Browsing by Title

Tutkimuskohteeksi valittiin metsäteollisuusyhtiö UPM:n suorittamat hakkuut Ärjänsaaressa tammi- ja helmikuussa 2016. Hakkuista nousi kiivas keskustelu sosiaalisessa mediassa, varsinkin Twitterissä, sillä hakkuukohteeksi oli valittu luonnonsuojelualue. Yritysten vastuu on noussut tärkeäksi ilmiöksi nyky-yhteiskunnassa. Yritysten politisoituneen roolin myötä yritysten on mahdollista ja niiden myös odotetaan ottavan poliittista vastuuta. Tavoitteena oli tarkastella, miten aktivistit voivat vaikuttaa yritysten toimintaan sosiaalisen median avulla. Vaikka perinteiset menetelmät, kuten vetoomukset ja mielenosoitukset, ovat vielä laajasti käytössä on kollektiivinen toiminta sosiaalisessa mediassa kasvanut varteenotettavaksi ja tehokkaaksi vaikuttamismenetelmäksi. Yksi kollektiivisen toiminnan muoto sosiaalisessa mediassa on hashtag-aktivismi, jonka avulla sosiaalisesta tai poliittisesta ongelmasta voidaan herättää maailmanlaajuista huomiota jopa minuuteissa. Aineisto muodostui Twitterissä käydystä keskustelusta #ärjänhakkuut-aihetunnisteen ympärillä. Tavoitteena oli tarkastella miten #ärjänhakkuut Twitter-keskusteluun osallistujat kehystivät UPM:n suorittamia hakkuita Ärjänsaaressa. Tutkielmassa pyrittiin selvittämään, miten kehyksissä määritellään ongelma ja minkälaisia ratkaisuja siihen tarjotaan. Tutkimus toteutettiin kehysanalyysillä, jossa hyödynnettiin Robert Entmanin kehittämää kehysmallia. Tutkielman haasteisiin kuului kehysanalyysin käyttö sosiaalisen median aineistoon, sillä kehysanalyysiä käytetään tavallisesti perinteisten mediatekstien analysointiin. Julkaisut ovat lyhyitä ja käyttäjäryhmiä on useita, mikä tekee sosiaalisesta mediasta huomattavasti kompleksisemman perinteiseen mediaan verrattuna. Haasteellista oli myös se, että kehysanalyysi on tulkinnanvarainen menetelmä. Kehykset muotoutuvat osittain tutkijan ja lukijan omien näkemysten mukaan. Aineistossa tunnistettiin neljä kehystä #ärjänhakkuut-aihetunnisteen ympärillä: ympäristöuhan, kiistan, syytöksen ja yhdessä kehykset. Kehyksissä korostettiin UPM:n ja aktivistien välistä vastakkainasettelua ja eriäviä mielipiteitä. Kehyksissä nousi esille aktivistien ja UPM:n erilaiset arvot ja toimintatavat. Aktivistit syyttivät yhtiötä vastuuttomasta toiminnasta, kun taas UPM:n mukaan aktivistit puuttuivat hakkuisiin liian myöhään. Yhdessä-kehyksessä hakkuita kuitenkin kehystettiin mahdollisuutena kehittää yhteistyötä osapuolten välille. Tutkimus Ärjän hakkuista osoitti, että aktivistien on mahdollista vaikuttaa yritysten toimintaan sosiaalisen median avulla ja varsinkin hashtag-aktivismi mahdollistaa nopean mobilisoinnin. Tulokset kertovat myös siitä, että yritysten sidosryhmät odottavat yritysten toimivan vastuullisesti ja kuuntelevan aktivistien mielipiteitä.

Informaatioteknologian kehitys on tuonut joustavuutta työelämään mahdollistamalla työn tekemisen perinteisen työpaikan ulkopuolella. Koronaviruspandemia lisäsi etätyöskentelyä entisestään, kun viruksen leviämistä pyrittiin rajoittamaan laajoilla etätyösuosituksilla. Vuorovaikutuksen siirtyminen työpaikalta sähköisille alustoille on asettanut haasteen työntekijöiden vuorovaikutuksen ja yhteisöllisyyden tarpeille. Tilanne voi olla erityisen vaikea uusille työntekijöille, jotka vasta opettelevat työtehtäviään ja tutustuvat työorganisaation toimintatapoihin. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millaisia kokemuksia uransa alkuvaiheessa olevilla henkilöillä, jotka ovat aloittaneet uudessa työsuhteessa ja työskennelleet pääasiassa tai täysin etänä, on etätyöstä koronapandemian ajalta. Tutkielman teoreettis-metodologisena lähtökohtana toimi tulkitseva fenomenologinen analyysi, jonka kontekstissa koronapandemian aikainen etätyöskentely ymmärretään yksilölle merkityksellisenä ja ainutlaatuisena kokemuksena. Tutkielman aineisto kerättiin kesällä 2021 ja se rakentui kuuden 24–26-vuotiaan suomalaisen nuoren aikuisen haastatteluista. Kaikki haastateltavat olivat aloittaneet koronapandemian aikana työsuhteen uudessa työorganisaatiossa ja tehneet ainoastaan tai pääasiassa etätyötä. Tulosten perusteella haastateltavien etätyökokemukset voitiin luokitella toisiinsa suhteessa kolmeen luokkaan: myönteisiin, kielteisiin ja ristiriitaisiin. Myönteisimpiä kokemuksia määrittivät mm. positiivinen suhtautuminen työorganisaatioon, kokemus