Browsing by Title

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kunniaan liittyvää väkivaltaa kahden yleismedian tekstien kautta. Tutkimustehtävänä on luoda kuva viimeaikaisesta julkisesta keskustelusta kunniaan liittyvästä väkivallasta suomalaisessa yleismediassa. Kunniaan liittyvää väkivaltaa pidetään verrattain uutena ilmiönä Suomessa. Kunniaan liittyvästä väkivallasta on vähänlaisesti tutkimusta, erityisesti sosiaalityön ja lastensuojelun näkökulmista. Tutkielman aineisto koostuu Ylen ja Helsingin Sanomien artikkeleista (N=31), joissa käsitellään kunniaan liittyvää väkivaltaa. Aineiston analyysi tehtiin abduktiivisella ja teemoittelevalla sisällönanalyysilla. Tutkielmassa teemaa lähestytään sosiaalisen konstruktivismin kautta, jossa todellisuus ja ymmärrys käsiteltävästä ilmiöstä muodostuvat sosiaalisesti yleismedian välityksellä. Analyysia raamittivat sosiaalityön ja lastensuojelun kontekstit. Tutkielman tulosten mukaan kunniaan liittyvää väkivaltaa kuvaillaan ja käsitellään yleismediassa kolmen teeman kautta. Nämä ovat: 1) tieto, 2) yhteiskunta ja 3) yhteisöt. Yhteiskunnassa tarvitaan lisää tietoa kunniaan liittyvästä väkivallasta. Tiedon lisääminen eri yhteisöissä ja ammattitahoissa nähdään tärkeänä esimerkiksi yksilön oikeuksien toteutumisen kannalta. Tuloksissa korostuvat myös palvelunäkökulmat sekä ammattilaisten toimijuus kunniaan liittyvän väkivallan ehkäisyssä. Aineistossa kritisoidaan yhteiskunnallisia rakenteita, ja paikannetut haasteet kunniaan liittyvän väkivallan ehkäisemisessä liittyvät muun muassa oikeusjärjestelmään sekä politiikkaan. Mediassa kunniaan liittyvää väkivaltaa selitetään yhteisöjen toiminnan kautta, ja yhteisöjen sukupuolistuneiden normien ja sulkeutuneisuuden nähdään ylläpitävän kunniaan liittyvää väkivaltaa. Lisäksi kulttuuriset näkökulmat kytketään kunniaan liittyvään väkivaltaan. Kulttuurisiin ulottuvuuksiin liitetään integroitumisen kysymykset sekä ylirajaiset tilanteet. Kunniaan liittyvä väkivalta näyttäytyy kompleksisena ilmiönä, josta tarvitaan lisää tutkimustietoa. Kunniaan liittyvään väkivaltaan puuttumisessa tärkeää on antirasistinen toiminta, tiedon lisääminen sekä ammattilaisten ja yhteisöjen välinen dialogi ja luottamus. On tärkeää, että lastensuojelun ammattilaisten näkökulmat pääsevät entistä paremmin esille mediassa.

Tutkimus käsittelee suomalaista vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan murrosta 1950 – 1980-luvuilla analysoimalla suomalaisia vankisääntöjä. Vankisäännöt olivat vangeille jaettuja pieniä kirjasia, joiden tarkoituksena oli auttaa vankeja kotoutumaan vankilaan ja kuvata tiiviisti vankilan sääntöjä ja käytäntöjä.Tutkimusaineisto muodostuu vuosien 1951, 1962, 1969, 1977 ja 1982 vankisäännöistä. Esittelen vankisääntöjen analyysin rinnalla kirjallisuuskatsauksen, jossa kartoitan sitä, miten yhteiskunta, vankeinhoito ja kriminaalipolitiikka vankisääntöjen ympärillä kehittyivät 1950 – 1980-lukujen Suomessa. Tutkimuksen analyysissä käytettiin vertailevaa tutkimusmenetelmää. Vankisääntöjen tai vankiloiden järjestyssääntöjen tutkimus on ollut vähäistä Suomessa ja maailmalla. Sen sijaan vankeja ja vankiloita käsittelevä tutkimus tarkastelee vankilainstituutiota usein henkilöiden tai kriminaalipolitiikan näkökulmasta. Vankisäännöt ovat kuitenkin olleet iso osa vankien ja vangin henkilökunnan arkea, mikä tekee myös niiden historiallisen kontekstin tutkimisesta tärkeää. Tämän tutkimus selvittää, minkälaisia muutoksia vankisäännöissä on tapahtunut tutkimusjakson aikana ja miten yhteiskunnan, vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan muutokset ovat nähtävissä vankisäännöissä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään Michel Foucaultin teoriaa vankilan periaatteista ja perusohjeista. