Browsing by master's degree program "Filosofian maisteriohjelma"
Now showing items 21-40 of 56
-
(2022)Racism continues to be both a widely discussed topic and continuing problem within many of our societies. Yet, most of the mainstream discourse on race lacks any reference to the actual concept of race itself. This has led to a situation in which racism is understood as systematic discrimination but race itself is generally treated as a neutral and unproblematized identity category instead of a political system of oppression. In this master’s thesis I will examine the ontological relationship between the concept of race and power. The main goal is twofold. Firstly, I will show that the relationship between race and power is an inherent one. Secondly, I will show that it is not only possible but necessary to take Whiteness as a vantage point as we examine this relationship. For while we are generally accustomed to approach the topic of racism and racial injustice through the experiences of people of color, Whiteness continues to remain in the margins of our political, social, and theoretical conversations. This, I claim, results from the normalization of Whiteness that has rendered White people unable to see how race functions and affects their daily lives. I will begin by briefly examining how the ideas of race and Whiteness were historically constructed and implemented as oppressive systems. This will help us establish that race was never discovered but constructed to serve a specific purpose. From here I move onto examine the relationship between race and power through the frameworks of class and state power. First, I look at Charles Mills’ argument for why racial power relations are distinct from and transcend those of class. After this I examine how Michel Foucault conceptualizes race as a necessary technology of power to the modern state. Then I move onto examine George Yancy’s method that not only forces Whites to see the workings of race but allows us to comprehend that there is no sense in making a distinction between “good” and “bad” White people. Finally, I present my own method of asking the ethically laden question: “Is there anything good about Whiteness?” I argue that any meaningful discussions on racism must theoretically examine the historical construction of race and the purposes that it has been used. For this reveals the ontological relationship between race and power as an inherent one. In addition, it is also crucial to comprehend that race is first and foremost a lived experience that affects the daily lives of countless people before any of our conceptual analysis. Thus, examining both the theoretical and the empirical level of race is a necessity for us to have any change to move beyond race. And I suggest that we start by asking “Is there anything good about Whiteness?” For an adequate answer to this question requires an understanding of what it is to be White. Which then necessitates a thorough theoretical understanding of the construction, history and workings of race.
-
(2020)Tutkielma käsittelee ranskalaisen filosofin Jacques Rancièren demokratiakäsitystä, joka rakentuu Rancièren tasa-arvon ja politiikan käsitteiden uudelleen muotoiluille. Tutkielma rinnastaa Rancièren erimielisyyttä korostavan politiikan teorian deliberatiivisen politiikan konsensuaalisen ajattelun kanssa korostaen näkemysten eroja, mutta samalla niiden yhtymäkohtia. Tutkielman argumentti rakentuu kahden teesin varaan, joita tutkielma havainnollistaa ja perustelee. Ensiksi Rancièren tasa-arvon käsitteen uudelleen muotoilu ja problematisointi tuovat esille deliberatiivisen politiikan muotoileman tasa-arvon puutteellisuuden ja epätasa-arvoiset ennakko-oletukset. Toiseksi Rancièren erimielisyyden politiikka ei ole täysin vastakkainen konsensuaaliselle politiikalle, vaan se sisältää konsensuaalisisa piirteitä sekä tasa-arvon, politiikan että demokratian käsitteiden tasolla. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee tasa-arvoa, joka muodostaa Rancièren ajattelun kulmakiven ja tarkastelee tasa-arvon käsitteen muotoutumista Rancièren ajattelun keskeiseksi viitepisteeksi. Toinen osa käsittelee Rancièren politiikan käsitettä sekä sen eroa perinteisesti ymmärrettyyn politiikkaan. Erityisesti osa käsittelee keskeistä politiikka-poliisi erottelua sekä poliittisen subjektin muotoutumista. Kolmas osa keskittyy Rancièren demokratiakäsitykseen, joka rakentuu tasa-arvon sekä politiikan muodostaman käsitteellisen kontekstin varaan. Tässä osassa Rancièren erimielisyyteen perustuva demokratiakäsitys asemoituu suhteessa deliberatiivisen demokratiaan ja konsensusajatteluun. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä on, että tasa-arvo kaikkia koskevana ja yleisenä oletuksena toimii minimaalisena konsensuaalisena kiinnekohtana Rancièren ajattelussa. Rancièren politiikan käsite puolestaan haastaa näennäisen konsensuaalisuuden ja avaa mahdollisuuden luoda aito konsensus, joka ottaa huomioon myös ne, jotka jäävät näennäisen konsensuksen ulkopuolelle. Pyrkimys aitoon konsensukseen antaa Rancièren demokratiakäsitykselle tehtävän luoda entistä parempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta uuden konsensuksen kautta. Erimielisyys säilyy kuitenkin keskeisenä demokratian elementtinä, joka on edellytys aidon konsensuksen toteutumiselle. Juuri tässä mielessä Rancièren demokratiakäsityks voidaan nähdä sensitiivisempänä tasa-arvon kysymyksen tarkastelussa, kuin deliberatiivinen demokratia.
-
(2022)Populismi on 2020-luvulle tultaessa erittäin suosittu tutkimuskohde akateemisessa maailmassa. Terminä populismia kuitenkin sovelletaan jatkuvasti useissa eri yhteyksissä tuntematta sen tarkkaa teoreettista taustaa tai määritelmää. Siksi populismiteorioiden analysointi on tärkeää myös filosofisessa kontekstissa. Teoriat eliittiä vastustavasta 'kansasta' ovat merkittävässä osassa myös populismin filosofisissa teorioissa, mutta populismin luomat ja etenkin Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oikeistopopulismiin viittaavat mielikuvat ovat usein tehneet populismiteorioiden käsittelystä vähintäänkin haastavaa. Tässä työssä puolustetaan populismi-termin käyttöä poliittisen filosofian kontekstissa ja osoitetaan, miten Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen vuonna 1985 muotoilemalla populismiteorialla voidaan selittää politiikan ontologiaa, 'kansan' hegemoniaa ja jälkiperustahakuisuutta. Työssä käsitellään Ernesto Laclaun omintakeista jälkimarxilaista populismiteoriaa ja verrataan sitä Slavoj Žižekin ideologiakäsitykseen. Työssä hyödynnetään muun muassa Oliver Marchartin vakiinnuttamaa jälkiperustahakuista filosofiaa, joka kyseenalaistaa essentialistisen käsityksen politiikasta. Työn tavoitteena on löytää Laclaun ja Žižekin teorioista vasemmistopopulistisia piirteitä. Laclaun omintakeisessa populismiteoriassa populismi kuvaillaan artikulaation logiikkana, jossa tyhjillä merkitsijöillä ja ekvivalenssin ketjulla on merkittävä rooli. Žižekin ideologiakäsityksessä puolestaan ideologisen fantasian käsite on tärkeässä roolissa. Molempien teorioita yhdistää niiden lacanilainen perintö, jossa muun muassa point de capitonit, antiessentialismi ja merkitsijät ovat tärkeässä osassa. Työssä todetaan, että Laclaun populismiteoriassa on vasemmistopopulistisia piirteitä, mutta ne eivät ole yksinomaan vasemmistopopulistisia. Kuitenkin Laclaun synnyinmaassa vaikuttanut ja vasemmistopopulistisia elementtejä sisältänyt peronismi on vaikuttanut hänen teoriaansa. Erityisesti Chantal Mouffen radikaalin demokratian projekti on saanut vaikutteita Laclaulta, ja siinä vasemmistopopulistiset piirteet ovat korostuneita ja postmoderneja identiteettipoliittisia elementtejä hyödyntäviä. Myös Žižekin ideologiakäsityksestä on löydettävissä vasemmistopopulistisia piirteitä muun muassa kapitalismikritiikin muodossa, mutta Žižek itse ei määrittele teoriaansa populistiseksi. Kuitenkin Laclaun ja Žižekin teorioita leimaa vahva lacanilais-marxilainen ja antagonistinen perintö, joka näkyy heidän teorioissaan monella tavalla.