osallisuudesta uudessa työyhteisössä ja sen sisäisessä vuorovaikutuksessa sekä laadukas perehdytys. Kielteisimpiä etätyökokemuksia määrittivät mm. etäinen tai olematon suhde työorganisaatioon sekä perehdytyksen ja tuen puute. Ristiriitaisia etätyökokemuksia määrittivät kokemukset siitä, että uusi työorganisaatio ja -yhteisö ovat tarjonneet riittävästi tukea, mutta organisaatio tuntui silti etäiseltä ja kokemus yhteisön osallisuudesta jäi puutteelliseksi. Tuloksista ilmeni, että vuorovaikutus koettiin etätyössä korostuneen työtehtäväkeskeiseksi, jolloin vapaa-ajan aiheita käsittelevä vapaamuotoinen keskustelu jäi vähäiseksi. Vapaamuotoinen vuorovaikutus koettiin merkitykselliseksi mm. työyhteisöön tutustumisen, työn sujuvuuden ja henkilökohtaisen oppimisen kannalta. Vapaamuotoisen vuorovaikutuksen ja kasvokkaisten tapaamisten puute sekä rajalliset mahdollisuudet vierailla työorganisaation tiloissa olivat yhteydessä kokemuksiin organisaation etäisyydestä ja työyhteisön osallisuuden haasteista. Tulosten mukaan jo yksittäiset kasvokkaiset tapaamiset ja toimistolla tehdyt työpäivät sekä vapaamuotoisen vuorovaikutukseen panostaminen voivat parantaa kokemusta etätyöskentelystä. Tutkielma onnistui valottamaan etätyöskentelyn ja teknologiavälitteisen vuorovaikutuksen haasteita ja suosittelemaan niitä ehkäiseviä toimintatapoja työorganisaatioille.

Töissä vietetään perinteisesti noin kolmasosa arkipäivästä, ja siksi työ on tärkeä osa hyvää ja merkityksellisenä koettua elämää. Työnantajalle tyytyväiset työntekijät ovat kilpailuetu: työpoissaolojen väheneminen parantaa kustannustehokkuutta ja uusia osaajia saadaan houkuteltua helpommin töihin. Yritysten tehtävänä on kuitenkin toteuttaa ennen kaikkea yhteistä strategiaa ja jalkauttaa strategia yrityksen jokaiselle tasolle. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten hyvin erään palvelualan yrityksen työntekijät tuntevat työpaikkansa strategian ja arvot ja miten siitä on heille viestitty. Tarkoituksena on myös selvittää, miten strategia näkyy työntekijöiden jokapäiväisessä työssä. Erityisesti tämän tutkimuksen tavoitteena on tutkia, onko strategialla ja arvoilla yhteyttä henkilöstön työtyytyväisyyteen. Tutkimuksen teoriapohjana ovat strategian tutkimus sekä työtyytyväisyyden tutkimus. Tutkimus toteutettiin kvantitatiivisena kyselytutkimuksena, joka koostui monivalintakysymyksistä sekä muutamasta avokysymyksestä. Verkkokyselylomake lähetettiin kohdeorganisaation valitsemalla sähköpostijakelulla, ja kyselyyn vastasi 122 työntekijää. Tutkimuksen tulokset esitellään ja anlaysoidaan frekvenssijakaumien, korrelaatioanalyysin ja teemoittelun avulla. Kohdeorganisaation työntekijät tuntevat tutkimuksen perusteella työpaikkansa strategian erittäin hyvin ja myös työtyytyväisyyden aste on erittäin korkea. Kyselystä selviää, että työntekijöitä ei ole kuitenkaan sitoutettu strategian laadintaan. Hyvin harva oli ollut mukana laatimassa strategiaa mutta hyvin moni ilmaisi halunsa olla mukana laadintaprosessissa. Yli puolet kyselyyn vastanneista kertoi muuttaneensa omia työtapojaan, jotta voisi toteuttaa paremmin yrityksen strategiaa. Strategiaviestinnässä on tutkimuksen perusteella parantamisen varaa. Tutkielma osoittaa, että strategian ja arvojen sekä työtyytyväisyyden välillä on selkeä yhteys. Strategian ja arvojen sekä työtyytyväisyyden välillä on melko korkea korrelaatio ja strategia- ja työtyytyväisyysmuuttujien korrelaatioanalyysin tulokset ovat tilastollisesti merkitseviä. Koska työtyytyväisyys luo kilpailuetua markkinoilla, on työnantajan kannattavaa panostaa selkeään strategiaan ja sen jalkauttamiseen sekä arvoihin, jotka henkilöstö voi allekirjoittaa. Kyselyssä esitetyt avokysymykset tukevat saatuja tuloksia. Tutkimuksesta nousi selkeästi esille arvojen merkitys työn mielekkyyteen. Työntekijät ovat pohtineet omien ja yrityksen arvojen kohtaamista ja pitävät sitä merkityksellisenä. Jos yrityksen arvot ja teot ovat ristiriidassa, työntekijöiden luottamus kärsii ja sen myötä yrityksen imago ulospäin kärsii. Tutkimuksen perusteella yrityksen kannattaa panostaa yksilökohtaiseen keskusteluun siitä, mitä strategia tarkoittaa kullekin työntekijälle tai yksikölle. Työntekijöiden osallistaminen strategiaan on voimavara, sillä se helpottaa strategian toteuttamista, luo hyvää yrityskuvaa ja lisää työtyytyväisyyttä.