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten nämä periaatteet näkyivät suomalaisten vankiloiden vankisäännöissä. Foucaultin rinnalla teoreettisina pohjana toimii Giorgio Agamben (1998) bare life -käsite. Sen avulla voidaan nähdä, mitkä tekijät ovat mahdollistaneet vankien erilaiset roolit 1950 – 1980-lukujen on suomalaisessa yhteiskunnassa. Vankisäännöissä oli ensinnäkin nähtävissä etenkin 1960 – 1970-lukujen taitteen arvomaailman muutos ja siihen kytköksissä ollut kriminaalipolitikan murros. Suomessa rakennettiin 1960 – 1970-luvuilla hyvinvointivaltiota. Tämä heijastui myös vankeinhoitoon ja sitä kautta vankisääntöihin. Yhteiskunnan arvot muuttuivat, ja kuriin ja kovaan työhön perustuvan kriminaalipolitiikan tilalle tuli humaani uusklassinen kriminaalipolitiikka. Tavoitteena oli nyt rikollisuuden ennaltaehkäiseminen, vankien yhdenvertaisuus muihin kansalaisiin nähden sekä vankilan haittapuolien minimoiminen. Tämä muutos näkyi vankisäännöissä vankien oikeuksien ja ohjaamisen lisääntymisenä ja velvollisuuksien vähentymisessä. Vankisäännöissä tapahtui muutos myös vangin roolin suhteen. Vielä vuoden 1962 vankisäännöissä vanki esitettiin parannettavana ja yhteiskunnasta eristettävänä henkilönä. Vuoden 1969 vankisäännöissä alettiin puolestaan korostamaan vankilan ulkopuolisten sosiaalisten suhteiden tärkeyttä. Vuonna 1971 käyttöönotettu poistumislupajärjestelmä vahvisti entisestään vangin siviilirooleja esimerkiksi isänä tai äitinä.Toinen tutkimusjakson aikana tapahtunut merkittävä muutos oli jo 1950-luvulta käyntiin lähtenyt ammatillistumisen murros, jossa vankilan henkilökunnan ammatilliset vaatimukset kehittyivät. Vartijoilta vaadittiin enemmän hoidollista osaamista ja psykologit tulivat 1970-luvulla vankilapastorien tilalle. Myös vankilan kuntouttavaa puolta pyrittiin tehostamaan ja hoitovirkailijan (myöhemmin sosiaaliohjaaja) roolia vankien arjessa vahvistettiin. Tämä kehityskulku näkyi kuitenkin vankisäännöissä vain niukasti. Tutkielma näyttää, että monet Foucaultin esittämien vankilan perusohjeiden ja periaatteiden piirteet säilyivät, mutta myös muutosta tapahtui – esimerkiksi vankien oikeuksien ja vankilan ulkopuolisten kontaktein lisääntymisen kohdalla.

Robotiikka on yleistynyt hoitoalalla sekä Suomessa että ulkomailla. Toistaiseksi koneille on annettu yksinkertaisia, toistavia tehtäviä, mutta niin ei välttämättä ole enää kauaa. Monissa maissa hoitoala tarvitsee nopeasti uutta työvoimaa ja robotiikka on siihen yksi ratkaisu. Hoitorobottien kehitys etenee parhaillaan nopeasti, ja siksi robotit voivat jo lähivuosina viedä hoitajilta työtehtäviä tai järjestää hoitoalaa uudelleen. Vaikka kerronta on tehokas keino ihmisten asenteiden ja tietämyksen muokkaamiseen, robotisoituvalla alalla kerrotut tarinat ovat toistaiseksi jääneet vähälle huomiolle. Siksi tämän pro gradu käsittelee hoitoalan tulevaisuudesta kerrottuja narratiiveja. Robotiikka on ollut paljon esillä mediassa 2010-luvulla. Medioiden sisällöt voivat muokata vastaanottajien asenteita puolestaan vaikuttavat siihen, miten halukkaasti hoitajat kokeilevat robotiikkaa ja miten mielekkäinä he kokevat omat työtehtävänsä. Teoreettinen tausta koostuu robotiikkaa ja muuta teknologista kehitystä koskevista tutkimuksista. Keskeisimpiä lähteitä ovat Laura Forlanon ja Megan Halpernin (2015) robotiikkaa ja mediaa koskeva tutkimus, Katsiayna Laryionavan ja Dominik Grossin (2012) tutkimus hoitorobottien esittämisestä saksalaisissa printtimedioissa sekä Phil Macnaghtenin ja hänen kollegoidensa (2015) narratiivinen tutkimus teknologiseen kehitykseen liittyvistä asenteista. Niiden kautta välittyy kuva teknologisen kehityksen ja asenteiden välistä vuorovaikutuksesta ja median käytänteistä. Aineisto koostuu 68:sta SuPer-lehden ja Tehy-lehden artikkelista ja blogitekstistä vuosilta 2015–2018. Niistä 58 esiintyy narratiivin kriteerit täyttävät elementit. Menetelmänä on käytetty narratiivista analyysia, eli