Browsing by Subject "ulkopolitiikka"

Tutkielmassa tarkastellaan, miten Suomen kansainvälistä asemaa on määritelty Krimin miehityksen jälkeisessä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, erityisesti liittyen kysymykseen Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Tarkastelun kohteena oleva ajanjakso alkaa Krimin miehityksestä helmikuussa 2014 ja päättyy vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon eduskuntakäsittelyyn joulukuussa 2016. Tutkielman pääasiallisena aineistona on ulkopoliittisten päätöksentekijöiden tutkimusajankohtana pitämät puheet, joita täydennetään valikoiduilla asiantuntijakannoilla. Vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko sekä siihen liittyvä prosessi ja eduskuntakeskustelut käsitellään tutkielmassa omassa luvussaan. Aihetta lähestytään identiteetin käsitteen kautta, eli tutkielman pyrkimyksenä on analysoida, miten Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista identiteettiä on määritelty osana tutkittavaa keskustelua. Tästä näkökulmasta ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimessä on kysymys Suomen asemasta ja roolista maailmassa, ja miten eri toimijat sitä hahmottavat. Tutkielman tarkoituksena onkin täydentää aiempaa ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun tutkimusta sekä tuoreella aineistolla että tutkimustraditiossa parin viime vuosikymmenen aikana esiin nousseella identiteettipoliittisella näkökulmalla. Ukrainan kriisin herättämässä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa korostui toisaalta Venäjän toimia tuomitseva sekä Euroopan unionin yhtenäisyyttä painottava läntinen linja, toisaalta paluun teki aiempaa vahvempi kansallinen ja pienvaltiorealistinen painotus. Näiden yleislinjojen pohjalta Suomelle ehdotettiin tutkimusajankohtana useita ulkopoliittisia rooleja ja identiteettejä, joita tuodaan esiin tässä tutkielmassa. Vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa päädyttiin lopulta eräänlaiseen kompromissiin näiden erilaisten tulkintojen välillä. Myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö on osaltaan rakentanut tasapainoista ulkopoliittista identiteettiä Suomelle pilarimallinsa kautta. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin nähdä, että Suomen kansainvälisen asemoitumisen yleissuunta on Krimin miehityksen jälkeisessä tilanteessa ollut kohti länttä.

Turkin ulkopolitiikasta on kirjoitettu paljon koko 2000-luvun ajan. Syynä tähän on Turkin aiempaa voimakkaampi profiloituminen kansainvälisissä organisaatioissa, aktiivinen poliittinen sekä taloudellinen toiminta laajalla maantieteellisellä alueella Euraasiasta Lähi-itään ja Afrikkaan, voimakas talouskasvu ja EU-jäsenyysneuvotteluiden epävarmuus. Tutkimusperinnettä on kuitenkin leimannut hajanaisuus ja kumuloituvan tiedon puute. Erilaiset tulkinnat Turkin ulkopolitiikan suunnasta ovat tarjonneet lähinnä deskriptiivisiä näkemyksiä, jotka tutkijan soveltamasta teoriasta tai käyttämistä esimerkeistä riippuen ovat tuottaneet hyvinkin ristiriitaisia tuloksia. Keskeisesti viimeaikaisia tutkimuksia on määrittänyt niiden rakentuminen Turkin ja EU:n politiikkojen vertaamiselle. Turkin ulkopolitiikan analysoiminen eurooppalaistumisesta käsin on johtanut siihen, että samat ilmiöt ovat tutkijasta riippuen joko todentaneet Turkin soveltumista tai päinvastoin osoittaneet Turkin soveltumattomuuden Euroopan unionin jäseneksi. Vaikka EU-jäsenyys on yhä virallisesti Turkin hallituksen