Browsing by Title

Tämän Pro Gradu- tutkimuksen tavoitteena on tutkia lapsuuden aikaisten haitallisten kokemusten yleisyyttä ja yhteyttä erilaisiin aikuisuudessa esiintyviin sosiaalisiin ja psyykkisiin ongelmiin ja haasteisiin. Tutkimus on samankaltaisena, samankaltaisin tutkimusasetelmin toteutettu vuonna 2011- 2012 Iso-Britanniassa (McGavock & Spratt 2012, 1-18), joskin juuret tällä tutkimuksella on Pohjois-Amerikassa yhdysvaltalaisen tutkimusyksikön Centers for Disease Control and Preventionin ja Kaiser Permanenten vuonna 1995 aloitetussa, mutta edelleen käynnissä olevassa ACE (Adverse Childhood Experiences)- yhteistyöprojektissa. Lapsuuden aikaisilla haitallisilla kokemuksilla on osoitettu olevan sekä lyhyt- että kauaskantoisia vaikutuksia yksilön fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen sekä erilaisiin sosiaalisiin ongelmiin (Anda ym. 2010, 95). Lapsuudenaikaisilla haitallisilla kokemuksilla on lisäksi yhteys lapsikuolleisuuteen ja ennen aikaiseen mortaliteettiin (Brown ym. 2009, 389). Tutkimustulosten perusteella lapsuuden aikaiset haitalliset kokemukset voivat johtaa useisiin erilaisiin sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin. Ongelmien klusterisoitumisessa ongelmat kasaantuvat samoille henkilöille ja perheille ja ongelmia voi esiintyä useilla eri elämänalueilla. (Vincent ym. 1998, 248-151.) ACE- tutkimus on ollut terveys- ja lääketiedepainoista. Sosiaalitieteissä on aiemmin tutkittu yksittäisten lapsuuden ajan kokemusten, kuten päihteidenkäytön tai seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksia myöhempään elämään, mutta ei varsinaisesti lapsuuden ongelmien kasautumisen vaikutuksia. Vasta vuonna 2012 englantilaiset tutkijat käyttivät samaa ACEtutkimuslomaketta ja tutkimusasetelmaa tarkastellessaan lapsuudenaikaisten haitallisten kokemusten yleisyyttä ja yhteyttä sosiaalihuollon palveluihin Pohjois- Irlantilaisten yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Iso- Britannialaisessa tutkimuksessa korkeat ACE- tulokset (4/4+) muodostivat riskin sosiaalihuollon asiakkuudelle aikuisiällä ja yksittäisistä lapsuuden aikaisista haitallisista kokemuksista etenkin vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat olivat yhteydessä lasten myöhempään sosiaalihuollon asiakkuuteen. Tämän pro gradu- tutkimuksen tulokset ovat pääosin samansuuntaisia ja vertailukelpoisia Iso-Britanniassa 2012 saatujen ACE- tutkimustulosten kanssa, vaikka tämän aineiston koko aiheuttaakin sen, että tuloksia voidaan pitää ainoastaan suuntaa antavina. Lapsuuden aikaiset haitalliset kokemukset olivat kuitenkin hyvin yleisiä tässä aineistossa, 33,8% raportoi 4 tai yli neljä haitallista kokemusta. Tämän tutkimuksen aineiston mukaan lapsuuden aikaisten haitallisten kokemusten kasautuminen (ACE- tulos 4/4+) vaikuttaa negatiivisesti onnellisuuden kokemukseen aikuisena. Korkeita ACE- tuloksia saaneet henkilöt kokivat lisäksi ympäristön vaikuttaneen heidän ongelmiinsa merkittävästi enemmän kuin pienempiä ACE- tuloksia saaneet, jonka lisäksi he kokivat, että lapsuuden aikaisilla kokemuksilla oli edelleen negatiivinen vaikutus heidän tämän hetkiseen elämäänsä. ACE- tulos 4/4+ saaneilla oli myös korkeampi riski toimeentulotuen asiakkuuteen aikuisiässä. ACE- tutkimus voidaan nähdä osana 'sosiaalisen perimän' tutkimusta. 'Sosiaalinen perimä' on ylisukupolvisten ilmiöiden kokonaisuus, jossa ilmiöt kietoutuvat toisiinsa, kasautuvat ja periytyvät sukupolvelta toiselle sekä perheiden että yhteiskunnan tasolla. (Vilhula 2007, 121–122). Lapsuuden aikaiset haitalliset kokemukset voidaan tulkita negatiiviseksi sosiaaliseksi perimäksi. Jos halutaan katkaista tällaisen negatiivisen sosiaalisen perimän siirtyminen sukupolvelta toiselle, on loogista ajatella, että ennaltaehkäisevä työ kohdistetaan lapsen kehityksen varhaisvaiheisiin ja ennaltaehkäisevä työ kohdistetaan myös riskissä olevien lasten vanhempiin. Näin ollen sosiaalityön käytännöissä kuten myös terveydenhuollon käytännöissä olisi ensisijaisen tärkeää pyrkiä tunnistamaan näitä perheitä ja kohdistamaan preventiiviset interventiot juuri niihin lapsiin, joiden perheissä esiintyy monenlaista kasautuvaa huono-osaisuutta.