kerronnan keinoihin keskittyvää menetelmää. Se tuo esille ne tekstien rakenteet, jotka painottavat tulevaisuutta ja joissa näkyy asenteita. Analyysi on eritelty juoneen, kertojan asemaan, henkilöihin ja rajauksiin eli narratiivien painopisteisiin. Kategoriat on valittu Helen Fultonin (2005) ja Nora Berningin (2011) narratiivisia tutkimuksia mukaillen. Aineiston perusteella robotiikasta kirjoitetaan SuPer-lehdessä ja Tehy-lehdessä sekä positiivisesti että kriittisesti. Kertojat pysyttelevät pääasiassa etäällä juonen tapahtumista. Myöskään hahmot eivät yleensä ole yksittäisiä sankareita, vaan kokonaisia ryhmiä, kuten sairaanhoitajia tai robotteja. Perinteisten tarinoiden päähenkilöitä muistuttavat liittojen rivijäsenet. Muuten haastateltavat pääsevät jutuissa esille sivullisina neuvonantajina tai hetkellisinä kertojina. Lähes kaikissa teksteissä juoni liittää robotiikan tulevaisuuteen ja esittää robottien täyteisen tulevaisuuden vääjäämättömänä, vaikka robottien suorittamien tehtävien vastuu ja monimutkaisuus vaihtelevatkin artikkelien välillä paljon. Aineiston narratiivit voidaan jaotella kahteen yläluokkaan: optimistisiin ja huolestuneisiin. Optimistiset esittävät, että tulevaisuus parantaa sekä potilaiden että työntekijöiden oloja ja robotista voi jopa tulla työkaveri. Huolestuneet sen sijaan käsittelevät joko potilaille koituvia uhkia tai taloudellisia hankaluuksia. Kymmenen narratiivia käyttää huolestuneen narratiivin käännekohtia ja optimistisen narratiivin loppuratkaisua. Analyysin perusteella vaikuttaa siltä, että Tehy-lehti ja SuPer-lehti korostavat positiivista asennetta ja kannustavat jäseniään kokeilemaan robotteja. Tämä voi olla hoitoalan ja työntekijöiden hyvinvoinnin kannalta tärkeää, vaikka ammattiliittojen lehdet eivät olisikaan hoitohenkilökunnan ainoa tietolähde.

Tutkielmassa käsitellään kansalaisille kohdistettujen tyytyväisyyskyselyjen tulosten tulkintaan liittyviä kysymyksiä. Toteuttamalla tärkeys-suoritustasoanalyysi kahdella eri tapaa, todettuun ja pääteltyyn tärkeyteen perustuen, tutkielma havainnollistaa kansalaisten tyytyväisyyden mittaamisen moniselitteisyyttä. Tutkimuskysymys on, kuinka todettuun ja pääteltyyn tärkeyteen perustuvien tärkeys-suoritustasoanalyysien tulokset eroavat toisistaan. Tutkielman aineistona ovat Espoon kaupungin asukkaiden tyytyväisyyttä kuntapalveluihin selvittävä Kuntapalvelujen laatu -kyselyt vuosina 2011, 2015 ja 2019. Aineistolle suoritetaan tärkeys-suoritustasoanalyyseja, joissa tarkastellaan samanaikaisesti kansalaisen tyytyväisyyttä palveluosa-alueen suoritustasoon sekä sitä, kuinka tärkeänä kansalainen osa-aluetta pitää. Aineistossa yksittäisinä esiintyvät palvelut on tutkielmassa koottu summamuuttujiksi edustamaan palveluosa-alueita. Palveluosa-alueiden suoritustaso on johdettu suoraan aineistosta. Päätelty tärkeys on muodostettu usean muuttujan regressioanalyysilla, jossa on selvitetty, mikä vaikutus eri palveluosa-alueilla on kokonaistyytyväisyyteen. Palveluosa-alueet on asetettu keskenään tärkeysjärjestykseen vertaamalla niiden standardoituja regressiokertoimia. Todettu tärkeys on muodostettu liittämällä kaksi erillistä kysymystä palveluiden tehostamis- ja parannustarpeista yhteen. Todettuun ja pääteltyyn tärkeyteen perustuvien tärkeys-suoritustasoanalyysien tulokset eroavat toisistaan. Tämä on linjassa aiemman tutkimuksen kanssa. Eri tavoin tehdyt tärkeys-suoritustasoanalyysit antavat saman suuntaisia tuloksia, mutta myös ristiriitaisuuksia ilmenee. Tulokset muuttuvat ajassa eri lailla riippuen analyysitavasta. Espoon kuntapalveluita on kategorisoitu aiemman tutkimuksen avulla ja lopuksi on esitetty toimintaehdotuksia. Tutkielman johtopäätös on, että todettuun ja pääteltyyn tärkeyteen perustuvat tärkeys-suoritustasoanalyysit mittaavat kansalaisten tyytyväisyyden eri osa-alueita ja täydentävät toisiaan.

