Browsing by Title

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan lapsen etua lastensuojelulain 4 § 2. momentin mukaisesti huolto- ja tapaamisriita-asiakkuuksissa lastensuojelutarpeen selvityksen asiakirjoissa. Tutkimuskysymykset ovat 1) Millaisina huolto- ja tapaamisriita-asiakkuudet näyttäytyvät lastensuojelutarpeen selvitysprosessissa? ja 2) Miten lapsen etu toteutuu lastensuojelutarpeen selvityksessä erilaisissa huolto- ja tapaamisriita-asiakkuuksissa? Tutkimuksen tieteenfilosofisena taustateoriana on sosiaalinen konstruktionismi ja aineiston analyysimenetelmänä on teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tutkimus on kvalitatiivinen eli laadullinen. Tutkimisaineistona ovat dokumentit kahdesta eri lastensuojelutarpeen arviointiyksiköstä. Dokumentit koostuvat yhdeksästä huolto- ja tapaamisriita-asiakkuuksien lastensuojelutarpeen selvitysprosessien asiakirjoista. Dokumentit koostuvat lastensuojelun työntekijöiden kirjaamista muistiinpanoista ja lastensuojelutarpeen selvityksen yhteenvedoista. Lastensuojelulain 4 § 2. momentin mukaisesti tarkasteltuna lapsen etu huolto- ja tapaamisriita-asiakkuuksissa jakautui negatiivisiin ja positiivisiin tekijöihin. Negatiivisia tekijöitä olivat väkivalta, vanhempien kommunikoinnin vaikeudet ja luottamuspula. Positiivisesti lapsen etuun vaikuttavia tekijöitä olivat yhteisen vanhemmuuden jatkuminen ja lapsen osallisuus. Negatiivisesti ja positiivisesti lapsen etuun vaikuttavien tekijöiden perusteella huolto- ja tapaamisriita-asiakkuudet jakautuivat kolmeen eri tyyppiin. Tyypit ovat 1) Riitaan keskittyneet vanhemmat -tyyppi, 2) Kohti yhteistä vanhemmuutta -tyyppi ja 3) Pitkittyneen huoltoriidan uhka -tyyppi. Näissä eri huolto- ja tapaamisriitatyypissä lapsen etu toteutui eri tavoin. Huolto- ja tapaamisriidoissa tärkein lapsen etuun ja hyvinvointiin vaikuttava tekijä on se, miten vanhemmat pystyvät toimimaan eron jälkeen vanhempina ja asettamaan lapsen edun toteutumisen ensiarvoisen tärkeäksi. Yhtenä tärkeänä lastensuojelun tehtävänä on tukea vanhemmuutta ja nimenomaan huolto-ja tapaamisriidoissa tukea yhteisen vanhemmuuden jatkumista. Työskentelytavat eivät tue tätä, sillä tulosten mukaan lastensuojelun työntekijät tapasivat vanhempia pääsääntöisesti erikseen ja lasta ei tavattu yhdessä etävanhemman kanssa. Lastensuojelussa ei toteutunut lapsilähtöinen perhekeskeinen työote. Lapsen etuna voidaan pitää lapsen osallisuutta, mikä tarkoittaa onnistuneita yhteisiä tapaamisia lasten ja lastensuojelun työntekijöiden kanssa. Lapsien ottaessa oma-aloitteisesti esille vanhempien riidat tai toiveet eroon liittyen, eivät sosiaalityötekijät jatkaneet keskustelua asiasta. Lapsen voi olla kuitenkin vaikea tuoda ajatuksiaan esille siitä syystä, että lapsi voi kokea huolto- ja tapaamisriidoissa vanhempien puolelta jopa painostus- ja uhkapuheita tullessaan lastensuojelun tapaamiseen. Lastensuojelun työntekijöiden toiminta lapsen edun toteutumiseksi näyttäytyi erilaisissa huolto- ja tapaamisriita-asiakkuuksissa vanhemmuuteen vastuuttamisena, lastensuojelun avohuollon asiakkuuteen siirtämisenä eli lastensuojelun asiakkuuden aloittamisena sekä tilanteena, joka ei ollut lastensuojelun keinoin autettavissa. Lastensuojelulla on tärkeä rooli lapsen edun turvaajana huolto- ja tapaamisriidoissa, joten on tärkeä kehittää työmenetelmiä, jotka vastaavat niihin tarpeisiin ja haasteisiin, joita on huolto- ja tapaamisriita-asiakkuuksissa. Parasta lastensuojelua lapsen edun näkökulmasta olisi, jos ennaltaehkäisevällä lastensuojelulla ja verkostotyöllä voitaisiin auttaa vanhempia ja lapsia riittävän varhain ja näin ehkäistä vanhempien riidan syventyminen.

