään selittämään Giddensin teorian avulla modernisaation myötä tapahtuvan traditioiden purkautumisen myötä yksilötasolla ilmenevän uudenlaisen autonomian kokemisen kautta, jolloin jälkimaterialismin oletetaan olevan yleisempää sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka traditioista irtautuessaan kykenevät onnistuneeseen itsereflektioon. Empiiristä mallinnusta varten koostetaan faktorianalyysillä kaksi Giddensin teoriaan perustuvaa jälkimaterialismia selittävää muuttujaa, joiden välinen yhteisvaikutus on tilastollisen analyysin keskiössä. Toinen malli perustuu Beckin riskiyhteiskuntateoretisointiin ja perustuu pitkälle kehittyneen modernisaation mukanaan tuomien uudenlaisten riskien ja epävarmuuksien kokemiseen ja olettaa, että huolestuneisuus uudenlaisten riskien ja epävarmuuksien suhteen näkyy suurempana materialististen arvojen omaksumisena. Selitysmalleja testataan empiirisesti ordinaalisella regression- sekä kovarianssianalyysillä World Values Survey 2005:n, European Values Study 2008:n sekä saksalaisen Political Attitudes, Political Participation and Voter Conduct in United Germany –surveyn vuosien 1994-2002 aineistoilla. Empiirisen analyysin perusteella kumpaakaan mallia ei kuitenkaan voida näyttää toteen käytettävissä olevilla aineistoilla. Tutkimuksessa pyritään siten vielä problematisoimaan tutkimusasetelman operationalisointiin liittyviä ongelmakohtia survey-aineistojen suhteen mahdollisten jatkotutkimuksien kannalta.

Populismi on 2020-luvulle tultaessa erittäin suosittu tutkimuskohde akateemisessa maailmassa. Terminä populismia kuitenkin sovelletaan jatkuvasti useissa eri yhteyksissä tuntematta sen tarkkaa teoreettista taustaa tai määritelmää. Siksi populismiteorioiden analysointi on tärkeää myös filosofisessa kontekstissa. Teoriat eliittiä vastustavasta 'kansasta' ovat merkittävässä osassa myös populismin filosofisissa teorioissa, mutta populismin luomat ja etenkin Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oikeistopopulismiin viittaavat mielikuvat ovat usein tehneet populismiteorioiden käsittelystä vähintäänkin haastavaa. Tässä työssä puolustetaan populismi-termin käyttöä poliittisen filosofian kontekstissa ja osoitetaan, miten Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen vuonna 1985 muotoilemalla populismiteorialla voidaan selittää politiikan ontologiaa, 'kansan' hegemoniaa ja jälkiperustahakuisuutta. Työssä käsitellään Ernesto Laclaun omintakeista jälkimarxilaista populismiteoriaa ja verrataan sitä Slavoj Žižekin ideologiakäsitykseen. Työssä hyödynnetään muun muassa Oliver Marchartin vakiinnuttamaa jälkiperustahakuista filosofiaa, joka kyseenalaistaa essentialistisen käsityksen politiikasta. Työn tavoitteena on löytää Laclaun ja Žižekin teorioista vasemmistopopulistisia piirteitä. Laclaun omintakeisessa populismiteoriassa populismi kuvaillaan artikulaation logiikkana, jossa tyhjillä merkitsijöillä ja ekvivalenssin ketjulla on merkittävä rooli. Žižekin ideologiakäsityksessä puolestaan ideologisen fantasian käsite on tärkeässä roolissa. Molempien teorioita yhdistää niiden lacanilainen perintö, jossa muun muassa point de capitonit, antiessentialismi ja merkitsijät ovat tärkeässä osassa. Työssä todetaan, että Laclaun populismiteoriassa on vasemmistopopulistisia piirteitä, mutta ne eivät ole yksinomaan vasemmistopopulistisia. Kuitenkin Laclaun synnyinmaassa vaikuttanut ja vasemmistopopulistisia elementtejä sisältänyt peronismi on vaikuttanut hänen teoriaansa. Erityisesti Chantal Mouffen radikaalin demokratian projekti on saanut vaikutteita Laclaulta, ja siinä vasemmistopopulistiset piirteet ovat korostuneita ja postmoderneja identiteettipoliittisia elementtejä hyödyntäviä. Myös Žižekin ideologiakäsityksestä on löydettävissä vasemmistopopulistisia piirteitä muun muassa kapitalismikritiikin muodossa, mutta Žižek itse ei määrittele teoriaansa populistiseksi. Kuitenkin Laclaun ja Žižekin teorioita leimaa vahva lacanilais-marxilainen ja antagonistinen perintö, joka näkyy heidän teorioissaan monella tavalla.