Tutkimukseni selvittää kuntatyön julkista kuvaa analysoimalla Helsingin Sanomissa yhden vuoden aikana käytyä keskustelua. Media-aineisto oli ongelmakeskeistä, joten tutkimuksessani pyrin selvittämään mitä ongelmia julkisessa keskustelussa nostetaan esille, ketkä ongelmia nostaa esille ja esitetäänkö ongelmille ratkaisua. Olen analysoinut aineistoni hyödyntämällä sisällönanalyysia. Analyysin avulla tunnistin aineistosta kolme pääteemaa, jonka alle käsitellyt ongelmat sijoittuivat. Pääteemat käsittelevät työntekijöiden jaksamiseen liittyviä haasteita, kuntien taloudellisen tilanteen mukanaan tuomia haasteita, sekä tulevaisuuteen sijoittuvia haasteita. Suurimmiksi ongelmiksi kuntatyössä nähtiin töiden suuri määrä ja sen aiheuttama kiire, resurssipula, sekä tulevaisuudessa uhkaava työvoimapula. Työvoimapula kohdistui eniten terveyskeskuslääkäreihin.

Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee kuntien itselleen asettamia vaikuttavuustavoitteita lasten ja nuorten hyvinvointityössä. Kirjallisuuskatsauksessa selvitetään, mitä tulos- ja tavoiteohjaus, tuloksellisuus ja vaikuttavuus tarkoittavat kuntien lasten ja nuorten hyvinvointityössä. Julkishallinnon New Public Management-reformin pohjalta syntynyt kuntalaki painottaa organisaatioiden tehokkuutta ja tuloksellisuutta. Tuloksellisuudella tarkoitetaan toimintojen taloudellisuutta ja vaikuttavuutta. Tällaiseen tulos- ja tavoiteohjaukseen siirtyminen on edellyttänyt arvioinnin kehittämistä. Keskeisiä käsitteitä tässä tutkimuksessa ovat: toiminta-ajatus, päämäärä, tavoite, vaikuttavuus, vaikuttavuustavoite, vaikutus ja arviointi. Teoreettista kirjallisuutta konkretisoidaan lasten ja nuorten hyvinvointityön arkipäivään liittyvin sovelluksin ja esimerkein. Tutkielman aineistona on 12 kuntien tuottamaa, vuoden 2008 alussa lakisääteiseksi tullutta lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmaa, joiden tehtävänä on toimia lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi sekä lastensuojelun järjestämiseksi ja kehittämiseksi kunnissa. Aineiston kvalitatiivisen eli laadullisen analyysin menetelmänä käytetään teemoittelua. Tarkastelu paljastaa, että kunnat ovat asettaneet varsin vähän konkreettisia ja mitattavissa olevia vaikuttavuustavoitteita laatiessaan lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmia. Kuntien asettamat tavoitteet voidaan jakaa seuraaviin teemoihin: määrälliset ja 'joko tai' –tavoitteet, ehdotusmuotoiset tavoitteet, 'kehitetään, edistetään, panostetaan, vahvistetaan' –tavoitteet, tavoitteet jatkuvana resurssitaisteluna sekä 'oikein vai väärin' –tyyppiset tavoitteet. Edellä esitetyt tavoitetyypit voidaan jakaa vielä karkeasti kahdenlaisiin kategorioihin: kunnallisen lasten ja nuorten palvelujärjestelmän kehittämiseen keskittyvät tavoitteet ja oikeaa ja väärää kuvaavat, moraalis-eettiset tavoitteet. Koko aineiston kattavana havaintona esitetään, että kunnat tuntuvat välttelevän täsmällisten, konkreettisten ja mitattavissa olevien tavoitteiden esittämistä lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelmissa ja ilmaisevan tavoitteiden sijaan mielellään palvelujärjestelmää kuvaavia ja kehittäviä päämääriä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan nuorten ryhmämuotoiseen kuntouttavaan työtoimintaan osallistuneiden nuorten kokemuksia sosiaalisen kuntoutuksen toteutumisesta. Tutkimustehtävänä on kuvata millaista tukea nuoret