yksi keskeinen päämäärä, mediassa on pyöritelty spekulaatioita Turkin uusista ulkopoliittisista prioriteeteista. Tätä taustaa vasten pyrin pro gradu -työssäni selvittämään, onko Turkki luopunut EU-jäsenyyden tavoittelusta. Ensin kuvailen sekä selitettävässä ilmiössä että tätä selittävissä tekijöissä tapahtuneita muutoksia nojaten teoriaan toimija-rakenne-vuorovaikutuksesta päätöksenteon kahdella eri tasolla. Eurooppalaistumiskeskustelun problematiikan ja puutteellisuuden ylittämiseksi lähestyn aihetta tämän jälkeen kahden kertomuksen kautta. Ensimmäinen kertomus rakentuu Turkin keskeisten ulkopoliittisten päätöksentekijöiden näkemyksille Turkin EU-jäsenyydestä ja roolista alueellisessa sekä tätä laajemmassa globaalissa kontekstissa. Tätä seuraa toinen, yhteiskuntatieteilijän roolissa laatimallani kertomus, joka täydentää ensimmäistä ottamalla esitetty evidenssi ja historiallinen taustatieto huomioon. Tutkimusaineistonani ovat tarkastelemieni turkkilaisten poliitikkojen puheet, lausunnot sekä sanomalehdistössä esitetyt kommentit ja keskeiset Turkin hallituksen viralliset dokumentit vuosilta 2002–2012. Esitän, että historialliset tendenssit ja syy-seuraussuhteet hahmottamalla voidaan luoda todennäköisiä päätelmiä Turkin EU-jäsenyystavoitteen päättymisestä. Tutkimustulosten perusteella Turkin EU-jäsenyystavoite alkoi muuttua ja siirtyä kohti pysähtyneisyyttä vuonna 2005. Yksiselitteisesti todennettavaa loppua Turkin EU-jäsenyyden tavoittelussa ei kuitenkaan voida määritellä, sillä Turkin EU-jäsenyyden tavoittelun päättyminen on hidas pitkän tähtäimen prosessi. Viimeistään vuonna 2023, Turkin tasavallan 100-vuotispäivänä, Turkin EU-jäsenyysprosessi on kuitenkin muuttanut niin paljon muotoaan, että jäsenyyden tavoittelusta ei voida enää puhua. Turkin EU-jäsenyyden tavoittelun pysähtymistä selittävät ennen kaikkea Turkin taloudessa tapahtuneet muutokset, jotka ovat olleet yhtäaikaisia Oikeus- ja kehityspuolueen (Adalet ve Kalkınma Partisi, AKP) nauttiman laajan sisäpoliittisen tuen ja toisaalta turkkilaisten laskevan EU-jäsenyyden kannatuksen kanssa. Keskeistä on, että EU ei 2000-luvun loppupuolella ja toisen vuosikymmenen alussa ole Turkin hallituksen näkökulmasta enää toimija, joka takaisi Turkin vakaan kehityksen. Tämän sijasta Turkin hallitus on lisännyt kansallista vakauttaan laajentamalla poliittisia ja taloudellisia yhteistyösuhteitaan yhä laajemmalle alueelle. Analyysin evidenssi osoittaa, että Turkin EU-jäsenyyden tavoittelun päättymistä ei voida selittää eurooppalaistumisen kaltaisesta kulttuurispesifisestä lähtökohdasta käsin. Turkin EU-jäsenyysprosessin lopputulos on epävarma ja kaikesta huolimatta virallisesti yhä avoin mahdollisuus. Jos Turkin sisäisissä tai ulkoisissa olosuhteissa tapahtuu merkittäviä muutoksia tai EU:n politiikka ja institutionaalinen rakenne muuttuvat huomattavasti, myös kertomus Turkin EU-jäsenyysneuvotteluista voi vielä saada erilaisen lopun. Turkin keskeisten poliitikkojen lisääntynyt itseluottamus ja aggressiiviset reaktiot kansainvälisillä areenoilla saattavat myös kääntää tilanteen Turkille epäsuotuisaksi, sillä Turkin vaikutusvalta sen nykyisten tärkeiden yhteistyötyökumppaneiden kuten Kaukasian ja Mustanmeren maiden kanssa perustuu osittain Turkin luotettavaan, yhteistyökykyiseen ja uskottavaan maineeseen. Jatkotutkimuksessa tärkeää olisikin perehtyä tähän tarkemmin ja kartoittaa erilaisia todennäköisiä skenaarioita Turkin ulkopolitiikasta.