Browsing by Title

Turkki on viimeisten vuosikymmenten aikana liikkunut demokratiasta kohti yhä autoritäärisempää järjestelmää. Vuodesta 2014 vallassa olleen presidentti Recep Tayyip Erdoğanin hallinto on pyrkinyt heikentämään demokraattisia instituutioita ja hiljentämään poliittisia vastustajia. Erdoğan käyttää islaminuskoa vahvasti osana politiikkaansa ja poliittista retoriikkaansa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten Erdoğan käyttää islamilaista populistista retoriikkaa. Tutkimuskysymyksenä on, miten Erdoğan käyttää islamilaista populistista retoriikkaa puheissaan. Tutkielman aineistona on kahdeksan Erdoğanin virallista uudenvuodenpuhetta vuosilta 2016–2023. Aineisto on saatavilla englanniksi käännettynä Turkin presidentin virallisilta verkkosivuilta. Tutkimusmenetelmänä toimii retoriikan analyysi, ja tarkempana analyysimallina käytetään Tuula Sakaranahon retoriikan analyysimallia. Islamilainen populistinen retoriikka esiintyy aineistossa laajasti. Tutkimuksessa aineistosta erottuu kolme Erdoğanin käyttämää islamilaiseen populismiin perustuvaa retorista keinoa: jumalan auktoriteettia korostava retoriikka, kansan johtajuuden retoriikka sekä uhan retoriikka. Jumalan auktoriteetin korostaminen esiintyy tekstissä viittauksina jumalaan ja jumalan tahtoon, jotka ilmenevät erityisesti pyyntöinä sekä kiittämisenä. Kansan johtajuuden retoriikka ilmenee tavassa, jolla Erdoğan korostaa itsensä ja hallintonsa paremmuutta sekä määrittelee kaikki vastustajansa Turkin vihollisiksi. Uhan retoriikka näyttäytyy erityisesti länsimaavastaisena retoriikkana sekä viittaamisena Turkin itsenäisyyttä uhkaaviin tahoihin. Erdoğanin käyttämä islamilainen populismi tuo uskonnon mukaan poliittiseen diskurssiin. Retoriikan käytön perimmäisenä tavoitteena on vahvistaa Erdoğanin omaa valta-asemaa ja luoda epäluuloa poliittisia vastustajia kohtaan. Antipluralismi on vahvasti osa Erdoğanin retoriikkaa. Tämän lisäksi retoriikka toimii keinona korostaa islamilaisia arvoja ja liittää ne osaksi turkkilaista identiteettiä. Tutkimuksen tulokset kuvaavat Turkin politiikan muutosta sekä Turkin demokratian heikkenevää tilaa.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Kenttätyöni tavoitteena Kuuban pääkaupungissa Havannassa oli tutkia saaren suosituinta uskontoa santeríaa. Kysellessäni ja keskustellessani ihmisten kanssa uskonnosta, keskustelut päätyivät kuitenkin lähes poikkeuksetta käsittelemään rahaa. Varsinkin uskontoon vihkiytymättömät toivat usein julki avoimen paheksuntansa ja käsityksensä kaupallistuneesta santeríasta. Uskonnonharjoittajat toisaalta puolustivat lojaalisti uskontoaan, mutta myönsivät uskonnollisten rituaalien hintojen nousseen, yleisen hintatason nousun myötä. Lisäksi monia heistä huoletti perinteisinä pidettyjen arvojen, sääntöjen ja yleisen moraalin rapistuminen. Tästä uskonnon ja rahan yhteen liittävästä, mutta toisaalta vastakkain asettelevasta diskurssista tuli lähtökohta tutkielmalleni. Santería on vuosisatoja kestäneen kulttuurisen ja historiallisen prosessin tuloksena syntynyt synkretistinen kreoliuskonto, jossa afrikkalaiset ja eurooppalaiset uskomukset yhdistyvät omaksi uudenlaiseksi uskonnolliseksi kokonaisuudekseen. Kuubaan santerían juuret tulivat afrikkalaisten yoruba-orjien mukana 1700-luvulta alkaen. Santerían kosmologia perustuu käsitykselle yhdestä ylimmästä jumaluudesta ja tämän alaisuudessa vaikuttavista jumalista, orishoista sekä idealle, että nämä orishat ovat ihmisten spirituaalisia vanhempia sekä suojelijoita. Santerían harjoittamisen peruspilareita ovat initiaatio-, konsultaatio- sekä uhraamisseremoniat, joiden kautta paitsi ylläpidetään historiallista jatkumoa edeltäviin sukupolviin ja luodaan siteitä uskonnollisen perheen kesken, niin myös kommunikoidaan jumalten kanssa. Näihin rituaaleihin liittyvien kustannusten ja maksujen kautta santería myös yhdistyy talouden ja kaupankäynnin maailmaan: seremonioihin tarvittavat, osin hyvinkin hintavat, materiaalit täytyy ostaa ja lisäksi rituaalien suorittajille kuuluu maksaa palkkio. Kalliit uskonnolliset rituaalit ja surkea taloustilanne onkin juuri se mahdoton kombinaatio, johon santeríaan liittyvät jännitteet Kuuban kontekstissa kiteytyvät. Vallankumouksenjälkeistä sosialistista Kuubaa pyöritti neuvostoavuin tuettu jakelu- ja säännöstelytalous, joka piti huolen kansalaisten perustarpeista; rahalle ei ollut tarvetta – tämä oli myös sosialismin ideologinen tavoite. Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 jäi Kuuba yhtäkkiä taloudellisesti täysin tyhjän päälle – ja jakelutalouteen opetetut ja siitä riippuvaiset kansalaiset oman onnensa nojaan. Tämän talouskriisin jäljiltä mustanpörssin kauppa alkoi kukoistaa ja yhtäkkiä rahalle olikin suurempi tarve kuin koskaan, mutta sitä oli käytössä vain harvoilla ja etuoikeutetuilla: niillä ketkä työskentelivät turismin piirissä tai niillä, joille sukulaiset lähettivät rahaa ulkomailta. Valtion oli talouden elvytysyrityksissään toimittava sosialistisen ideologiansa vastaisesti hakeutuessaan takaisin globaalien talousmarkkinoiden piiriin ja panostaessaan mm. ulkomaisiin sijoittajiin ja turismiin sekä sallimalla yksityisyrittäjyyden. Tällainen talouspolitiikka yhdistettynä kahden valuutan järjestelmään sai aikaan sen, että kuubalainen yhteiskunta alkoi paitsi rahallistua niin myös eriarvoistua nopeassa tahdissa: vallankumouksen päämäärä oli nimenomaisesti ollut sosiaalisesti oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, mutta talouskriisin ja rahan laajamittaisen käyttöönoton jäljiltä oltiin tilanteessa, jossa Kuubassa oli kaksi luokkaa: ne, joilla on dollareita ja ne, joilla dollareita ei ole. Vakuutellessaan virallisessa retoriikassaan sosialismia, mutta toimiessaan käytännössä kapitalistisia rakenteita tukien, valtio näytti mallia kaksinaismoralismille, josta sittemmin tuli myös kansalaisten puutteen motivoimaa toimintaa määrittävä tekijä: yhteisesti jaetusta puutteen kokemuksesta tuli moraalittoman ja jopa rikollisten toimeentulokeinojen sosiaalisesti hyväksytty oikeutus. Ristiriitaiset lojaliteetit ovat olennainen osa myös santerían muotoutumisen historiaa, mutta siinä missä menneisyydessä tasapainoiltiin siirtomaaisäntien ja sosialistisen ateistisen valtion vaateiden kanssa, nykyisin nuo arvovalinnat tapahtuvat pyhän ja rahan välillä: taloudelliset haasteet koettelevat myös uskonnonharjoittajia, mutta toisaalta jumalat olettavat palvontaa ja kunnioitusta maallisista rahahuolista riippumatta. Ristiriitaisia käsityksiä santeríasta on osaltaan ollut synnyttämässä myös Kuuban valtion nykyinen strategia käyttää afrokuubalaisia uskontoja kaupallisiin tarkoituksiin erityisesti turismin kontekstissa. 1990-luvun talouskriisistä seurasi Kuubassa paitsi suuria taloudellisia niin myös kulttuurisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Siitä puhutaan myös moraalin ja arvojen kriisinä, sillä toisaalta yhteisesti jaetusta puutteen kokemuksesta toisaalta rahasta on tullut kaikkea ihmisten toimintaa, myös heidän moraaliaan, määrittävä tekijä. Puutteen, moraalin ja rahan tavoittelun näkökulmasta santerían kaltainen uskonto, jonka perustoimintoihin ja -rakenteisiin raha olennaisesti liittyy, näyttäytyy siis tämän päivän Kuubassa erityisen problemaattisena.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee nuorisotyöttömyyttä ja nuorisotakuuta julkisessa keskustelussa. Tutkielman aineisto koostuu Helsingin Sanomien kirjoituksista, jotka käsittelevät nuorisotyöttömyyttä ja nuorisotakuuta. Aineisto koostuu pääkirjoituksista, mielipidekirjoituksista ja uutisteksteistä. Ne ovat julkaistu ajalla 1.1.2013 - 31.12.2014. Aineiston koko oli yhteensä 133 kirjoitusta niiden jakautuessa 9 pääkirjotukseen, 45 mielipidekirjoitukseen ja 79 uutistekstiin. Aineiston ajankohdaksi valikoitui kyseiset vuodet, sillä Jyrki Kataisen hallituksen (2011-2014) yhdeksi kärkihankkeeksi nimettiin nuorisotakuu, joka astui voimaan vuoden 2013 alussa. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten nuorisotyöttömyys rakentui sanomalehtikirjoittelussa. Tutkielmassa kuvataan millainen kuva nuorisotyöttömyydestä ilmiönä ja työttömistä nuorista syntyy sanomalehtien sivuilla. Ensimmäinen tutkimuskysymys on, miten nuorisotyöttömyys rakentuu sanomalehtikirjoittelussa ja millainen kuva työttömistä nuorista annetaan sanomalehden sivuilla. Toinen kysymys liittyy nuorisotakuuseen ja siihen, miten se representoidaan nuorisotyöttömyyden ratkaisukeinona julkisessa keskustelussa. Aineistoa tulkitaan käyttämällä apuna Teun A. van Dijkin diskurssianalyysiä. Työssä tarkastellaan ensiksi aineiston semanttisia rakenteita eli teemoja, joista muodostetaan diskursseja. Aineistosta muodostui viisi diskurssia, jotka kuvaavat työttömiä nuoria, nuorisotyöttömyyttä ilmiönä sekä nuorisotakuun mahdollisuuksia ratkaista nuorten työttömyyttä. Diskurssit nimettiin seuraavasti: olosuhteiden uhrit, tulevaisuuden toivottomat, aktivoitavat nuoret, koulutususko ja katteettomat lupaukset. Tutkielmassa ilmeni, ettei työttömien nuorten oma ääni kuulunut heidän tilannettaan kuvailtaessa. Viranomaisten ja asiantuntijoiden ääni oli korostunutta. Nuoret työttömät määriteltiin myös hyvin usein suoraan syrjäytyneiksi. Aineistosta nousi esille pettymys nuorisotakuuseen - sen vaikutukset nuorten työttömien tilanteeseen jäivät vajaiksi heikon talouskasvun vuoksi.