kokevat saavansa kuntouttavan työtoiminnan ryhmätoiminnasta sekä miten sosiaalinen kuntoutus toteutuu kuntouttavassa työtoiminnassa nuorten kertomana. Nuorten itsensä antamat merkitykset omalle kuntoutumiselleen tuottavat tietoa sosiaalisesta kuntoutuksesta. Tutkielman teoreettis-käsitteellinen viitekehys kohdentuu syrjäytymisen ja sosiaalisen kuntoutuksen tarkasteluun. Moni-ilmeistä syrjäytymistä kuvataan ilmiönä ja käsitteenä sekä sen kirjavaa käyttöä tarkastellaan kritiikin ja vastapuheen näkökulmista. Syrjäytymisdiskurssissa huoli kohdentuu työttömiin nuoriin, joiden syrjäytymistä pyritään ehkäisemään erilaisin toimin. Syrjäytymisilmiön monipuolinen tarkastelu antaa näkökulmaa siihen, millaisessa toimintaympäristössä sosiaalista kuntoutusta toteutetaan. Tutkielman teoriaa kehystää 1.4.2015 uudistetun sosiaalihuoltolain sosiaalisen kuntoutuksen määritelmä. Sosiaalisen kuntoutuksen kuvaaminen osana kuntoutusjärjestelmää ja työllisyydenhoitoa täsmentää sosiaalisen kuntoutuksen positiota. Kuntoutuksen kuvaaminen kokemuksena kiinnittää sosiaalisen kuntoutuksen yksilöön. Sosiaalisen kuntoutuksen tavoitteena on kuntoutujan toimijuus, jota tarkastellaan Jyrki Jyrkämän kuuden toimijuuden modaliteetin kautta. Toimijuuden tukemisen tavoitteena on vahvistaa kuntoutujan toimintakykyä. Tutkimusaineisto muodostuu kahdeksan Helsingin työvoiman palvelukeskus Duurin 17–29 -vuotiaan asiakasnuoren teemahaastattelusta. Haastateltavat ovat osallistuneet Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos toimintakeskuksessa toteutettaviin nuorten kuntouttavan työtoiminnan ryhmiin. Laadullinen aineisto analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Tutkielma noudattaa sosiaalisen konstruktionismin tieteenfilosofiaa, sillä niin syrjäytymisen ilmiö, sosiaalinen kuntoutus kuin sosiaalityökin konstruoituvat kielellisessä vuorovaikutuksessa. Sosiaalisen konstruktionismin näkökulman valinnan perusteena on myös se, että yhtäältä kun syrjäytymisdiskurssi voi tuottaa syrjäytymistä, niin toisaalta kuntoutumispuhe voi tuottaa toimijuutta. Tutkielma kiinnittyy fenomenologis-hermeneuttiseen tieteenfilosofiaan. Tutkielman tulokset jäsentyvät ensiksi aineistolähtöisesti ja toiseksi teoriaohjaavasti toimijuuden modaliteettien kautta. Kahden rinnakkaisen analyysin ja tulkinnan tuottamat tulokset tukevat toisiaan. Aineistolähtöisesti nuorten sosiaalinen kuntoutus koostuu mielekkyyden kokemuksesta, arvostavasta kohtaamisesta, vertaisista ja tuesta, toimintakyvyn vahvistumisesta sekä luottamuksellisesta tulevaisuusorientaatiosta, jota nuoret suunnittelevat epävarmuuden jännitteessä. Nuorten kuntouttava työtoiminta rakentuu näistä sosiaalisen kuntoutumisen elementeistä. Toisessa jäsennyksessä kuntouttavassa työtoiminnassa nuorten toimijuus nousee esiin nuorten omana muutoshaluna, yhteiskunnallisena, kulttuurisena tai itsenäisenä täytymisenä, toimintakykyä vahvistavana kykenemisenä, sosiaalisen rohkaistumisen tuottamana osaamisena, uusia mahdollisuuksia avaavana voimisena sekä tulevaisuuteen luottamisena. Positiivinen toimijuus vahvistaa vähitellen nuorten toimintakykyä. Nuorten toiminnallisissa kuntouttavan työtoiminnan ryhmissä voidaan toteuttaa nuorten yhteiskunnallista toimijuutta vahvistavaa sosiaalista kuntoutusta. Tämä pro gradu -tutkielma on nuorten tuottama nuorten toimijuutta esiin nostava vastapuhe vallitsevalle ja hallitsevalle syrjäytymisdiskurssille.