Tutkielma tarkastelee väkijoukkojen toimintaa vuoden 2002 hindu-muslimi -väkivaltaisuuksissa Gujaratin osavaltiossa Intiassa. Tutkimuskohde on rajattu muslimeja vastaan hyökkäävien hinduväkijoukkojen toimintaan. Aineisto koostuu väkivaltaisuuksia dokumentoineiden tutkimusryhmien raporteista. Tavoitteena on tarkastella väkivaltaisuuksissa esiintyviä toiminnan muotoja ja selvittää, mitkä asiat tekevät väkivaltaan osallistumisesta mielekästä toimintaa osanottajille ja minkälaiset kulttuuriset ajattelutavat saavat väkijoukon toimimaan juuri tietyillä tavoilla. Tutkielman näkökulma pohjautuu kahteen väkivaltaisuuksissa havaittavaan piirteeseen: toisaalta väkivaltaisuudet ovat raju poikkeama siitä, miten ihmiset arkielämässä ajattelevat ja toimivat, toisaalta tästä kulttuurisesta poikkeustilasta on löydettävissä ajattelun ja toiminnan tapoja ja malleja, joihin väkijoukon toiminta perustuu. Näin tutkielma yhdistää eri joukkotoiminnan tutkimuksen suuntauksia: poikkeustilaa käsitellään antropologisen liminaalisuus-keskustelun pohjalta, mutta samanaikaisesti väkijoukot ymmärretään myös rajatulla tavalla rationaalisesti toimiviksi ryhmiksi. Väkijoukon rationaliteetti rajautuu niihin kulttuurisiin ajattelun ja toiminnan malleihin, jotka juuri väkivaltaisen tilanteen erikoisluonne on nostanut keskeisiksi. Väkijoukkoihin vaikuttavat ajatukset ovat aineistosta selvästi nähtävissä, sillä väkivaltainen toiminta on luonteeltaan julkista ja kommunikoivaa. Väkivaltaista toimintaa motivoivien ja legitimoivien huhujen, ennakkokäsitysten ja ajattelutapojen joukko osoittautuu aineiston perusteella laajaksi. Eritasoisia tai keskenään ristiriitaisiakaan väkivaltaisen toiminnan motiiveja ei kuitenkaan pidä nähdä toisiaan poissulkevina. Suuret ihmismäärät kokevat väkivaltaisuuksiin osallistumisen mielekkäänä toimintana, koska tilanne antaa mahdollisuuden monenlaisiin ajatuskulkuihin ja päämääriin. Aineistossa on kuitenkin nähtävissä myös selkeitä yhteisiä piirteitä, jotka vaikuttivat väkijoukkojen toimintaan samalla tavalla eri puolilla Gujaratia. Tietyt keskeiset kulttuuriset ajattelun ja toiminnan mallit saavat toimintaa määrittävän merkityksen väkivaltaisuuksien aikana. Väkijoukon toiminnassa näyttää olevan kolme keskeistä tavoitetta: häpäiseminen, valloittaminen ja tuhoaminen. Väkivallassa esiintyvien ilmiöiden ja ajattelutapojen havaitseminen auttaa ymmärtämään paitsi Gujaratin väkivaltaisuuksien väkijoukkoja, myös väkivaltaisuuksien sisäistä dynamiikkaa ja väkivaltaisuuksista toiseen toistuvia tunnusomaisia piirteitä ja toimintatapoja.

Viime vuosina urheilijoiden hyvinvointi on noussut yleisempään keskusteluun Suomessa. Etenkin aktiiviuran lopettaneiden urheilijoiden arvostus sekä siirtymä pois aktiiviuralta on puhututtanut. Tämän tutkielman tavoitteena oli tarkastella sitä, millaisena joukkueurheilun lopettamisprosessi näyttäytyy ja miten entisen joukkueurheilijan identiteetti tarinoissa rakentuu. Aineisto koostui kirjoitetuista tarinoista koskien joukkuelajin lopettamisprosessia SM-tasolla. Aineisto kerättiin anonyymin nettipohjaisen vastauslomakkeen kautta aikavälillä 29.3.2021- 6.4.2021. Tarinoita kertyi entisiltä urheilijoilta seitsemästä eri joukkuelajista yhteensä 21. Teoreettinen lähestymistapa pohjautui sosiaalinen konstruktionismiin, jonka keskiössä on näkemys todellisuuden rakentumisesta sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tarkemmin, teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa toimi narratiivinen diskursiivinen lähestymistapa, jonka avulla joukkueurheilun lopettamisprosesseja tarkasteltiin laadullisesti. Tulosten perusteella, joukkueurheilun lopettaminen näyttäytyi monivaiheisena prosessina, jossa rakentui erilaisia teemoja ja tapahtumia. Lopettamisprosessin kolme tarinoissa toistuvaa vaihetta ryhmiteltiin päätöstä edeltäväksi tilanteeksi, päätöstilanteeksi ja nykytilanteeksi. Näihin eri vaiheisiin luokiteltiin edelleen erilaisia teemoja, joiden kautta tarinoissa oli kuvattu kyseistä vaihetta. Se mistä syystä lopettamispäätökseen oli tarinoissa päädytty, vaihteli. Päätös oli saattanut olla oma, valmentajan tai vanhempien painostuksesta johtuva tai tilannetekijöiden syytä. Lisäksi nykytilanteen vaiheessa tulkittiin sitä, millaista elämä oli joukkueurheilun lopettamisen jälkeen yksilöllä ollut. Tilannetta nykyään kuvattiin kultaisten muistojen, hyvien elämän oppien, lajin pariin kaipuun sekä haastava sopeutumisen kautta. Tulkintarepertuaarin käsitteen avulla joukkueurheilun lopettamisesta ja identiteetin rakentumisesta kerrottiin erilaisilla painotuksilla. Tulkintarepertuaareja eli puhetapoja valikoitui tarinoista kolme ja