Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan prekarisaatiota, epätyypillisten työsuhteiden yleistymistä, 2000-luvun Suomessa. Tutkielman tavoitteena on ymmärtää, millaisesta ja miten laajasta ilmiöstä prekarisaatiossa on kyse ja millaisia syy-seuraussuhteita sen taustalla on. Tutkielma on muodoltaan aikalaisdiagnoosi ja se on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa pohditaan, millainen muutos työssä on tapahtunut ja miksi. Toisessa osassa selvitetään, ketkä prekarisoituvat sekä millaisia epävarmuuksia ja riskejä epätyypillinen työsuhde tuottaa. Kolmannessa osassa hahmotellaan, millaisia ratkaisuja prekariaatin kokemien epävarmuuksien ja riskien vähentämiseksi on esitetty. Tutkimusaineistona toimivat muun muassa teollisuusyhteiskuntaa ja jälkiteollista yhteiskuntaa sekä kapitalismin muutoksia käsittelevä kirjallisuus, tuoreet työllisyystilastot sekä raportit, joissa on selvitetty epätyypillisten työsuhteiden erilaisia piirteitä, kuten sosiaaliturvan tasoa ja laajuutta. Prekaari työ on anomalia teollisuusyhteiskunnan palkkatyöhön ja sen palkkatyönormiin nähden. Teollisuusyhteiskunta ja sen noudattama keynesiläisen hyvinvointikapitalismin malli loivat sekä suhteellisen yhdenmukaisen palkansaajayhteiskunnan että nykymuotoisen sosiaaliturvan ja käsityksen palkkatyöstä. 1900-luvun loppua kohden niin teollisuusyhteiskunta kuin keynesiläisyys alkoivat molemmat läpikäydä omaa kriisiään ja murrostaan, josta on kuoriutumassa jälkiteollinen yhteiskunta, jossa noudatetaan uusliberalistisen markkinatalousteorian mukaista globaalia ja joustavaa kapitalismia. Jälkiteollisen yhteiskunnan kehittymisen ja talouden vapauttamisen myötä myös työn tarve ja luonne ovat määrittymässä uudelleen. Epätyypilliset työsuhteet yleistyvät etenkin naisten, nuorten, maahanmuuttajien ja korkeakoulutettujen keskuudessa. Samalla työstä on tulossa uudella tavalla yksilöllistä ja epävarmaa. Prekaarisuus tuottaa myös uudenlaisia riskejä ja epävarmuuksia etenkin toimeentulon osalta. Prekaarisuus mahdollistaa uudenlaisen työntekijöiden kontrollin epävarmuutta tuottamalla, kasvattaa tulo- ja varallisuuseroja sekä vähentää työsuhteita koskevan lainsäädännön merkitystä. Vaikka talous ja työ ovat muuttuneet joustaviksi, ei sosiaaliturva ole läpikäynyt vastaavaa muutosta, vaan se noudattaa yhä teollisuusyhteiskunnan palkkatyönormia, jossa yksilö määrittyy selkeästi palkansaajaksi, yrittäjäksi tai työttömäksi. Sosiaaliturva ei siis kykene vaivatta tunnistamaan epätyypillisiä työn muotoja. Prekariaatti tekee jälkiteolliselle yhteiskunnalle merkittäviä, työvoimaintensiivisiä töitä aineettoman ja luovan talouden, hoivan ja palveluiden saralla, joten prekariaatti on yhteiskunnallisen muutoksen keskiössä. Tämä synnyttää paineita prekariaatin epätasa-arvoisen työmarkkina-aseman tunnustamiseen, tulo- ja varallisuuserojen kaventamiseen palkkatyönormista luopumiseen, sosiaaliturvan uudistamiseen sekä työn ja hyvinvoinnin uudelleenmäärittelyyn. Työn uusi muoto edellyttää teollisuusyhteiskunnan instituutioiden uudistamista tavalla, joka tukee prekaaria, jälkiteollista työtä. Tavoitteena ei tulisi olla elinikäisten työpaikkojen turvaaminen vaan yksilöiden autonomian kasvattaminen joustavilla, verkostomuotoisilla työmarkkinoilla. Prekarisaatioon sisältyvät työn uudistusmahdollisuudet eivät voi kehittyä ilman prekariaatin aseman kehittämistä.

