Browsing by Subject "identiteetti"

Det sociala mediet Twitter framstår som ett allt viktigare medium för nyhetsjournalister. Det offentliga utrymmet i sociala medier kan ändå inte helt problemfritt förvandlas till ett journalistiskt verktyg, eftersom det är en arena där det privata och offentliga möts. Trovärdigheten och den journalistiska objektiviteten står på spel när gränsen mellan journalistens offentliga och privata roll suddas ut. Är journalisten privat eller offentlig när hon figurerar på Twitter? Hur journalisten konstruerar sin identitet och formar sin roll på Twitter utreds genom kvalitativa intervjuer med fem finländska journalister som är aktiva på Twitter. För att ta reda på hur journalisterna konstruerar sin roll på Twitter används Goffmans ramanalys, som i den här studien belyser det perspektiv journalisterna använder när de talar om sitt twittrande. Utöver det här analyseras också journalisternas tweetar och redaktionernas anvisningar för hur journalisterna ska använda sociala medier. Av intervjuerna framgår att journalisterna betraktar Twitter både som ett journalistiskt verktyg men också som en kanal för umgänge. De gör ingen skillnad på sin privata och offentliga roll i sociala medier eftersom de upplever att journalisten alltid är journalist, även på fritiden. Den privata och offentliga sfären flyter ihop, och journalisterna ser sin identitet online som en förlängning av identiteten offline. Resultatet av studien visar att de traditionella motpolerna privat och offentlig förlorar sin betydelse när gränsdragningen blir allt svårare att göra. I och med detta blir det allt viktigare för journalisterna att vara objektiva och opartiska för att understryka sin professionalitet och skilja sig från mängden.

Tutkielmassa tarkastellaan espoolaisen identiteetin muodostumista 1970-luvulta 2000-luvulle. Espoo muuttui kaupungiksi vasta vuonna 1972, mutta sen historia ulottuu aina 1400-luvulle. Viidensadan vuoden aikana alueelle ei kuitenkaan kehittynyt yhteistä keskustaa. Vuoteen 1972 mennessä Espoo perustui neljään asutuskeskukseen, jotka olivat Muuralan alue, Kivenlahden alue, Tapiola sekä Leppävaara. Näistä Tapiolan ja Leppävaaran keskukset olivat itsenäisiä alueita ja ne olivat aikaisemmin pyrkineet eroamaan Espoon kunnasta. Lopulta molemmat keskukset pysyivät Espoossa, mutta kehitys oli vaikuttanut heikentävästi yhtenäisen espoolaisuuden syntymiseen. Espoon sisällä oli paljon vahvempia kaupunginosaidentiteettejä, eikä näitä identiteettejä yhdistänyt yhteinen espoolainen historia. Tässä tutkielmassa esitetään, minkälaiseksi alueidentiteetti kehittyi näistä lähtökohdista. Tutkimusaineisto koostuu Espoon paikallislehden, Länsiväylän vuosikerroista neljältä eri vuosikymmeneltä. Aineistoon on valittu kolme peräkkäistä vuotta kultakin vuosikymmeneltä (1971-1973, 1981-1983, 1990-1992 ja 2001-2003). Aineisto on koottu manuaalisesti Kansalliskirjaston mikrofilmeistä. Länsiväylä-lehdestä on valittu suurimpia diskursseja, joissa on viitattu espoolaisuuteen ja lisäksi lehden vuosikerroista on valittu kaikki espoolaisuudesta itsestään kertoneet artikkelit. Yhteensä artikkeleita valikoitui 1397 kappaletta ja ne koostuisivat niin pääkirjoituksista, uutisista kuin mielipidekirjoituksista. Espoolaisen identiteetin havainnoimiseksi aineisto teemoitetaan ja analysoidaan esiin nousevien suurimpien keskustelujen osalta. Analyysin pohjana hyödynnetään diskurssianalyysia sekä sosiaalista konstruktionismia. Sosiaalinen konstruktionismi lähtee ajatuksesta, että todellisuus rakentuu kielellisessä vuorovaikutuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole olemassa yhtä totuutta, vaan se rakentuu aina suhteessa kontekstiin ja toimijaan. Siksi aineistosta nousevat teemat ymmärretään ennen kaikkea niiden luomien totuusmaailmojen mukaisesti, emmekä ole kiinnostuneita espoolaisuuden absoluuttisesta totuudesta. Tutkielma osoittaa, että kaupunkia perustaessa Espoon alueidentiteetti oli heikko. Alueen asukkaat eivät tunteneet Espoon historiaa ja ennen kaikkea he eivät tunteneet sitä omakseen. Aineiston perusteella 1970-luvun Espoo tarkoitti useimmille lähinnä luontoa ja maaseutua Helsingin vieressä. 