niillä kuvattiin lopettamisprosessia suhteessa yhteisöllisyyteen, kilpaurheiluun sekä elämänvaiheisiin yleisesti. Lisäksi identiteettinarratiiveilla avattiin identiteetin rakentumisen kokonaiskuvaa läpi lopettamistarinoiden. Näitä erilaisia identiteettinarratiiveja esiteltiin vastauksista yhteensä neljä ja ne rakentuivat suhteessa identiteetin hukassa olemiseen, identiteetin vaihtumiseen tai palautumiseen sekä identiteetin vaivattomaan sulautumiseen. Identiteetin muutos rakentui sekä suhteessa kilpaurheilusta että joukkueesta luopumiseen. Tulokset osoittivat, että joukkueurheilun lopettamisprosessi ja identiteetin muutos voivat näyttäytyä niitä läpikäyneille urheilijoille hyvin vaihtelevasti ja ne voivat rakentua myös erittäin haastaviksi kokemuksiksi. Tulokset onnistuivat avaamaan, sitä millaisia vaiheita joukkueurheilun lopettamisprosessiin kuuluu ja minkälaisena prosessi sekä siinä esiintyvä identiteetin muutos narratiivisen analyysin perusteella näyttäytyy. Työ osoitti lisäksi sen, minkälaiseksi lopettamisprosessissa kuvatut haasteet rakentuivat. Näiden tulosten perusteella on mahdollista pystyä paremmin ymmärtämään urheilu-uraa lopettavan joukkueurheilijan kohtaamia haasteita, tukemaan urheilijan hyvinvointia urasiirtymässä sekä ennaltaehkäisemään lopettamisesta urheilijalle koituvia negatiivisia vaikutuksia.

Tutkielma tarkastelee median demokratiaa edistävien tehtävien onnistumista suomalaissa lehdissä käydyn kehitysapu- ja kehitysyhteistyökes­kustelun kautta. Tutkielma pyrkii kartoittamaan, rakentuuko julkisuudessa kattavaa, eri vaihtoehtoja ja suuntalinjoja käsittelevää, keskustelua, eli puhutaanko sekä kehitysavun puolesta, sen lopettamisesta että muutosehdotuksista. Pääsevätkö kaikki näkökannat tasapuolisesti ääneen? Li­säksi kysytään, millainen median ja (kehitys)politiikan suhde on. Rakentuuko tekstien yhteyteen poliittisia intressejä ja ideologioita, jolloin suhde voisi näyttäytyä ideologioiden kamppailuna vai näyttäytyisikö se menettelytapoihin liittyvinä valintoina tai valtapelinä. Kysymykset pohjautuvat teoriaan demokratian ja viestinnän suhteesta. Demokraattinen päätöksenteko ja sitä edeltävät keskustelut ratkaisuvaihtoehdoista edellyttävät tätä palvelevaa viestintäjärjestelmää. Median olisi levitettävä tehokkaasti tietoa päätettävästä asiasta sekä turvata avoin ja kriittinen keskustelu päätösvaihtoehdoista. Lisäksi teoria sivuaa medioitumisen käsitteen pohjalta tehtyä tutkimusta politiikan ja median suhteesta. Aineistona on Helsingin Sanomien, Hufvudstadbladetin ja suomalaisten puoluelehtien (Kansan Uutiset, KD, Nykypäivä, Perussuomalainen, Uutispäivä Demari, Vihreä Lanka) uutisia, muita artikkeleja, kolumneja sekä pääkirjoituksia vuosilta 2010–2011. Kaikkiaan tekstejä on 111. Menetelminä ovat kvantitatiivinen teemoittelu ja kehysanalyysi. Teemoittelu pyrkii hahmottamaan, millaisia toimijoita teksteissä on ja miten he pääsevät ääneen. Lisäksi teemoittelu kartoittaa, millaisia mielipiteitä teksteissä on kehitysavusta. Kehysanalyysi pyrkii paljastamaan, millä ta­voin lehdet kehystävät keskustelua. Kehysanalyysilla etsimään erityisesti poliittisia argumentteja ja ideologioita, joilla mielipiteet perustellaan. Kvantitatiivisen teemoittelun tuloksena teksteistä nousee esille kuusi toimijakategoriaa (kehitysavun ammattilaiset, päättäjät/poliitikot, asiantun­tijat, kotimaan kansalaiset, ulkomaan kansalaiset ja muut). Kategoriatyhmien välinen hierarkia jakautuu varsin tasaisesti neljän suurimman ryh­män osalta, kun tutkitaan prosentuaalista osuutta lähteistä, esiintyvyyttä sekä prosentuaalista osuutta sitaateista. Vain kotimaan kansalaiset ja muut-ryhmä jäävät selkeästi pienempään asemaan. Päättäjien kategoriaa lainataan kuitenkin hienoisesti muita enemmän. Kehitysapua koskevien mielipiteiden kartoitus tuo tulokseksi, että eri vaihtoehdoista kerrotaan, mutta kehitysapuun muutosta vaativa näkökanta on hallitsevin. Kehys­analyysi puolestaan paljastaa neljä hallitsevaa argumenttikehystä. Solidaarisuuskehys on hallitsevin. Siinä huomio kohdentuu kehitysmaiden hä­tään ja Suomen velvollisuuteen antaa apua. Lisäksi avun antamista puolletaan sillä, että sen laiminlyöminen vahingoittaisi Suomen kansainvälis­tä mainetta. Nationalismikehys liittyy perussuomalaisten poliittisiin linjauksiin, sillä se vaatii leikkauksia kehitysapumäärärahoihin ja avun ny­kymuotojen muuttamista. Keskeisimpänä intressinä on Suomen ja suomalaisten auttaminen kehitysapua leikkaamalla. Paternalismikehys kritisoi nykymuotoista kehitysapua ja vaatii siihen leikkauksia tai jopa sen lopettamista. Muutoksia perustellaan kehitysmaiden edulla. Avun väitetään vahingoittavan