Eläkelainsäädännössä olevat säännökset ovat periaatteessa sukupuolineutraaleja, mutta miesten ja naisten työurat eivät kuitenkaan ole samanlaisia keskenään. Naisten synnyttäminen ja toimiminen äitinä katkaisee työuran monesti urakehityksen vilkkaimmassa vaiheessa. Lapsenhoitoaika on osaltaan aiheuttamassa naisille lyhyempää ja katkonaisempaa työuraa kuin miehille. Naisten ja miesten erot työmarkkinoilla näkyvät lopulta myös työeläkkeen määrässä. Naisten lyhyempi työura sekä alhaisemmat palkat tuottavat naisille myös miehiä alhaisemman työeläkkeen määrän. Koska lasten hoitaminen ja kasvattaminen vaikuttavat negatiivisesti naisten eläketasoon, on sitä pyritty eläkejärjestelmässä kompensoimaan palkattomien aikojen eläkekarttuman avulla. Suomessa toteutettiin vuonna 2005 työeläkejärjestelmän merkittävin reformi sitten sen synnytysvaiheiden jälkeen. Muiden merkittävien uudistusten lisäksi työeläkeuudistuksessa muutoksen kokivat palkattomien aikojen, joihin myös lapsenhoito kuuluu, eläkekarttumat. Palkattomien aikojen eläkekarttumat muuttuivat kattavimmiksi sekä periaatteiltaan huomattavasti selkeämmiksi ja läpinäkyvämmiksi. Lisäksi palkattomien aikojen muutosten odotettiin tasaavaan eläkejärjestelmän sukupuolten välistä oikeudenmukaisuutta, sillä etenkin lastenhoitoajoilta karttuva eläke koskee edelleen huomattavasti useammin naisia kuin miehiä. Tutkimuksessa selvitetään fiktiivisen mikrosimuloinnin avulla, kuinka paljon vuoden 2005 eläkeuudistus paransi sukupuolten välistä oikeudenmukaisuutta lastenhoitoajoilta karttuvan eläkkeen osalta. Fiktiivistä mikrosimulointia varten tutkimuksessa on muodostettu kuvitteellisia esimerkkiyksilöitä, jotka vastaavat mahdollisimman hyvin lapsenhoitoajoilta eläkettä kartuttavia todellisia yksilöitä. Esimerkkiyksilöt sijoitetaan sisälle eläkejärjestelmiin ja niille lasketaan lastenhoitoajoilta karttuneet eläkkeet sekä lopulliset vanhuuseläkkeet. Laskelmien avulla verrataan ennen vuotta 2005 voimassa ollutta lainsäädäntöä lastenhoitoetuuksien eläkekarttuman osalta uudistuksen jälkeen voimaan tulleeseen lainsäädäntöön. Tutkimuksen pohjana toimivat eläkejärjestelmää kuvaavat lakimallit, jotka ovat muodostettu 1.1.2007 voimaan tulleen työntekijän eläkelain (TyEL) sekä vertailukohdan antavan ennen vuoden 2005 alkua voimassa olleen työntekijäin eläkelain (TEL) perusteella. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että eläkekarttumat lastenhoitoajoilta ovat kasvaneet kaikissa tutkimuksessa käytetyissä tuloluokissa. Yhden vuoden hoitojaksojen osalta merkittävää eroa ei eläkelakien välillä ole, johtuen siitä, että myös ennen eläkeuudistusta niin sanottu vuoden sääntö korvasi alle vuoden mittaiset palkattomat ajat. Kahden ja kolmen vuoden yhtäjaksoisten lapsenhoitoaikojen kohdalla erot sen sijaan eläkelakien välillä ovat jo selvät. Nykyinen järjestelmä näyttää korvaavan hyvin lastenhoidon vuoksi ansiotuloista menetetyn eläkekarttuman etenkin vanhempainpäivärahakaudelta. Lapsenhoitoajan pidentyessä ja siirryttäessä kotihoidontukikaudelle, eläkekarttuma laskee kuitenkin etenkin suuremmissa tuloluokissa. Laskusta huolimatta nykyinen eläkejärjestelmä tuottaa esimerkkiyksilöille huomattavasti vanhaa järjestelmää paremmat eläkekarttumat, koska ennen uudistusta yli vuoden mittaisilta yhtäjaksoisilta lastenhoitoetuuksilta ei eläkettä karttunut lainkaan. Kun lapsenhoidosta karttuva eläketurva kasvoi eläkeuudistuksessa ja naiset hoitavat edelleen huomattavasti useammin lapsia kotona kuin miehet, voi eläkejärjestelmän sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden sanoa uudistuksessa parantuneen. On kuitenkin huomioitava, että tutkimuksen mukaan sukupuolten välinen oikeudenmukaisuus on parantunut nimenomaisesti sillä oletuksella, että naiset hoitavat lapsia huomattavasti miehiä enemmän kotona jonkin eläkettä kartuttavan sosiaalietuuden turvin. Vaikka lapsenhoidosta karttuva eläketurva kasvoikin uudistuksen myötä, on kotihoidontukiajan eläkekarttuma edelleen kansainvälisestikin verrattaessa matala ja paremman eläkkeen toivossa olisi kannattavampaa palata työelämään mahdollisimman pian vanhempainrahakauden jälkeen. Seuraavasta työeläkeuudistuksesta on jo sovittu ja sen on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2017 alusta alkaen. Muutokset vuoden 2017 työeläkeuudistuksessa eivät koske palkattomia aikoja ja tällöin myöskään lastenhoitoaikojen eläkekarttumaan ei ole tulossa muutoksia. Eläkeuudistuksen yhteydessä tehdään kuitenkin perhe-eläkeselvitys, jonka perusteella on tarkoitus neuvotella mahdollisista muutoksista perhe-eläketurvaan. On todennäköistä, että myös lapsenhoidosta karttuva eläke nousee silloin keskusteluissa esiin. Jos leskeneläkettä päätetään heikentää tai muuttaa vapaaehtoiseksi, on kiinnitettävä huomiota siihen, että oma eläke takaa myös riittävän eläketurvan erityisesti naisille.