Syftet med denna pro gradu – avhandling är att undersöka jämlikheten i politiken genom kandidatnomineringen till val. En stor del av händelserna innan valet sker utanför offentligheten, inom de politiska partierna. Partierna fungerar som portvakter till kandidatlistan och till politiska mandat. Motivationerna i magisteravhandlingen är att få en insikt i den informella delen av kandidatnomineringen med fokus på riksdagsvalet i Finland våren 2019. Avhandlingens teoretiska utgångspunkter tar avstamp i antagandet om att partierna strävar efter deskriptiva, balanserade kandidatlistor i enlighet med teorin om rationellt handlande. Upplevelserna av särbehandling förväntas variera då kandidaternas egen bakgrund beaktas. I avhandlingen analyseras surveydata från Riksdagskandidatundersökningen 2019 med kvantitativ, statistisk metod. Avhandlingen undersöker kandidaternas upplevelser av en jämlik kandidatnomineringsprocess till riksdagsval på basis av tre sociodemografiska bakgrundsegenskaper: kön, ålder och etnisk bakgrund. Ur resultaten framkommer att majoriteten av kandidaterna upplever positiv särbehandling i allmänhet inom partierna. Däremot upplever majoriteten av kandidaterna inte personligen särbehandling i negativ bemärkelse. I synnerhet kvinnligt kön och ung ålder upplevs vara fördelaktiga egenskaper för en framtida riksdagsvalskandidat. Kvinnor upplever i större utsträckning de studerade sociodemografiska egenskaperna som fördelaktiga i kandidatnomineringen. Det förekommer skillnader i upplevelserna mellan partierna, men de största skillnaderna finns mellan sittande riksdagspartier och de övriga partierna. Variationen i upplevelserna mellan riksdagspartierna förklaras med ideologiska skillnader samt variationen i utbud och efterfrågan av kandidater. Upplevelserna bland kandidater med tidigare politisk erfarenhet skiljer sig betydligt från kandidater utan tidigare erfarenhet. Ju mer kandidaten har tidigare politisk erfarenhet, desto mer upplever kandidaten positiv särbehandling inom partierna. Resultaten visar tecken på att partierna fortfarande behöver anstränga sig för att bilda representativa kandidatlistor. Köns- och åldersrepresentativiteten visar sig vara högsta prioriteter för partierna, den etniska bakgrunden är inte en lika viktig egenskap.

Tarkastelen tutkielmassa Jane Bennettin etiikan ajattelua, jossa ekologiset teemat kytkeytyvät näkemykseen etiikasta eettisen sensibiliteetin kultivoimisena. Käsittelyäni johdattava kysymys on seuraava: Miksi sensibiliteetin kultivoiminen on Bennettin mukaan eettisen elämän edellytys? Osoitan tutkielmassani, että vastaus kysymykseen peilaa hänen käsityksiään subjektista, normatiivisen etiikan sisällöstä sekä etiikan perustasta myöhäismodernin maailmankuvan puitteissa. Bennettin lisäksi tarkasteluni sivuaa Kantin, Schillerin, Foucault’n, Lucretiuksen, Deleuzen ja Guattarin, Stephen K. Whiten sekä William E. Connollyn tekstejä. Sensibiliteetti-termin merkitys kytkeytyy etiikan kontekstissa tiettyihin subjektin ominaisuuksiin, kuten kehollisuuteen, aistimellisuuteen ja havaitsemiskykyyn. Sensibiliteetin nostaminen etiikan ajattelun keskiöön liittyykin Bennettille ensiksi tarpeeseen kiinnittää huomiota niihin edellytyksiin ja rajoituksiin, joita kehollisuutemme asettaa moraalisten periaatteiden noudattamiselle, jolloin etiikan keskeiseksi elementiksi nousee subjektin itseensä kohdistama työstäminen. Toiseksi sen keskeinen rooli liittyy Bennettin ekologista eetosta määrittelevään instrumentalismin kritiikkiin, yhteiselon eettisistä