Pro gradussa tarkastellaan yliopistossa opiskelevien tai siellä opiskelleiden nuorten aikuisten opintopolkuja ja koulutusvalintoja sekä niitä edeltäviä tapahtumia konstruktivistisella tutkimusotteella. Tutkimuksen tavoitteena on syventyä yliopisto-opiskelijoiden kokemuksiin lukion jälkeisistä opintopoluistaan osana siirtymää nuoruudesta aikuisuuteen polun metaforan kautta. Tutkimuksen yhteiskunnallisena lähtökohtana on tilanne, jossa siirtyminen toisen asteen koulutuksesta korkea-asteen koulutukseen Suomessa on hidastunut, ja nuoret aikuiset yritetään saada siirtymään sujuvammin toisen asteen koulutuksesta korkeakoulutuksen kautta työelämään. Tutkimuksen aineisto perustuu 14 Helsingin yliopiston nykyiseen tai entiseen opiskelijaan ja heidän itse kertomiin elämäkerrallisiin kertomuksiin tai tarinoihin. Aineisto on kerätty kirjallisessa muodossa vuosina 2017–2019. Menetelmänä on käytetty narratiivista elämäkertatutkimusta, ja analyysi on tehty aineiston ohjaamana. Opintopolkujen hahmottamista varten jokaisen kertojan opintopolusta on tehty prosessikuvaus. Kertomusten perusteella jokaisen yksilön opintopolku ja sitä edeltävät tapahtumat ovat ainutlaatuisia. neljä erilaista opintopolulla kulkemisen muotoa on kuitenkin havaittavissa: suoraa opintopolkua kulkevat, välivuoden viettäjät, alan vaihtajat sekä opintopolulle palaavat. Suoraa opintopolkua kulkevien opintopolut etenevät lineaaristi, ilman välivuosia tai sivuttaisia siirtymisiä toisiin koulutuksiin. Välivuoden viettäjien opintopolun alkaminen viivästyy joko pakon edestä tai vapaaehtoisesti, tai opintopolulta poistutaan väliaikaisesti. Alanvaihtajat aloittavat korkeakouluopintonsa koulutuksessa, jotka ei kuitenkaan suorita loppuun, vaan vaihtaa alaa kesken opintopolun. Opintopolulle palaavat suorittavat korkeakoulunsa loppuun ja siirtyvät elämässä seuraavaan vaiheeseen, mutta palaavat myöhemmin takaisin opintopolulle. Opintopolkujen vaihtelevista muodoista on nähtävissä, että yksilöiden siirtymät opiskelijaelämästä työelämään ovat heterogeenisia, ja monen kertomuksen pohjalta myös ei-lineaarisia. Muutokset yksilöiden eri elämänvaiheiden siirtymissä myöhäismodernissa kulttuurissa verrattuna aikaisempien sukupolvien siirtymiin pätevät myös yliopisto-opiskeluun. Polun metafora istuu hyvin opintopolkuihin myöhäismodernissa yhteiskunnassa. Yksilöllä on mahdollisuus vaikuttaa omiin päätöksiinsä ja opintopolun suuntaan lapsuudenkodin tarjoaman pääoman sekä muiden ihmisten tuella. Vaikka opintopolku ei etene suoraviivaisesti, siihen ollaan kuitenkin pääosin tyytyväisiä.