Lapsen osallisuus ja sen toteutuminen eri konteksteissa on aihe, joka herättää ajoittain keskustelua. Lastensuojelussa lapsen osallisuus on yksi merkittävistä teemoista, joka on nostettu esille myös syksyllä 2019 päivitetyssä lastensuojelun laatusuosituksessa. Jokaisella lapsella tulisi olla mahdollisuus oman osallisuuden toteuttamiseen, kuten omien asioiden käsittelyyn osallistumiseen sekä omien mielipiteiden ja ajatusten esille tuomiseen. Koen osallisuuden merkityksellisenä ja tärkeänä asiana lapsen oikeuksien toteutumisen kannalta, jonka vuoksi tarkastelen tutkielmassani lapsen osallisuutta ja sen näkymistä lastensuojelun asiakassuunnitelmissa. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostaa lapsen osallisuus. Tutkielmassa lapsen osallisuutta tarkastellaan lastensuojelun viitekehyksestä käsin. Lapsen osallisuuden toteutumista tutkielmassa tarkastellaan myös erilaisten osallisuuden mallien kautta, joista Nigel Thomasin osallisuuden ulottuvuudet ovat valikoituneet merkittäväksi osaksi tutkielman teoreettista viitekehystä sekä analyysirungon pohjaksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten lapsen osallisuus näkyy lastensuojelun sijaishuollon asiakassuunnitelmissa. Tutkielman aineisto muodostuu 30 lastensuojelun asiakassuunnitelmasta, jotka on laadittu huostaanotetuille ja sijaishuoltoon sijoitetuille lapsille. Aineisto pitää sisällään sekä perhe- että laitoshoitoon sijoitettujen eri-ikäisten lasten asiakassuunnitelmia, jotka on laadittu edellisen vuoden aikana. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin keinoin ja analyysirunko on johdettu Thomasin osallisuuden ulottuvuuksista. Analyysirunkoni teemat ovat: lapsen osallistuminen suunnitelman laatimiseen, lapsen tilanteen kuvaus, lapsen osallistuminen tavoitteiden asettamiseen ja arviointiin, lapsen omien ajatusten ja mielipiteiden esille tuominen, lapsen mahdollisuus saada tukea osallistumiseen sekä lapsen mahdollisuus omiin päätöksiin. Lapsen osallisuuden rakentuminen lähtee liikkeelle siitä, osallistuuko hän oman asiansa käsittelyyn ja asiakassuunnitelman laadintaan vai ei. Aineistoni lapsista 19/30 on osallistunut asiakassuunnitelman laadintaan. Osallistuessaan oman asiakassuunnitelmansa laadintaan lapset ovat saaneet itse kertoa omasta arjestaan sekä osallistua tavoitteiden asettamiseen ja arviointiin. Omista asioista puhuminen ja mukana oleminen lisäävät lapsen osallisuutta ja mahdollisuutta saada tietoa. Vanhemmat lapset ovat pienempiä lapsia aktiivisempia ottamaan aktiivisesti osaa keskusteluun ja tutkielman tuloksista on nähtävissä osallisuuden kasvavan lapsen iän myötä. Analyysirungon teemoina olevista osallisuuden ulottuvuuksista lapsen mahdollisuus omiin päätöksiin oli vähäisintä, parhaiten lapsen osallisuus toteutui ja tuli näkyväksi lapsen omien ajatusten ja mielipiteiden esille tuomisessa sekä lapsen tilanteen kuvauksen yhteydessä. Lapsen osallisuuden näkyväksi tuleminen asiakirjatekstissä on riippuvainen myös siitä, kuinka asiat asiakassuunnitelmaan kirjataan. Osallisuus näyttäytyy jokaisen lapsen kohdalla omanlaisenaan, eikä toiselle sopiva osallisuuden toteutumisen tapa välttämättä sovi toiselle.