1980- ja 1990-luvun alussa Espoo ja espoolaisuus saivat yhä useampia merkityksiä. Tällaisia olivat pientaloasuminen, kulttuuri, urheilu, parempiosaisuus ja autoilu. Olennaista oli, että aikaisempaan verrattuna espoolaisuudesta puhuttiin huomattavasti enemmän ja espoolaisuudella pystyttiin kokoamaan yhä useampia ryhmiä. 2000-luvulle tultaessa espoolaisuus oli saanut luonnon ja maalaismaisen lisäksi sen merkittävimmän identiteetin, teknologia-espoon. ”Hi-tech espoolaisuuteen viitattiin niin negatiivisissa, neutraaleissa kuin positiivisissa kommenteissa. Tutkielman merkittävin havainto on, että espoolaisen identiteetin rakentumisessa infrastruktuurilla on ollut poikkeuksellinen merkitys. Ensin infrastruktuuri esti yhteisen espoolaisuuden syntymisen ja sittemmin se on määrittänyt koko keskustelua espoolaisuudesta. Laajemmassa teoreettisessa viitekehyksessä tutkielmassa on kyse lokaalin ja globaalin välisestä jännitteestä. Globalisaation myötä maailma on siirtynyt kohti samaistumista ja siksi useat tutkijat ovat väittäneet, ettei lokaalille jää tilaa globalisaation rinnalla. Toisin sanoen on aito uhka siitä, että maailman lokaalit muuttuvat samanlaisiksi ympäri maailman. Tämän tutkielman perusteella Espoo on nimenomaan onnistunut erottautumaan globalisaation avulla. Tiheämmän verkon mahdollistamat teknologiamarkkinat ovat auttaneet asukkaitaan paremmin identifioimaan itsensä espoolaisiksi. Espoon esimerkki näyttää, että globaaleissa markkinoissa korostuu alueiden erikoistuminen. Espoolle on ollut tärkeää erottautua ennen kaikkea Helsingistä ja tämän tutkielman perusteella se on onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Tutkielman perusteella ei silti voida sanoa, kuinka vahva espoolaisuus oli 2000-luvun taitteessa. Tämä johtuu alueellisen identiteetin moniulotteisuudesta. Tulevaisuudessa Espoon alueidentiteetin haasteeksi näyttäisi muodostuvan samanlaiset ongelmat kuin menneisyydessäkin. Ilman selkeää keskustaa ja siitä muodostuvaa yhteistä historiaa, saattaa vahvemman espoolaisuuden syntyminen olla mahdotonta.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tiivistelmä – Referat – Abstract Toisen valtion kansalaisiin kohdistuvan viestinnän ja vaikuttamisen käsitteet, kuten strateginen viestintä, informaatiosota, hybridivaikuttaminen ja disinformaatio ovat nousseet vilkkaan akateemisen ja poliittisen debatin aiheeksi Ukrainan sodan jälkeen. Strategisesta viestinnästä ja Venäjän disinformaatio hybridiuhkien torjunnasta on tullut EU:lle keskeinen prioriteetti. Venäjä puolestaan on syyttänyt EU:ta propagandasta ja sanavapauden rajoittamisesta. Venäjän narratiivien mukaan se on lännen informaatiosodan kohde, ja sen oma toiminta on vain reaktiivista. EU ja Venäjä näkevät siis olevansa ”informaatiosodassa” tai narratiivisessa kamppailussa toistensa kanssa. Tämä tutkielma pyrkii valaisemaan sitä, miten eli minkälaisen prosessin kautta tähän ”informaatiosotaan” on päädytty. Venäjän viestintä- ja vaikuttamistoimintaa on jo tutkittu huomattavasti, mutta EU:n strategista viestintää, sekä hybridiuhkien ja disinformaation torjuntaa on tutkittu vähän aiheen ajankohtaisuudesta ja siihen kohdistuneesta suuresta poliittisesta mielenkiinnosta huolimatta. Olemassa oleva tutkimus ei myöskään linkitä vuoden 2015 jälkeistä strategista viestintää EU:n aiempaan viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaan, kuten julkisuusdiplomatiaan. EU:n omissa narratiiveissa vuosi 2015 nähdään käännepisteenä, joka sai EU:n reagoimaan Venäjän vaikuttamiseen. Toisaalta Venäjä on syyttänyt EU:ta sekaantumisesta ja omien arvojensa tyrkyttämisestä jo ennen Ukrainan kriisiä. Tässä työssä ”informaatiosotaan” johtaneet kehityskulut pyritään asettamaan osaksi laajempaa EU–Venäjä-suhteen kehittymisen viitekehystä vuosina 2000–2018. EU:n ja Venäjän ulkoisia viestintä- ja vaikuttamispolitiikkoja ja niiden turvallistamista ei ole juuri tutkittu rinnakkaisina, yhtyeenlinkittyneinä kehityskulkuina. Tutkielman teoreettinen viitekehikko on konstruktivistinen. Tutkielmassa ei hyödynnetä selvärajaista analyyttista metodia, vaan tutkielman analyyttisessä kehikossa yhdistetään käsitehistoriallista ja narratiivista analyysiä, turvallistamisen tutkimusta, sekä tulkitsevaa prosessin jäljittämistä. Aineisto kostuu EU:n ja Venäjän politiikkadokumenteista ja virallisista puheista vuosilta 2000–2018. yön lähtökohtana on toiminut käsitehistoriallisesta tutkimusotteesta nouseva kysymys siitä, milloin toisen valtion kansalaisiin