Tutkimuskohteeksi valittiin metsäteollisuusyhtiö UPM:n suorittamat hakkuut Ärjänsaaressa tammi- ja helmikuussa 2016. Hakkuista nousi kiivas keskustelu sosiaalisessa mediassa, varsinkin Twitterissä, sillä hakkuukohteeksi oli valittu luonnonsuojelualue. Yritysten vastuu on noussut tärkeäksi ilmiöksi nyky-yhteiskunnassa. Yritysten politisoituneen roolin myötä yritysten on mahdollista ja niiden myös odotetaan ottavan poliittista vastuuta. Tavoitteena oli tarkastella, miten aktivistit voivat vaikuttaa yritysten toimintaan sosiaalisen median avulla. Vaikka perinteiset menetelmät, kuten vetoomukset ja mielenosoitukset, ovat vielä laajasti käytössä on kollektiivinen toiminta sosiaalisessa mediassa kasvanut varteenotettavaksi ja tehokkaaksi vaikuttamismenetelmäksi. Yksi kollektiivisen toiminnan muoto sosiaalisessa mediassa on hashtag-aktivismi, jonka avulla sosiaalisesta tai poliittisesta ongelmasta voidaan herättää maailmanlaajuista huomiota jopa minuuteissa. Aineisto muodostui Twitterissä käydystä keskustelusta #ärjänhakkuut-aihetunnisteen ympärillä. Tavoitteena oli tarkastella miten #ärjänhakkuut Twitter-keskusteluun osallistujat kehystivät UPM:n suorittamia hakkuita Ärjänsaaressa. Tutkielmassa pyrittiin selvittämään, miten kehyksissä määritellään ongelma ja minkälaisia ratkaisuja siihen tarjotaan. Tutkimus toteutettiin kehysanalyysillä, jossa hyödynnettiin Robert Entmanin kehittämää kehysmallia. Tutkielman haasteisiin kuului kehysanalyysin käyttö sosiaalisen median aineistoon, sillä kehysanalyysiä käytetään tavallisesti perinteisten mediatekstien analysointiin. Julkaisut ovat lyhyitä ja käyttäjäryhmiä on useita, mikä tekee sosiaalisesta mediasta huomattavasti kompleksisemman perinteiseen mediaan verrattuna. Haasteellista oli myös se, että kehysanalyysi on tulkinnanvarainen menetelmä. Kehykset muotoutuvat osittain tutkijan ja lukijan omien näkemysten mukaan. Aineistossa tunnistettiin neljä kehystä #ärjänhakkuut-aihetunnisteen ympärillä: ympäristöuhan, kiistan, syytöksen ja yhdessä kehykset. Kehyksissä korostettiin UPM:n ja aktivistien välistä vastakkainasettelua ja eriäviä mielipiteitä. Kehyksissä nousi esille aktivistien ja UPM:n erilaiset arvot ja toimintatavat. Aktivistit syyttivät yhtiötä vastuuttomasta toiminnasta, kun taas UPM:n mukaan aktivistit puuttuivat hakkuisiin liian myöhään. Yhdessä-kehyksessä hakkuita kuitenkin kehystettiin mahdollisuutena kehittää yhteistyötä osapuolten välille. Tutkimus Ärjän hakkuista osoitti, että aktivistien on mahdollista vaikuttaa yritysten toimintaan sosiaalisen median avulla ja varsinkin hashtag-aktivismi mahdollistaa nopean mobilisoinnin. Tulokset kertovat myös siitä, että yritysten sidosryhmät odottavat yritysten toimivan vastuullisesti ja kuuntelevan aktivistien mielipiteitä.