Työn järjestämisessä tapahtuneet muutokset ovat puhuttaneet työelämätutkijoita länsimaissa jo useita vuosikymmeniä. Uudessa jälkifordistisessa työssä sosiaalisten ja viestinnällisten taitojen on nähty korostuvan ja työn on väitetty muuttuneen subjektivoituneeksi, työntekijän persoonasta riippuvaisiksi suorituksiksi. Joustavuuden ja kontrollin ulottuvuuksien on nähty olevan uuden työn ytimessä: samalla kun joustavilla työn järjestämisen tavoilla on pyritty työntekijän autonomian ja vastuun kasvattamiseen, perinteinen taylorismin opeille pohjautuva kontrolli on muuttunut kohti normatiivista, itsen johtamista tavoittelevaa kontrollia. Yhtäältä uusien työn organisointi- ja kontrollitapojen on väitetty tekevän työstä mielekkäämpää ja vapauttavan työntekijän perinteisen kontrollin kulttuurista. Toisaalta niiden on väitetty johtavan työn tehostumiseen ja työntekijöiden mielten kolonisointiin. Tutkielmassa uutta työtä tarkastellaan joustavuuden ja kontrollin näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia joustavuuden ja kontrollin käytäntöjä media- ja viestintäalan tietotyöläisten työssä on käytössä. Näitä käytäntöjä lähestytään Alasuutarin (1999) faktanäkökulmasta, jonka lisäksi joustavuuteen ja kontrolliin liitettyjä merkityksiä tarkastellaan kulttuurisesta näkökulmasta. Tutkielman aineisto on kerätty teemahaastatteluin ja analyysimenetelmänä on käytetty temaattista sisällönanalyysiä. Lisäksi tietotyöläisten kulttuurisen puhunnan paikantamisessa työkaluna on hyödynnetty Lévi-Straussin kulinaarista kolmiota. Tutkielmassa havaitaan, että tietotyöläisten työ joustaa monella tapaa. Joustavuus näkyy tiimityössä, työn jaossa sekä työajoissa ja paikoissa, ja joustavat käytännöt nähdään tärkeinä sekä työn luonteen että oman kulttuurisesti rakentuneen asiantuntija-aseman takia. Myös kontrollin käytännöt tulevat esille; yhtäältä käytännöllisenä työn valvontana, toisaalta normatiivisena työntekijän itsensä sisäistämänä tapana toimia ja ottaa vastuuta työyhteisössä. Vaikka kontrollia toteuttavat työyhteisössä useat toimijat, tietotyöläiset kontrolloivat usein kaikkein eniten itse työnsä eri osa-alueita. Itsen johtaminen muodostuukin keskeiseksi tavaksi toimia työyhteisössä. Itsen johtamisen korostuminen herättää kuitenkin ristiriitaisia tuntemuksia. Yhtäältä käytännöt nähdään toimivina ja omaa itsen johtamisen kykyä tuodaan esille. Toisaalta sekä omaa että muiden itsen johtamisen kykyä myös epäillään. Työkäytäntöjen tueksi kaivataankin selkeämpiä raameja. Tuloksista havaitaan, että joustavuuden ja kontrollin käytännöt voidaan nähdä työntekijän näkökulmasta hyvin monisyisinä. Ristiriitaisten ja epävarmojen tunteiden ohella tietotyöläisten työ ja työkäytännöt mahdollistavat itsen toteuttamisen ja työ näyttäytyy mielekkäänä. Itsen johtaminen muodostuu kuitenkin keskeiseksi joustavuuden ja kontrollin suhteen kannalta; se mahdollistaa joustavuuden ja löyhän kontrollin, mutta se on samalla ehto työyhteisössä toimimiselle. Työyhteisössä vallitsevat normatiivisen kontrollin käytännöt myös kehottavat työntekijöitä johtamaan itseään. Toisaalta itsen johtaminen on myös osa tietotyöläisen omaa toimijuutta; siihen pyritään aktiivisesti ja se näyttäytyy ihanteellisena tapana toimia.

Pro gradu -tutkielma tarkastelee historian poliittista käyttöä Suomen itsenäisyyden 20-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1937. Maalaisliiton, sosialidemokraattisen puolueen (SDP) ja edistyspuolueen muodostama A. K. Cajanderin hallitus toteutti juhlan yhteydessä kaksi merkittävää poliittista hanketta. Se ohjasi kaksi miljoonaa markkaa itsenäisyyden historian tutkimusta varten ja järjesti Helsingin Messuhallissa suurjuhlan yli 5 000 osallistujalle. Hankkeet korostivat itsenäistymisen kansakuntaa yhdistävää muistoa. Samalla ne siirsivät syrjään keskeisen poliittisen jakolinjan eli vuoden 1918 sisällissodan muiston. Hallituksen porvarillisilla puolueilla ja sosiaalidemokraateilla oli sodasta täysin toisistaan poikkeavat käsitykset. Tutkielma tarkastelee, miten hallitus edisti ja perusteli tietoisen unohduksen politiikkaa ja miten oikeisto-oppositio pyrki sen kiistämään. Tutkielman lähestymistapana on tarkastella tutkimusajankohdan politiikan historiallista ulottuvuutta ja erityisesti historian poliittista käyttöä. Historian käyttöä on tutkielmassa jäsennetty Jorma Kalelan määrittelemien avainkäsitteiden historiapolitiikan, historiakulttuurin sekä historiakäsitysten avulla. Tutkielma asettuu nationalismin tutkimuksen kenttään, sillä kilpailevia käsityksiä kansallisesta historiasta ilmaistiin nationalistisen ideologian puitteissa. Hallituksen edustajien keskeisten kirjoitusten ja puheiden historiapoliittista retoriikkaa on tulkittu Chaïm Perelmanin argumentaatioteorian avulla. Pääasiallisena aineistona on käytetty valtiopäiväasiakirjoja, itsenäisyyshistorialautakunnan arkistoa sekä kuuden sanomalehden, Helsingin Sanomien, Ilkan, Suomen Sosialidemokraatin, Hufvudstadsbladetin, Uuden Suomen ja Ajan Suunnan julkaisemia kirjoituksia 27.11.