vaatimuksista nousevaan anteliaisuuden eetokseen sekä ontologian merkitykseen näiden taustalla. Bennett asemoi omaa ajatteluaan suhteessa näkemykseen, jonka mukaan moderni maailmankuva on merkinnyt maailmaan sisältyvän tarkoituksellisuuden ja itseisarvon ajatuksen hylkäämistä moraalisen järjestyksen perustana. Tämä muodostaa lähtökohdan hänen ontologiselle projektilleen, jossa uudelleentulkinta materialismista muodostaa affektiivis-kognitiivisen taustan normatiiviselle orientaatiolle. Sensibiliteetti saa tältä osin merkityksensä myös ontologian ja etiikan välisen suhteen muodostavana linkkinä, kun ensiksi mainitun tarpeellisuus jälkimmäisen taustalla tunnustetaan, mutta samalla nähdään ongelmallisena palauttaa etiikka tai politiikka vahvoihin ontologisiin sitoumuksiin. Näiden kahden näkökulman leikkauspisteestä katsottuna Bennettin etiikka näyttäytyy ekologisen sensibiliteetin teoretisoinnin projektina, jossa ekologisuus ei viittaa ainoastaan normatiiviseen periaatteeseen tai käytännön toimiin, vaan myös subjektin itsekäsitykseen ja tapaan suhtautua ympäröivään todellisuuteen. Bennettin materialistisen ontologian myötä avautuu vähemmän hierarkkinen näkemys ihmisen ja muiden olioiden välisistä eroista sekä kaiken olevan materiaalista kytkeytyneisyyttä korostava ekologinen orientaatio ja sensibiliteetti.

Suomesta Ruotsiin suuntautunut muuttoliike 1960–1980-luvuilla kosketti valtaväestön lisäksi myös romaneja. Tätä erityisryhmää ei kuitenkaan ole huomioitu aiemmissa tutkimuksissa lyhyitä mainintoja lukuun ottamatta. Näissä maininnoissa todetaan lähes poikkeuksetta romanien lähteneen Ruotsiin parempien elinolosuhteiden perässä, mutta muuton taustalla olleita motiiveja ei ole eroteltu tarkemmin. Vähäisestä tutkimuksen määrästä huolimatta on romanien muutto Ruotsiin merkittävä osa historiaa, jonka vaikutukset ulottuvat nykyhetkeen saakka. Tutkimusaineiston muodostavat ROM-SF- projektissa vuosina 1988–1999 kerätyt 100 elämänkertahaastattelua, joista 38 valittiin lähempään tarkasteluun. Tämän lisäksi tutkimusaineistoon kuuluu kymmenen Ruotsiin muuttoon liittynyttä teemahaastattelua, joista seitsemän tehtiin Ruotsissa vuonna 2011 sinne jääneiden romanien keskuudessa. Lopullinen aineisto käsittää 48 haastattelua, joita käsiteltiin ja analysoitiin Atlas.ti -ohjelmaa apuna käyttäen. Tutkimusmenetelmänä on ensisijaisesti muuttokertomuksessa esitettyjen muuttopäätökseen vaikuttaneiden tekijöiden analysointi, jolloin muistitieto toimii tutkimuksessa ensisijaisesti lähteenä. Huomiota kiinnitetään myös kertomuksen rakenteeseen erottamalla toisistaan muuton kollektiivinen ja yksilöllinen muisto. Tarkastelun pääasiallisena kohteena on mitä Suomesta 1960–1980-luvuilla muuttaneet romanit nostavat esille muistellessaan omaa muuttopäätöstään. Tutkielmassa ymmärretään muuttopäätös monimutkaisena prosessina huomioimalla sekä taloudellinen että sosiaalinen näkökulma ja ottamalla huomioon yksilön elämäntilanne ja yhteisössä vallitseva sukupuolijärjestelmä. Tämän lisäksi analyysissa tarkastellaan muuttoa kolmella eri tasolla: makro-, meso- ja mikrotasolla. Tutkimuksessa pidetään kontekstualisoiva tutkimusote vahvasti läsnä huomioimalla romanien muuton kiinnekohdat yhteiskunnan muutoksiin. Vähemmistöjä on usein tutkittu kontekstista erikseen: romanien muuttoliikkeen voidaan katsoa kytkeytyneen vahvasti elinkeinorakenteen muutokseen ja sitä seuranneeseen muuttoon maalta kaupunkiin. Muuttokertomuksissa toistetaan usein sekä yhteisössä vallinnutta käsitystä muutosta että eritellään oman subjektiivisen muuton