Informaatioteknologian kehitys on tuonut joustavuutta työelämään mahdollistamalla työn tekemisen perinteisen työpaikan ulkopuolella. Koronaviruspandemia lisäsi etätyöskentelyä entisestään, kun viruksen leviämistä pyrittiin rajoittamaan laajoilla etätyösuosituksilla. Vuorovaikutuksen siirtyminen työpaikalta sähköisille alustoille on asettanut haasteen työntekijöiden vuorovaikutuksen ja yhteisöllisyyden tarpeille. Tilanne voi olla erityisen vaikea uusille työntekijöille, jotka vasta opettelevat työtehtäviään ja tutustuvat työorganisaation toimintatapoihin. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millaisia kokemuksia uransa alkuvaiheessa olevilla henkilöillä, jotka ovat aloittaneet uudessa työsuhteessa ja työskennelleet pääasiassa tai täysin etänä, on etätyöstä koronapandemian ajalta. Tutkielman teoreettis-metodologisena lähtökohtana toimi tulkitseva fenomenologinen analyysi, jonka kontekstissa koronapandemian aikainen etätyöskentely ymmärretään yksilölle merkityksellisenä ja ainutlaatuisena kokemuksena. Tutkielman aineisto kerättiin kesällä 2021 ja se rakentui kuuden 24–26-vuotiaan suomalaisen nuoren aikuisen haastatteluista. Kaikki haastateltavat olivat aloittaneet koronapandemian aikana työsuhteen uudessa työorganisaatiossa ja tehneet ainoastaan tai pääasiassa etätyötä. Tulosten perusteella haastateltavien etätyökokemukset voitiin luokitella toisiinsa suhteessa kolmeen luokkaan: myönteisiin, kielteisiin ja ristiriitaisiin. Myönteisimpiä kokemuksia määrittivät mm. positiivinen suhtautuminen työorganisaatioon, kokemus osallisuudesta uudessa työyhteisössä ja sen sisäisessä vuorovaikutuksessa sekä laadukas perehdytys. Kielteisimpiä etätyökokemuksia määrittivät mm. etäinen tai olematon suhde työorganisaatioon sekä perehdytyksen ja tuen puute. Ristiriitaisia etätyökokemuksia määrittivät kokemukset siitä, että uusi työorganisaatio ja -yhteisö ovat tarjonneet riittävästi tukea, mutta organisaatio tuntui silti etäiseltä ja kokemus yhteisön osallisuudesta jäi puutteelliseksi. Tuloksista ilmeni, että vuorovaikutus koettiin etätyössä korostuneen työtehtäväkeskeiseksi, jolloin vapaa-ajan aiheita käsittelevä vapaamuotoinen keskustelu jäi vähäiseksi. Vapaamuotoinen vuorovaikutus koettiin merkitykselliseksi mm. työyhteisöön tutustumisen, työn sujuvuuden ja henkilökohtaisen oppimisen kannalta. Vapaamuotoisen vuorovaikutuksen ja kasvokkaisten tapaamisten puute sekä rajalliset mahdollisuudet vierailla työorganisaation tiloissa olivat yhteydessä kokemuksiin organisaation etäisyydestä ja työyhteisön osallisuuden haasteista. Tulosten mukaan jo yksittäiset kasvokkaiset tapaamiset ja toimistolla tehdyt työpäivät sekä vapaamuotoisen vuorovaikutukseen panostaminen voivat parantaa kokemusta etätyöskentelystä. Tutkielma onnistui valottamaan etätyöskentelyn ja teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen haasteita ja suosittelemaan niitä ehkäiseviä toimintatapoja työorganisaatioille.

Töissä vietetään perinteisesti noin kolmasosa arkipäivästä, ja siksi työ on tärkeä osa hyvää ja merkityksellisenä koettua elämää. Työnantajalle tyytyväiset työntekijät ovat kilpailuetu: työpoissaolojen väheneminen parantaa kustannustehokkuutta ja uusia osaajia saadaan houkuteltua helpommin töihin. Yritysten tehtävänä on kuitenkin toteuttaa ennen kaikkea yhteistä strategiaa ja jalkauttaa strategia yrityksen jokaiselle tasolle. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten hyvin erään palvelualan yrityksen työntekijät tuntevat työpaikkansa strategian ja arvot ja miten siitä on heille viestitty. Tarkoituksena on myös selvittää, miten strategia näkyy työntekijöiden jokapäiväisessä työssä. Erityisesti tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia, onko strategialla ja arvoilla yhteyttä henkilöstön työtyytyväisyyteen. Tutkimuksen teoriapohjana ovat strategian tutkimus sekä työtyytyväisyyden tutkimus. Tutkimus toteutettiin kvantitatiivisena kyselytutkimuksena, joka koostui monivalintakysymyksistä sekä muutamasta avokysymyksestä. Verkkokyselylomake lähetettiin kohdeorganisaation valitsemalla sähköpostijakelulla, ja kyselyyn vastasi 122 työntekijää. Tutkimuksen tulokset esitellään ja anlaysoidaan frekvenssijakaumien, korrelaatioanalyysin ja teemoittelun avulla. Kohdeorganisaation työntekijät tuntevat tutkimuksen perusteella työpaikkansa strategian erittäin hyvin ja myös työtyytyväisyyden aste on erittäin korkea. Kyselystä selviää, että työntekijöitä ei ole kuitenkaan sitoutettu strategian laadintaan. Hyvin harva oli ollut mukana laatimassa strategiaa mutta hyvin moni ilmaisi halunsa olla mukana laadintaprosessissa. Yli puolet kyselyyn vastanneista kertoi muuttaneensa omia työtapojaan, jotta voisi toteuttaa paremmin yrityksen strategiaa. Strategiaviestinnässä on tutkimuksen perusteella parantamisen varaa. Tutkielma osoittaa, että strategian ja arvojen sekä työtyytyväisyyden välillä on selkeä yhteys. Strategian ja arvojen sekä työtyytyväisyyden välillä on melko korkea korrelaatio ja strategia- ja työtyytyväisyysmuuttujien korrelaatioanalyysin tulokset ovat tilastollisesti merkitseviä. Koska työtyytyväisyys luo kilpailuetua markkinoilla, on työnantajan kannattavaa panostaa selkeään strategiaan ja sen jalkauttamiseen sekä arvoihin, jotka henkilöstö voi allekirjoittaa. Kyselyssä esitetyt avokysymykset tukevat saatuja tuloksia. Tutkimuksesta nousi selkeästi esille arvojen merkitys työn mielekkyyteen. Työntekijät ovat pohtineet omien ja yrityksen arvojen kohtaamista ja pitävät sitä merkityksellisenä. Jos yrityksen arvot ja teot ovat ristiriidassa, työntekijöiden luottamus kärsii ja sen myötä yrityksen imago ulospäin kärsii. Tutkimuksen perusteella yrityksen kannattaa panostaa yksilökohtaiseen keskusteluun siitä, mitä strategia tarkoittaa kullekin työntekijälle tai yksikölle. Työntekijöiden osallistaminen strategiaan on voimavara, sillä se helpottaa strategian toteuttamista, luo hyvää yrityskuvaa ja lisää työtyytyväisyyttä.