–20.12.1937. Porvarillinen historiakäsitys sisällissodasta Suomen itsenäisyyden lunastaneena vapaussotana oli julkisessa historiakulttuurissa hallitseva. Keskustalaisten porvarien mielestä sodan luoma kuilu oli poistettava yhteiskunnallisten uudistusten kautta ja tekemällä yhteistyötä SDP:n kanssa. Oikeiston silmissä sosiaalidemokraatit taas olivat syyllistyneet petokseen isänmaata vastaan. Sosiaalidemokraatit korostivat puolueen tavoitelleen itsenäisyyttä ennen sotaa ja että sodassa oli kyse sisäisestä valtataistelusta. Vuonna 1937 alkanut keskustan ja sosiaalidemokraattien hallitusyhteistyö vaati kompromisseja myös suhteessa osapuolten ilmaisemiin historiakäsityksiin. Hallituksen antama esitys itsenäisyyden historian tutkimusta varten myönnettävästä määrärahasta perustui historiakäsitykselle, jonka mukaan vuonna 1917 julistettu itsenäisyys oli Suomen historiallisen kehityksen huipentuma. Se vaikeni lähes täysin sisällissodan tapahtumista. Samoin itsenäisyyspäivän juhlissa hallituksen edustajat välttelivät sodan suoraa käsittelyä ja määrittelyä. Pääministeri Cajander pyrki vakuuttamaan porvarillisen yleisönsä siitä, ettei sodan jakolinjalla tullut enää olla merkitystä isänmaallisten kansalaisten keskuudessa. Sosiaalidemokraattinen eduskunnan puhemies Väinö Hakkila ja ammattiosastojohtaja Emil Skog vakuuttelivat nationalistisissa puitteissa esitetyissä puheissaan porvarillista yleisöä siitä, että työväenliike oli edistänyt itsenäisyyttä ja että sen tavoitteet olivat isänmaallisia. Hakkila sivuutti sisällissodan kokonaan, kun taas Skog käsitteli sitä erityisesti työväestön tragediana. Hallituksen argumentaatio oli suhteellisen tehokasta. Eduskunta hyväksyi itsenäisyyden historian tutkimusta varten myönnettävän määrärahan yksimielisesti, eikä sen tarvetta juuri kyseenalaistettu julkisuudessa. Siitä käyty eduskuntakeskustelu toi kuitenkin julkisuudessa esiin kilpailevien historiakäsitysten ristiriidat. Itsenäisyysjuhlien puheet saivat hyväksyvän vastaanoton hallitusrintamaa tukeneissa lehdissä. Ne tukivat itsenäisyysjuhlissa ilmaistua käsitystä siitä, että kansallinen yksimielisyys vaati sisällissodan sivuuttamista itsenäisyyspäivänä. Käsitys hyväksyttiin varauksin myös kokoomuslaisessa Uudessa Suomessa. IKL:n Ajan Suunnassa argumentaatio kiistettiin ja sosiaalidemokraatteja syytettiin historian vääristelystä. Itsenäisyyden historian määrärahan käyttöä varten asetettu professori A. R. Cederbergin johtama ja vuosina 1937–1946 toiminut itsenäisyyshistorialautakunta rahoitti paitsi itsenäistymistä painottanutta historiantutkimusta myös vapaussotakertomusta tukenutta tutkimusta. Akateemiseen historiantutkimukseen teki katkoksen kaksi lautakunnan rahoittamaa tutkimusta työväenliikkeen ja SDP:n historiasta. Porvarillisessa maailmankuvassa ja akateemisessa historiantutkimuksessa vapaussotakertomuksen hallitseva asema säilyikin pitkään.

Tutkimuksen kohteena ovat sukupuolirepresentaatiot suomalaisten ja ranskalaisten aikakauslehtien kansissa. Aineistona ovat neljän suomalaisen ja neljän ranskalaisen suurilevikkisen aikakauslehden kansikuvat kolmesta vuosikerrasta: 1955, 1975 ja 1995. Tarkastelun kohteena ovat yhtäältä sukupuolirepresentaatioissa kyseisenä ajanjaksona tapahtuvat muutokset, toisaalta niiden erot ja yhtäläisyydet kahden kulttuurisen kontekstin välillä. Tutkimuskysymyksen keskiössä on sukupuoli kulttuurisena merkitysjärjestelmänä. Tutkin tämän merkitysjärjestelmän saamia kuvallis-tekstuaalisia representaatiota aineistossani. Työni konteksti on julkisuus - tarkennetusti suomalainen ja ranskalainen aikakauslehtijulkisuus. Aikakauslehtien kansikuvissa esiintyvät sukupuolirepresentaatiot ovat leimallisesti julkisia, mutta ne saavat julkisuudessa erilaisia kehystyksiä ja asettuvat niiden myötä 'yksityisen' ja 'julkisen' sfäärin piiriin. Näin julkisuuden kentän sukupuolittuneita representaatiorepertuaareja ja niiden muutoksia voidaan tarkastella peilaten niitä dynamiikkaan, jossa yhtäältä tehdään yksityistä julkiseksi tuomalla sitä julkisuuteen, toisaalta julkisuutta yksityiseksi yksityisten teemojen määrittäessä julkisuutta yhä keskeisemmin. Kuvien ja tekstien yhdessä muodostamia merkityskokonaisuuksia tutkin neljän kehyksen - halun, uusintamisen, kulttuurin ja politiikan - muodostaman jäsennyksen avulla, jonka lähtökohtana on Erving Goffmanin kehysanalyysi (Goffman 1974). Käytän kehyksiä toisaalta illustroimaan aineistoni säännönmukaisuuksia ja toisaalta niitä uudelleenneuvotteluja, joita julkisten sukupuolirepresentaatioiden osalta näytetään käyvän tarkasteluajanjakson aikana. Aikakauslehtien muodostamasta julkisuuden kentästä hahmottuu neljä kehystä, joihin kansissa esiintyvät sukupuolirepresentaatiot asettuvat. Näistä kaksi ensin mainittua kuuluu perinteisen 'yksityisen' alueelle, kaksi jälkimmäistä kehyksistä taas voidaan määrittää kuuluviksi perinteisesti 'julkisena' nähdyn