Vuonna 2016 valtioneuvoston kanslia halusi kieltää alaisuudessaan määräaikaisena valokuvaajana työskennellyttä Sakari Piippoa julkaisemasta valokuvakokoelmaa valtioneuvoston tiedotustilaisuuksista. Kuvissa poliitikot näyttäytyvät tutusta poikkeavassa valossa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten Piipon valokuvat ja valtioneuvoston avoimen kuvapankin henkilökuvat ilmentävät ja rikkovat perinteisiä visuaalisia tapoja representoida poliitikkoja. Tutkielman teoreettinen tausta koostuu politiikan medioitumisen ja visualisoitumisen, representaation ja imagon käsitteistä. Imagon yhteydessä sivutaan sosiologi Erving Goffmanin teoriaa itsensä esittämisestä sosiaalisella julki- ja tausta-alueella. Politiikan visualisoitumista ja visuaalisen imagon rakentumista on ilmiön laaja-alaisuudesta huolimatta tutkittu melko vähän. Tutkielma tarjoaa tieteelliseen keskusteluun uudenlaisen näkökulman tuoreen ja vähän tutkitun aineiston kautta. Tutkimusmenetelmänä sovelletaan semioottista kuva-analyysiä, jonka kautta perehdytään valokuvissa rakentuviin indeksisiin, ikonisiin ja symbolisiin representaatioihin. Aineisto on luokiteltu analyysissä kolmeen pääteemaan, joita esimerkkikuvat representoivat. Teemat ovat maskuliinisuus, työ ja todellisuus. Valokuvat ilmentävät suomalaisia poliitikkoja uskottavina kansan keulakuvina ja uupuneina asiantuntijoina sekä pyhimystä muistuttavina hahmoina ja tavallisina työntekijöinä. Heidät representoidaan osana sekä lavastettua ja hiottua että kiireistä ja riisuttua todellisuutta. Aineisto ilmentää politiikan medioitumista kahdella tavalla. Ensinnäkin se edustaa pyrkimyksiä rakentaa itsestä tietynlaista mediaseksikästä kuvaa pitkälti median hallitsemassa julkisuudessa. Toisaalta aineistossa tulee konkreettisesti esiin politiikan ja median riippuvaisuussuhde, jota ilman kumpikaan ammattikunta ei menestyisi. Yksittäistapauksena aineisto ilmentää politiikan visualisoitumista ja imagoa osoittamalla, että viimeistelty ja lavastettu kuva on riskittömämpi kuin viimeistelemätön ja lavastamaton, mutta se ei välttämättä tee kuvattavasta uskottavampaa. Ihmisten mielikuvat ovat vahvasti juurtuneita, ja liian tarkoituksenmukainen halu puuttua tai muokata mielikuvia voi kääntyä itseään vastaan. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että Sakari Piipon valokuvat tuovat tehokkaasti esiin valtioneuvoston kuvien ilmentämät perinteiset visuaaliset tehokeinot ja konventiot, joiden avulla poliitikkoja usein representoidaan: Piipon kuvissa nämä konventiot on hylätty. Laadullisena tapaustutkimuksena työn tulokset ja johtopäätökset eivät ole laajalti yleistettävissä. Aineisto ja sen analyysi kuitenkin tarjoavat esimerkin politiikan (ja kulttuurin) visualisoitumisen luomasta mahdollisuudesta vaihtoehtoisten narratiivien ja visuaalisten representaatioiden luomiseen. 