-
(2022)Tarkastelen tutkielmassa Jane Bennettin etiikan ajattelua, jossa ekologiset teemat kytkeytyvät näkemykseen etiikasta eettisen sensibiliteetin kultivoimisena. Käsittelyäni johdattava kysymys on seuraava: Miksi sensibiliteetin kultivoiminen on Bennettin mukaan eettisen elämän edellytys? Osoitan tutkielmassani, että vastaus kysymykseen peilaa hänen käsityksiään subjektista, normatiivisen etiikan sisällöstä sekä etiikan perustasta myöhäismodernin maailmankuvan puitteissa. Bennettin lisäksi tarkasteluni sivuaa Kantin, Schillerin, Foucault’n, Lucretiuksen, Deleuzen ja Guattarin, Stephen K. Whiten sekä William E. Connollyn tekstejä. Sensibiliteetti-termin merkitys kytkeytyy etiikan kontekstissa tiettyihin subjektin ominaisuuksiin, kuten kehollisuuteen, aistimellisuuteen ja havaitsemiskykyyn. Sensibiliteetin nostaminen etiikan ajattelun keskiöön liittyykin Bennettille ensiksi tarpeeseen kiinnittää huomiota niihin edellytyksiin ja rajoituksiin, joita kehollisuutemme asettaa moraalisten periaatteiden noudattamiselle, jolloin etiikan keskeiseksi elementiksi nousee subjektin itseensä kohdistama työstäminen. Toiseksi sen keskeinen rooli liittyy Bennettin ekologista eetosta määrittelevään instrumentalismin kritiikkiin, yhteiselon eettisistä vaatimuksista nousevaan anteliaisuuden eetokseen sekä ontologian merkitykseen näiden taustalla. Bennett asemoi omaa ajatteluaan suhteessa näkemykseen, jonka mukaan moderni maailmankuva on merkinnyt maailmaan sisältyvän tarkoituksellisuuden ja itseisarvon ajatuksen hylkäämistä moraalisen järjestyksen perustana. Tämä muodostaa lähtökohdan hänen ontologiselle projektilleen, jossa uudelleentulkinta materialismista muodostaa affektiivis-kognitiivisen taustan normatiiviselle orientaatiolle. Sensibiliteetti saa tältä osin merkityksensä myös ontologian ja etiikan välisen suhteen muodostavana linkkinä, kun ensiksi mainitun tarpeellisuus jälkimmäisen taustalla tunnustetaan, mutta samalla nähdään ongelmallisena palauttaa etiikka tai politiikka vahvoihin ontologisiin sitoumuksiin. Näiden kahden näkökulman leikkauspisteestä katsottuna Bennettin etiikka näyttäytyy ekologisen sensibiliteetin teoretisoinnin projektina, jossa ekologisuus ei viittaa ainoastaan normatiiviseen periaatteeseen tai käytännön toimiin, vaan myös subjektin itsekäsitykseen ja tapaan suhtautua ympäröivään todellisuuteen. Bennettin materialistisen ontologian myötä avautuu vähemmän hierarkkinen näkemys ihmisen ja muiden olioiden välisistä eroista sekä kaiken olevan materiaalista kytkeytyneisyyttä korostava ekologinen orientaatio ja sensibiliteetti.
-
(2021)Mooren mukaan etiikan peruskysymys on "mitä hyvä on?", johon vastaaminen on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi. Mooren mukaan hyvä on yksinkertainen käsite aivan samoin kuin keltainen. Tästä Moore tekee johtopäätöksen, ettei hyvää voi määritellä. Hyvän määrittely on osoittautunut laajemminkin vaikeaksi. Tarkastelemme filosofiassa käytyä keskustelua määriteltävyydestä. Näin keskustelu rinnastuu kiinnostavalla tavalla tieteenfilosofiassa käytyyn keskusteluun. Tämä samalla syventää ymmärrystämme etiikassa tarkastelluista kysymyksistä. Tutkielmassa teoreettisesti keskeinen ajatus on tarkastella rinnakkain tieteenfilosofiassa, matematiikan filosofiassa ja etiikassa käytyä keskustelua. Näin voimme valottaa tiettyjä tieto-opin kannalta keskeisiä kysymyksenasetteluja moraalitietoon liittyen. Tieteenfilosofiassa eräs keskeinen kysymys liittyy tieteellisen kokeen rooliin tiedon rakentumisessa. Tieteellisen kokeen taustalla on antiikin geometrinen analyysi, tai yleisemmin analyysin ja synteesin menetelmä. Siten kokeellisen tieteen ja matematiikan tiedonhankintaprosessien välillä on kiinnostava metodinen yhteys, joka osoittautuu hedelmälliseksi myös moraalitiedon hankinnassa käytetyn ajatuskoemenetelmän analyysissa. Moraalifilosofiassa ajatuskoemenetelmän avulla generoidaan esimerkkitapauksia, joissa tiettyjä asioita tuodaan yksityiskohtaisen analyysin kohteiksi. Tällainen analyysi on keskeinen metodinen keino moraalitiedon hankinnassa ja täsmentämisessä. Ajatuskoemenetelmä samoin kuin kokeellisen tieteen menetelmä on askeleittain etenevää ja lokaalia. Moraalitiedon perustana on moraali-intuitio, jonka ei katsota olevan erehtymätöntä. Moraali-intuitiolla ei myöskään viitata mihinkään yliluonnolliseen kykyyn. Moraali-intuition rooli moraalitiedon perustana on samanlainen kuin havainnon rooli kokeellisessa tieteessä. Tarkemman ymmärryksen saamme moraali-intuitiosta, kun rinnastamme sen intuitioon matematiikassa. Siten tässä tutkielmassa ei tarvitse tarkemmin ottaa kantaa moraalirealismin kysymykseen.
-
(2022)Tutkin tutkielmassani Robert Brandomin ja John McDowellin tieto-oppeja metaepistemologisesta näkökulmasta ”syvän erimielisyyden” (deep disagreement) käsitettä hyödyntäen. Selvitän, voiko Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä pitää niin sanottuna ”syvänä erimielisyytenä”, toisin sanoen järjestelmällisenä kiistana, jonka osapuolten on poikkeuksellisen vaikeaa löytää yhteisymmärrystä. Lisäksi harkitsen mitä hyötyjä syvän erimielisyyden tutkimisesta voi olla itse tietoteoreettiselle keskustelulle. Tutkielman alkupuolella esittelen Brandomin ja McDowellin edustaman Pittsburghin koulukunnan tietoteoreettisen perustan eli annetun myytin (Myth of the Given) ja sen esittämät haasteet tietoteorialle. Brandomilla ja McDowellilla on omat tapansa oikeuttaa uskomukset ilman annetun käsitettä, mikä on johtanut eripuraan koulukunnan sisällä. Tutkielman loppupuolella selvitän millä perustein Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä voisi pitää niin sanottuna syvänä erimielisyytenä. Nostan analyysissäni esiin erityisesti Brandomin ja McDowellin erimielisyydet kokemuksen käsitteen merkityksestä sekä heidän näkemyksensä siitä, mikä on filosofian tehtävä ylipäänsä. Johtopäätökseni on, että Brandomin ja McDowellin erimielisyyttä voi hyvinkin pitää syvänä, mutta että sen pohjaaminen tiettyyn episteemiseen lähtökohtaan saattaa olla harhaanjohtavaa ja keskustelun kehityksen kannalta haitallista.