alueelle. Tietyt elementit pysyvät kansikuvissa varsin muuttumattomina vuosikymmenestä toiseen. Pysyvyyttä edustavat naisten representaatioissa nuoruus, viehättävä ulkonäkö, hoikkuus ja asettuminen kameran eteen silmää miellyttävällä ja katsojaa houkuttavalla tavalla. Miesten representaatioissa kypsä ikä, tumma puku ja asiallisuus ovat ne valttikortit, joihin suurimmaksi osaksi on luottaminen. Myös vuosikymmenestä toiseen toistuvat teemat saavat rinnalleen muuttuvia merkkejä, eikä niiden siten voida ajatella säilyvän täysin muuttumattomina. Muutos missä tahansa kehyksessä vaikuttaa kaikkiin muihin muuttaen kehysten asemia toisiinsa nähden. Keskeisimmät muutokset hahmottuvat yhtäältä kehysten sisäisinä sävyeroina, toisaalta sekundaarikehysten vaihteluissa, asemanmuutoksissa ja suhteissa muihin sekundaarikehyksiin. Tarkastelen suomalaisen ja ranskalaisen kuvaston muutoksia, eroja ja yhtäläisyyksiä tässä yhtäältä naisen ja miehen, toisaalta heitä yhdistävien parisuhteen ja perheen representaatioiden kannalta. Tutkimuksen keskeinen tulos on, että yksityisen ja julkisen suhteen kehitystä tutkimuksen aikajänteellä määrittää yksi selkeä lineaarinen tendenssi: yksityisen sfäärin yhä voimakkaampi 'työntyminen' julkisen sfäärin sisään. Tämä kehitys nousee esiin analyysissa käytettyjen, julkisuuden kehysten dynaamisuutta kuvaavien sekundaarikehysten esiintymissä.

Tässä maisteritutkielmassa luodaan katsaus julkiseen tilaan, julkisessa tilassa vaikuttaviin toimijoihin sekä julkisen tilan hallinnointiin Helsingin Kontulassa. Julkisia tiloja pidetään tärkeänä ja niiden hallinnointi, tai sen puute, voivat johtaa perusteellisesti urbaanin tilan laadun laskuun. Itäiseen Helsinkiin on suunniteltu mittavia uudistushankkeita seuraavien vuosikymmenien ajalle, jotta alueen vetovoimaisuus kasvaisi ja eriytymiskehitys ei syventyisi. Kontulan alue on yksi kaupunkiuudistuskohteista ja tuleva kaupunkiuudistus tulee vaikuttamaan alueen julkiseen tilaan huomattavasti. Tutkielman tavoite on paikantaa asiantuntijahaastatteluiden avulla, millaisena Kontulan alueen julkisten tilojen kunto nähdään tarkasteluhetkellä, millaisia toimijoita julkisessa tilassa vaikuttaa, sekä miten toimijoiden väliset suhteet vaikuttavat julkiseen tilaan, uudistushankkeisiin ja alueen tulevaisuuteen. Tämän perusteella pyritään muodostamaan kuva siitä, kuinka julkisen tilan hallinnoinnin vastuun painopisteet jakautuvat ja millaiset hallinnointimallit Kontulan julkisiin tiloihin vaikuttavat tarkasteluhetkellä. Tutkielman aineisto on kerätty kaupunkitutkimuksen, lähiöiden ja julkisen tilan asiantuntijoita haastattelemalla. Aineistoa on analysoitu teorialähtöisen sisällönanalyysin avulla. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii julkisen tilan hallinnoinnin teoria, jonka avulla kuvataan julkiseen tilaan vaikuttavaa kolmea toimijaa ja näiden toimijoiden muodostamia hallinnointimalleja. Tutkielmassa on myös tarkasteltu kapitalististen ja uusliberalistisen kaupunkien teorioita sekä teoriaa kaupungeista kasvukoneina. Kaupunkeja ei hallinnoida tyhjiössä ja julkiseen tilaan sekä sen toimijoihin vaikuttavat huomattavasti harjoitettu kaupunki- ja talouspolitiikka. Tutkimuksen valossa Kontulan julkisten tilojen kunto nähdään korjaushankkeiden tarpeessa olevaksi ja jopa rapistuneeksi. Kaupunkikehittämisen painopisteiden koettiin olevan aikaisemmin muualla Helsingissä. Tämän vuoksi Itä-Helsingin lähiöalueet ovat ennen jääneet katveeseen aluekehityksestä. Nyt painopisteessä on kuitenkin tapahtunut muutos ja näihin lähiöalueisiin on keskitetty enemmän resursseja. Kontulan julkiseen tilaan ja tilan hallinnointiin tunnistettiin vaikuttavan kaupungin, yksityisen sektorin, sekä yhteisön toimijoiden yhteisvaikutus. Kaupungin hallinnoinnin rooli julkiseen tilaan on asiantuntijoiden mukaan fasilitoiva sekä koordinoiva ja sen rooli vastuunkantajana nähtiin painavana. Kaupunki ei kuitenkaan toimi alueella yksin ja vastuun jakoa korostettiin. Kontulassa ongelmaksi on muodostunut yksityisen sektorin sijoittajien haluttomuus investoida alueeseen. Investointien puutteen vuoksi Kontulan julkisen tilan tulevaisuus näyttäytyy osittain epäselvänä. Tästä johtuva paikallisten näköalattomuus sekä pienyrittäjien resurssien puutteet koettiin julkiseen tilaan negatiivisesti vaikuttavana. Helsingissä tapahtunut painopisteen muutos kuvastaa pääoman liikkumista paikasta toiseen. Alueen tuottopotentiaali ja kasvun tavoittelu näyttäytyvät aluekehitystä eteenpäin vievänä voimana. Tämä, yksityisen sektorin painoarvon kasvu, sekä julkisen sektorin pyrkimys kompensoida aikaisempaa alikehitystä Itä-Helsingin julkisessa tilassa ilmentävät uusliberaaleille, sekä kapitalistisille kaupungeille tyypillistä politiikkaa. Kontulan tapauksessa hallinnointimallien tarkempi tarkastelu sekä toimivampien vaihtoehtojen löytäminen voisivat edesauttaa julkisen tilan uudistushankkeiden etenemisestä sekä tämänhetkisen rapistumisen ehkäisemistä.