motiiveja. Haastateltavien toistama kollektiivinen muisto perustuu Suomen ja Ruotsin välisiin elintasoeroihin, joiden taustalla nähdään Suomessa vallinnut rasismi ja Ruotsin ennakkoluulottomampi ilmapiiri. Yksilöllisessä muistossa erottuvat naisten ja miesten erilaiset muuton muistot. Kun miesten varsin homogeeninen kokemus muuton motiiveista liittyy työtilanteeseen, korostuu naisilla muuton sosiaalinen näkökulma. Tämän lisäksi keskeisenä muistelukerronnassa esitettynä muuton motiiveina mainitaan siirtolaisverkostojen sisällä tapahtunut ketjumuutto ja Ruotsin olosuhteista verkostojen sosiaalisten siteiden kautta levinnyt tieto. Haastatteluissa erottuu varsinaisten muutolle annettujen motiivien lisäksi muuttopäätökseen vaikuttaneita muuton kokemuksia. Läpileikkaavana teemana tutkielmassa on muuton helppouden kokemus. Ruotsiin lähdettiin usein aluksi vain 'käymään', vaikka joidenkin kohdalla muuton tilapäisyys muuttui pysyvämmäksi. Muuttoliikkeen laajennettua käsittämään suurempaa osaa romaniyhteisöstä muuttopäätöksen lisääntyi perusteluna muiden romanien Ruotsiin lähteminen. Muuton motiivina haastatteluissa esitetty muiden mukana muuttamien ja muuton spontaanisuuden korostaminen liitetään tutkielmassa niin sanotun muuttamisen kulttuurin syntyyn, joka jatkaa samaa muuton helppouden kokemusta haastateltavien kertomuksissa.

Tämä työ käsittelee uskontoa nykypäivän Taiwanissa. Se pureutuu erityisesti kansanuskonnon tutkimukseen ja erinäisiin teorioihin, joita on hyödynnetty tutkittaessa kansanuskontoa Taiwanissa ja Manner-Kiinassa. Aikaisempia tutkimuksia ja teorioita peilaillaan antropologisen Taipeissa tehdyn kenttätutkimuksen pohjalta. Tutkimuskohteena oli Taipeissa oleva temppeli ja siellä palvottava HLBTQ-ihmisille tarkoitettu jänisjumala. Tutkimus on ainutlaatuinen, sillä kukaan muu ei ole vielä tutkinut jänisjumalaa ympäröivää uskonnollisuutta yhtä paljoa. Tutkimus toteutettiin vuosina 2018-2019, jolloin tutkija asui Taipeissa. Kentällä hyödynnettiin tyypillisiä antropologisia tutkimusmetodeja, kuten osallistuvaa havainnointia ja haastatteluja. Teemahaastatteluita tehtiin yhteensä 11 kappaletta. Työssä kentältä kerättyä aineistoa hyödynnetään monipuolisesti nostattamaan kysymyksiä uskonnosta Taipeissa ja tarkastelemaan jänisjumalaa ympäröivää uskonnollisuutta. Työ porautuu laajemmista uskontoteoreettisista kysymyksistä ihmisten henkilökohtaisiin kokemuksiin uskonnosta. Työssä keskitytään kahteen eri aihepiiriin: ensimmäiseksi tarkastellaan uskonnollisuutta ja uskontoa Taiwanissa yleensä. Historia ja temppelin uskonnollinen tausta kertovat paljon, lokerointi tiettyihin uskointoihin ei ole tarpeeksi hyvä lähestymistapa. Työssä ehdotetaankin, että uskonnollisuus on parhaiten ymmärrettävissä keskityttäessä erilaisiin uskonnon harjoittamisen tapoihin, joita tarkastelemalla on helpompi ymmärtää Taiwanin uskonnollinen monimuotoisuus. Toiseksi pohditaan sitä, kuinka ihmiset hakevat apua jumalilta taiwanilaisessa kansanuskossa. Avun pyytämiseen liittyy keskeisesti uskonnon aineelliset puolet, joiden hyödyntäminen on erittäin yleistä Taiwanissa. Tämän pohjalta argumentoidaan, että kaupungistuvassa nykypäiväsessä Taipeissa uskonnossa korostetaan ihmisten ja jumalten välisiä suhteita, jotka luovat pohjan uskonnollisille kokemuksille ja ylläpitävät uskonnollista järjestelmää. Lisäksi työssä ehdotetaan, että vaikka jänisjumala on poikkeuksellinen jumala Taiwanissa ja koko maailmassa, on siihen liittyvä uskonnollisuus pitkälti tyypillistä kansanuskoa, jota on tutkittu jo pitkään antropologisesti.