Kaikkialla maailmassa aseelliset konfliktit luovat yhä edelleen uusia lapsiuhreja. Suomen viime sodat ovat yksi esimerkki näistä. Uusien tutkijasukupolvien nousun myötä toisesta maailmansodasta tuli tutkimuksellisesti riittävän etäinen vasta 1990-luvulla. Sotilaiden, lottien ja kotirintaman naisten sodan rinnalle tuli sota lapsen näkökulmasta. Tutkielman aineisto koostuu kolmesta eläkeikäisen evakko- ja sotalapsen haastattelusta, jotka on saatu Evakkolapset ry:n kautta. Työn tarkoituksena on lisätä ymmärrystä lapsen sotakokemuksesta ja sodan monitasoisista ja pitkäkestoisista vaikutuksista lapsen elämään. Tutkielman tieteenteoreettinen pohja on fenomenologisessa psykologiassa. Lapsen kokemuksen fenomenologista tutkimusta ei ole vielä juuri tehty. Tavoitteena on ensin yksilötasolla kolmen haastateltavan lapsuuden sotakokemuksen mahdollisimman rikas kuvaaminen ja toiseksi sosiaalisella tasolla niiden mahdollisten jaettujen kokemusten löytäminen, jotka ovat yhteisiä näille kolmelle ja oletettavasti myös yleisemmin evakko- ja sotalasten keskuudessa. Kolmanneksi, näistä johtaen yhteenvedossa ja diskussiossa pyritään luomaan yhteiskunnallisella tasolla suuntaviivoja näiden kokemusten yleisempään soveltamiseen pakolais- ja maahanmuuttajatyössä. Kokemuksen jaettavuuden ja yleistämisen tunnustaminen on sosiaalipsykologiaa. Työssä luotu yhdistelmämetodi, fenomenologiapainotteinen IPA, auttaa tämän hahmottamisessa. Yhdistelmämetodi on syntynyt kahta eri fenomenologisen psykologian tutkimussuuntausta ja menetelmää vertaillen. Nämä ovat fenomenologinen ja hermeneuttinen Tulkitseva fenomenologinen analyysi eli Interpretative Phenomenological Analysis (IPA) (Smith, Flowers & Larkin, 2009) ja Amedeo Giorgin (mm. 1985) fenomenologinen menetelmä, jota Suomessa on eniten soveltanut Juha Perttula (2005). Tätä menetelmää kutsutaan siksi Perttulan ja Giorgin fenomenologiseksi menetelmäksi. Haastateltavan aidon kokemuksen esiin saaminen vaatii tutkijalta fenomenologisen metodin noudattamista sekä merkityksien ymmärtämistä, kuvausta ja tulkintaa. Työn ensimmäinen tavoite on saavutettu kolmen haastateltavan oman lapsuuden sota-ajan teemoitetulla kuvauksella. Tulosten yhteenvedossa tulee esiin, että näiden kolmen kokemuksilla on sosiaalista kaikupohjaa muissa suomalaisissa sota- ja evakkolapsissa ja myös laajemmin eurooppalaisen lapsen sodassa. Kaikkien haastateltavien mielestä kokemus lapsuuden sodasta on jättänyt syviä jälkiä ja sitä usein halutaan jakaa, jotta sen kanssa selviytyy. Ajatus näiden tulosten soveltamiskelpoisuudesta pakolaistyöhön jää tässä työssä vain idean tasolle, mutta sellaisia viitteitä tulokset vahvasti antavat.

Tutkielman tavoitteena on valaista miten kaupunkimaisille pientaloalueille esitetyt yhteisöllisyystavoitteet ovat toteutuneet, kun asiaa tarkastellaan asukkaiden omien kokemusten, havaintojen ja suhteiden kautta. Tutkielmassa avataan sosiaalista elämää ja sen muotoutumisen logiikkaa eräällä pääkaupunkiseudulla sijaitsevan esikaupunkialueen täydennysrakennusalueella, joka on toteutettu kaupunkimaisille pientaloalueille asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Täydennysrakentamiselle ja kaupunkimaisille pientaloalueille on annettu painoarvoa asumiseen liittyviin uusiin haasteisiin vastaajana. Pääkaupunkiseudun asuinalueiden eriytymisen mekanismina toimii valikoiva muuttoliike. Tämän taustalla vaikuttaa myös sosiaaliset seikat, jotka perustuvat esimerkiksi hyväosaisten lapsiperheiden omiin kokemuksiin. Tutkielmassa kohtaavat asuntopoliittiset ja kaupunkisuunnitteluun nojaavat tavoitteet, rakennetut puitteet ja asukkaiden kokemukset paikallisuudesta. Tutkielmassa kysytään, miksi ja miten paikallinen sosiaalinen elämä muotoutuu ja missä määrin kyse on paikallisista riippuvuuksista. Tutkielman näkökulma nojaa Norbert Eliaksen (1974) esittämään paikallisen yhteisöllisyyden teoriaan, jossa on kyse yksilön ja yhteisön suhteesta ja modernisaatioprosessista. Tutkimusteoreettisena kehyksenä tutkielmassa toimii myös Matti Kortteisen (1982) ja Erkko Anttilan (2014) pääkaupunkiseudun esikaupunkialueiden paikalliseen elämään keskittyvät tutkimukset. Asukkaiden haastatteluilla kerätyn pääaineiston tukena käytetään asukkailta kyselylomakkeiden, karttojen ja suhdelomakkeiden avulla kerättyjä tietoja sekä asuinalueen havainnointia. Tutkielmassa esitettyjä kysymyksiä lähestytään haastateltavien tulkinnoissa esiin tulleiden paikallisuuden ja sosiaalisen elämän merkitysten kautta ja