Tutkielma tarkastelee väkijoukkojen toimintaa vuoden 2002 hindu-muslimi -väkivaltaisuuksissa Gujaratin osavaltiossa Intiassa. Tutkimuskohde on rajattu muslimeja vastaan hyökkäävien hinduväkijoukkojen toimintaan. Aineisto koostuu väkivaltaisuuksia dokumentoineiden tutkimusryhmien raporteista. Tavoitteena on tarkastella väkivaltaisuuksissa esiintyviä toiminnan muotoja ja selvittää, mitkä asiat tekevät väkivaltaan osallistumisesta mielekästä toimintaa osanottajille ja minkälaiset kulttuuriset ajattelutavat saavat väkijoukon toimimaan juuri tietyillä tavoilla. Tutkielman näkökulma pohjautuu kahteen väkivaltaisuuksissa havaittavaan piirteeseen: toisaalta väkivaltaisuudet ovat raju poikkeama siitä, miten ihmiset arkielämässä ajattelevat ja toimivat, toisaalta tästä kulttuurisesta poikkeustilasta on löydettävissä ajattelun ja toiminnan tapoja ja malleja, joihin väkijoukon toiminta perustuu. Näin tutkielma yhdistää eri joukkotoiminnan tutkimuksen suuntauksia: poikkeustilaa käsitellään antropologisen liminaalisuus-keskustelun pohjalta, mutta samanaikaisesti väkijoukot ymmärretään myös rajatulla tavalla rationaalisesti toimiviksi ryhmiksi. Väkijoukon rationaliteetti rajautuu niihin kulttuurisiin ajattelun ja toiminnan malleihin, jotka juuri väkivaltaisen tilanteen erikoisluonne on nostanut keskeisiksi. Väkijoukkoihin vaikuttavat ajatukset ovat aineistosta selvästi nähtävissä, sillä väkivaltainen toiminta on luonteeltaan julkista ja kommunikoivaa. Väkivaltaista toimintaa motivoivien ja legitimoivien huhujen, ennakkokäsitysten ja ajattelutapojen joukko osoittautuu aineiston perusteella laajaksi. Eritasoisia tai keskenään ristiriitaisiakaan väkivaltaisen toiminnan motiiveja ei kuitenkaan pidä nähdä toisiaan poissulkevina. Suuret ihmismäärät kokevat väkivaltaisuuksiin osallistumisen mielekkäänä toimintana, koska tilanne antaa mahdollisuuden monenlaisiin ajatuskulkuihin ja päämääriin. Aineistossa on kuitenkin nähtävissä myös selkeitä yhteisiä piirteitä, jotka vaikuttivat väkijoukkojen toimintaan samalla tavalla eri puolilla Gujaratia. Tietyt keskeiset kulttuuriset ajattelun ja toiminnan mallit saavat toimintaa määrittävän merkityksen väkivaltaisuuksien aikana. Väkijoukon toiminnassa näyttää olevan kolme keskeistä tavoitetta: häpäiseminen, valloittaminen ja tuhoaminen. Väkivallassa esiintyvien ilmiöiden ja ajattelutapojen havaitseminen auttaa ymmärtämään paitsi Gujaratin väkivaltaisuuksien väkijoukkoja, myös väkivaltaisuuksien sisäistä dynamiikkaa ja väkivaltaisuuksista toiseen toistuvia tunnusomaisia piirteitä ja toimintatapoja.