Kuolema on aihe, jota on tutkittu suomalaisen sosiaalityön näkökulmasta hyvin vähän. Kuolemaan liittyy kuitenkin monia ilmiöitä, joita sosiaalityön asiakastyössä väistämättä kohdataan. Sosiaalityöntekijä saattaa olla tekemissä esimerkiksi kuolemaa lähestyvän tai kuolemantoiveita esittävän asiakkaan kanssa, kohdata asiakkaansa kuoleman, hoitaa vainajan asioita tai työskennellä ihmisten kanssa, jotka ovat menettäneet läheisensä kuoleman seurauksena. Tässä tutkielmassa lähestytään kuoleman tematiikkaa käsittelemällä kuoleman kohtaamista gerontologisessa sosiaalityössä. Tutkielmassa selvitetään miten kuolema ilmenee ja miten sitä käsitellään gerontologisen sosiaalityön asiakastyössä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, millaisena sosiaalityöntekijät kokevat omat valmiutensa kohdata kuoleman teemoja työssään. Tutkielman näkökulma on sosiaalityöntekijöiden kokemuksissa. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen tutkimus, jonka aineisto on kerätty haastattelemalla viittä gerontologisen sosiaalityön sosiaalityöntekijää puolistrukturoidun teemahaastattelun menetelmällä. Haastatteluaineisto on analysoitu osittain aineistolähtöisen ja osittain teoriaohjaavan sisällönanalyysin otteella. Haastatteluaineiston perusteella gerontologisen sosiaalityön asiakastyössä kuolema ilmenee pääasiassa kolmen eri teeman kautta. Nämä teemat ovat asiakkaan oma kuolema, asiakkaan itsetuhoisuus sekä asiakkaan läheisten kuolema. Sosiaalityöntekijät arvioivat kuolemaan liittyvien ilmiöiden olevan työssä usein luonnollisesti läsnä, sillä kuolema on osa heidän asiakaskuntaansa kuuluvien ikääntyvien ihmisten elämäntodellisuutta. Kuolema ei kuitenkaan ole työn ydintä eikä siihen liittyviä asioita tule vastaan usein. Gerontologisen sosiaalityön sosiaalityöntekijät tiedostavat ja tunnistavat tästä huolimatta tämän tematiikan osana työtään. Konkreettisesti sosiaalityöntekijät työskentelevät kuoleman teemojen kanssa asiakastyössään esimerkiksi puhumalla asiakkaan kanssa kuolemasta ja kuolemansurusta, auttamalla itsetuhoista asiakasta, tukemalla asiakkaan omaisia tai hoitamalla asiakkaan kuoleman jälkeisiä toimenpiteitä. Sosiaalityöntekijöillä on monia valmiuksia kohdata kuolemaa työssään. Kuoleman kohtaamisen valmiuksia hahmoteltaessa gerontologisen sosiaalityön sosiaalityöntekijöillä on havaittavissa tiedollista, taidollista, itsetuntemukseen ja kontekstualisoimiseen liittyvää kompetenssia. Kuoleman kohtaamista asiakastyössä tukevat myös työntekijän työympäristö ja työyhteisön tuki. Näistä eri osa-alueista muodostuu työntekijän kuolemakompetenssi, jonka voidaan käsittää sisältävän erilaiset kuoleman kohtaamisen ulottuvuudet. Sosiaalityöntekijöillä on monista kuoleman kohtaamisen valmiuksistaan huolimatta toiveita kehittää omaa työskentelyään kuolemaan liittyvien työtehtävien parissa. Ottaen huomioon kuoleman aihealueen vähäisen ilmenemisen sosiaalityön tutkimus-, koulutus- ja työn kehittämisen kentällä niin maassamme kuin kansainvälisestikin, tämän tutkielman päätelmänä on, että kuoleman tematiikkaan ja sen kohtaamiseen olisi hyvä kiinnittää sosiaalityössä nykyistä enemmän huomiota.