Nuoruus on ajanjakso, jolloin yksilö muodostaa terveyskäyttäytymisellään pohjaa aikuisuuden terveydelle ja hyvinvoinnille. Nuorten elintapoihin vaikuttavat monet tekijät kuten sosioekonominen asema lapsuudessa ja nuoruudessa. Elintavat ovat keskenään yhteydessä ja vuorovaikutuksessa usein eri tavoin. Nuorten elintavat ovat yhteydessä myös heidän koulutukseensa ja työmarkkina-asemaansa aikuisuudessa. Toisaalta myös sosioekonominen asema vaikuttaa aikuisuuden koulutukseen ja työmarkkina-asemaan. Elintapoja voidaan tarkastella yhdessä, muodostaen niistä tilastollisin menetelmin profiileita. Tutkimustietoa on niukasti nuorten elintapaprofiilien yhteydestä aikuisuuden sosioekonomiseen asemaan. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia pohjoissuomalaisten nuorten sosioekonomisen aseman ja nuoruuden aikaisten elintapaprofiileiden välisiä yhteyksiä nuorten koulutukseen ja työmarkkina-asemaan myöhemmin aikuisuudessa. Tutkimus on pitkittäistutkimus, jonka aineistona on Pohjois-Suomen syntymäkohortin 1986 nuoret ja heidän vanhempansa. Kyselyaineisto on kerätty vuosina 1986 ja 2001, ja rekisteriaineistot nuorten koulutuksen ja työmarkkina-aseman osalta ovat vuosilta 2017 ja 2018. Koko syntymäkohortin aineisto käsittää 9479 lasta, ja tämän tutkimuksen aineisto koostuu 4303 nuoresta ja heidän vanhemmistaan. Aineisto analysoitiin tilastollisin perus- ja monimuuttujamenetelmin poikien ja tyttöjen osalta erikseen. Tutkimuksen keskeiset tulokset osoittavat, että vanhempien sosioekonominen asema on yhteydessä nuorten elintapaprofiileihin. Lisäksi nuorten elintapaprofiilit ovat yhteydessä heidän koulutukseensa ja työmarkkina-asemaan aikuisuudessa. Apu- tai sekatyöntekijä vanhempien nuoret kuuluvat useimmin epäterveelliseen elintapaprofiiliin kuin korkeammassa työmarkkina-asemassa olevien vanhempien nuoret (pojat OR 2,06: lv 95 % 1,17–3,65, tytöt OR 1,85: lv 95 % 1,07–3,18). Tytöillä myös vanhempien peruskouluasteen koulutus oli yhteydessä epäterveelliseen elintapaprofiiliin verrattua korkeakoulutettujen vanhempien nuoriin (OR 1,80: lv 95 % 1,20–2,70). Nuoruudessa epäterveellinen elintapaprofiili oli yhteydessä peruskouluasteen tutkintoon aikuisuudessa (pojat OR 2,98: lv 95 % 1,97–4,51, tytöt OR 2,91; lv 95 % 1,63–32,48), silloinkin kun vanhempien koulutus ja terveydentila huomioitiin malleissa. Tytöillä epäterveellinen elintapaprofiili oli voimakkaimmin yhteydessä työntekijä työmarkkina-asemaan aikuisuudessa (OR 2,25; lv 95 % 1,53–3,30) ja pojilla työmarkkinoiden ulkopuoliseen työmarkkina-asemaan (OR 2,67; lv 95 % 1,78–3,97). Tutkimus vahvistaa käsitystä siitä, että elintavoilla sekä myös vanhempien sosioekonomisella asemalla on merkittävä vaikutus myöhempään sosioekonomiseen asemaan. On tärkeää pyrkiä mahdollisimman kattavasti ja tasa-arvoisesti edistämään jokaisen nuorten mahdollisuuksia terveellisiin elintapoihin, sekä tukea perheiden mahdollisuuksia kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Tässä tutkielmassa selvitetään, mitä uusperhelapsuutta eläneet kertovat lapsuudestaan ja mitä merkityksiä uusperhekokemuksille annetaan aikuisena. Tutkielma nojaa subjektiiviseen