-
(2022)Soran Reader (1963-2012) oli moraalifilosofiaan perehtynyt filosofi. Tutkielmassa esitellään Readerin tarpeiden normatiiviseen perustavanlaatuisuuteen perustuva tarve-eettinen teoria ohitettuna feministisen etiikan teoriana. Readerin tarve-etiikka asettaa kohdellun näkökulman moraalisen ongelmanratkaisun keskiöön. Tarpeen ja kohdellun näkökulman korostamisesta huolimatta Readerin tarve-etiikka ei ole uhriutuvaa tai poliittisesti passivoivaa, paternalistista moraalifilosofiaa, eikä myöskään hoivaa tai hyvinvointia ylikorostavaa filosofiaa. Tarvitseminen on tila, joka ontologisesti määrittää kaikkea olevaa. Tarve viittaa yksinkertaisesti siihen tosiasiaan, että maailma on yhteenkietoutuneiden relaatioiden dynaaminen verkosto – kaikki täällä tarvitsevat toisiaan. Tässä tutkielmassa esitetään Readerin tarve-eettisen teorian peruskäsitteet: tarve, kohdeltu ja uutena selventävänä käsitteenä teoriaan esitetty avuntarve. Lisäksi tutkielmassa esitetään tarve-etiikan perusprinsiipit ja puolustetaan Readerin ei-ihmiskeskeistä näkemystä tarpeen perustavanlaatuisuudesta. Esitän, millaisiin perusteisiin Readerin näkemys tarpeesta normatiivisesti perustavanlaatuisena käsitteenä nojaa, sekä mitä seurauksia tällä normatiivisella perustalla on Readerin näkemykselle etiikasta käytännöllisenä toimintana eli praktiikkana. Lisäksi tutkielmassa vertaillaan Readerin tarve-eettistä teoriaa feministisenä tarveteoriana feministisiin hoivaetiikoihin, joissa tarpeeseen vastaaminen on myös keskiössä. Tutkielmassa esitetään, että Readerin tarve-etiikkaa ei voida pitää ominaispiirteiltään hoivaeettisenä teoriana. Tutkielman päälähde on Soran Readerin pääteos “Needs and Moral Necessity” vuodelta 2007. Tutkielmassa tulkitaan myös muuta Readerin tuotantoa suhteessa tarve-etiikkaan. Muina merkittävinä lähteinä tutkielmassa käytetään keskeisiä tarve-teorioita, sekä keskeisiä hoivaeettisiä teorioita. Tutkielmassa avuntarpeen käsite esitetään Readerin tarve-etiikkaa selkeyttävänä käsitteellisenä lisäyksenä. Erona välttämättömään tarpeeseen avuntarpeen käsite alleviivaa moraalitoimijan ja välttämättömän tarpeen välistä vuorovaikutussuhteita avuntarpeita ja vastuuta konstituoivana seikkana: Ilman moraalisesti vastuuttavaa vuorovaikutussuhdetta ei ole myöskään avuntarpeita. Siinä missä välttämätön tarve ja kohdeltu ovat ontologisia käsitteitä ja voivat ilmetä myös sellaisissa vuorovaikutussuhteissa, joissa ei ole mukana yhtäkään moraalitoimijaa, avuntarve on olemuksellisesti moraalipraktinen käsite, joka pitää sisällään erityisen moraalisen tietotaidon näkökulman. Avuntarve määräytyy moraalitoimijan moraalipraktisen tietotaidon ja tarvitsijan vuorovaikutuksessa ja luo vuorovaikutussuhteesta moraalisesti kiitettävä-moitittava -skaaloilla arvioitavissa olevan asiantilan. Tutkielmassa esitetään, että tarpeen normatiivinen perustavanlaatuisuus perustuu ensisijaisesti siihen, että nimenomaan tarve antaa moraalitoimijalle mahdollisuuden erotella toisistaan normatiivisesti vastuuttavat avuntarpeet normatiivisesti neutraaleista asiantiloista. Tarve on siis tarve-etiikan näkökulmasta käsite ja asiantila, joka perustavalla tavalla rajaa moraalin alan. Tarve-eettisesti moraalin ala rajoittuu avuntarpeiden tunnistamisen ja avuntarpeisiin vastaamisen käytännöllisiin toimintoihin. Hyvän elämän kysymykset eivät ole tarve-eettisesti normatiivisesti merkittäviä. Lisäksi tutkielmassa esitetään, että Readerin tarve-etiikkaa ei voi tulkita ominaispiirteiltään hoivaeettiseksi teoriaksi, mutta teoria on mahdollista tulkita feministiseksi teoriaksi huolimatta siitä, että sukupuolenkysymykset eivät ole tarve-etiikassa merkityksellisiä.
-
(2024)Kvanttimekaniikan katsotaan yleisesti alkaneen vuonna 1936 julkaistusta, Garrett Birkhoffin ja John von Neumannin kirjoittamasta artikkelista The Logic of Quantum Mechanics. Kvanttilogiikka alana on kuitenkin liki kuollut, jos vertaamme nykyisin julkaistujen tutkimusten määrää alan suuruusvuosiin. Gradussani yritän yhtäältä perustella, miksi alan nostaminen uudelleen keskusteluun olisi kuitenkin tärkeää. Ehdotan, että tämä onnistuisi sillä, että määrittelisimme kvanttilogiikan uudestaan. Sen lisäksi, että tieteellinen keskustelu on käsitellyt kvanttilogiikan kehittämistä ja alan tarpeellisuutta, on kvanttilogiikka myös muiden isojen kysymysten kohteena. Kvanttilogiikkaa vastaan esitetään esimerkiksi kritiikkiä, ettei se olisi lainkaan logiikkaa. Keskustelen jonkin verran kvanttilogiikan asemasta logiikkana. Näiltä osin keskeinen argumenttini on, että kvanttilogiikka ei ole katsottavissa tiukassa mielessä logiikaksi, mutta alan merkittävyyteen ei vaikuta, määrittelemmekö kvanttilogiikan logiikaksi. Toinen kysymys, joka on näkemykseni mukaan katsottava edellistä merkittävämmäksi, on se, mikä on logiikan ja empirian välinen suhde. Perinteisesti logiikka mielletään formaaliksi tieteeksi, joka on erillään empiirisistä tutkimustuloksista. Kvanttilogiikan formalismin suhteen tehtyjä valintoja perustellaan kuitenkin kvanttimekaniikan empirialla. Kun alan tavoitteena on mallintaa kvanttimekaniikkaa, ei kvanttilogiikkaa voi erottaa empiirisistä tuloksista. Se, mikä on formaalisten ja empiiristen tieteiden välinen suhde, kuinka paljon ja millä tavoin saamme muokata formalismia empiiristen tieteiden tutkimustulosten pohjalta ja kuinka paljon formaalisten tieteiden tulosten tulisi vaikuttaa empiiristen tieteiden tutkimukseen, on katsottava tärkeäksi selventää. Aiheesta voisi kirjoittaa paljon, joten olen tiukasti rajannut aiheen käsittelyä, kirjoittanut lyhyesti joistakin aiheesta julkaistuista tutkimuksista ja esittänyt tiiviisti oman näkemykseni aiheeseen. Lopulta esittelen kaksi standarditulkinnalle kehitetyistä vaihtoehdoista: sumean kvanttilogiikan ja klassisen kvanttilogiikan. Jälkimmäisen osalta on otettava huomioon, että aiheesta kirjoittavat eivät nimitä tätä klassiseksi kvanttilogiikaksi, vaan ihan vain klassiseksi logiikaksi. Valintani käyttää nimitystä klassinen kvanttilogiikka seuraa luontevasti antamaani kvanttilogiikan uudelleenmäärittelyä. Termiä klassinen kvanttilogiikka ei ole siis syytä katsoa varsinaisesti klassisesta logiikasta erilliseksi logiikaksi, vaan ainoastaan korostamaan sitä, että klassista logiikkaa käytetään tässä tilanteessa kvanttimekaniikan kontekstissa. Tutkielman lopuksi esitän haasteita, joihin kvanttiloogikkojen olisi kyettävä vastaamaan.