Tutkimuksen aihetta kehystää internetin ja sosiaalisen median myötä tapahtunut muutos organisaatioiden toimintaympäristöissä. Odotukset julkishallinnon organisaatioiden avoimemmasta ja vuorovaikutteisemmasta toiminnasta ovat lisääntyneet sosiaalisen median yleistymisen myötä. Viestintä on noussut avainasemaan, kun globalisoituvasta maailmasta ja muuttuvista toimintaympäristöistä on tullut organisaatioiden arkipäivää. Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten julkishallinnon organisaatio viestii strategisesti sosiaalisessa mediassa ja millaisia sosiaalisen median strategioita se hyödyntää viestinnässään. Ilmiötä tarkastellaan tapaustutkimuksen lähtökohdista. Tutkimuksessa selvitetään, miten Suomessa julkishallinnon alalla toimiva palvelu- ja tutkimusorganisaatio käyttää Twitteriä viestinnässään, millaisia strategisia tavoitteita viestinnälle on asetettu, miten tavoitteiden toteutumista seurataan ja arvioidaan organisaatiossa ja miten asetetut tavoitteet aineiston perusteella näyttävät toteutuvan Twitterissä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys koostuu aiemmasta strategisen viestinnän ja sosiaalisen median tutkimuksesta. Tutkimuksessa strategista viestintää ja sosiaalista mediaa lähestytään julkishallinnon organisaatioiden kontekstissa. Keskeisiä teoreettisia teemoja ovat julkishallinnon organisaatioiden strateginen viestintä ja sosiaalinen media osana organisaatioiden viestintää. Tutkimuksen kohteena on Ilmatieteen laitoksen viestintä Twitterissä. Aineisto koostuu Ilmatieteen laitoksen viestintästrategian ja laitoksen viestinnän työntekijöille tehtyjen sähköpostihaastattelujen muodostamasta strategiapuheen kokonaisuudesta sekä Ilmatieteen laitoksen Twitter-tileiltä kerätyistä twiiteistä. Tutkimusaineistoa on analysoitu laadullisen sisällönanalyysin ja sisällön erittelyn menetelmin. Sähköpostihaastattelujen analyysin osalta laadullisen sisällönanalyysin menetelmiä on täydennetty laadullisen asennetutkimuksen metodein. Tutkimuksen tulokset vahvistavat käsitystä julkishallinnon organisaatioista strategisinä viestijöinä. Tulosten mukaan julkishallinnon organisaatiot viestivät strategisesti ja hyödyntävät sosiaalisessa mediassa erilaisia viestintästrategioita. Eri strategioiden hyödyntäminen sosiaalisessa mediassa viestiessä kytkeytyy siihen, kuinka tottuneesti organisaatio käyttää sosiaalista mediaa. Tulokset osoittavat, että kaikkia sosiaalisen median mahdollisuuksia ei hyödynnetä vielä täysmääräisesti ja erityisesti vuorovaikutuksen lisäämisessä ja dialogin vahvistamisessa on kehitettävää. Tulokset osoittavat lisäksi, että vuorovaikutteinen läsnäolo sosiaalisessa mediassa vaatii organisaatioilta aikaa ja resursseja. Tutkimuksen keskeisiä lähteitä ovat muun muassa Ines Mergel, Kirk Hallahan et. al., Seungahn Nah ja Gregory D. Saxton, Michael L. Kent ja Maureen Taylor, Saku Mantere, Elisa Juholin sekä Pekka Aula ja Leif Åberg.