tietokäsitykseen ja hermeneuttiseen tutkimusperinteeseen. Aineisto koostuu 15 haastattelusta ja se on analysoitu sisällönanalyysin keinoin teemoittelemalla ja tyypittelemällä. Analyysin viitekehyksenä toimii Marjatta Bardyn teoria yksilön ja elämänvaiheiden välisestä suhteesta. Aineistosta on muodostettu tyypittelemällä neljä uusperhemallia, jotka kuvaavat nuorten aikuisten kokemuksia uusperhelapsuudesta. Ydinperhemäisessä uusperhemallissa (I) lapsuuden uusperheessä molemmat aikuiset ovat vanhemman asemassa. Perheeseen muuttanut uusi aikuinen koetaan lämpimänä ja uusperheen kaikki lapset yhdenvertaisina. Hyväksyvässä uusperhemallissa (II) lapsuuden kokemukset kuvaavat tilannetta, jossa haastateltavat ovat hyväksyneet uusperheen ja kohtaavat hyväksyntää uusperheenjäseniltä. Perheen uusi aikuinen koetaan perheenjäseneksi, muttei omaksi vanhemmaksi. Lapsuuden suhde etävanhempaan on ristiriitainen. Lapsen torjumassa uusperhemallissa (III) lapsuudessa ei pystytä hyväksymään uusperhettä, vaan uusperheen muodostuminen aiheuttaa kokemuksen petetyksi tulemisesta. Perheen uusi aikuinen koetaan omalle reviirille tunkeutuneeksi vieraaksi, kun taas etävanhempaa kaivataan. Lasta torjuva uusperhemalli (IV) kuvaa lapsuuden kokemusta perheen ulkopuolelle jäämisestä. Lapsuudessa ei koeta yhtään aikuista läheiseksi ja muistoja sävyttävät kokemukset pelosta ja hylätyksi tulemisesta. Kokemuksia seuraavat masennuskaudet ja itsetuhoiset ajatukset joko lapsuudessa tai aikuisuudessa. Uusperhelapsuuden vaikutukset eivät pääty nuoren itsenäistymiseen. Lojaliteettiristiriita värittää sekä itsenäistyneen nuoren aikuisen arkea että tärkeitä juhlatilanteita. Nuoret aikuiset kokevat salailun ja toisten tunteiden varjelun raskaana. Lojaliteettiristiriidan lisäksi aikuisuuteen kantavat uusperhelapsuuden vaikutukset liittyvät laajempaan sosiaaliseen verkostoon, henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, taloudelliseen tilanteeseen sekä lapsuudesta aikuisuuteen siirtyviin tunnekokemuksiin. Uusperheen aikuiset vaikuttavat omalla toiminnallaan siihen, millainen lapsen uusperhekokemuksesta muodostuu. Nuoret aikuiset arvioivat itse näistä kokemuksista kumpuavien vaikutusten jatkuvan aikuisuuteen saakka.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan 1990-luvun lamaa lasten ja nuorten kokemana. Tavoitteena on selvittää, millaiseksi 1990-luvun lapsuudenkokemukset ovat muodostuneet laman aikaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan viettäneiden muistoissa ja miten nämä kokemukset kulkevat tutkittavien mukana edelleen osana heidän elämäänsä. Vaikka lamaa seuranneet yhteiskunnallinen epävarmuus, massatyöttömyys, yritysten konkurssit ja sosiaaliset ongelmat varjostivat monen lapsen ja nuoren arkea, ei lapsuudenaikaisia lamakokemuksia ole juuri tutkittu aiemmin. Tämän vuoksi tutkielmassa luodaan myös yleiskuvaa siitä, minkälaisiin asioihin ja ilmiöihin lama on lapsuusaikana liitetty. Tutkimusaineisto perustuu 31 tutkittavan omaelämäkerralliseen kirjalliseen sekä suulliseen muistitietoon lapsuudesta 1990-luvun laman aikaan. Koska kertomus lapsuudesta tuotetaan aikuisuudesta