-
Kuinka tämän selittäisi : kausaaliselityksen manipulaatioteoria ja sen soveltaminen taloustieteessä (2021)Tutkielma tarkastelee James Woodwardin kausaaliselityksen manipulaatioteoriaa ja sen soveltamista taloustieteessä. Se keskittyy luomaan filosofisesti perustellun ja käytäntöä lähellä olevan tulkinnan kausaalisesta selittämisestä taloustieteen alalla. Kausaatiolla ja selityksellä on keskeinen rooli ymmärryksen tuottamisessa. Niillä on lisäksi korvaamatonta käytännöllistä merkitystä, sillä tieto kausaalisuhteista mahdollistaa tapahtumien kontrolloinnin. Tästä syystä suuri osa tieteellisestä toiminnasta keskittyy kausaalisuhteiden löytämiseen, ja niiden laajuuden arviointiin. Tieteellisen työn tarkkuuden takaamiseksi kausaatio, ja sen varaan pohjautuvat selitykset, vaativat tarkan määritelmän. Tutkielma esittelee Woodwardin manipulaatiosuhteisiin perustuvan määritelmän ja selvittää, miten tästä kausaation käsitteestä voidaan johtaa selityksiä. Tähän esitykseen perustuen tutkielma tarkastelee lisäksi Woodwardin teorian käyttökelpoisuutta taloustieteen metodologian tulkitsemisessa. Yhtymäpinnan Woodwardin teorian ja taloustieteen metodologian välille luo Uskali Mäen eristyksiin perustuva näkemys taloustieteellisestä mallintamisesta. Ensimmäinen luku esittelee keskeiset rajaukset ja lähtökohdat tutkimukselle. Toinen luku käsittelee Woodwardin näkemystä kausaatiosta ja antaa tarkan määritelmän kausaatiolle tapahtumien välisten kontrafaktuaalisten riippuvuussuhteiden kautta. Kolmas luku selvittää, miten edellä määritellystä kausaation käsitteestä voidaan johtaa selityksiä, ja perustelee, miksi esiteltävä kausaaliselityksen teoria on ratkaisevilta osin parempi kuin useat historialliset selitysteoriat. Neljäs luku esittelee Mäen näkemyksen malleista sijaissysteemeinä ja argumentoi, että esiteltävä näkemys taloustieteellisestä mallintamisesta voidaan nähdä taloustieteen tarkoituksiin sopivana käytännön sovelluksena Woodwardin teoriasta. Luvun lopussa tarkastellaan konkreettisia esimerkkejä taloustieteen alalta. Viides luku päättää. Tutkielma esittää, että kausaatio tulee ymmärtää kuvauksena manipulaatioiden vaikutuksesta: kahden tapahtuman välillä on kausaalinen suhde, jos tiettyjen ehtojen vallitessa yhtä manipuloimalla voidaan vaikuttaa toiseen. Selitykset puolestaan rakentuvat näin määriteltyjen kausaalisten suhteiden varaan: ne kertovat, miten selitettävä tapahtuma riippuu johdonmukaisesti selittävistä syistä kertoen samalla, miten selitettävään tapahtumaan olisi voinut vaikuttaa. Tutkielman keskeinen havainto on, että taloustieteelliset mallit pyrkivät kuvaamaan keskeisiä selitettävään tapahtumaan vaikuttavia kausaalisuhteita, ja täten luomaan selityksiä manipulaatioteoriaa vastaavalla tavalla. Manipulaatioteorian mukaiset intuitiot vaikuttavat implisiittisesti taloustieteen metodologian taustalla, ja taloustieteellisen mallintamisen tulkitseminen tässä viitekehyksessä auttaa tarkentamaan kausaation käsitettä ja kausaaliselitysten merkitystä taloustieteessä.
-
(2023)Tämän tutkielman lähtökohtana on se, että kielifilosofisessa metaforatutkimuksessa hyvin harvasta asiasta vallitsee konsensus. Näin on etenkin kielifilosofisten metaforakysymysten osalta, jotka koskevat metaforan olemusta, merkitystä, toimintaperiaatetta ja totuutta. Tässä tutkielmassa metaforaa tarkastellaan Robert Brandomin kielifilosofian avulla. Tutkielman ensisijaisena tavoitteena on Brandomin kielifilosofisen järjestelmän laajentaminen siten, että se selittäisi kielen metaforisen käytön. Tutkielman toissijaisena tavoitteena on edellä mainittuihin kielifilosofisiin metaforakysymyksiin vastaaminen muodostetun metaforateorian perustalta. Tutkielma tukeutuu keskeisesti Brandomin kielifilosofiseen merkkiteokseen Making it Explicit (1994), jossa hän esittää systemaattisen ja pragmatistisen teorian kielellisestä käytännöstä. Brandom pyrkii tunnistamaan sosiaalisten käytänteiden rakenteen, jota niiden on välttämättä ilmennettävä, jotta ne olisivat laskettavissa juuri kielellisiksi käytänteiksi. Näiden perustavien käytänteiden käsitetään antavan semanttisen sisällön tiloille, teoille ja ilmaisuille, joilla on sopiva rooli kyseisissä käytänteissä. Tuloksena on päättelyllisen roolin semanttinen teoria, joka on juurrutettu pragmaattiseen teoriaan kielenkäytöstä puheaktien tuottamisena ja kuluttamisena. Mallillaan kielellisestä käytännöstä Brandom pyrkii vastaamaan valtavaan määrään filosofisia kysymyksiä. Lisäksi hän ilmaisee sitoumuksensa siihen, että mallilla on voitava selittää kehittyneempiä kielellisiä käytänteitä, joita malli ei huomioi; metaforinen kielenkäyttö näyttäytyy vastaavina käytänteinä. Tämän mukaisesti tutkielmassa määritetään käytänteet metaforiselle kielenkäytölle. Tutkielma osoittaa, että Brandomin kielifilosofista mallia voidaan laajentaa harmonisesti metaforan selittämiseksi siten, ettei mitään Brandomin esittämää tarvitse muuttaa. Metaforan osoitetaan olevan mielekkäästi käsiteltävissä Brandomin mallissa tukeutumalla siihen, miten Brandom käsittelee demonstratiivi-ilmaisuja. Tämä tarkoittaa olennaisesti tietynlaista selityksellisten pyrkimysten rajausta, jossa keskeiseksi kysymykseksi käsitetään se, mistä koostuu ilmaisun kohteleminen metaforana. Vastaavan kysymyksenasettelun perustalta metafora näyttäytyy ilmaisuna, jolle kieliyhteisön osallisten on annettava tulkinnassa uusi merkitys, joka johdetaan metaforisen kantailmaisun merkityksestä. Tämän perustalta metaforan osoitetaan olevan semanttisesti alimääräytynyt ilmaisu, jolla on kuitenkin tietyssä tulkinnassaan määrätty merkitys; kyseisen merkityksen määräytyneisyyden nojalla metafora ei uhkaa sen käsittävän lauseen propositionaalisuutta tai totuuskelpoisuutta. Lisäksi tutkielmassa esitetään, miten metaforinen merkitys voi konventionaalistua ilmaisun uudeksi merkitykseksi. Yleisesti tutkielma esittää, miten moni metaforan piirteistä voidaan riisua arvoituksellisuudestaan Brandomin kielifilosofian avulla. Etenkin kielifilosofisiin metaforakysymyksiin kyetään vastaamaan pitkälti tyydyttävästi. Suurimpana haasteena on metaforan toimintaperiaatteen muotoilu, mikä myös ilmentää metaforan teoreettista haastavuutta. Brandomin filosofisen hankkeen osalta tutkielma alleviivaa sitä, että implisiittisesti Brandom on rajautunut tarkastelemaan kirjaimellista kielenkäyttöä. Samalla kuitenkin osoitetaan, miten metafora kuvaannollisen kielenkäytön muotona on mielekkäästi jäsennettävissä hänen mallinsa avulla. Brandomin sitoumus siihen, että hänen mallinsa on laajennettavissa kehittyneempien kielenkäytön muotojen ymmärtämiseen, tulee tässä metaforan osalta siis lunastetuksi.