kehitysmaita, sillä sen katsotaan aiheuttavan korruptiota ja apuriippuvuutta. Tehokkuuskehyksessä tärkeintä on saada kehitysapu tehokkaammaksi. Argumenttia pohjustetaan onnistuneilla kehitysapuhankkeilla, joilla myös avun olemassaoloa ja puolustamista perustellaan. Apu saataisiin tehokkaammaksi, jos Suomi pitäisi kiinni tavoitteestaan nostaa kehitysapumäärärahat 0,7 prosenttiin bktl:stä. Vaikka kaksi argumenttikehyksistä suhtautuu kehitysapuun kriittisesti ja vaikka argumenttien intressit ja ideologiat saattavat erota toisistaan ja vaikka näin julkisuudessa rakennetaan melko monipuolista keskustelua, laajemmassa kuvassa kehystystavoilla luodaan eräänlaista myönteistä konsensusta kehitysavulle. Määrällisesti toimijoiden esiintyvyys näyttää edistävän demokratiaa, kun eri toimijakategoriat pääsevät varsin tasa­puolisesti esille, mutta syvällisempi tarkastelu osoittaa, että kehitysapuun kriittisesti suhtautuvat tahot rajataan vain tiettyihin toimijaryhmiin. Melko monipuolinen keskustelu on siis varsin näennäistä, koska sitä hallitsee kehitysapumyönteinen konsensus. Tämän vuoksi median ja poli­tiikan suhde näyttäytyy lähinnä menettelytapoihin liittyvinä valintoina. Suuria ideologioiden välisiä kamppailuja ei esiinny. Keskiössä ovatkin kehitysavun tekemisen keinot. Arvopohja on kaikissa muissa kehyksissä paitsi nationalismikehyksessä sama: kehitysmaita on autettava. Kon­sensusajattelusta voidaan vetää johtopäätös, että journalismin demokratiaa edistävät tehtävät eivät täysin toteudu. Päätettävänä olevaa asiaa koskevan tiedon levitys kohdistuu pääasiassa kehitysapuun myönteisesti suhtautuviin kantoihin. Täten avoin ja kriittinen keskustelu kallistuu tietyn näkökulman hallitsemaksi. Keskustelun typistyminen heijastelee Tiina Kontisen ja Juhani Koposen esittämää väitettä, jonka mukaan kehitysapukeskustelua käydään kahdessa todellisuudessa. Ensimmäinen liikkuu yleisten julistusten tasolla ja hyödyntää moraalisia perusteluita. Toinen on kehitysapujärjestelmän sisällä, jolloin keskustelua käydään käytännön kysymyksistä. Työn teksteissä käyty keskustelu viittaisi näin ollen ensimmäiseen todellisuuteen, jolloin varsinaiset päätöksiin liittyvät asiat jäisivät pienen piirin tiedoiksi. Tällöin vaarassa voisi olla koko julkisen keskustelun idea, jos keskustelu täyttyisi rationaalisten argumenttien sijaan pääasiassa tunteisiin vetoavista moraalisista puheista.

Tutkielman aiheena ovat journalistien ja tutkijoiden ammatilliset rajankäynnit heidän työskennellessään yhteisissä työryhmissä säätiörahoitteisissa Jakautuuko Suomi? -ohjelman hankkeissa. Kun tavallisesti journalistit ja tutkijat ovat vuorovaikutuksessa haastatteluiden tai tiedotteiden kautta, yhteistyöhankkeissa he tekivät yhdessä haastateltavien hankintaa ja tutkimushaastatteluita sekä kävivät kenttätyön aikana runsaasti keskusteluita pureutuessaan yhteiskunnan eriarvoistumisen kysymyksiin. Journalistit eivät tehneet juttuja työryhmänsä tutkijoista vaan tekivät omaa journalistista tutkimustyötään näiden rinnalla. Journalistin työhön liittyvät ammatilliset rajankäynnit ovat ajankohtainen tutkimusaihe, sillä digitalisoituminen, ansaintalogiikan muutokset ja uudet julkaisumuodot ovat koetelleet journalistisen työn rajoja. Tutkijoiden ja journalistien yhteistyössä ilmeneviä professioiden rajankäyntejä tulkittiin Thomas Gierynin kehittämän rajatayön käsitteistön avulla. Rajatyön käsitteiden lisäksi kehitettiin rajoja purkavan työn (anti- boundary work) käsitettä. Journalismi nähdään semiprofessiona, jolla on muun muassa autonomiaan ja eettisiin normeihin perustuva ammatillinen ideologia. Tutkimusaineistona on 10 teemahaastattelua, joissa haastateltavina on neljä journalistia, kuusi tutkijaa ja yksi kokemusasiantuntija kolmesta eri hankkeesta. Tutkijat edustavat yhteiskuntatieteitä tai niiden lähitieteitä. Tavoitteena oli selvittää, millaista journalismiin ja journalistin rooliin liittyvää rajatyöskentelyä osallistujat tekivät erityisesti journalistisiin juttuihin liittyvissä prosesseissa, sekä sitä, missä asioissa rajatyöskentely päätyi vahvistamaan journalistisen työn rajoja, missä asioissa purkamaan tai siirtämään niitä. Haastattelujen sisältö analysoitiin laadullisesti ja teemoiteltiin suhteessa rajatyön käsitteistöön. Haastateltavat toivat esiin journalistin ja tutkijan työn eroina työrytmin eritahtisuuden, eettisten käytäntöjen erot sekä journalistisen autonomian. Yhteisinä piirteinä tuotiin esiin pyrkimys etsiä totuutta ja useat samankaltaiset työvaiheet. Kaikissa kolmessa hankkeessa journalistit ja tutkijat tekivät yhdessä suunnittelua ja kenttätyötä sekä tuottivat yhteistyössä julkaisuja. Työnjaossa