kohdistuvaa viestintä- ja vaikuttamistoimintaa pidetään hyväksyttävänä ja milloin se muuttuu kyseenalaiseksi tai turvallistetaan ”informaatiosodaksi”. Käsitteet nähdään kiistanalaisina ja poliittisen toiminnan strategisina välineinä, joiden avulla voidaan muokata mahdollisuushorisonttia. Viestinnän ja vaikuttamisen lukuisten käsitteiden vodaan kastoa laajasti ottaen samankaltaista toimintaa: kyse on vaikuttajatahoa hyödyttävien narratiivien levittämisestä ja pyrkimyksestä vaikuttaa kohdevaltion sisäisiin diskursseihin. Valtiot levittävät strategisia narratiiveja politikkakysymyksistä, omasta roolistaan maailmanpolitiikassa sekä maailmanpolitiikan järjestyksen suunnasta. Strategisten narratiivien kautta toimijat voivat rakentaa identiteettiään ja vahvistaa politiikkojensa legitimiteettiä, mutta niiden kautta voidaan myös kyseenalaistaa toisten identiteettiä ja legitimiteettiä tukevia narratiiveja. Tässä työssä viestinnän ja vaikuttamisen käsitteistöllä katsotaan olevan kaksoisrooli: ne kuvaavat ja perustelevat EU:n ja Venäjän narratiiveja levittävää viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaa, mutta käsitevalinnat ovat myös osa EU:n ja Venäjän narratiiveja itsestään ja maailmanpolitiikasta. Tyyli, jolla poliittinen entiteetti, kommunikoi on myös keskeinen osa sen identiteettiä ja kokonaisvisioista. Kuitenkin se, mikä on toisen toimijan maailmankuvasta ja itseymmärryksestä käsin legitiimiä pehmeää valtaa tai julkisuusdiplomatiaa, voikin olla toisen näkökulmasta propagandaa tai infosodankäyntiä. Narratiiveihin ja käsitevalintoihin, kuten tilanteen kuvaaminen ”informaatiosodankäynniksi”, liittyi kuitenkin myös itseään toteuttavien ennustusten ja eskalaation riski. Tutkielmassa on lähdetty liikkeelle siitä oletuksesta, että sekä Venäjä ja EU ovat kärsineet 2000- ja 2010-luivuilla identiteettikriisistä eli ontologisesta turvattomuudesta, jota on osittain yritetty lievittää parantamalla ulkoista viestintää. Ulkoisen viestinnän ja vaikuttamisen informaatiosodaksi kärjistymisen oletetaan liittyvän ontologisen turvattomuuden ratkaisuyrityksistä nousevaan essentialisaation kierteeseen tai itseään toteuttava geopoliittiseen ajatteluun. Analyysin perusteella voidaan todeta, että ”informaatiosota” syntyi kehityskulun tuloksena, jota kumpikaan osapuoli ei halunnut, mutta kumpikaan ei myöskään kyennyt estämään. Pehmeän vallan käsitteestä tuli EU:n postmodernin identiteettinarratiivien kulmakivi, josta käsin EU:n julkisuusdiplomatia ja arvojen edistäminen nähtiin dialogisena ja ei-propagandistisena. Median ja internetin avoimuuden uskottiin optimistisesti levittävän demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Oletus EU:n pehmeästä vetovoimasta ja dialogisesta viestinnästä legitimoi EU:ta ulkoisille ja sisäisille yleisöille, mutta toisaalta EU ei nähnyt pehmeän vallan strategiansa ylemmyydentuntoisia ja geopoliittisia alavireitä. Siinä missä EU näki maailmanpolitiikan ei-nollasummapelinä, Venäjä näkemyksessä maailmanpolitiikkaa leimasi kilpailu, joka ylettyi myös informaatiotilaan. Pehmeän valta ja julkisuusdiplomatia nähtiin välineellisesti, ja informaatioteknologian välityksellä välitettävää informaatiota voitiin käyttää myös aseena, joka uhkasi yhteiskunnan arvoja, kulttuuria ja identiteettiä. Venäjän narratiivi maasta lännen epäreilun mediainfrastruktuurin ja informaatiosodan kohteena on vahvistanut Venäjän identiteetin essentialisaatiota. Tutkitun ajanjakson aikana EU:n ja Venäjän narratiivit maailmanpolitiikasta, informaatioteknologiasta ja ulkoisesta viestinnästä ja vaikuttamisesta ovat alkaneet samanlaistua. Kumpikin osapuoli on alkanut näkemään maailmanpolitiikan yhä enemmän narratiivisena kilpailuna kehitysmallien ja sivilisaatioiden välillä. EU on myös Venäjän tavoin alkanut pitämään informaatioteknologiaa ja informaatiota uhkana vakaudelleen ja arvoilleen. Samalla EU ja Venäjä ovat ajautuneet legitimiteettikamppailuun siitä, kumman viestintä- ja vaikuttamistoiminta on hyväksyttävää ja kumpi on sananvapautta rajoittava propagandisti. Vallitsevaa ”informaatiosotaa voi kuitenkin olla hankala purkaa, sillä vastakkainasettelu ja vaarallisten hybriditaktiikoiden käyttäjäksi leimatuksi tuleminen on myös vähentänyt Venäjän ontologista turvattomuutta antamalla sille ”tunnustusta” keskeisenä maailmanpolitiikan toimijana.