Tämän maisteritutkielman tarkoitus on tarkastella julkistalouden kestävyysvajetta ideatutkimuksen periaatteen mukaisesti politiikkaideana, jolla poliittista päätöksentekoa perustellaan. Tutkielmassa julkistalouden kestävyysvajetta tarkastellaan ohjelmallisena ideana ja institutionaalisena viitekehyksenä, jonka vakiintumisessa valtiovarainministeriöllä on ollut merkittävä rooli. Tavoitteena on selvittää, millaisia sosiaali- ja terveyspoliittisia toimenpiteitä esiintyy hallitusohjelmissa kestävyysvajeen idean yhteydessä, sekä mitä sosiaali- ja terveyspoliittisia lakiesityksiä perustellaan kestävyysvajeella. Tutkimus on laadullinen, ja tutkimusstrategia yhdistää prosessijäljitystä ja aineisto- sekä teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Aineisto koostuu vuosien 2006–2020 välillä julkaistuista hallitusohjelmista sekä sosiaali- ja terveyspoliittisten lakiesitysten yleisperusteluosista, joissa kestävyysvajeen idea esiintyy eksplisiittisesti. Aineisto sisältää 6 hallitusohjelmaa ja 12 hallituksen esityksen yleisperusteluosaa. Analyysin keskeisenä tuloksena selvisi, että hallitusohjelmissa kestävyysvajeen ideaan yhdistetyt sosiaali- ja terveyspoliittiset toimenpiteet muodostuvat kunta- ja palvelurakenteeseen sekä sosiaaliturvaan kohdistuvista toimista. Kunta- ja palvelurakenteeseen kohdistuvat toimet koostuvat sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä kuntarakenteen uudistamisesta, ja sosiaaliturvaan kohdistuvat toimet muodostuivat työeläkejärjestelmän ja opintotukijärjestelmän uudistamisesta. Sosiaali- ja terveyspoliittiset lakiesitykset puolestaan koostuvat pääasiassa hallinnon uudelleenjärjestelyistä. Lisäksi esityksissä esiintyi markkinoiden luomista, kavennuksia eläkkeisiin ja työttömyystukiin sekä esitys Suomessa opiskelleiden ulkomaalaisten oleskelulupien pidentämisestä. Yhteenvetona voidaan todeta, että kestävyysvajeen idean merkittävimmät sosiaali- ja terveyspoliittiset vaikutukset ovat kohdistuneet kuntarakenteeseen sekä sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmään, joiden uudistamista idealla on perusteltu. Julkisessa keskustelussa samaansa erittäin laajaan huomioon nähden idean käyttö politiikkatoimenpiteiden perustelussa on ollut suppeaa.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tiivistelmä – Referat – Abstract Toisen valtion kansalaisiin kohdistuvan viestinnän ja vaikuttamisen käsitteet, kuten strateginen viestintä, informaatiosota, hybridivaikuttaminen ja disinformaatio ovat nousseet vilkkaan akateemisen ja poliittisen debatin aiheeksi Ukrainan sodan jälkeen. Strategisesta viestinnästä ja Venäjän disinformaatio hybridiuhkien torjunnasta on tullut EU:lle keskeinen prioriteetti. Venäjä puolestaan on syyttänyt EU:ta propagandasta ja sanavapauden rajoittamisesta. Venäjän narratiivien mukaan se on lännen informaatiosodan kohde, ja sen oma toiminta on vain reaktiivista. EU ja Venäjä näkevät siis olevansa ”informaatiosodassa” tai narratiivisessa kamppailussa toistensa kanssa. Tämä tutkielma pyrkii valaisemaan sitä, miten eli minkälaisen prosessin kautta tähän ”informaatiosotaan” on päädytty. Venäjän viestintä- ja vaikuttamistoimintaa on jo tutkittu huomattavasti, mutta EU:n strategista viestintää, sekä hybridiuhkien ja disinformaation torjuntaa on tutkittu vähän aiheen ajankohtaisuudesta ja siihen kohdistuneesta suuresta poliittisesta mielenkiinnosta huolimatta. Olemassa oleva tutkimus ei myöskään linkitä vuoden 2015 jälkeistä strategista viestintää EU:n aiempaan viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaan, kuten julkisuusdiplomatiaan. EU:n omissa narratiiveissa vuosi 2015 nähdään käännepisteenä, joka sai EU:n reagoimaan Venäjän vaikuttamiseen. Toisaalta Venäjä on syyttänyt EU:ta sekaantumisesta ja omien arvojensa tyrkyttämisestä jo ennen Ukrainan kriisiä. Tässä työssä ”informaatiosotaan” johtaneet kehityskulut pyritään asettamaan osaksi laajempaa EU–Venäjä-suhteen kehittymisen viitekehystä vuosina 2000–2018. EU:n ja Venäjän ulkoisia viestintä- ja vaikuttamispolitiikkoja ja niiden turvallistamista ei ole juuri tutkittu rinnakkaisina, yhtyeenlinkittyneinä kehityskulkuina. Tutkielman teoreettinen viitekehikko on konstruktivistinen. Tutkielmassa ei hyödynnetä selvärajaista analyyttista metodia, vaan tutkielman analyyttisessä kehikossa yhdistetään käsitehistoriallista ja narratiivista analyysiä, turvallistamisen tutkimusta, sekä tulkitsevaa prosessin jäljittämistä. Aineisto kostuu EU:n ja Venäjän politiikkadokumenteista ja