oli ryhmien välillä selviä eroja siinä, kuinka paljon perinteisistä ammatillista rooleista irtauduttiin. Luontevimmiksi yhteistyön alueiksi osoittautuivat ideointi, taustakeskustelut sekä julkaiseminen journalistisista ja akateemisista normeista vapailla alustoilla. Journalistit tekivät rajatyötä etenkin pitämällä kiinni oikeudestaan päättää itsenäisesti juttujen sisällöstä ja tekstistä, kun tekeillä oli journalistiseen mediaan tehtävä juttu. Journalismin autonomia osoittautui arvoksi, josta ei tingitty. Samalla se oli este yhteisten tekstien tuottamiselle. Tutkijat puolestaan tekivät laajentavaa rajatyötä hyväksyessään journalistiset jutut yhdeksi tavaksi julkaista tutkimustuloksia. Rajatyötä hallitsevampaa oli rajoja purkava työ. Sitä ilmensi haastattelupuheessa yhteisten tavoitteiden sekä toimijoiden ja toimintatapojen samankaltaisuuden korostaminen sekä yhteistyön kuvaaminen merkittävänä. Toiminnassa rajojen purkaminen näkyi yhteisenä tekemisenä, vastavuoroisena tekemisenä ja runsaana vuorovaikutuksena. Ymmärrystä yhteiskunnasta yhdessä etsineet tutkijat ja toimittajat näkivät pitkäjänteisen yhteistyön tuovan journalismiin laatua. Hankerahoituksen mahdollistama työskentely voidaankin nähdä vastapainona journalismin markkinaehtoistumisen trendille.

Tutkielmassa tarkastellaan prekarisaatiota, epätyypillisten työsuhteiden yleistymistä, 2000-luvun Suomessa. Tutkielman tavoitteena on ymmärtää, millaisesta ja miten laajasta ilmiöstä prekarisaatiossa on kyse ja millaisia syy-seuraussuhteita sen taustalla on. Tutkielma on muodoltaan aikalaisdiagnoosi ja se on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa pohditaan, millainen muutos työssä on tapahtunut ja miksi. Toisessa osassa selvitetään, ketkä prekarisoituvat sekä millaisia epävarmuuksia ja riskejä epätyypillinen työsuhde tuottaa. Kolmannessa osassa hahmotellaan, millaisia ratkaisuja prekariaatin kokemien epävarmuuksien ja riskien vähentämiseksi on esitetty. Tutkimusaineistona toimivat muun muassa teollisuusyhteiskuntaa ja jälkiteollista yhteiskuntaa sekä kapitalismin muutoksia käsittelevä kirjallisuus, tuoreet työllisyystilastot sekä raportit, joissa on selvitetty epätyypillisten työsuhteiden erilaisia piirteitä, kuten sosiaaliturvan tasoa ja laajuutta. Prekaari työ on anomalia teollisuusyhteiskunnan palkkatyöhön ja sen palkkatyönormiin nähden. Teollisuusyhteiskunta ja sen noudattama keynesiläisen hyvinvointikapitalismin malli loivat sekä suhteellisen yhdenmukaisen palkansaajayhteiskunnan että nykymuotoisen sosiaaliturvan ja käsityksen palkkatyöstä. 1900-luvun loppua kohden niin teollisuusyhteiskunta kuin keynesiläisyys alkoivat molemmat läpikäydä omaa kriisiään ja murrostaan, josta on kuoriutumassa jälkiteollinen yhteiskunta, jossa noudatetaan uusliberalistisen markkinatalousteorian mukaista globaalia ja joustavaa kapitalismia. Jälkiteollisen yhteiskunnan kehittymisen ja talouden vapauttamisen myötä myös työn tarve ja luonne ovat määrittymässä uudelleen. Epätyypilliset työsuhteet yleistyvät etenkin naisten, nuorten, maahanmuuttajien ja korkeakoulutettujen keskuudessa. Samalla työstä on tulossa uudella tavalla yksilöllistä ja epävarmaa. Prekaarisuus tuottaa myös uudenlaisia riskejä ja epävarmuuksia etenkin toimeentulon osalta. Prekaarisuus mahdollistaa uudenlaisen työntekijöiden kontrollin epävarmuutta tuottamalla, kasvattaa tulo- ja varallisuuseroja sekä vähentää työsuhteita koskevan lainsäädännön merkitystä. Vaikka talous ja työ ovat muuttuneet joustaviksi, ei sosiaaliturva ole läpikäynyt vastaavaa muutosta, vaan se noudattaa yhä teollisuusyhteiskunnan palkkatyönormia, jossa yksilö määrittyy selkeästi palkansaajaksi, yrittäjäksi tai työttömäksi. Sosiaaliturva ei siis kykene vaivatta tunnistamaan epätyypillisiä työn muotoja. Prekariaatti tekee jälkiteolliselle yhteiskunnalle merkittäviä, työvoimaintensiivisiä töitä aineettoman ja luovan talouden, hoivan ja palveluiden saralla, joten prekariaatti on yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Tämä synnyttää paineita prekariaatin epätasa-arvoisen työmarkkina-aseman tunnustamiseen, tulo- ja varallisuuserojen kaventamiseen palkkatyönormista luopumiseen, sosiaaliturvan uudistamiseen sekä työn ja hyvinvoinnin uudelleenmäärittelyyn. Työn uusi muoto edellyttää teollisuusyhteiskunnan instituutioiden uudistamista tavalla, joka tukee prekaaria, jälkiteollista työtä. Tavoitteena ei tulisi olla elinikäisten työpaikkojen turvaaminen vaan yksilöiden autonomian kasvattaminen joustavilla, verkostomuotoisilla työmarkkinoilla. Prekarisaatioon sisältyvät työn uudistusmahdollisuudet eivät voi kehittyä ilman prekariaatin aseman kehittämistä.