samalla kuvataan tapaa, jolla he liittävät itsensä osaksi kuvaamaansa sosiaalista maailmaa. Tutkielmassa kuvattu korttelin sisäinen sosiaalinen elämä rajautuu arjen toimien ja elämänvaiheen mukaan. Sosiaalisen elämän kaksinaisessa luonteessa yhdistyy samanaikaisesti pyrkimykset yksityisyyteen ja lasten kautta rakentuvat riippuvuudet. Tutkielmassa esitetään, että vanhemman ja lapsen välinen sidos toimii yhteisyyttä järjestävänä tekijänä ja välittävänä sidoksena yhteisöön. Yhteisyys näyttäytyy valikoivana kuulumisena, jossa keskeistä on lasten paikallisuudelle annetut merkitykset esimerkiksi kaverisuhteiden, turvallisuuden ja autonomisuuden kautta. Tutkielmassa esitetään, että korttelin sisälle rakentunut sosiaalisen elämän luonne sopii yhteen korttelin arkkitehtuurin kanssa. Tutkielmassa tulee esiin arjen lapsilähtöinen ontologia, itsestään selvänä näyttäytyvä tapa tulkita kysymyksiä arjesta, perheestä, kodista ja paikallisuudesta. Ontologian sisältämien ajallisten, sosiaalisten ja materiaalisten elementtien ja niiden yhteenkietoutumisen tarkastelemisen kautta hahmottuu, miten yksityiseen perhe-elämään, keskiluokkaiseen vanhemmuuteen ja hyvään lapsuuteen liittyvät arvot ja normit kytkeytyvät arjen käytäntöihin ja paikallisuuden merkityksiin. Tutkielmassa esitetään myös, että arjen lapsilähtöisen ontologian kautta katsottuna ei näytä yhdentekevältä, millaisia muutoksia lähiympäristön sosiaalisissa ja fyysisissä rakenteissa tai erilaisissa palvelujärjestelmissä tapahtuu.

Tässä maisterintutkielmassa selvitin, minkälaisia neutralisaatioita keskustelijat antavat rikoskäyttäytymiselleen eräällä Tor-verkon pedofiilien keskustelupalstalla. Yhteiskunnallisesti tutkielmani kiinnittyy keskusteluun seksuaalirikoksiin liittyvästä sääntelystä. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten rangaistuksia on vuonna 2019 kiristetty, kun rikoslain 20 lukuun lisättiin uusi törkeää lapsenraiskausta koskeva pykälä. Parhaillaan on käynnissä myös seksuaalirikoslain kokonaisuudistushanke, jonka yhtenä tavoitteena on niin ikään ankaroittaa lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten sääntelyä. Tämän tutkielman tarkoituksena on lisätä tietoa siitä, millä tavalla pedofiilit käyttävät erilaisia neutralisaatiotapoja lapsiin liittyvän seksuaalirikoskäyttäytymisen selittämiseen ja perustelemiseen anonyymissä verkossa. Teoreettisesti tutkielma kiinnittyy kriminologiseen neutralisaatioteoriaan. Neutralisaatioteorian mukaan neutralisaatiot ovat opittuja tapoja perustella ja oikeuttaa rikoskäyttäytymistä. Opitut neutralisaatiot ovat yksi syy rikoskäyttäytymiseen. Neutralisaatioiden oppimista voi tapahtua vertaisryhmissä, minkä vuoksi aiheen tarkastelu keskustelupalsta-aineistossa on perusteltua. Hyödynnän analyysissä Sykesin ja Matzan (1957) klassisia neutralisaatioita, kun tarkastelen tapoja, joilla keskustelijat pyrkivät oikeuttamaan ja perustelemaan poikkeavaa käyttäytymistään. Pedofiilien motiiveista ja neutralisaatiotavoista on olemassa vähän aiempaa tutkimusta, mutta aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu anonyymin Tor-verkon kontekstissa. Tutkielmassa vastaan seuraaviin kysymyksiin: 1) millä tavoin keskustelijat neutralisoivat rikoskäyttäytymistään Tor-verkon pedofiilien keskustelupalstalla, ja 2) eroavatko keskustelijoiden valitsemat neutralisaatiotavat toisistaan sen perusteella, minkä ikäisestä lapsesta keskustelija on kiinnostunut. Aineisto on kerätty PedoSupportCommunity-keskustelupalstan PedoDebate-keskusteluosiosta ajalta 1.7.2019-31.8.2019. Aineisto muodostui 103 keskustelijan 548 kommentista. Aineiston analyysimenetelmänä käytin laadullista teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Neutralisaatioiden joukossa esiintyi kaikkia klassisia neutralisaatiotapoja ja kahta uutta neutralisaatiotapaa. Uudet neutralisaatiotavat nimesin painekattilaneutralisaatioksi ja rikoksen hyödyn neutralisaatioksi. Painekattilaneutralisaatiota käytti joka neljäs ja rikoksen hyödyn neutralisaatiota noin joka kuudes neutralisaatioita esittänyt keskustelija. Klassisista neutralisaatioista yleisimmin valittu neutralisaatiotapa oli tuomitsijoiden tuomitseminen. Vahingon kieltämisen valitsi joka kolmas ja vastuun kieltämisen joka neljäs neutralisaatioita esittänyt keskustelija. Vetoaminen korkeampiin periaatteisiin ja uhrin kieltäminen olivat vähiten suosittuja neutralisaatiotapoja, ja niitä käytti vain noin joka kymmenes neutralisaatioita esittänyt keskustelija. Aineistossa havaitut