Tarkastelen työssäni perustuslaillista patriotismia, nationalismia sekä niiden tapoja rakentaa poliittinen identiteetti. Työni lähtökohtana toimii väite, jonka mukaan kansallisvaltio on kontingentti ilmiö ja moderni valtio sekä sitä tukeva poliittinen identiteetti voidaan rakentaa kansakunnan ajatuksen sijaan liberaalin demokratian arvoille ja prosesseille. Väitteelläni on kaksi osaa, joista ensimmäisen muodostaa kritiikki kansakuntien väitettyä historiallisuutta ja luonnollisuutta kohtaan, sekä sen osoittaminen, että nationalismi ei ole sovitettavissa yhteen liberalismin periaatteiden kanssa. Toisen osan muodostaa perustuslaillisen patriotismin käsittely, jossa pyrin rakentamaan teoriasta koherenttia kuvaa ja kuvaamaan miten teorian puitteissa poliittinen identiteetti pyritään rakentamaan deliberatiivisen demokraattisen prosessin varaan. Työni olennainen tavoite on perustuslaillisen patriotismin teorian yhtenäinen kuvaus olemassa olevien lähteiden perusteella, sen eritteleminen suhteessa nationalismiin ja teorian kehystäminen vasten Jürgen Habermasin laajempaa ajattelua. Olen ottanut työssäni lähtökohdaksi sen tarkastelun, miten nationalismi ja sen väitteet poliittisen yhteisön yhteisestä alkuperästä voidaan historiallisen tarkastelun valossa asettaa kyseenalaisiksi, jonka lisäksi olen pyrkinyt osoittamaan, että sen sijaan, että nationalismissa poliittinen identiteetti perustuisi hyvin konkreettiselle kansalliselle kulttuurille, on kyseessä pikemminkin hyvin abstrakti, erilaisin symbolein ja narratiivein ylläpidetty identiteetti. Tukeudun väitteissäni erityisesti Eric Hobsbawmin (1983, 1993), Ernst Gellnerin (1984, 1998) ja Benedict Andersonin (1991) ajatuksiin kansallisesta kulttuurista ”keksittynä perinteenä” ja kansakunnista ”kuviteltuina yhteisöinä”. Tämän lisäksi pyrin osoittamaan, että kansallisen kulttuurin luonteesta johtuen myös liberaalit muotoilut nationalismista ovat viime kädessä ristiriidassa liberalismin periaatteiden kanssa ja toteutuakseen aito liberaali demokraattinen valtio tarvitsee tuekseen toisenlaisen poliittisen identiteetin. Tätä vasten asetan kuvaukseni perustuslaillisesta patriotismista ja jälkikansallisesta identiteetistä. Käyn läpi teorian keskeisiä ajatuksia universaalien moraaliperiaatteiden oikeutuksesta, niiden päälle rakentuvasta deliberatiivisesta diskurssista ja sen varaan rakentuvasta poliittisesta identiteetistä. Esitän, kuinka teoria pyrkii yhdistämään universaalit arvot partikulaariin poliittiseen identiteettiin erottamalla kulttuuri-identiteetit poliittisen yhteisön kollektiivisesta identiteetistä ja perustamalla sen kansallisuuden sijaan kansalaisuuteen. Argumentoin, että nationalismiin rinnastettuna teoria voi näin mahdollistaa autenttisemman poliittiselle osallistumiselle perustuvan identiteetin, jossa samaistumisen poliittiseen yhteisöön tapahtuu kollektiivisen toiminnan kautta. Keskeiset lähteet perustuslaillisen patriotismin kuvauksessani muodostuvat Jan-Werner Müllerin kirjasta Constitutional Patriotism (2007), Ciaran Croninin artikkelista ”Democracy and Collective Identity: In Defence of Constitutional Patriotism” (2003) sekä joukosta artikkeleita, joissa teorian sisäistä rakennetta on käsitelty pintapuolisemmin. Teoriaa käsittelevän lähdekirjallisuuden haasteena on vähäinen tutkimus sekä sisäisen yhtenäisyyden puute. Työssäni pyrin ensisijaisesti rakentamaan teoriasta yhtenäistä kuvaa melko niukkojen lähteiden perusteella ja sitomaan sitä Jürgen Habermasin ajatuksiin demokratiasta, oikeusvaltiosta, nationalismista ja globalisaatiosta, kuten hän on niitä teoksissaan Between Facts and Norms (1996), Postnational Constellation (2004) ja The Inclusion of Other (2005) käsitellyt.