Viime vuosina urheilijoiden hyvinvointi on noussut yleisempään keskusteluun Suomessa. Etenkin aktiiviuran lopettaneiden urheilijoiden arvostus sekä siirtymä pois aktiiviuralta on puhututtanut. Tämän tutkielman tavoitteena oli tarkastella sitä, millaisena joukkueurheilun lopettamisprosessi näyttäytyy ja miten entisen joukkueurheilijan identiteetti tarinoissa rakentuu. Aineisto koostui kirjoitetuista tarinoista koskien joukkuelajin lopettamisprosessia SM-tasolla. Aineisto kerättiin anonyymin nettipohjaisen vastauslomakkeen kautta aikavälillä 29.3.2021- 6.4.2021. Tarinoita kertyi entisiltä urheilijoilta seitsemästä eri joukkuelajista yhteensä 21. Teoreettinen lähestymistapa pohjautui sosiaalinen konstruktionismiin, jonka keskiössä on näkemys todellisuuden rakentumisesta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tarkemmin, teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimi narratiivinen diskursiivinen lähestymistapa, jonka avulla joukkueurheilun lopettamisprosesseja tarkasteltiin laadullisesti. Tulosten perusteella, joukkueurheilun lopettaminen näyttäytyi monivaiheisena prosessina, jossa rakentui erilaisia teemoja ja tapahtumia. Lopettamisprosessin kolme tarinoissa toistuvaa vaihetta ryhmiteltiin päätöstä edeltäväksi tilanteeksi, päätöstilanteeksi ja nykytilanteeksi. Näihin eri vaiheisiin luokiteltiin edelleen erilaisia teemoja, joiden kautta tarinoissa oli kuvattu kyseistä vaihetta. Se mistä syystä lopettamispäätökseen oli tarinoissa päädytty, vaihteli. Päätös oli saattanut olla oma, valmentajan tai vanhempien painostuksesta johtuva tai tilannetekijöiden syytä. Lisäksi nykytilanteen vaiheessa tulkittiin sitä, millaista elämä oli joukkueurheilun lopettamisen jälkeen yksilöllä ollut. Tilannetta nykyään kuvattiin kultaisten muistojen, hyvien elämän oppien, lajin pariin kaipuun sekä haastava sopeutumisen kautta. Tulkintarepertuaarin käsitteen avulla joukkueurheilun lopettamisesta ja identiteetin rakentumisesta kerrottiin erilaisilla painotuksilla. Tulkintarepertuaareja eli puhetapoja valikoitui tarinoista kolme ja niillä kuvattiin lopettamisprosessia suhteessa yhteisöllisyyteen, kilpaurheiluun sekä elämänvaiheisiin yleisesti. Lisäksi identiteettinarratiiveilla avattiin identiteetin rakentumisen kokonaiskuvaa läpi lopettamistarinoiden. Näitä erilaisia identiteettinarratiiveja esiteltiin vastauksista yhteensä neljä ja ne rakentuivat suhteessa identiteetin hukassa olemiseen, identiteetin vaihtumiseen tai palautumiseen sekä identiteetin vaivattomaan sulautumiseen. Identiteetin muutos rakentui sekä suhteessa kilpaurheilusta että joukkueesta luopumiseen. Tulokset osoittivat, että joukkueurheilun lopettamisprosessi ja identiteetin muutos voivat näyttäytyä niitä läpikäyneille urheilijoille hyvin vaihtelevasti ja ne voivat rakentua myös erittäin haastaviksi kokemuksiksi. Tulokset onnistuivat avaamaan, sitä millaisia vaiheita joukkueurheilun lopettamisprosessiin kuuluu ja minkälaisena prosessi sekä siinä esiintyvä identiteetin muutos narratiivisen analyysin perusteella näyttäytyy. Työ osoitti lisäksi sen, minkälaiseksi lopettamisprosessissa kuvatut haasteet rakentuivat. Näiden tulosten perusteella on mahdollista pystyä paremmin ymmärtämään urheilu-uraa lopettavan joukkueurheilijan kohtaamia haasteita, tukemaan urheilijan hyvinvointia urasiirtymässä sekä ennaltaehkäisemään lopettamisesta urheilijalle koituvia negatiivisia vaikutuksia.