neuvot ja oppimisen ilmaisut tukevat ajatusta siitä, että sekä rikostekniikoita että rikollisuudelle suotuisia määritelmiä voidaan oppia vertaisryhmissä. Kaikki keskustelijat eivät suhtautuneet lapsiin liittyvään seksuaalirikoskäyttäytymiseen suopeasti, osa keskustelijoista esitti tuomitsevia asenteita lasten seksuaalista hyväksikäyttöä kohtaan. Tässä aineistossa eri ikäisistä lapsista kiinnostuneiden ryhmissä oli havaittavissa joitakin eroja. Nuoremmista lapsista kiinnostuneet keskustelijat valitsivat useammin vahingon kieltämiseen ja vastuun kieltämiseen liittyvän neutralisaation. Kouluikäisistä ja puberteettia lähestyvistä lapsista kiinnostuneet keskustelijat valitsivat puolestaan useammin painekattilaneutralisaation tai rikoksen hyödyn neutralisaation. Tämän tutkielman tulosten perusteella on kuitenkin vaikeaa päätellä, onko sillä, minkä ikäisistä lapsista pedofiili ilmoittaa olevansa kiinnostunut, keskeinen vaikutus neutralisaatiotavan valintaan. Aineiston perusteella saatiin sen sijaan viitteitä siitä, että keskustelunaihe ohjaa ainakin jossain määrin neutralisaatiotavan valintaa.Tulokset neutralisaatiotapojen käytöstä vastaavat pääpiirteiltään aiemmassa tutkimuksessa tehtyjä havaintoja. Erot liittyivät uusien neutralisaatioiden käyttöön ja vastuun kieltämisen yleisyyteen. Neutralisaatiotavan valinta vaikutti tulosten perusteella liittyvän ainakin osittain keskustelun aihepiiriin.

Vanhempien ero muuttaa aina lapsen elämää. Osaan eroista liittyy vaikeita eroriitoja, joilla voi olla vakavia vaikutuksia lapsen hyvinvointiin. Eroon liittyvät riidat ovat tuttu ilmiö myös lastensuojelun avohuollon perheissä. Avohuollon työntekijät tekevät työtään tilanteessa, jossa eroon liittyvät palvelut kuuluvat ensisijaisesti lastensuojelun ulkopuolelle ja vanhempien vastuu lapsen hyvinvoinnista jatkuu eron jälkeenkin. Avohuollon toiminnan tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät uhkaavat lapsen hyvinvointia, kasvua ja kehitystä ja suojella lasta näiltä uhilta. Tämän tutkielman tutkimustehtävänä on tunnistaa, millaisena ilmiönä eroriita näyttäytyy lastensuojelun avohuollon työskentelyssä ja miten työskentelyssä huomioidaan ja toteutetaan vaikean eroriidan keskellä elävän lapsen oikeuksia. Tarkastelun kohteena on lastensuojelutyön keskeinen työväline, asiakassuunnitelma, johon kirjataan lapsen elämässä muutosta tarvitsevat olosuhteet sekä keinot, joilla muutokseen halutaan päästä. Tutkielman aineisto koostuu kuuden perheen lasten avohuollon asiakassuunnitelmista. Tutkielmani on laadullinen tutkimus ja käytin analyysin menetelmänä teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Tutkielman perustalla on ajatus oikeusperustaisesta sosiaalityöstä. Käytin aineiston tarkastelussa Hammarbergin (1990) yleisesti käytettyä lapsen oikeuksien sopimuksen jaottelua, jotka hän kiteytti ’kolmeksi P:ksi’ protection, provision ja participation. Tässä tutkielmassa käytin jaottelusta suomenkielisiä termejä huolenpito, suojelu ja osallisuus. Tutkielman tulosten mukaan avohuollon työssä kohdataan eroavien vanhempien ristiriitaisia käsityksiä lapsen suojelun tarpeesta. Tästä johtuen työskentely keskittyy pääasiassa vanhempien ristiriitojen lieventämiseen ja yhteistyövanhemmuuden tavoitteluun lapsen oikeuksien vahvistamisen sijaan. Avohuollon sosiaalityö näyttäytyy asiakassuunnitelmissa tarveperustaisena sosiaalityönä, jossa viranomaiset määrittelevät tarpeet yhdessä toisen vanhemman tai molempien vanhempien kanssa. Kun vanhempien voimavarat menevät keskinäiseen riitelyyn, jää lapsi usein vanhempien eroriidan riidan varjoon. Perhepalveluorientaation periaatteen mukaan tukitoimia annetaan vanhemmuuden tukemiseen ja keskinäisen luottamuksen rakentamiseen, jonka kautta tavoitellaan lapsen aseman paranemista. Avohuollon sosiaalityön ja tukitoimien keskittyessä vanhempiin, lapsen tarve saada palvelua ja tukea esimerkiksi perus- ja erityisterveydenhuollon palvelujen kautta korostuu. Lapsen osallisuuden toteutuminen korostui asiakassuunnitelmissa erityisen puutteellisena. Kaikissa asiakassuunnitelmissa tavoiteltiin kuitenkin lapsen parasta: lasta vahingoittavan riitelyn loppumista. Lapsen näkemykset tilanteesta jäivät pääasiassa lyhyiksi toisten ihmisten toteamuksiksi lapsen mielipiteestä tai kokemuksesta. Lapsen oikeuksien ja erityisesti osallisuuden vahvistamisella on vaikutusta siihen, miten lapsen lastensuojelun asiakkuuden tarvetta määritellään ja millaisia tavoitteita työskentelylle asetetaan.