Yleisen sosiologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma käsittelee venäjänkielisten nuorten sosiaalista integraatiota Helsingissä. Tutkielmassa on tarkoitus selvittää, miten kieli kulttuurisena järjestelmänä toimii venäjänkielisten nuorten sosiaalisen integraation prosesseissa. Maahanmuuttoa pidetään yhtenä suomalaista yhteiskuntaa nopeasti muuttavana ilmiönä. Julkisessa keskustelussa kannetaan huolta maahanmuuttajien kiinnittymisestä yhteiskuntaan. Erityisesti ollaan kiinnostuneita ns. toisen polven maahanmuuttajista ja heidän kiinnittymisestään. Huoli sosiaalisen kiinnittymisen ongelmista nousee esiin esimerkiksi puheessa nuorten syrjäytymisestä tai yhteiskunnallisen rauhan säilymisestä ja on sanottu, että maahanmuuttajien lasten kohdalla mitataan suomalaisen yhteiskunnan kyky tarjota tasavertaiset mahdollisuudet ja integroida tänne tulevat henkilöt. Venäjänkieliset ovat Suomen suurin kielivähemmistö, vuonna 2013 Suomessa asui 66 379 venäjänkielistä henkilöä. Helsingissä heistä asui 15 341, mikä on reilu viidennes Helsingin vieraskielisistä. Tutkimuksen viitekehys on sosiaalinen konstruktionismi ja kulttuurintutkimus. Tutkimusteoreettinen lähtökohta on nuorisotutkimus ja maahanmuuttotutkimus. Tutkimuksen keskeiset teoreetikot ovat integraatiota tutkiva funktionalisti Talcott Parsons sekä kulttuuria ja identiteettiä analysoiva Stuart Hall. Parsonsin sosialisaation käsitettä suhteutetaan maahanmuuttotutkimuksessa käytettyyn akkulturaation käsitteeseen, jonka avulla kuvataan rakenteellisia seikkoja. Hallin identiteettiteoretisoinnilla paikannetaan erityisesti tutkimuksen subjektia. Näiden teorioiden avulla rakennetaan viitekehys tutkimuksen empiirisen osan perustaksi. Tutkimus on toteutettu aineistolähtöisesti ja teoriasidonnaisesti. Tutkimukseen haastateltiin Spinnu-toiminnassa mukana olleita nuoria. Spinnu on kohdennettua nuorisotyötä, johon valikoituvien nuorten on arvioitu olevan syrjäytymisriskissä sosiaalisen integraation ongelmien vuoksi. Tutkimuksen aineisto koostuu seitsemän venäjänkielisen nuoren puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Analyysimenetelmänä tutkimuksessa on käytetty laadullista sisällönanalyysiä. Tutkimuksen mukaan kieli kulttuurisena merkitysjärjestelmänä toimii ryhmärajaajana inklusiivisesti, eksklusiivisesti ja integratiivisesti sosiaalisen kiinnittymisen prosesseissa. Merkitykselliset ihmissuhteet sekä mahdollistavat että vaikeuttavat sosiaalisten sidosten ja syntymistä ja vahvistumista. Venäjänkielisten nuorten tapauksessa äidinkieli yhtäältä liittää perheeseen, sukuun sekä laajempaan venäläisyyteen kasvokkain ja abstraktimmin. Toisaalta kieli toimii eksklusiivisena: suomalaisuus rakentuu kielen, kansallisuuden ja kansalaisuuden yhteenkietoutumaksi, joka näyttäytyy usein suljettuna kategoriana. Integratiivisesti kieli toimii silloittavana, jolloin se näyttäytyy esimerkiksi resurssina muiden kulttuurien ymmärtämisessä. Sosiaalinen integraatio vuorovaikutteisina prosesseina on tilannesidonnaista. Integraation kannalta keskeistä on henkilön oma tulkinta tilanteesta, tässä tutkimuksessa erityisesti kielitaustaan liittyvät tulkinnat. Haastatellut nuoret tunnistavat vallitsevia kulttuurisia hierarkioita ja pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan muovaamaan niitä. Keskeistä on identiteetin joustavuus ja tilannesidonnaisuus, mikä mahdollistaa sosiaalisen kiinnittymiseen.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan 1990-luvun lamaa lasten ja nuorten kokemana. Tavoitteena on selvittää, millaiseksi 1990-luvun lapsuudenkokemukset ovat muodostuneet laman aikaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan viettäneiden muistoissa ja miten nämä kokemukset kulkevat tutkittavien mukana edelleen osana heidän elämäänsä. Vaikka lamaa seuranneet yhteiskunnallinen epävarmuus, massatyöttömyys, yritysten konkurssit ja sosiaaliset ongelmat varjostivat monen lapsen ja nuoren arkea, ei lapsuudenaikaisia lamakokemuksia ole juuri tutkittu aiemmin. Tämän vuoksi tutkielmassa luodaan myös yleiskuvaa siitä, minkälaisiin asioihin ja ilmiöihin lama on lapsuusaikana liitetty. Tutkimusaineisto perustuu 31 tutkittavan omaelämäkerralliseen kirjalliseen sekä suulliseen muistitietoon lapsuudesta 1990-luvun laman aikaan. Koska kertomus lapsuudesta tuotetaan aikuisuudesta käsin, heijastavat lapsuudenaikaiset kokemukset myös tutkittavien myöhempiä elämänkokemuksia. Aineistoa analysoidaan laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen menetelmin. Aihepiirinsä ja näkökulmansa vuoksi tutkimuksen teoreettinen viitekehys liittyy muistitietotutkimuksen lisäksi identiteettiin, huono-osaisuuden ylisukupolvisuuteen sekä lapsuudentutkimuksen perinteeseen. Tarkastelu on rajattu laman aikaan eri ikäisinä pääkaupunkiseudulla eläneisiin lapsiin ja nuoriin. Verrattuna huolettomaksi ja harmoniseksi kuvailtuun 1980-lukuun, lama-aika toi tutkittavien arkeen monia ei-toivottuja sekä lapsuuteen kuulumattomia huolia ja haasteita. Aineiston perusteella iällä, perheen lamaa edeltäneillä olosuhteilla, muutosten syvyydellä sekä perheen mukautumiskyvyllä oli merkitystä tutkittavien lama-ajan kokemukseen. Lama näkyi tutkittavien arjessa muun muassa taloudellisena niukkuutena, perhesuhdeongelmina sekä vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmien lisääntymisenä. Varsinkin yrittäjäperheissä laman tuomat muutokset saattoivat olla perustavanlaatuisia. Yhtäältä lama toi esille eroja perheolojen ja varallisuustasojen välillä lisäten ulkopuolisuuden ja häpeän tunteita, toisaalta lamanaikaisten ongelmien yleisyys ja koettu yhteisöllisyys ehkäisivät leimautumista. Haastavista kokemuksista huolimatta tutkimusjoukko edustaa elämässään pärjänneitä aikuisia, joilla lamakokemus näkyy tänä päivänä etenkin huolena tulevaisuudesta ja tarpeena varautua mahdollisiin taloudellisiin haasteisiin.