Työn järjestämisessä tapahtuneet muutokset ovat puhuttaneet työelämätutkijoita länsimaissa jo useita vuosikymmeniä. Uudessa jälkifordistisessa työssä sosiaalisten ja viestinnällisten taitojen on nähty korostuvan ja työn on väitetty muuttuneen subjektivoituneeksi, työntekijän persoonasta riippuvaisiksi suorituksiksi. Joustavuuden ja kontrollin ulottuvuuksien on nähty olevan uuden työn ytimessä: samalla kun joustavilla työn järjestämisen tavoilla on pyritty työntekijän autonomian ja vastuun kasvattamiseen, perinteinen taylorismin opeille pohjautuva kontrolli on muuttunut kohti normatiivista, itsen johtamista tavoittelevaa kontrollia. Yhtäältä uusien työn organisointi- ja kontrollitapojen on väitetty tekevän työstä mielekkäämpää ja vapauttavan työntekijän perinteisen kontrollin kulttuurista. Toisaalta niiden on väitetty johtavan työn tehostumiseen ja työntekijöiden mielten kolonisointiin. Tutkielmassa uutta työtä tarkastellaan joustavuuden ja kontrollin näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia joustavuuden ja kontrollin käytäntöjä media- ja viestintäalan tietotyöläisten työssä on käytössä. Näitä käytäntöjä lähestytään Alasuutarin (1999) faktanäkökulmasta, jonka lisäksi joustavuuteen ja kontrolliin liitettyjä merkityksiä tarkastellaan kulttuurisesta näkökulmasta. Tutkielman aineisto on kerätty teemahaastatteluin ja analyysimenetelmänä on käytetty temaattista sisällönanalyysiä. Lisäksi tietotyöläisten kulttuurisen puhunnan paikantamisessa työkaluna on hyödynnetty Lévi-Straussin kulinaarista kolmiota. Tutkielmassa havaitaan, että tietotyöläisten työ joustaa monella tapaa. Joustavuus näkyy tiimityössä, työn jaossa sekä työajoissa ja paikoissa, ja joustavat käytännöt nähdään tärkeinä sekä työn luonteen että oman kulttuurisesti rakentuneen asiantuntija-aseman takia. Myös kontrollin käytännöt tulevat esille; yhtäältä käytännöllisenä työn valvontana, toisaalta normatiivisena työntekijän itsensä sisäistämänä tapana toimia ja ottaa vastuuta työyhteisössä. Vaikka kontrollia toteuttavat työyhteisössä useat toimijat, tietotyöläiset kontrolloivat usein kaikkein eniten itse työnsä eri osa-alueita. Itsen johtaminen muodostuukin keskeiseksi tavaksi toimia työyhteisössä. Itsen johtamisen korostuminen herättää kuitenkin ristiriitaisia tuntemuksia. Yhtäältä käytännöt nähdään toimivina ja omaa itsen johtamisen kykyä tuodaan esille. Toisaalta sekä omaa että muiden itsen johtamisen kykyä myös epäillään. Työkäytäntöjen tueksi kaivataankin selkeämpiä raameja. Tuloksista havaitaan, että joustavuuden ja kontrollin käytännöt voidaan nähdä työntekijän näkökulmasta hyvin monisyisinä. Ristiriitaisten ja epävarmojen tunteiden ohella tietotyöläisten työ ja työkäytännöt mahdollistavat itsen toteuttamisen ja työ näyttäytyy mielekkäänä. Itsen johtaminen muodostuu kuitenkin keskeiseksi joustavuuden ja kontrollin suhteen kannalta; se mahdollistaa joustavuuden ja löyhän kontrollin, mutta se on samalla ehto työyhteisössä toimimiselle. Työyhteisössä vallitsevat normatiivisen kontrollin käytännöt myös kehottavat työntekijöitä johtamaan itseään. Toisaalta itsen johtaminen on myös osa tietotyöläisen omaa toimijuutta; siihen pyritään aktiivisesti ja se näyttäytyy ihanteellisena tapana toimia.