Kotona vanheneminen on Suomessa kulttuurinen ideaali ja arjen todellisuutta valtaosalle vanhuksista. Viime vuosikymmeninä laitoksista luopumisen politiikkaa on viety käytäntöön palvelurakenteiden uudistusten ja lakimuutosten avulla. Laitoksista ei ole voitu luopua kokonaan, mutta niiden tarve ja tarkoitus ovat muuttuneet. Niihin tullaan yhä vanhempina ja huonokuntoisempina. Voi sanoa, että laitoksista on tullut kuoleman paikkoja ja kuolema on laitostunut. Ajankohtainen, kiitettävän vilkas vanhuspoliittinen keskustelu kuolemasta on koskenut etenkin saattohoitoa ja eutanasiaa. Tämän tutkielman laitos on terveyskeskussairaala ja sen näkökulma laitoskuolemaan on kuolevia hoitavien ammattilaisten. Kantavana ajatuksena on, että kuolema rakentuu sosiaalisissa prosesseissa ja siihen liittyvät käsitykset, kokemukset, käytännöt, institutionaaliset järjestelyt ja ruumiilliset prosessit ovat vuorovaikutteisessa suhteessa toisiinsa. Tavoitteena on selvittää hoitotyöntekijöiden tapoja suhtautua laitoskuolemaan. Vastausta etsitään seuraavien kysymysten avulla: Minkälaiset kuolevan ihmisen hoitamiseen liittyvät tilanteet hoitajat kokevat vaikeiksi ja mitkä tekijät vaikuttavat kyseisten tilanteiden syntymiseen? Minkälaista kuvaa laitoskuoleman prosessista ja käytännöstä haastattelut rakentavat? Miten kuolevien hoitoa voitaisiin kehittää? Yhdeksän perus- ja sairaanhoitajan teemahaastattelusta koostuva aineisto analysoitiin sisällönanalyysin menetelmin. Hoitajat kokevat vaikeiksi ensinnäkin tilanteet, joissa kuolema tapahtuu niin, ettei siihen ole mahdollista valmistautua ja varautua. Potilas voidaan siirtää osastolle kuoleman viime vaiheissa, hän voi kuolla keskelle kodin, päivystyksen ja osastojen välistä 'ambulanssirallia' tai hänet voidaan hyväksyä kuolevaksi lähellä kuoleman hetkeä. Tutkielmassa tilanteita tarkastellaan hoidon ja kuoleman prosessien vaiheistamisen näkökulmasta. Parantamisen ja (kotiin) kuntouttamisen kehyksissä kuolema voi muuttua vieraaksi, jonka ajasta ja paikasta terveydenhuoltojärjestelmässä käydään jatkuvaa neuvottelua. Jos kuoleman kohtaamista pyritään siirtämään ajassa ja paikassa eteenpäin, hoidon synkronoiminen kuoleman prosessiin ei välttämättä onnistu. Silloin hoitoon liittyvä siirto tai siirtymä voi ajoittua lähelle kuoleman hetkeä ja kuolema voi tapahtua yllättäen ja äkisti, vaikka se olisi antanut itsestään merkkejä. Toisekseen hoitajat kokevat vaikeiksi tilanteet, joissa heidän ei ole mahdollista luoda osastolle hyvän kuoleman edellytyksiksi miellettyjä olosuhteita, kuolemanpiiriä. Silloin hoidon synkronoiminen kuoleman prosessiin ei onnistu, vaikka kuoleman läheisyys ja vaihe tunnistetaan. Kiireessä hoito voi kaventua kuolevan ruumiin hoitamiseksi. Tilan puute voi jättää potilaan yksityisyyttä turvaavien rajojen piirtämisen symboliseksi eleeksi. Kuoleman jälkeen kuolema ja kuolleen ruumis taas voidaan joutua kohtaamaan ilman kuolemanjälkeisiin käytäntöihin liittyvää rituaalisuutta. Kuolemanpiiriin siirtyminen edellyttää ammatillisten ja persoonallisten valmiuksien lisäksi aikaa ja tilaa, resursseja, joista on osastolla niukkuutta. Osastolla hoitaja työskenteleekin tekemiseen ja tehokkuuteen ohjaavien institutionaalisten ja organisatoristen rakenteiden sekä läsnäoloon, intiimiyteen ja rituaalisuuteen kutsuvan kuolemanpiirin ristivedossa. Tutkimuksen perusteella kuolevan potilaan hoito on luonteeltaan neuvottelevaa. Neuvotteluja käydään erityisesti tilanteissa, joissa on otettava kantaa potilaan kuolevuuteen ja hyvään hoitoon. Silloin hoitoon liittyvät erilaiset arvot, asenteet ja intressit tulevat näkyviksi. Voi sanoa, että neuvottelut paikantuvat kuoleman rajoille sairaalassa ja niiden kautta määritellään ja ilmaistaan kuoleman sija sairaalan sosiaalisessa järjestyksessä: Minne ja kenelle kuolema kuuluu? Mikä on sen paikka osaston potilaiden ja tarpeiden hierarkiassa? Tutkimuksessa tuodaan esille myös joitain kysymyksiä, joita muodostunut kuva kuolevan potilaan hoidosta on nostanut esille sekä tehdään ehdotuksia kuolevan potilaan hoidon kehittämiseksi terveyskeskussairaaloissa.