-
(2022)Tämän tutkielman aiheena on John Deweyn kasvatusfilosofian tulkinta ympäristökasvatuksen näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi sitä, miltä osin modernin ympäristökasvatuksen teemat esiintyvät Deweyn kasvatusfilosofiassa. Tämän jälkeen toteutetaan Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio analysoimalla erityisesti siihen sisältyvää taidenäkökulmaa. Lopuksi käsitellään Deweyn kasvatusfilosofian ekologisiin tulkintoihin kohdistettuja kritiikkejä ja vastataan näihin tämän rekonstruktion pohjalta. Tutkielma perustuu Deweyn argumenttien filosofiseen analyysiin sekä hänen kasvatusfilosofiansa ekologisia kytköksiä käsittelevän tutkimuskirjallisuuden tarkasteluun. Tutkielmassa osoitetaan ensinnäkin, miltä osin Dewey käsittelee modernin ympäristökasvatuksen teemoja kasvatusfilosofisessa pääteoksessaan Democracy and Education. Ne näkyvät teoksessa kahdella tapaa. Yhtäältä Dewey esittää ihmisen ja luonnon välisten molemminpuolisten vuorovaikutussuhteiden olevan kasvatuksen tärkein yleinen asiasisältö. Toisaalta Dewey ajattelee kasvatuksen tapahtuvan ensisijaisesti oppijoiden ja heidän kasvatusympäristönsä välisessä vuorovaikutuksessa, jossa heidän biofyysinen ja sosiokulttuurinen ympäristönsä toimii kasvattavassa roolissa. Näiden käsitysten perusta löytyy Deweyn transaktionaalisesta naturalismista, jonka mukaan ihminen on osa luontoa ja kulttuurilliset ilmiöt ovat luonnon emergenttejä ominaisuuksia. Toiseksi tutkielmassa argumentoidaan, että Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio voidaan toteuttaa analysoimalla siihen sisältyvää taiteenfilosofista näkökulmaa. Rekonstruktion toisena päälähteenä onkin Deweyn taiteenfilosofinen pääteos Art as Experience. Deweyn mukaan taiteen ensisijainen kasvatuksellinen tarkoitus on arkisten kokemusten merkityksellisyyden ja arvostuksen voimistaminen. Hänen mukaansa taide on kehittynyt ihmisten pyrkimyksistä tavoitella esteettisiä kokemuksia, joille on ominaista erikoislaatuinen eheys, merkityksellisyys ja kokemus itsen ja ympäristön välisestä yhtenäisyydestä ja harmoniasta. Taiteellisessa ilmaisussa ihminen kehittää itsessään viriäviä yllykkeitä, emootioita ja ideoita ympäristön materiaalien työstämisen kautta. Taideteos on ilmaus ihmisen ja tämän ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta parhaimmillaan ja syvimmillään. Se on myös ilmaus kulttuurillisten merkitysten ja arvojen emergoitumisesta ihmisen ja maailman välisessä vuorovaikutuksessa. Kolmanneksi tutkielmassa vastataan Deweyn kasvatusfilosofian ekologisia tulkintoja vastaan esitettyihin kritiikkeihin. Nämä kritiikit kytkeytyvät ympäristökasvatuksen filosofiassa keskeisiin keskusteluihin luonnon olemassaolon tavasta ja ihmisen tiedollisesta suhteesta luontoon sekä kysymykseen ihmisen ja luonnon arvon suhteesta ja luonnon itseisarvosta. Kritiikit voidaan kiteyttää kysymykseen, onko Deweyn filosofia antroposentristista. Tähän näyttäisi viittaavan Deweyn instrumentalismi, tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan tiedon kohteet muovautuvat tutkimisen prosessissa. Instrumentalismissa tietoa ei voida saada ”olioista sinänsä”, vaan tutkittavien olioiden ja tutkivien ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Osassa tutkimuskirjallisuutta kritisoidaan Deweyn kasvatusfilosofiaa liiallisesta yhteiskunnallisesta ja tieteellisestä painotuksesta sekä biofyysisen luonnon merkityksen ja arvon häivyttämisestä. Tutkielmassa näihin kritiikkeihin vastataan analysoimalla edellä mainituissa tulkinnoissa sivuutettua yhteyttä Deweyn kasvatusfilosofian ja taiteenfilosofian välillä. Sen kautta voidaan osoittaa, että luonnolla on itseisarvoinen asema Deweyn koko filosofian viitekehyksessä. Luonto ei ole vain välineellinen suhteessa inhimillisiin arvoihin, koska luonto itsessään on se perusta, jolta nämä arvot nousevat ja jonka kanssa vuorovaikutuksessa ne muotoutuvat.
-
(2022)Herbert Marcuse’s work One-Dimensional Man (1964) provides an important and exemplary account of the reasons why even today our advanced industrial capitalist society, beneath its surface of great achievements, is in fact exceptionally repressive and destructive. Marcuse’s description shows us how the tranquilising abundances and comforts provided by this society, work and how despite them, or rather as a result of them, society is as repressive and destructive as ever. This society is dominated by the so-called technological rationality, which refers to a mode of thought and behaviour; as advanced, efficient technology progresses and spreads everywhere in society, it creates a corresponding demand for individuals to achieve a similar, unattainable level of efficiency. Individuals must force themselves to adjust to this absurd, efficient domination. Thus the acceptance of this demand means that this constant progress then leads to repression and destruction. The current, worsening climate crisis has given Marcuse’s analysis a renewed relevance as the spread of this technological capitalism does not take place only at the expense of humans but also on that of nature. Then again Marcuse importantly acknowledged that things could be turned around. Marcuse calls for the Great Refusal, a collective negation of the current repressive and destructive social order. As part of this resistance, the highly advanced technology could importantly be vested for the amelioration of existence and true human needs instead. The fact is however that Marcuse remains too much under the influence of Hegel’s philosophical system in the sense that if the former does not perceive dialectical movement is society, he is quick to conclude that the repressive and destructive one-dimensional society is perhaps more stagnant than it really is. Therefore we can incorporate to such an analysis of modern society the genealogical critique founded by Friedrich Nietzsche and centrally developed by Michel Foucault. Genealogy underlines and evinces the constant contingency and haphazardness of sociohistorical formations and thus continuous malleability. Through Nietzsche and Foucault we come to see that the one-dimensional society and its values are never final but part of an aimless sociohistorical development. Society is always open for change.
-
(2023)Tutkielmassa tarkastellaan suvaitsevaisuuden käsitteen monimutkaista luonnetta ja pyritään hahmottelemaan mallia, jonka avulla käsitettä olisi helpompi lähestyä. Ensimmäisessä luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden historiaan ja luodaan kuva niistä lähtökohdista, jotka ovat nostaneet tarpeen suvaitsevaisuudelle. Toisessa luvussa syvennytään suvaitsevaisuuden yleiseen käsitteeseen ja sitä määritteleviin kriteereihin. Kolmannessa luvussa havainnollistetaan kolmen erilaisen suvaitsevaisuusnäkemyksen kautta, miten erilaisilla tavoilla suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määrittelevät kriteerit voidaan täyttää. Kolmas luku toimii myös pohjustuksena seuraavassa kappaleessa esiin nousevalle asenne – käytäntö erottelulle. Neljännessä luvussa tarkastellaan asenne – käytäntö erottelua ja ongelmia, joita se ratkaisee sekä epäselvyyksiä, joita se kohtaa. Lisäksi neljännessä kappaleessa kysytään, kuinka mielekästä tämänlaisen erottelun tekeminen on. Viimeisessä luvussa pohditaan asenteellisen suvaitsevaisuuden mahdollista haitallista luonnetta. Länsimaisen suvaitsevaisuuden historian voi katsoa alkaneen uskonpuhdistuksesta ja sen synnyttämästä yhteiskunnallisesta epätasapainosta. Suvaitsevaisuuden käsite on saavuttanut nykyisen merkityksensä muutosten kautta. Vaikkakin suvaitsevaisuuden käsite on muuttunut, sen määrittävät kriteerit ovat pysyneet samoina. Suvaitsemiseksi kutsutaan toimintaa, jossa toimija A pidättäytyy puuttumasta kielteisesti toimijan B käytäntöön x tai uskomukseen y, vaikka A vastustaa B:n käytäntöä x tai uskomusta y. Tämän lisäksi A ajattelee olevansa itse asemassa, jossa hän omaisi voimat ja resurssit puuttua B:n käytäntöön x tai uskomukseen y. Jean Bodin, John Stuart Mill, sekä John Rawls pohtivat kukin omana aikanaan suvaitsevaisuutta ja rakensivat sille tietynlaiset käyttötarkoitukset. Tutkielmassa osoitetaan, että vaikka jokainen näistä käyttötarkoituksista eroaa toisistaan, niin ne täyttävät silti suvaitsevaisuuden yleisen käsitteen määritelmät. Kyseisten ajattelijoiden suvaitsevaisuusnäkemykset mallintavat myös erottelua asenteellisen ja käytännöllisen suvaitsevaisuuden välillä. Käytännöllinen suvaitsevaisuus on toimintaa, jossa suvaitseminen toimii työkaluna tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Asenteellisessa suvaitsevaisuudessa suvaitsevaisuus taas on asenne, jonka suvaitseva omaa suhteessa suvaitsevaisuuden kohteeseen ilman minkäänlaista päämäärän tavoittelua tai henkilökohtaisia intressejä. Tutkielmassa tarkastellaan kyseisen asenne – käytäntö erottelun mielekkyyttä ja mahdollisia seurauksia.