Tutkielma tarkastelee median demokratiaa edistävien tehtävien onnistumista suomalaissa lehdissä käydyn kehitysapu- ja kehitysyhteistyökes­kustelun kautta. Tutkielma pyrkii kartoittamaan, rakentuuko julkisuudessa kattavaa, eri vaihtoehtoja ja suuntalinjoja käsittelevää, keskustelua, eli puhutaanko sekä kehitysavun puolesta, sen lopettamisesta että muutosehdotuksista. Pääsevätkö kaikki näkökannat tasapuolisesti ääneen? Li­säksi kysytään, millainen median ja (kehitys)politiikan suhde on. Rakentuuko tekstien yhteyteen poliittisia intressejä ja ideologioita, jolloin suhde voisi näyttäytyä ideologioiden kamppailuna vai näyttäytyisikö se menettelytapoihin liittyvinä valintoina tai valtapelinä. Kysymykset pohjautuvat teoriaan demokratian ja viestinnän suhteesta. Demokraattinen päätöksenteko ja sitä edeltävät keskustelut ratkaisuvaihtoehdoista edellyttävät tätä palvelevaa viestintäjärjestelmää. Median olisi levitettävä tehokkaasti tietoa päätettävästä asiasta sekä turvata avoin ja kriittinen keskustelu päätösvaihtoehdoista. Lisäksi teoria sivuaa medioitumisen käsitteen pohjalta tehtyä tutkimusta politiikan ja median suhteesta. Aineistona on Helsingin Sanomien, Hufvudstadbladetin ja suomalaisten puoluelehtien (Kansan Uutiset, KD, Nykypäivä, Perussuomalainen, Uutispäivä Demari, Vihreä Lanka) uutisia, muita artikkeleja, kolumneja sekä pääkirjoituksia vuosilta 2010–2011. Kaikkiaan tekstejä on 111. Menetelminä ovat kvantitatiivinen teemoittelu ja kehysanalyysi. Teemoittelu pyrkii hahmottamaan, millaisia toimijoita teksteissä on ja miten he pääsevät ääneen. Lisäksi teemoittelu kartoittaa, millaisia mielipiteitä teksteissä on kehitysavusta. Kehysanalyysi pyrkii paljastamaan, millä ta­voin lehdet kehystävät keskustelua. Kehysanalyysilla etsimään erityisesti poliittisia argumentteja ja ideologioita, joilla mielipiteet perustellaan. Kvantitatiivisen teemoittelun tuloksena teksteistä nousee esille kuusi toimijakategoriaa (kehitysavun ammattilaiset, päättäjät/poliitikot, asiantun­tijat, kotimaan kansalaiset, ulkomaan kansalaiset ja muut). Kategoriatyhmien välinen hierarkia jakautuu varsin tasaisesti neljän suurimman ryh­män osalta, kun tutkitaan prosentuaalista osuutta lähteistä, esiintyvyyttä sekä prosentuaalista osuutta sitaateista. Vain kotimaan kansalaiset ja muut-ryhmä jäävät selkeästi pienempään asemaan. Päättäjien kategoriaa lainataan kuitenkin hienoisesti muita enemmän. Kehitysapua koskevien mielipiteiden kartoitus tuo tulokseksi, että eri vaihtoehdoista kerrotaan, mutta kehitysapuun muutosta vaativa näkökanta on hallitsevin. Kehys­analyysi puolestaan paljastaa neljä hallitsevaa argumenttikehystä. Solidaarisuuskehys on hallitsevin. Siinä huomio kohdentuu kehitysmaiden hä­tään ja Suomen velvollisuuteen antaa apua. Lisäksi avun antamista puolletaan sillä, että sen laiminlyöminen vahingoittaisi Suomen kansainvälis­tä mainetta. Nationalismikehys liittyy perussuomalaisten poliittisiin linjauksiin, sillä se vaatii leikkauksia kehitysapumäärärahoihin ja avun ny­kymuotojen muuttamista. Keskeisimpänä intressinä on Suomen ja suomalaisten auttaminen kehitysapua leikkaamalla. Paternalismikehys kritisoi nykymuotoista kehitysapua ja vaatii siihen leikkauksia tai jopa sen lopettamista. Muutoksia perustellaan kehitysmaiden edulla. Avun väitetään vahingoittavan kehitysmaita, sillä sen katsotaan aiheuttavan korruptiota ja apuriippuvuutta. Tehokkuuskehyksessä tärkeintä on saada kehitysapu tehokkaammaksi. Argumenttia pohjustetaan onnistuneilla kehitysapuhankkeilla, joilla myös avun olemassaoloa ja puolustamista perustellaan. Apu saataisiin tehokkaammaksi, jos Suomi pitäisi kiinni tavoitteestaan nostaa kehitysapumäärärahat 0,7 prosenttiin bktl:stä. Vaikka kaksi argumenttikehyksistä suhtautuu kehitysapuun kriittisesti ja vaikka argumenttien intressit ja ideologiat saattavat erota toisistaan ja vaikka näin julkisuudessa rakennetaan melko monipuolista keskustelua, laajemmassa kuvassa kehystystavoilla luodaan eräänlaista myönteistä konsensusta kehitysavulle. Määrällisesti toimijoiden esiintyvyys näyttää edistävän demokratiaa, kun eri toimijakategoriat pääsevät varsin tasa­puolisesti esille, mutta syvällisempi tarkastelu osoittaa, että kehitysapuun kriittisesti suhtautuvat tahot rajataan vain tiettyihin toimijaryhmiin. Melko monipuolinen keskustelu on siis varsin näennäistä, koska sitä hallitsee kehitysapumyönteinen konsensus. Tämän vuoksi median ja poli­tiikan suhde näyttäytyy lähinnä menettelytapoihin liittyvinä valintoina. Suuria ideologioiden välisiä kamppailuja ei esiinny. Keskiössä ovatkin kehitysavun tekemisen keinot. Arvopohja on kaikissa muissa kehyksissä paitsi nationalismikehyksessä sama: kehitysmaita on autettava. Kon­sensusajattelusta voidaan vetää johtopäätös, että journalismin demokratiaa edistävät tehtävät eivät täysin toteudu. Päätettävänä olevaa asiaa koskevan tiedon levitys kohdistuu pääasiassa kehitysapuun myönteisesti suhtautuviin kantoihin. Täten avoin ja kriittinen keskustelu kallistuu tietyn näkökulman hallitsemaksi. Keskustelun typistyminen heijastelee Tiina Kontisen ja Juhani Koposen esittämää väitettä, jonka mukaan kehitysapukeskustelua käydään kahdessa todellisuudessa. Ensimmäinen liikkuu yleisten julistusten tasolla ja hyödyntää moraalisia perusteluita. Toinen on kehitysapujärjestelmän sisällä, jolloin keskustelua käydään käytännön kysymyksistä. Työn teksteissä käyty keskustelu viittaisi näin ollen ensimmäiseen todellisuuteen, jolloin varsinaiset päätöksiin liittyvät asiat jäisivät pienen piirin tiedoiksi. Tällöin vaarassa voisi olla koko julkisen keskustelun idea, jos keskustelu täyttyisi rationaalisten argumenttien sijaan pääasiassa tunteisiin vetoavista moraalisista puheista.