Utgångspunkten för den här studien är att Finlands invandrarbefolkning har ökat fort under de senaste åren, detta har fört med sig en offentlig diskussion samt forskning om integrationen av invandrare, men fokus har främst legat på arbetsmarknadsintegration, språkkunskaper samt tillägnandet av den lokala kulturen. Däremot finns det relativt lite forskning som behandlar den politiska integrationen, även om ämnet på sistone har fått mer uppmärksamhet. I dagsläget är personer med invandrarbakgrund underrepresenterade inom det politiska systemet och röstar mer sällan än personer som tillhör majoritetsbefolkningen, vilket kan ses som ett demokratiskt problem. Studiens huvudsakliga syfte är att studera uppfattningar av och resonemang kring politisk representation bland utlandsfödda kommunalpolitiker som var uppställda som kandidater i kommunalvalet 2012 i Helsingfors. Den huvudsakliga frågan är vilka samhällsgrupper och intressen kandidaterna ser sig själv som representanter för. Dessutom studeras även varför och hur kandidaterna har valt att aktivera sig inom politiken och deras synpunkter på eventuella specifika invandrarintressen. I och med att integrationen under de senaste åren har politiserats och på grund av att debatten främst har initierats av aktörer som förhåller sig negativt till invandring och månkulturalism är det även av intresse att studera hur politikerna har reagerat på debatten och huruvida den har påverkat deras politiska engagemang. Den huvudsakliga teoretiska referensramen utgörs av teorier om minoritetsrepresentation och framför allt av Anne Phillips idé om närvarons politik som utgår från att en ökad representation av olika minoriteter är viktig för att uppnå ett mer jämlikt system som i högre grad beaktar olika politiska intressen. Dessutom används olika perspektiv på social identitet och tillhörande samt politisk integration och mobilisering av personer med invandrarbakgrund. Studien vägleds av en förståelse att förhållandet mellan politisk representation och sociala identiteter är komplext, vilket innebär att politikernas representationsuppfattningar kan vara mycket mångskiftande. Studiens empiriska del består av 10 semistrukturerade samtalsintervjuer av utlandsfödda kandidater som var uppställda i 2012 års kommunalval i Helsingfors. Intervjuerna genomfördes mellan oktober 2012 och januari 2013. Till sin natur är studien en beskrivande fallstudie och i analysen av materialet har ett teorikonsumerande tillvägagångasätt använts. Analysen av materialet har genomförts med hjälp av programmet Atlas.ti. Resultaten visar på att kandidaterna ser sig själv som representanter för ett flertal olika grupper och intressen, men också på att många av dem vill föra invandrarnas talan inom politiken. Men det förkommer även politiker som tar avstånd från idén att de på grund av sin bakgrund ska fungera som representanter för invandrare och minoriteter, medan andra politiker använder sig av sin etniska bakgrund för att profilera sig politiskt. Resultaten speglar att Helsingfors har en allt större befolkning med invandrarbakgrund och att integrationspolitiken mer än tidigare har kommit upp på den politiska agendan. Men på grund av förväntningar från partierna, medierna och det omgivande samhället ser det även ut att finnas ett tryck på politiker med invandrarbakgrund på att de ska arbeta med minoritets- och integrationsfrågor och därför tvingas de inom politiken förhålla sig till sin bakgrund på ett eller annat sätt. Ofta har något specifikt samhällsproblem motiverat kandidaterna att aktivera sig inom partipolitiken även om det också i varierande grad förekommer olika ideologiska motiv för den politiska aktiviteten. Olika organisationer inom tredje sektorn har fungerat som en viktig rekryteringskanal av kandidaterna. Ett intressant resultat är att somliga kandidater ser sin politiska aktivitet som ett sätt att motverka ett samhällsklimat som blivit mer fientligt gentemot invandrare och olika minoriteter. Det finns en utbredd uppfattning om att det finns somliga specifika invandrarintressen som främst hänger ihop med integrationspolitiken. Men det förekommer även många reservationer gentemot uppfattningen i och med att personer med invandrarbakgrund utgör en så heterogen grupp att det inte är meningsfullt att tala om specifika invandrarintressen. Studiens resultat visar på idén om en mer deskriptiv politisk representation under de senaste åren har haft inflytande på hur man i Finland ser på representation. Det här syns bland annat i ett ökat fokus på inkluderandet av minoriteter i beslutsfattandet, vilket ur demokratisynpunkt kan ses som en positiv utveckling. Men samtidigt finns en risk att man överbetonar politikers bakgrund och samtidigt för fokus bort från deras handlingar och åsiktsöverenstämmelsen mellan dem och deras väljare.