virallisista puheista vuosilta 2000–2018. yön lähtökohtana on toiminut käsitehistoriallisesta tutkimusotteesta nouseva kysymys siitä, milloin toisen valtion kansalaisiin kohdistuvaa viestintä- ja vaikuttamistoimintaa pidetään hyväksyttävänä ja milloin se muuttuu kyseenalaiseksi tai turvallistetaan ”informaatiosodaksi”. Käsitteet nähdään kiistanalaisina ja poliittisen toiminnan strategisina välineinä, joiden avulla voidaan muokata mahdollisuushorisonttia. Viestinnän ja vaikuttamisen lukuisten käsitteiden vodaan kastoa laajasti ottaen samankaltaista toimintaa: kyse on vaikuttajatahoa hyödyttävien narratiivien levittämisestä ja pyrkimyksestä vaikuttaa kohdevaltion sisäisiin diskursseihin. Valtiot levittävät strategisia narratiiveja politikkakysymyksistä, omasta roolistaan maailmanpolitiikassa sekä maailmanpolitiikan järjestyksen suunnasta. Strategisten narratiivien kautta toimijat voivat rakentaa identiteettiään ja vahvistaa politiikkojensa legitimiteettiä, mutta niiden kautta voidaan myös kyseenalaistaa toisten identiteettiä ja legitimiteettiä tukevia narratiiveja. Tässä työssä viestinnän ja vaikuttamisen käsitteistöllä katsotaan olevan kaksoisrooli: ne kuvaavat ja perustelevat EU:n ja Venäjän narratiiveja levittävää viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaa, mutta käsitevalinnat ovat myös osa EU:n ja Venäjän narratiiveja itsestään ja maailmanpolitiikasta. Tyyli, jolla poliittinen entiteetti, kommunikoi on myös keskeinen osa sen identiteettiä ja kokonaisvisioista. Kuitenkin se, mikä on toisen toimijan maailmankuvasta ja itseymmärryksestä käsin legitiimiä pehmeää valtaa tai julkisuusdiplomatiaa, voikin olla toisen näkökulmasta propagandaa tai infosodankäyntiä. Narratiiveihin ja käsitevalintoihin, kuten tilanteen kuvaaminen ”informaatiosodankäynniksi”, liittyi kuitenkin myös itseään toteuttavien ennustusten ja eskalaation riski. Tutkielmassa on lähdetty liikkeelle siitä oletuksesta, että sekä Venäjä ja EU ovat kärsineet 2000- ja 2010-luivuilla identiteettikriisistä eli ontologisesta turvattomuudesta, jota on osittain yritetty lievittää parantamalla ulkoista viestintää. Ulkoisen viestinnän ja vaikuttamisen informaatiosodaksi kärjistymisen oletetaan liittyvän ontologisen turvattomuuden ratkaisuyrityksistä nousevaan essentialisaation kierteeseen tai itseään toteuttava geopoliittiseen ajatteluun. Analyysin perusteella voidaan todeta, että ”informaatiosota” syntyi kehityskulun tuloksena, jota kumpikaan osapuoli ei halunnut, mutta kumpikaan ei myöskään kyennyt estämään. Pehmeän vallan käsitteestä tuli EU:n postmodernin identiteettinarratiivien kulmakivi, josta käsin EU:n julkisuusdiplomatia ja arvojen edistäminen nähtiin dialogisena ja ei-propagandistisena. Median ja internetin avoimuuden uskottiin optimistisesti levittävän demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Oletus EU:n pehmeästä vetovoimasta ja dialogisesta viestinnästä legitimoi EU:ta ulkoisille ja sisäisille yleisöille, mutta toisaalta EU ei nähnyt pehmeän vallan strategiansa ylemmyydentuntoisia ja geopoliittisia alavireitä. Siinä missä EU näki maailmanpolitiikan ei-nollasummapelinä, Venäjä näkemyksessä maailmanpolitiikkaa leimasi kilpailu, joka ylettyi myös informaatiotilaan. Pehmeän valta ja julkisuusdiplomatia nähtiin välineellisesti, ja informaatioteknologian välityksellä välitettävää informaatiota voitiin käyttää myös aseena, joka uhkasi yhteiskunnan arvoja, kulttuuria ja identiteettiä. Venäjän narratiivi maasta lännen epäreilun mediainfrastruktuurin ja informaatiosodan kohteena on vahvistanut Venäjän identiteetin essentialisaatiota. Tutkitun ajanjakson aikana EU:n ja Venäjän narratiivit maailmanpolitiikasta, informaatioteknologiasta ja ulkoisesta viestinnästä ja vaikuttamisesta ovat alkaneet samanlaistua. Kumpikin osapuoli on alkanut näkemään maailmanpolitiikan yhä enemmän narratiivisena kilpailuna kehitysmallien ja sivilisaatioiden välillä. EU on myös Venäjän tavoin alkanut pitämään informaatioteknologiaa ja informaatiota uhkana vakaudelleen ja arvoilleen. Samalla EU ja Venäjä ovat ajautuneet legitimiteettikamppailuun siitä, kumman viestintä- ja vaikuttamistoiminta on hyväksyttävää ja kumpi on sananvapautta rajoittava propagandisti. Vallitsevaa ”informaatiosotaa voi kuitenkin olla hankala purkaa, sillä vastakkainasettelu ja vaarallisten hybriditaktiikoiden käyttäjäksi leimatuksi tuleminen on myös vähentänyt Venäjän ontologista turvattomuutta antamalla sille ”tunnustusta” keskeisenä maailmanpolitiikan toimijana.