-
(2023)Tutkimuskysymykseni on, mikä on Nietzschen käsitys vapaudesta. Kysymyksen motivoi Moraalin alkuperästä -teoksessa esitetty moraalin kritiikki. Nietzsche pitää moraalia haitallisena, koska se rajoittaa nietzscheläistä itseisarvoa, valtaa. Hänen etiikassaan yksilön itsetoteutus on hyvää, ja se tulee tutkielmassa puolustettavan vapauden lähtökohdaksi. Nietzschen positiivinen kanta vapauteen paljastuu osin niistä vapauden merkityksistä, joita hän kritisoi. Esittelen siksi tavat, joilla Nietzsche kritisoi vapautta tai vapaata tahtoa. Määrittelen genealogian metodin ja Nietzschen yksilön itsetoteutusta edistävän vapauskäsityksen. Käytän aineistonani Nietzschen keskimmäiselle ja kypsälle kaudelle ajoittuvia teoksia Inhimillistä, aivan liian inhimillistä (1878), Aamurusko (1881) ja Iloinen tiede (1882) sekä Moraalin alkuperästä (1887), Näin puhui Zarathustra (1883–1891), Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), Epäjumalten hämärä (1887), Antikristus (1908) ja Ecce homo (1908). Hyödynnän myös otteita Nietzschen keskeneräiseksi jääneestä Tahto valtaan -teoksesta. Teen tekstilähtöistä tulkintaa ja puolustan tekstien valossa hypoteesiani, jonka mukaan Nietzschellä on kriittisten huomioiden lisäksi positiivinen kanta vapauteen. Analysoin Nietzschen tekstejä tarkasti erottaakseni vapauden eri merkitykset toisistaan. Arvioin kriittisesti Nietzscheä kommentoivaa tutkimuskirjallisuutta sekä suhteutan sitä omaan tulkintaani. Keskityn erityisesti John Richardsonin, Brian Leiterin ja Ken Gemesin kantoihin vapauden luonteesta tai sen puutteesta Nietzschellä. Nietzschen genealogian metodi tarkastelee arvojen alkuperää yhdistämällä faktaa ja fiktiota. Nietzschen positiivisen vapauden kannalta tärkeä kritiikki pureutuu neljään perinteiseen vapaan tahdon oletukseen. Niitä ovat 1) moraalinen vastuu, 2) vapaa tahto tekojen syynä, 3) toimijuuden moraaliset tarkoitusperät ja 4) metafyysinen ”minä”. Nietzschen kritiikki koskee perinteisiä näkemyksiä vapaudesta ja kohdistuu filosofian historian suurien hahmojen, mm. Immanuel Kantin ja Platonin käsityksiin. Esitän genealogisen lähestymistavan arvoihin ja vapauteen olevan yksi vastaus vapauden merkityksestä Nietzschellä. Osoitan Nietzschellä olevan tämän lisäksi viisi keskeistä vapauden merkitystä. Ne ottavat lähtökohdakseen ihmisen luonnollisuuden. Eri merkitykset ovat (i) vietille kuuluva käskemisen affekti, (ii) voimakastahtoisuus, (iii) välttämättömyyden myöntäminen, (iv) itsekseen tuleminen ja (v) luonnollinen toimijuus. Vaikka osassa niistä on päällekkäisyyttä, Nietzschen eri teosten väliset tyyli- ja metodiset erot pakottavat pitämään vapauden merkitykset erillään. Nietzschen käsitys vapauden luontoon pohjautuvista viidestä eri merkityksestä johtavat parempaan kokonaiskuvaan Nietzschen etiikasta. Jotta Nietzschen käsitys vapaudesta olisi toimiva, tulisi kuitenkin osoittaa, että yhteisöllinen hyvä kuuluu yksilön intresseihin. Tämä vaatisi oman tutkimuksensa, jonka tehtävä olisi osoittaa, että moraali ja yksilön itsetoteutus ovat Nietzschelle vain kontingentisti vastakkaiset ja että myös yhteisölliset arvot voivat pohjautua luonnollisiin vietteihin.
-
(2024)Utgångspunkten för denna uppsats är Walter Kaufmanns syn på Nietzsches uppfattning om Sokrates. Jag inleder uppsatsen med att presentera några biografiska fakta om Nietzsche, med fokus på de omständigheter som kan ha haft inverkan på hans intresse för, och uppfattning om, Sokrates. Även de böcker som Nietzsche hann färdigställa före sitt psykiska sammanbrott, och den vedertagna indelningen av hans produktion i tre perioder, presenteras i avsnittet. Det andra kapitlet inleds med en beskrivning av Kaufmanns motivation för att behandla frågan om Nietzsches förhållande till Sokrates. Enligt Kaufmann blir uppfattningen om Nietzsches filosofiska verksamhet felaktig om hans förhållande till Sokrates inte förstås rätt. I avsnittet om Nietzsches stil och metod redovisas hur Nietzsche, enligt Kaufmann, hanterar vissa av de utmaningar som kunde sägas känneteckna den moderna epoken. Nietzsches misstänksamhet mot filosofiska system och hans metod för att hantera de utmaningar som präglar hans, enligt sin diagnos, décadenta samtid, kan, i Kaufmanns tolkning, ses som jämförbar med den syn på filosofi som den platonska Sokrates uttryckte i Sokrates’ Försvarstal och Gästabudet. I den avslutande delen av det andra kapitlet presenteras Kaufmanns argument för att Nietzsches förhållande till Sokrates är en relation präglad av beundran, med andra ord, att Nietzsche formade sin uppfattning om filosofens uppgift med Sokrates som förebild. I det tredje kapitlet jämförs Kaufmanns uppfattning om Nietzsches uppfattning om Sokrates med tolkningar som framförts av tre andra författare. Först presenteras James Porters argument för hans åsikt att Nietzsches uppfattning om Sokrates är en mera komplicerad fråga än vad Kaufmann förstår den som. Porter hävdar att Nietzsches Sokrates är en mångfacetterad och mångskiftande helhet som Nietzsche delvis skapat och delvis ärvt av den tradition som befattat sig med att diskutera den historiska Sokrates identitet. I det därpå följande delkapitlet diskuteras både Kaufmanns begränsade behandling av betydelsen av begreppet décadence för Nietzsche, och Daniel Conways tolkning av begreppets betydelse för Nietzsche. Efter att Conways tolkning av begreppet décadence redogjorts för, diskuteras hans uppfattning om Nietzsches uppfattning om Sokrates. Conway anser i likhet med Kaufmann att Nietzsche identifierar sig med Sokrates, men genom att betona décadencens fysiologiska betingelser blir förståelsen av likheten mellan Nietzsche och Sokrates olik från den som Kaufmann presenterat. Den tredje och sista tolkningen av Nietzsches uppfattning om Sokrates som behandlas i denna uppsats har framförts av Werner J. Dannhauser. Dannhauser kan anses företräda det, från Kaufmanns tolkning, motsatta perspektivet. Enligt Dannhauser var Sokrates Nietzsches motståndare. Uppsatsen avslutas med att skribenten reflekterar över de framställningar av Nietzsches uppfattning om Sokrates som diskuterats.