Törmäämme yhä useammin arjessamme henkilöbrändeihin, jotka herättävät kiinnostusta meissä ja mediassa. Tämän tutkielman tarkoitus on luoda käsitystä siitä, millainen henkilöbrändien ilmiö on 2020-luvun Suomessa ja suomalaisessa mediajulkisuudessa sekä osana uraa. Henkilöbrändien ilmiötä ja merkitystä tarkastellaan kolmen tutkimuskysymyksen kautta: 1) Miten julkisuudessa esiintyvät suomalaiset käsittävät henkilöbrändin merkityksen? 2) Miten julkisuudessa esiintyvät suomalaiset kuvaavat omaa henkilöbrändiä erityisesti osana omaa työtään tai uraansa? 3) Miten henkilöbrändiä rakennetaan suomalaisessa mediajulkisuudessa? Tutkielma on laadullinen tutkimus, jossa aihetta on lähestytty haastattelemalla suomalaisia julkisuudenhenkilöitä, joita voidaan mediajulkisuudessa käsitellä henkilöbrändeinä. Aineisto koostuu seitsemän Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen vuosien 2021–2023 aikana henkilöhaastatellusta julkisuudenhenkilön haastattelusta. Maisterintutkielma osoittaa, että henkilöbrändeillä on haastattelujen perusteella kasvava merkitys niin yhteiskunnallisesti kuin osana uraa, sillä se erottaa heidät muista ja tuo heille lisäarvoa eri tavoin. Lisäksi henkilöbrändi tuo yksilöille valtaa, mikä tekee niistä yhteiskunnallisesti relevantteja. Promootiokulttuurissa henkilöbrändit sekä niitä rakentava ja ylläpitävä mediajulkisuus tarvitsevat toinen tosiaan toimiakseen omien intressiensä mukaisesti.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan vapautuneiden vankien kertomuksia kohtaamisista ja sosiaalityöstä elämänkulun aikana ennen vankilaa, vankeusrangaistuksen aikana ja vapautumisen jälkeen. Tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää, onko kohtaamisia sosiaalityöntekijöiden tai muiden sosiaalialan ammattilaisten kanssa ollut, mistä sosiaalityön tuki on koostunut, millä tavoin sosiaalityö on auttanut selviytymään eteenpäin elämässä, mitä sosiaalityön tuen puuttumien on tarkoittanut ja mitä on ollut onnistunut tuki. Tutkimuksessa pohdimme myös haastateltavien identiteettien rakentumista elämänkulun aikana sekä erilaisia käännekohtia heidän elämässään. Tarkastelemme sosiaalityön, erityisesti aikuissosiaalityön ja vankilasosiaalityön luonnetta ja erityispiirteitä. Sosiaalityötä tarkastellaan ennen muuta arkielämän sujuvuuden ylläpitäjänä sekä hyvinvoinnin ja elämänhallinnan edistäjänä. Tutkielmassa korostuu sosiaalityön tavoite vähentää eriarvoisuutta ja turvata tasa-arvoinen kohtelu. Lisäksi olemme hyödyntäneet tutkimuksessamme elämänkulun, identiteetin ja desistanssin eli rikollisuudesta irrottautumisen käsitteitä. Tutkimukseen osallistui kuusi vapautunutta vankia. Tutkielma on toteutettu narratiivisena tutkimuksena, joka mahdollistaa kokemusten kertomisen tarinoiden kautta. Kerronnallisen haastattelun keinoin kerätty aineisto koostui haastateltavien elämäntarinoista. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty sisällönanalyysia. Tutkimuksen keskeiset tulokset osoittavat, että haastateltavilla on elämänsä aikana ollut joitakin merkittäviä kohtaamisia sosiaalialan työntekijöiden kanssa. Sosiaalityön tuki on ollut haastateltavien elämässä lähinnä koulusosiaalityön, lastensuojelun ja aikuissosiaalityön ml. vankilasosiaalityön tarjoamaa tukea. Koulun ja lastensuojelun tarjoama tuki näyttäytyi melko vähäisenä. Aikuissosiaalityössä korostui taloudellinen tai asumiseen liittyvä tuki. Haastateltavat pitivät yhteisökuntoutusta vaikuttavimpana sosiaalityön tukimuotona vankilasosiaalityössä. Erityisesti se koettiin hyödyllisenä tukimuotona siinä vaiheessa elämää, kun rikollisuudesta oltiin