Helsingissä havahduttiin vuonna 2013 kriisimajoituskustanusten räjähdysmäiseen kasvuun. Tutkimus ajoittuu ajankohtaan, jolloin Helsingin kaupungin asunnottomien palvelut olivat suuressa murroksessa. Keskeinen ideologinen uudistus on ollut siirtyminen tilapäismajoituksesta vuokrasuhteiseen asumiseen. 2010-luvun vaihteessa asunnottomien sosiaalityö siirtyi keskitetystä yksiköstä alueellisiin sosiaalityön ja -ohjauksen toimipisteisiin. Tutkimusaineistona ovat haastattelut kahdeksalle sosiaalialan työntekijälle, joiden asiakasperhe on kriisimajoitettu. Lapsiperheen asunnottomuus on moraalijärjestyksen murtuma, jota sosiaalialan työntekijät selonteoissaan kuvaavat. Tutkimuksessa selvitetään sitä, miten ja mitä kriisimajoituksesta puhutaan sekä kriisimajoituksen ongelmaa konstruoidaan ja kategorioita käytetään. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan kriisimajoitukseen liittyviä institutionaalisia asiakirjoja. Institutionaalisten tekstien avulla jäsennetään millaisessa kontekstissa sosiaalityötä tehdään sekä millaisia odotuksia ja vaatimuksia järjestelmä kohdistaa sosiaalityöntekijöihin sekä asiakkaisiin kriisimajoitustilanteissa. Tutkimuksessa myös kuvataan monimutkaista toimijakenttää, joka käyttää valtaa Helsingin asuntoasioista ja kriisimajoituksesta päätettäessä. Asunnottomuuden ja kriisimajoituksen taustalla on usein monia ja erilaisia asiakkaan vaikeuksia tai epäonnistumisia. Osa ongelmaa rakentavasta puheesta kohdistaa vastuun asiakkaaseen, mutta useimmiten taustalla ovat järjestelmän puutteet ja toimimattomuus. Kyse voi olla byrokratiasta tai joustamattomista toimintakäytännöistä, mutta myös kuormittuneen palvelujärjestelmän kyvyttömyydestä tunnistaa asiakkaan tarve ja antaa oikea-aikaista apua. Erityisesti maahanmuuttajataustaisten ihmisten on vaikeaa saada asunto ja he ovat yliedustettuina kriisimajoitetuissa asiakkaissa. Sosiaalialan työntekijät kuvaavat työtään hektiseksi ja asiakasmääriä suuriksi, jolloin syvällisen, paneutuvan auttamistyön sijasta voidaan työskennellä vain perusasioiden järjestämiseksi. Työntekijät toivovat tiivistä yhteistyötä asuntotoimen kanssa sekä muiden asiakkaan verkostojen kanssa asiakkaan kokonaisvaltaisen auttamisen mahdollistamiseksi. Tärkeänä sosiaalialan työntekijät pitävät kysyntää vastaavan asuntotuotannon lisäämistä. Tarvitaan enemmän kohtuuhintaisia ja erilaisiin elämäntilanteisiin ja tuen tarpeeseen sopivia asuntoja. Keskeistä on, ettei asuntopolitiikka lisää tai syvennä yhteiskunnallista eriarvoistumista.