-
(2022)Moniin mittaviin kollektiivisiin ongelmiin, kuten ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, on viime vuosina etsitty ratkaisuja käyttäytymistieteiden havaintoihin pohjautuvista politiikkatoimenpiteistä. Näistä tunnetuimpia lienevät Richard Thalerin ja Cass Sunsteinin kehittämät niin sanotut tuuppaukset. Tuuppauksia, joiden päämääränä on ihmisten ympäristömyötäisen käyttäytymisen lisääminen, kutsutaan usein vihreiksi tuuppauksiksi. Tuuppausten kohdalla on käyty laajaa filosofista ja eettistä keskustelua, ja eri kirjoittajat ovat eri mieltä muun muassa siitä, mitä tuuppaukset oikeastaan ovat ja ovatko ne oikeutettuja tai moraalisesti hyväksyttäviä toimenpiteitä. Tutkielmani tavoitteena on vastata kysymyksiin, mitä vihreät tuuppaukset ovat ja miten ne voidaan oikeuttaa, jotta niiden käyttö politiikkatoimenpiteinä olisi perusteltua. Tätä varten pyrin luomaan mahdollisimman kokonaisvaltaisen ja yksiselitteisen määritelmän oikeutetuille vihreille tuuppauksille. Määritelmän pohjana toimii Pelle Guldborg Hansenin tuuppauksille luoma tekninen määritelmä, jota täydennän Cristian Schubertin vihreiden tuuppausten oikeutusta koskevilla ehdoilla. Näitä ovat vihreiden tuuppausten tehokkuus, täydentävyys ja läpinäkyvyys, jonka määritelmää edelleen tarkennan kirjallisuudessa esiintyvästä monitulkintaisuudesta johtuen. Tutkielmassani pyrin mahdollisimman monipuolisesti käsittelemään tuuppauksia kohtaan esitettyä kritiikkiä. Tuuppausten on väitetty olevan yksilöiden autonomiaa loukkaavia, manipuloivia, tehottomia, mahdollisesti päämääriltään arveluttavia ja liian yksilökeskeisiä ratkaistakseen kollektiivisia ongelmia. Puolustan vihreitä tuuppauksia tätä kritiikkiä vastaan ja väitteenäni on Schubertin tavoin, että vihreät tuuppaukset voivat olla oikeutettuja politiikkatoimenpiteitä, mikäli ne ovat tehokkaita, muita politiikkatoimenpiteitä täydentäviä ja riittävän läpinäkyviä. Läpinäkyvyyden osalta täydennän Schubertin määritelmää siten, että vihreiden tuuppausten tulee olla tyyppi-läpinäkyviä niihin liittyvän päätöksenteon suhteen ja periaatteellisesti token-läpinäkyviä niissä käytettyjen mekanismien suhteen. Lisäksi argumentoin, että vihreiden tuuppausten oikeutuksen vähimmäisvaatimuksena on niiden yleinen poliittinen hyväksyttävyys.
-
(2020)This thesis deals with Kant’s doctrine of apperception, as presented in the Transcendental Deduction, in the second edition of the Critique of Pure Reason. The research question examined in the thesis is to what extent and how the doctrine of apperception can be interpreted as analytic, and to what extent and how it can be interpreted as synthetic. The aim of the thesis is to show that the doctrine can be interpreted as inherently ambiguous, between an analytic account which presents a conceptual analysis of a unified subject’s activities of cognition, and a synthetic account which explains how the subject’s unity of consciousness, or the identity of apperception, is possible in the first place. This is achieved through (1) an examination of Allison’s interpretation of apperception, (2) close readings of the relevant passages in the Critique of Pure Reason, and (3) an interpretation of Hegel’s reading of Kant in Faith & Knowledge. It is argued in the thesis that an accurate interpretation of the doctrine of apperception must include accounts of both its analytic and synthetic dimensions. The proposed view is that the synthetic account explains how the analytic account is itself possible. So, on the one hand, it follows analytically from the thought of a single subject’s thinking an object, as containing diverse representations, that the subject synthesizes those diverse representations as an identical subject. On the other hand, Kant sometimes seems to think that the identity of apperception must itself be produced by synthesis and consciousness of it. This provides the basis for a synthetic account of apperception, expressed by Hegel’s view that the doctrine of apperception implies an identity of subject and object. In the thesis, Hegel’s view is interpreted to mean that insofar as the identity of apperception must be produced through synthesis and consciousness of synthesis, the distinction of subject and object cannot be justified, when it comes to that synthesis and consciousness of it. The view advanced in the thesis is that the process through which consciousness becomes unified, relative to synthesis, is a necessary condition of the analysis of the unified subject’s activities of cognition. Moreover, it is held that the ambiguity which gives rise to this view is inherent to the doctrine of apperception. So, although Allison’s analytic interpretation presents a generally plausible and internally consistent account of apperception, it is not fully supported by the text. Consequently, to avoid begging the question, a synthetic interpretation must also be given. In this thesis, such an interpretation is formulated on the basis of an interpretation of Hegel’s reading of Kant.
-
(2023)Ruumiillisuuden rooli mielenterveydenhäiriöissä on jäänyt psykopatologian tutkimuksessa suhteellisen vähäiselle huomiolle. Poiketen yleisestä käsityksestä liittyen psykopatologisiin ilmiöihin, traumatisoituminen ilmenee eritoten erilaisina kehollisina oireina. Vaikka traumatutkimusta on tehty monen eri tieteenalan piirissä, filosofian panos traumatutkimukseen on ollut vähäistä. Tämän työn lähtökohta on, että fenomenologisella filosofialla voisi olla annettavaa psykopatologian tutkimukselle. Eritoten ruumiinfenomenologian soveltaminen trauman tutkimukseen voisi syventää ymmärrystämme traumakokemusten kehollisuudesta. Thomas Fuchs on psykopatologiaa tutkiva fenomenologi, joka on kehittänyt fenomenologisia kuvauksia psykopatologisista kehokokemuksista. Tämän työn tavoitteet ovat ensinnäkin analysoida ja tarkentaa Fuchsin käsitystä psykopatologisten kehokokemusten fenomenologisesta rakenteesta sekä toisekseen soveltaa Fuchsin käsitystä psykopatologian kehollisuudesta traumanjälkeisen kehokokemuksen kuvailuun. Fuchsin mukaan psykopatologisten kehokokemusten taustalla on usein muutos eletyn ruumiin ja objektiruumiin tasapainossa. Eletty ruumis tarkoittaa ruumista, joka minä olen ja jonka kautta minä havaitsen ja olen maailmassa. Objektiruumis taas tarkoittaa aineellista ruumista, joka minulla on ja jonka minä ja muut voivat havaita. Erottelu juontaa juurensa fenomenologiseen perinteeseen, Husserlin ja Merleau-Pontyn kirjoituksiin. Ruumiin objektivoituminen tarkoittaa sitä, että eletyn ruumiin kyvyt, jotka mahdollistavat maailmassa olemisen, heikkenevät ja ruumis ilmenee kokemuksessa enemmän objektin kaltaisena. Fuchs kuvailee ruumiin objektivoitumista eri mielenterveyden häiriöissä, kuten melankoliassa ja skitsofreniassa. Ruumiin objektivoituminen ilmenee siten, että ruumis koetaan subjektin toimintaa vastustavana esteenä. Lisäksi kehon läpinäkyvyys ja affektiivisuus heikkenevät, ruumiista tulee tilallisajallisesti rajoittunut ja subjekti kokee vieraantuneisuutta suhteessa kehoonsa. Ongelmallista Fuchsin näkemyksessä on tapa, jolla hän kuvailee objektiruumista. Jotta objektiruumiin ilmeneminen kokemuksessa voisi toimia osana psykopatologisten ilmiöiden kuvausta, tulee käsitteen olla filosofisesti tarkka. Työssä ehdotetaan, että objektiruumis tulee ymmärtää yhtenä eletyn ruumiin aspektina tai yhtenä tapana, jolla eletty ruumis voi ilmetä. Sitä ei tule ymmärtää eletystä ruumiista erillisenä ruumiina, puhtaana objektina tai kuolleen ruumiin kaltaisena. Erottelu eletyn ruumiin ja objektiruumiin välillä on fenomenologinen, ei ontologinen. Fuchsin käsitys ruumiin objektivoitumisesta on sovellettavissa traumanjälkeiseen kehokokemukseen. Traumatisoitumisesta seuraa kehollisia oireita, jotka ovat jaettavissa rajoittumisoireisiin