irrottautumassa. Haastateltavat kertoivat, että sosiaalista tukea ei ole aina ollut saatavilla niissä tilanteissa, joissa sitä olisi tarvittu. Rikollisuudesta irrottautuminen sekä päihteidenkäytön lopettaminen olivat haastateltavien elämässä niitä käännekohtia, jotka muuttivat heidän elämänkulkuaan eniten ja mahdollistivat uuden alun elämässä. Haastattelukohtaamisissa haastateltavat kertoivat tarinoita elämästään ja pohtivat oman elämänkulun rakentumista. Rikollinen elämä ei kaikille merkinnyt samoja asioita eikä rikollisuudella ollut samanlaista roolia jokaisen haastateltavan identiteettiin liittyvissä pohdinnoissa. Haastateltavat myönsivät, että ns. rikollisen identiteetti on niin vahva, että rikollisuudesta irrottautuminen on vaikeaa, jos ei ole tarjolla mitään muuta. Haastateltavien kertomukset voidaan nähdä selviytymistarinoina, joista välittyy usko siihen, että vaikeista elämäntilanteista voi selvitä ja elämänkulussa voi tapahtua sellaisia käännekohtia, jotka mahdollistavat muutoksen.

Pro gradu -tutkielmani aihe on nörtin stereotypia ja kuinka se on mahdollisesti muuttunut teknologiahypen ja yhteiskunnan muutoksen myötä. Tarkastelen eri aikakausien elokuvien tarjoamaa kuvaa nörteistä ja sitä miten tämä kuva on muuttunut. Lähtökohtana muutokselle on 1980-luvun stereotyyppinen kuva nörtistä teknisesti lahjakkaana, mutta epäsuosittuna ja sosiaalisesti lähes avuttomana mieshenkilönä. Hypoteesina tutkielmassani on muutos. Niin kutsutun nörttiyden yleistyessä ja muun muassa vuosituhannen vaihteen it-kuplan ja teknologiahypen myötä kuva nörtistä on muuttunut. Tutkielman tavoitteena on selventää mitä nörttiys voi olla nykyään ja mitä se on ollut ennen. Alustavat tutkimuskysymykseni, joita lähden tässä työssäni kehittelemään ja syventämään, ovat: – Kuinka nörtin stereotypia on muuttunut ajan myötä, 1980-luvulta nykyaikaan? – Mitkä asiat vaikuttavat nörtin stereotypiaan? Mistä nörttiys muodostuu? – Onko nörttiys oma alakulttuurinsa? Nörtin tarinaa lähden aluksi seuraamaan yhdysvaltalaisten elokuvien kautta. Elokuvissa henkilöhahmot usein esitetään tietynlaisina ihmistyyppeinä. Lähden etsimään nörttityyppiä sieltä, mistä sen voi nähdä syntyneen, yhdysvaltalaisesta nuorisokulttuurista ja sitä kuvaavista elokuvista. Etsin elokuvien tarjoamasta kuvasta nörtteihin liittyviä yleistyksiä ja lainalaisuuksia. Tämä gradu rakentuu erilaisten prismojen varaan, joiden keskiössä on nörtti. Lainaan prisman käsitettä luonnontieteistä, joissa prismalla tarkoitetaan optista laitetta, jolla voidaan taittaa, heijastaa tai hajottaa valoa valospektrin eri väreihin. Esimerkiksi auringon valkoinen valo taittuu prisman läpi kulkiessaan sateenkaaren kaikkiin väreihin. Spektri on se värien kirjo, johon esimerkiksi juuri auringon valo jakautuu. Nämä luonnontieteestä lainatut termit saattavat aluksi kuulostaa hieman kaukaa haetuilta ja käytänkin niitä tässä gradussa metaforana asioiden useammista näkökulmista ja tarkastelusuunnista. Tarkastelussa tässä tutkielmassa ovat sukupuolijärjestelmien prisma, toisessa päässään 'miehisyys' ja toisessa 'naiseus'. Toisella prismalla löytyvät etnisyyteen liittyvät asiat. Spektrit jakautuvat toisena ääripäänään 'rodullistettu herruus' ja toisena päätynä 'rodullistettu alisteisuus'. Yksi lähestymiskulma on uuden teknologian herättämät pelot sekä nörtti sivuroolissa, kritiikittömänä, urkinnan apulaisena. Viimeinen piirtämäni prisma vaikuttaa koko nörtti-imagon taustalla. Se liittyy yhteiskunnan muutokseen ja työnjakoon yhteiskunnassa. Kuten kaikki liittyy kaikkeen, myös tämä prisma liittyy jokaiseen aikaisemmin mainittuun näkemykseen