käsin, heijastavat lapsuudenaikaiset kokemukset myös tutkittavien myöhempiä elämänkokemuksia. Aineistoa analysoidaan laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen menetelmin. Aihepiirinsä ja näkökulmansa vuoksi tutkimuksen teoreettinen viitekehys liittyy muistitietotutkimuksen lisäksi identiteettiin, huono-osaisuuden ylisukupolvisuuteen sekä lapsuudentutkimuksen perinteeseen. Tarkastelu on rajattu laman aikaan eri ikäisinä pääkaupunkiseudulla eläneisiin lapsiin ja nuoriin. Verrattuna huolettomaksi ja harmoniseksi kuvailtuun 1980-lukuun, lama-aika toi tutkittavien arkeen monia ei-toivottuja sekä lapsuuteen kuulumattomia huolia ja haasteita. Aineiston perusteella iällä, perheen lamaa edeltäneillä olosuhteilla, muutosten syvyydellä sekä perheen mukautumiskyvyllä oli merkitystä tutkittavien lama-ajan kokemukseen. Lama näkyi tutkittavien arjessa muun muassa taloudellisena niukkuutena, perhesuhdeongelmina sekä vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmien lisääntymisenä. Varsinkin yrittäjäperheissä laman tuomat muutokset saattoivat olla perustavanlaatuisia. Yhtäältä lama toi esille eroja perheolojen ja varallisuustasojen välillä lisäten ulkopuolisuuden ja häpeän tunteita, toisaalta lamanaikaisten ongelmien yleisyys ja koettu yhteisöllisyys ehkäisivät leimautumista. Haastavista kokemuksista huolimatta tutkimusjoukko edustaa elämässään pärjänneitä aikuisia, joilla lamakokemus näkyy tänä päivänä etenkin huolena tulevaisuudesta ja tarpeena varautua mahdollisiin taloudellisiin haasteisiin.

Tämän pro gradu-tutkielman aiheena on lasten hyvinvointi. Tutkielma paikantuu ehkäisevän lastensuojelun kentälle. Lasten hyvinvoinnista on suhteellisen paljon laajoihin rekisteriaineistoihin ja tilastollisiin tutkimuksiin perustuvaa tietoa. Lasten hyvinvoinnin tutkimuksessa on perinteisesti keskitytty hyvinvoinnin uhkiin ja riskeihin. Hyvinvointia tuottavat ja ylläpitävät asiat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Lasten koetun, subjektiivisen hyvinvoinnin tutkimus on vuosien varrella lisääntynyt, mutta sitä on edelleen verrattain vähän. Ehkäisevän lastensuojelun toimintakentillä, peruspalveluissa ja järjestöissä, tavoitetaan lapsiväestöä laajasti ja mahdollisuudet heidän hyvinvointinsa edistämiseen ovat olemassa. Kaikkien lasten hyvinvoinnin turvaaminen ei kuitenkaan ole onnistunut ehkäisevän lastensuojelun keinoin. Tässä tutkielmassa lapset nähdään oman elämänsä asiantuntijoina, sosiaalisina toimijoina ja yksilöinä, joilla on oikeuksia, näkemyksiä ja arvokasta tietoa elämästään ja hyvinvoinnistaan. Tutkielmassa sitoudutaan lasten oikeuksien ja osallisuuden edistämiseen. Tässä tutkielmassa lasten hyvinvointia tarkastellaan Allardtin hyvinvoinnin ulottuvuuksien eli elintason (having), yhteisyyssuhteiden (loving) ja itsenä toteuttamisen (being) ulottuvuuksien kautta. Lisäksi lasten hyvinvointia lähestytään subjektiivisen eli koetun hyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään ehkäisevän lastensuojelun piirissä olevien lasten ajatuksia hyvinvoinnista eli siitä mikä lasten näkemyksen mukaan tuottaa heille hyvinvointia ja millaiset asiat lapset