Pro gradu -tutkielma tarkastelee historian poliittista käyttöä Suomen itsenäisyyden 20-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1937. Maalaisliiton, sosialidemokraattisen puolueen (SDP) ja edistyspuolueen muodostama A. K. Cajanderin hallitus toteutti juhlan yhteydessä kaksi merkittävää poliittista hanketta. Se ohjasi kaksi miljoonaa markkaa itsenäisyyden historian tutkimusta varten ja järjesti Helsingin Messuhallissa suurjuhlan yli 5 000 osallistujalle. Hankkeet korostivat itsenäistymisen kansakuntaa yhdistävää muistoa. Samalla ne siirsivät syrjään keskeisen poliittisen jakolinjan eli vuoden 1918 sisällissodan muiston. Hallituksen porvarillisilla puolueilla ja sosiaalidemokraateilla oli sodasta täysin toisistaan poikkeavat käsitykset. Tutkielma tarkastelee, miten hallitus edisti ja perusteli tietoisen unohduksen politiikkaa ja miten oikeisto-oppositio pyrki sen kiistämään. Tutkielman lähestymistapana on tarkastella tutkimusajankohdan politiikan historiallista ulottuvuutta ja erityisesti historian poliittista käyttöä. Historian käyttöä on tutkielmassa jäsennetty Jorma Kalelan määrittelemien avainkäsitteiden historiapolitiikan, historiakulttuurin sekä historiakäsitysten avulla. Tutkielma asettuu nationalismin tutkimuksen kenttään, sillä kilpailevia käsityksiä kansallisesta historiasta ilmaistiin nationalistisen ideologian puitteissa. Hallituksen edustajien keskeisten kirjoitusten ja puheiden historiapoliittista retoriikkaa on tulkittu Chaïm Perelmanin argumentaatioteorian avulla. Pääasiallisena aineistona on käytetty valtiopäiväasiakirjoja, itsenäisyyshistorialautakunnan arkistoa sekä kuuden sanomalehden, Helsingin Sanomien, Ilkan, Suomen Sosialidemokraatin, Hufvudstadsbladetin, Uuden Suomen ja Ajan Suunnan julkaisemia kirjoituksia 27.11.–20.12.1937. Porvarillinen historiakäsitys sisällissodasta Suomen itsenäisyyden lunastaneena vapaussotana oli julkisessa historiakulttuurissa hallitseva. Keskustalaisten porvarien mielestä sodan luoma kuilu oli poistettava yhteiskunnallisten uudistusten kautta ja tekemällä yhteistyötä SDP:n kanssa. Oikeiston silmissä sosiaalidemokraatit taas olivat syyllistyneet petokseen isänmaata vastaan. Sosiaalidemokraatit korostivat puolueen tavoitelleen itsenäisyyttä ennen sotaa ja että sodassa oli kyse sisäisestä valtataistelusta. Vuonna 1937 alkanut keskustan ja sosiaalidemokraattien hallitusyhteistyö vaati kompromisseja myös suhteessa osapuolten ilmaisemiin historiakäsityksiin. Hallituksen antama esitys itsenäisyyden historian tutkimusta varten myönnettävästä määrärahasta perustui historiakäsitykselle, jonka mukaan vuonna 1917 julistettu itsenäisyys oli Suomen historiallisen kehityksen huipentuma. Se vaikeni lähes täysin sisällissodan tapahtumista. Samoin itsenäisyyspäivän juhlissa hallituksen edustajat välttelivät sodan suoraa käsittelyä ja määrittelyä. Pääministeri Cajander pyrki vakuuttamaan porvarillisen yleisönsä siitä, ettei sodan jakolinjalla tullut enää olla merkitystä isänmaallisten kansalaisten keskuudessa. Sosiaalidemokraattinen eduskunnan puhemies Väinö Hakkila ja ammattiosastojohtaja Emil Skog vakuuttelivat nationalistisissa puitteissa esitetyissä puheissaan porvarillista yleisöä siitä, että työväenliike oli edistänyt itsenäisyyttä ja että sen tavoitteet olivat isänmaallisia. Hakkila sivuutti sisällissodan kokonaan, kun taas Skog käsitteli sitä erityisesti työväestön tragediana. Hallituksen argumentaatio oli suhteellisen tehokasta. Eduskunta hyväksyi itsenäisyyden historian tutkimusta varten myönnettävän määrärahan yksimielisesti, eikä sen tarvetta juuri kyseenalaistettu julkisuudessa. Siitä käyty eduskuntakeskustelu toi kuitenkin julkisuudessa esiin kilpailevien historiakäsitysten ristiriidat. Itsenäisyysjuhlien puheet saivat hyväksyvän vastaanoton hallitusrintamaa tukeneissa lehdissä. Ne tukivat itsenäisyysjuhlissa ilmaistua käsitystä siitä, että kansallinen yksimielisyys vaati sisällissodan sivuuttamista itsenäisyyspäivänä. Käsitys hyväksyttiin varauksin myös kokoomuslaisessa Uudessa Suomessa. IKL:n Ajan Suunnassa argumentaatio kiistettiin ja sosiaalidemokraatteja syytettiin historian vääristelystä. Itsenäisyyden historian määrärahan käyttöä varten asetettu professori A. R. Cederbergin johtama ja vuosina 1937–1946 toiminut itsenäisyyshistorialautakunta rahoitti paitsi itsenäistymistä painottanutta historiantutkimusta myös vapaussotakertomusta tukenutta tutkimusta. Akateemiseen historiantutkimukseen teki katkoksen kaksi lautakunnan rahoittamaa tutkimusta työväenliikkeen ja SDP:n historiasta. Porvarillisessa maailmankuvassa ja akateemisessa historiantutkimuksessa vapaussotakertomuksen hallitseva asema säilyikin pitkään.