Tutkielman aiheena ovat journalistien ja tutkijoiden ammatilliset rajankäynnit heidän työskennellessään yhteisissä työryhmissä säätiörahoitteisissa Jakautuuko Suomi? -ohjelman hankkeissa. Kun tavallisesti journalistit ja tutkijat ovat vuorovaikutuksessa haastatteluiden tai tiedotteiden kautta, yhteistyöhankkeissa he tekivät yhdessä haastateltavien hankintaa ja tutkimushaastatteluita sekä kävivät kenttätyön aikana runsaasti keskusteluita pureutuessaan yhteiskunnan eriarvoistumisen kysymyksiin. Journalistit eivät tehneet juttuja työryhmänsä tutkijoista vaan tekivät omaa journalistista tutkimustyötään näiden rinnalla. Journalistin työhön liittyvät ammatilliset rajankäynnit ovat ajankohtainen tutkimusaihe, sillä digitalisoituminen, ansaintalogiikan muutokset ja uudet julkaisumuodot ovat koetelleet journalistisen työn rajoja. Tutkijoiden ja journalistien yhteistyössä ilmeneviä professioiden rajankäyntejä tulkittiin Thomas Gierynin kehittämän rajatayön käsitteistön avulla. Rajatyön käsitteiden lisäksi kehitettiin rajoja purkavan työn (anti- boundary work) käsitettä. Journalismi nähdään semiprofessiona, jolla on muun muassa autonomiaan ja eettisiin normeihin perustuva ammatillinen ideologia. Tutkimusaineistona on 10 teemahaastattelua, joissa haastateltavina on neljä journalistia, kuusi tutkijaa ja yksi kokemusasiantuntija kolmesta eri hankkeesta. Tutkijat edustavat yhteiskuntatieteitä tai niiden lähitieteitä. Tavoitteena oli selvittää, millaista journalismiin ja journalistin rooliin liittyvää rajatyöskentelyä osallistujat tekivät erityisesti journalistisiin juttuihin liittyvissä prosesseissa, sekä sitä, missä asioissa rajatyöskentely päätyi vahvistamaan journalistisen työn rajoja, missä asioissa purkamaan tai siirtämään niitä. Haastattelujen sisältö analysoitiin laadullisesti ja teemoiteltiin suhteessa rajatyön käsitteistöön. Haastateltavat toivat esiin journalistin ja tutkijan työn eroina työrytmin eritahtisuuden, eettisten käytäntöjen erot sekä journalistisen autonomian. Yhteisinä piirteinä tuotiin esiin pyrkimys etsiä totuutta ja useat samankaltaiset työvaiheet. Kaikissa kolmessa hankkeessa journalistit ja tutkijat tekivät yhdessä suunnittelua ja kenttätyötä sekä tuottivat yhteistyössä julkaisuja. Työnjaossa oli ryhmien välillä selviä eroja siinä, kuinka paljon perinteisistä ammatillista rooleista irtauduttiin. Luontevimmiksi yhteistyön alueiksi osoittautuivat ideointi, taustakeskustelut sekä julkaiseminen journalistisista ja akateemisista normeista vapailla alustoilla. Journalistit tekivät rajatyötä etenkin pitämällä kiinni oikeudestaan päättää itsenäisesti juttujen sisällöstä ja tekstistä, kun tekeillä oli journalistiseen mediaan tehtävä juttu. Journalismin autonomia osoittautui arvoksi, josta ei tingitty. Samalla se oli este yhteisten tekstien tuottamiselle. Tutkijat puolestaan tekivät laajentavaa rajatyötä hyväksyessään journalistiset jutut yhdeksi tavaksi julkaista tutkimustuloksia. Rajatyötä hallitsevampaa oli rajoja purkava työ. Sitä ilmensi haastattelupuheessa yhteisten tavoitteiden sekä toimijoiden ja toimintatapojen samankaltaisuuden korostaminen sekä yhteistyön kuvaaminen merkittävänä. Toiminnassa rajojen purkaminen näkyi yhteisenä tekemisenä, vastavuoroisena tekemisenä ja runsaana vuorovaikutuksena. Ymmärrystä yhteiskunnasta yhdessä etsineet tutkijat ja toimittajat näkivät pitkäjänteisen yhteistyön tuovan journalismiin laatua. Hankerahoituksen mahdollistama työskentely voidaankin nähdä vastapainona journalismin markkinaehtoistumisen trendille.