Ylivelkaantuminen on kasvava yhteiskunnallinen ongelma, joka koskettaa yhä useampaa lapsiperhettä. Siitä huolimatta lapsiperheiden ylivelkaantumista ei ole juurikaan tutkittu Suomessa, ja kuva lapsiperheköyhyydestä on monelta osin vajavainen. Jotta velkaongelmia osattaisiin ennaltaehkäistä ja niihin osattaisiin puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, tarvitaan tietoa taloutta horjuttavista tekijöistä. Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tutkia millaisia asioita lapsiperheiden vanhemmat kuvaavat olevan ylivelkaantumisen ja maksuvaikeuksien taustalla. Käsitin ylivelkaantumisen yhtenä köyhyyden ulottuvuutena, jolloin aihetta oli mahdollista lähestyä köyhyyden teoreettisten selitysmallien avulla. Tutkielman aineistona hyödynsin Mieli ry:n YLVA-hankkeen yhteydessä toteutettua kyselytutkimusta (”Miten ylivelkaantuminen näkyy lapsiperheissä?”). Kyselyn kohderyhmänä olivat alle 18-vuotiaiden lasten vanhemmat, joilla oli kokemuksia ylivelkaantumisesta ja maksuvaikeuksista. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena ja analyysissa hyödynnettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Analyysin tuloksena syntyi seitsemän erilaista luokkaa niistä tekijöistä, joita vanhemmat kuvasivat olevan ylivelkaantumisen ja maksuvaikeuksien taustalla. Nämä luokat olivat: elinkustannukset, taloudenhallinta, terveys ja hyvinvointi, yhteiskunnan tuet ja etuudet, työelämään liittyvät tekijät, perherakenne ja taloudellinen väkivalta. Nämä tekijät oli mahdollista jaotella yksilöllisiin, rakenteellisiin ja fatalistisiin selityksiin köyhyyden teoreettisten selitysmallien mukaisesti. Tutkielman tulosten perusteella lapsiperheiden ylivelkaantumisen ja maksuvaikeuksien taustalla on monia erilaisia tekijöitä. Nämä tekijät liittyvät sekä yksilöön itseensä että häntä ympäröivään yhteiskuntaan. Tavanomaisesti talousongelmien taustalla esiintyi yhtä aikaa erilaisia ja eri tasoisia tekijöitä, jotka kietoutuivat toisiinsa. Tulosten perusteella lapsiperheiden velkaongelmien ratkaisussa tarvitaan sekä yksilötason että yhteiskunnan rakenteellisen tason toimia.

Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on Suomen evankelisluterilaisen kirkon seurakuntien diakoniatyöntekijöiden kirjoittamat kuvaukset lapsiperheköyhyydestä Kirkon diakoniarahastoon lähetettävissä Tukikummit-avustushakemuksissa vuonna 2015. Tutkielma on kvalitatiivinen, ja analyysimenetelmänä on käytetty sisällönanalyysiä. Aineisto käsittää 180 diakoniatyöntekijöiden laatimaa Tukikummit-avustushakemuslomaketta vuodelta 2015. Teoreettisena taustana selvitetään lapsiperheköyhyyttä Suomessa ja Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa tapahtuvaa diakonian asiakkaiden taloudellista auttamista ja rahastohakemuksen laatimista osana asiakastyötä. Tutkimustehtävänä on selvittää, miten diakoniatyöntekijät kuvaavat lapsiperheköyhyyttä ja asiakasperheiden taloudellista ahdinkoa avustuksen myöntämiseksi. Samalla tutkimus tuottaa tietoa siitä, mitä julkista tukea lasten ja nuorten tukemiseen talousahdingossa kamppailevat lapsiperheet saavat. Diakoniatyöntekijät kuvaavat Tukikummit-avustushakemuksissa pienituloisten perheiden selviämistä arjessa ja lasten tukemisen tarpeellisuutta. Perheiden pienituloisuus on usein jatkunut vuosia, eikä taloudelliseen ahdinkoon ole muutosta näköpiirissä. Avustuksen nähdään kuitenkin tuovan hetkittäistä helpo-tusta lapsen ja nuoren elämään sekä mahdollistavan ”normaaliuden” kokemusta. Lapsi ja nuori saavat avustusten kautta osallistua heille mielekkääseen toimintaan ja helpotusta esimerkiksi vanhemman tai toisten sisarusten huolehtimisesta. Lapsiperheen köyhyyden ja taloudellisen ahdingon taustatekijöinä diakoniatyöntekijät kuvaavat perheen kokemuksia sairastumisesta, matalasta tulotasosta, työttömyydestä sekä sosiaalietuuksien ja -tukien riit-tämättömyydestä. Lapsiperheen taloudellisen ahdingon taustalla kuvataan vaikuttavan yhtäaikaisesti monet erilaiset syyt, jolloin köyhyys muodostuu pitkäaikaiseksi ja vaikuttaa lapsen ja nuoren elämään kokonaisvaltaisesti. Vanhempien kuvataan kokevan syvää huolta lastensa selviytymisestä, osallisuuden kokemuksista ja sijoittumisesta opiskelu- ja työelämään. Suomen sosiaaliturvajärjestelmä vastaa heikosti nykyisten moninaisten ja muuttuvien perherakenteiden tarvitsemaan tukeen, ja perheen kotipaikka vaikuttaa siihen, missä määrin se saa harkinnanvaraista tukea sosiaalitoimesta lasten ja nuorten harrastuksiin ja opiskeluun. Diakoniatyöntekijät kuvaavat erilaisia lapsiperheiden kokemia kohtuuttomia tilanteita, joissa perhe jää ilman julkisen tahon tukea. Lapsen ja nuoren osallisuutta sekä selviytymistä perheen kohtaamissa muutoksissa ja taloudellisessa ahdingossa tukevat harrastukset ja kouluttautuminen. Koko perheen hyvinvointia tukevat perheenjäsenten tuki toisil-leen sekä perheen yhteinen osallistuminen esimerkiksi lapsen harrastustoimintaan.