ja tunkeutumisoireisiin. Kummankinlaiset oireet voidaan kuvailla eletyn ruumiin objektivoitumisen avulla. Traumatisoitunut keho ilmenee kokemuksessa tilallisajallisesti rajoittuneena, sillä trauma johtaa ajallisen eteenpäin suuntautuneisuuden estymiseen sekä siihen, että subjekti ei koe ympäristöään laajana mahdollisuuksien kenttänä. Lisäksi traumatisoitunut keho koetaan itsestä erillisenä ja se ilmenee kokemuksessa ulkoistettuna objektina. Trauma johtaa kehon affektiivisuuden ja läpinäkyvyyden heikkenemiseen, minkä seurauksena keho ei mahdollista saumatonta maailmassa olemista. Kehon affektiivisuuden ja läpinäkyvyyden puute ilmenee siten, että traumatisoitunut keho on poissa kokemuksesta ongelmallisella tavalla. Traumamuistoja uudelleenkokeva keho vuorostaan tunkeutuu kokemukseen vieraana ja uhkaavana. Lisäksi häpeällä vaikuttaa olevan rooli traumanjälkeisessä ruumiin objektivoitumisessa. Traumatisoituneen kehon puuttuminen kehokokemuksesta sekä sen ajoittainen tunkeutuminen kokemukseen uudelleenkokemisoireiden aikana vaikuttavat muodostavan syklin, joka toistuu traumanjälkeisessä kehokokemuksessa. Vaikka traumatisoituneet henkilöt kuvailevat joskus äärimmäisiä kehosta vieraantumisen ja irtautumisen kokemuksia, fenomenologisesti ei voida sanoa, että traumatisoitunut henkilö ei olisi hänen eletty ruumiinsa tai että hänen ruumiistaan olisi tullut puhdas objekti. Trauma voi johtaa merkittävään ruumiin objektivoitumiseen, mutta se ei voi johtaa subjektin erkaantumiseen ruumiistaan. Työn perusteella voidaan esittää, että Fuchsin käsitys eletyn ruumiin objektivoitumisesta psykopatologisten kokemusten osatekijänä havainnollistaa ruumiillisuuden roolia mielenterveydenhäiriöissä sekä valottaa psykopatologisten kehokokemusten fenomenologista rakennetta. Fuchsin näkemysten käsitteellisen tarkentamisen seurauksena voidaan sanoa, että psykopatologinen ruumiin objektivoituminen on mahdollista ymmärtää tavalla, joka on filosofisesti tarkka ja joka pohjaa fenomenologisesta perinteestä löytyviin kehollisuuden analyyseihin. Lisäksi traumanjälkeistä kehokokemusta voidaan mielekkäästi kuvailla ruumiin objektivoitumisen avulla. Vaikuttaa siltä, että useiden traumanjälkeisten oireiden taustalla voidaan nähdä eletyn ruumiin kykyjen heikkeneminen ja objektiruumiin ilmeneminen kehokokemuksessa.
-
(2018)This thesis critically engages with various approaches to political inclusion. I show that certain difficulties in their perspectives on language as a candidate for conveying representation and recognition of new agents in public space can be observed. I focus on the moral limitations of these approaches, particularly the issue of articulating identities as a form of suppression; confining the political performance of individuals to frames of political identities; the problematic engagement of excluded agents in existing discourses that are embedded in particular power structures; and normative justification of moral permissibility concerning political agendas of new political agents. In the first chapter, I analyze the normative foundations of inclusion in the theories of Luce Irigaray (‘I-you’-identities), Chantal Mouffe and Ernesto Laclau (‘we-them’-identities), as well as the cosmopolitan political project (‘we’-identities) in detail. In the second chapter, I critically investigate and analyze strategies of inclusion by means of articulation in these approaches. Finally, the third chapter outlines problematic moral implications of these approaches in order to close a gap within the current scientific debate on this topic and provide foundations of possible future research. Questions addressed there include: Why favor inclusion at all? Which mechanisms of inclusion would be better than the existing ones? Should inclusion aspire to allow for differences and inclusion on terms that are insensitive to differences?
-
(2021)Abstract Faculty: Faculty of Social Sciences Degree programme: Master of Philosophy Study track: Theoretical Philosophy Author: Heimo Laamanen Title: Process Reliabilism, Justification in the Context of Artificial Epistemic Agents Level: Master Month and year: 06.2021 Number of pages: 84 + 7 Keywords: Epistemology, justification, process reliabilism, artificial epistemic agent, philosophy of artificial intelligence Supervisor or supervisors: Markus Lammenranta and Jaakko Hirvelä Where deposited: Helsinki Unversity Library Additional information: Abstract: The main topic of this thesis is justification for belief in the context of AI--based intelligence software agents. This topic deals with issues belonging to the joint domain of the philosophy of artificial intelligence and epistemology. The objective of this thesis is to discuss a form of process reliabilism for the collaboration environment of human beings and intelligent software agents. The motivation of the study presented in this thesis is due to the ongoing progress of artificial intelligence, robotics, and computer science in general. This progress has already enabled to establish environments in which human beings and intelligent software agents collaborate to provide their users with various information--based services. In the future, we will not be aware of whether a service is offered by human beings, intelligent software agents, or jointly by them. Hence, there are two kinds of information agents, and this gives rise to the following key question: Can an intelligent software agent be also an epistemic agent in a similar way as a human being? In other words, can an intelligent software agent have beliefs, justified beliefs, and more importantly, can it know something? If so, then there is a clear motivation to extend epistemology to include the context of artificial epistemic agents. This, in turn, raises several new questions, such as the following: First, do artificial epistemic agents set any new requirements to epistemological concepts and theories concerning justification? And second, what would be the appropriate theory of justification in the context of artificial epistemic agents? At first, the reader is provided with necessary background information by discussing the following topics: introductions to epistemology; artificial intelligence; a collaborative environment of human beings and artificial epistemic agents; the concepts of information, proposition, belief, and truth; and scenarios with which main ideas are clarified and tested. Then, this thesis introduces a form of applied epistemology including its aim and some requirements for the theories of justification set by the development and operation of artificial epistemic agents. Finally, after setting the scene, this thesis explores process reliabilism including main objections and proposes an enhancement to process reliabilism so that it better addresses the context of artificial epistemic agents. The results are as follows: First, this thesis supports the view that an intelligent software agent can actually be an artificial epistemic agent capable of having beliefs, justified beliefs, and knowledge. Second, there is a clear motivation to extend the domain of epistemology to include artificial epistemic agents. This extension is a form of applied epistemology that has not yet been discussed much in either epistemology or artificial intelligence. Third, this thesis gives reasons for the supposition that the context of artificial epistemic agents sets new requirements to epistemological theories. And finally, this thesis gives motivations to support the idea that a form of process reliabilism called pragmatic process reliabilism could be the appropriate unified theory of justification for belief in the collaborative environment of human epistemic agents and artificial epistemic agents.
Now showing items 21-40 of 56