Tarkastelen tutkielmassani Salon Ollikkalassa sijaitsevan lähiön rakennusprosessia sekä lähiön muotoutumiseen vaikuttaneita syitä ja seurauksia vuosien 1967-1989 välisenä aikana. Tutkielma lähestyy Ollikkalan lähiötä varsinkin yhteiskuntatieteissä tutkittujen rakennemurroksen, suuren muuton sekä tehokkuuden ideologian ilmiöinä, sekä toisaalta modernin työläisyhteiskunnan viitekehyksessä, jossa lähiö on nähtävissä omana sosiaalisena kokonaisuutenaan. Tutkielma liittää lähiön ajallisesti laajempaan kontekstiin, jonka tarkoituksena on hahmottaa aluerakennusprosessista erillisiä rakenteita, jotka vaikuttivat myös lähiön muotoutumiseen. Tarkoitus on luoda vaihtoehtoisia tulkintoja lähiöiden syntyyn vaikuttaneista tekijöistä sekä elämäntapojen eriytymisestä lähiössä, kuin myös uudenlaisia tulkintoja lähiöstä ja sen merkityksestä. Tutkielma hahmottaa miten rakennemurros vaikutti Salon kaupungin teollisuussektoriin sekä väestönkasvuun, sekä minkälaisia ongelmia kaupungistuminen loi paikalliselle asuntotuotannolle. Paikallistasolla lähiöalueen syntyä tarkastellaan asuntotuotantoa ohjaavan ideologian, valtiollisen sääntelyn ja paikallistason hallintamekanismien välisenä vuorovaikutuksena, joka sitoi yhteensä niin poliitikot, suunnittelijat, rakentajat kuin maanomistajatkin. Samalla tutkielma hahmottaa lähiön muotoutumista asukkaiden mielikuvissa erilliseksi sosiaaliseksi konstruktioksi. Asukkaiden mielissä lähiö muodostui aluerakennusprosessista erilliseksi sosiaalisesi kokemusmaailmaksi, joka erosi oleellisesti fyysisestä pienlähiöstä. Lähdemateriaali koostui Salon kaupungin virallisista julkaisuista, rakennustilastoista, julkaisemattomista tilastoista, sekä haastatteluista, joilla on tutkittu lähiön muodostumista yhteiskunnan ylärakenteista käsin. Sosiaalista muotoutumista käsittelevässä osiossa lähteinä on käytetty pääasiassa haastattelumateriaalia, sanomalehtiartikkeleita, sekä tilastollista materiaalia. Tutkielmassa haastateltiin toistakymmentä alueella asunutta ihmistä, joiden avulla kartoitettiin asukkaiden mielikuvia Ollikkalasta, elämästä lähiössä ja sen asukkaista. Mielikuvien ohella seurattiin aluetta käsittelevien lehtiartikkeleiden muutosta 1980-luvun aikana. Tutkielma osoittaa, että siinä missä Ollikkalan lähiö liittyy osittain rakennemurroksen jälkeiseen yhteiskunnalliseen muutosprosessiin, niin siitä muodostui myös monin tavoin perinteisistä tulkinnoista poikkeava pienlähiö. Monipuolinen rakennustoiminta sekä lähiön pitkä rakennusaikakausi loivat lähiöstä heterogeenisen asuinyhteiskunnan, josta muodostui monelle aktiivinen, avoin sekä sosiaalinen asuinalue. Toisaalta lähiössä ilmenneet ongelmat ja passivoituminen edesauttoivat lähiössä tapahtunutta eriytymistä korttelikohtaisiin kokonaisuuksiin ja lopulta myös stigmatisoivat lähiön yleisessä keskustelussa ongelmalähiöksi.

This thesis is a contribution to the discussion on gendered representations of Global South subjects in development NGOs’ communication in the West, and the imaginaries of development they create and maintain. Empirically, it focuses on the context of Finland and particularly, on Finnish NGO fundraising campaigns that concentrate on girls’ and women’s rights in the Global South. The changes in the Finnish political field within which NGOs operate gives contextual relevance to studying NGOs’ private fundraising in Finland. In 2016, the Finnish government cut public funding for development NGOs by 43 %, which forced many organisations to rethink their funding channels. NGOs have since reported increase in competition for donors, which has contributed to the NGO fundraising ‘markets’ increasingly functioning with a capitalistic market logic. Public discussions on development and distant human rights issues thus get increasingly reduced to advertisement appeals, as NGOs must to ‘sell’ the rights-holders’ deservingness of donations. At the same time, the Finnish spectator-donors’ imaginary power in ‘making a change’ is reinforced. This trend is not compatible with NGOs’ other important societal mission, which is the global education of Finnish citizens. A study conducted in 2015 shows that Finnish people’s knowledge on development in the Global South is extremely pessimistic. From a postcolonial perspective on knowledge production and power, this thesis challenges the ‘ends justify means’ argument by questioning whether pessimistic and colonial imaginaries should be the price to pay for fight against inequality – and ultimately, are these means productive for global equality. The empirical example campaigns for this thesis were Uncut by the International Solidarity Foundation, Maternity Wear for a 12-year-old by Plan International Finland, and Women’s Bank Walk by the Finn Church Aid –administered Women’s Bank. The ethnographic research consisted of 10 NGO and expert interviews, 8 short interviews with participants and volunteers in a campaign event, document analysis, discussions, participant observation, and online data collection. The data was analysed using qualitative and visual discourse analysis tools, against the theoretical framework of relevant postcolonial, post-humanitarian, feminist, and de-colonial theories. The main findings of the research are that although NGOs consciously strive for the ‘respectful representation’ of women and girls in the Global South, the capitalist marketing framework used in fundraising communication is not productive for challenging the underpinning colonial discourse. Rather, by a rhetorical logic of empowerment, the power relations are denied – which only reinforces subordination, albeit disguises it better. However, there are significant differences between NGOs on how their power in representation and knowledge production is understood and reflected upon.