kokevat hyvinvointiaan uhkaavina. Tutkielma on laadullinen haastattelututkimus. Lasten ajatuksia hyvinvoinnista kartoitettiin teemahaastattelujen avulla. Tutkimushaastattelujen tavoitteena oli kysyä lapsilta heidän ajatuksiaan hyvinvoinnista. Tutkielman aineisto koostuu Pelastakaa Lapset ry:n ehkäisevän työn piirissä olleiden lasten yksilöhaastatteluista. Tutkimushaastatteluihin osallistui kymmenen 7-12-vuotiasta lasta, viisi poikaa ja viisi tyttöä. Tutkielman aineiston perusteella lasten hyvinvoinnin rakennuspalikoita ovat hyvä arki ja hyvät ihmissuhteet. Erityisesti myönteiset vuorovaikutussuhteet ovat lasten hyvinvoinnin kannalta keskeisiä. Leikki on lapsille tärkeä yhdessäolon ja vapaa-ajan vieton muoto. Lapset arvostavat tekemisen mielekkyyttä ja tekeminen koetaan mielekkääksi, kun siihen yhdistyvät hyvät ihmissuhteet sekä mahdollisuus hauskanpitoon ja leikkiin. Lasten hyvinvointia uhkaaviksi asioiksi lapset näkevät kuormittavat ihmissuhteet ja kiusaamisen. Lasten hyvinvointia ylläpitävään toimivaan arkeen kuuluvat aineelliset asiat vastaavat Allardtin hyvinvointiteorian elintasoon ja elämän aineellisiin olosuhteisiin liittyvää having-ulottuvuutta. Lasten hyvinvointiin liittyvät perhe- ja kaverisuhteet kuuluvat Allardtin hyvinvointiteoriassa yhteisyyssuhteiden eli loving-ulottuvuudelle. Lisäksi lasten hyvinvointiin kuuluu mielekäs tekeminen, kuten leikkiminen, jotka Allardtin hyvinvointiteoriassa sijoittuu itsensä toteuttamisen ja yhteiskuntaan kiinnittymisen being-ulottuvuudelle. Allardtin hyvinvoinnin ulottuvuuksilla tarkasteltuna tutkielman tulokset korostavat yhteisyyssuhteiden merkitystä lasten hyvinvoinnin kannalta. Tutkielmassa havaitut lapsille merkitykselliset lasten hyvinvointiin vaikuttavat asiat ovat samansuuntaisia aikaisempien tutkimusten kanssa. Näin ollen on mahdollista, että lapsen vuorovaikutussuhteiden laadulla ja mahdollisuudella hauskanpitoon ja leikkiin on yhteys lapsen koettuun hyvinvointiin. Tämän tutkielman näkökulmasta tärkein havainto on aikaisempien tutkimusten vahvistama vuorovaikutussuhteiden laadun keskeinen merkitys lasten hyvinvoinnille. Hyvät ja toimivat vuorovaikutussuhteet ovat lasten turvallisuudentunteen ja hyvinvoinnin lähde ja mahdollistavat mielekkääksi koetun toiminnan. Vaikeudet vuorovaikutussuhteissa sitä vastoin vaikuttavat negatiivisesti lasten hyvinvointiin. Allardtin hyvinvoinnin ulottuvuuksilla tarkasteltuna sekä aikaisempi tutkimus että tämän tutkielman tulokset nostavat yhteisyyssuhteiden (loving) ulottuvuuden lasten hyvinvoinnin kannalta keskeiseksi, välttämättömäksi hyvinvoinnin edellytykseksi, joka mahdollistaa itsensä toteuttamisen ja yhteiskuntaan kiinnittymisen (being). Tässä tutkielmassa sitouduttiin kunnioittamaan lasten tietoa, oikeuksia ja osallisuutta. Käytännön syyt vaikuttivat tutkielman menetelmällisiin valintoihin siten, että menetelmälliset valinnat eivät tukeneet lasten osallisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Lapsia ei otettu osallisiksi kanssatutkijoina tutkielman eri vaiheisiin. Tutkielmassa lasten tieto ja oikeudet on joka tapauksessa otettu vakavasti ja niitä on kunnioitettu. Toisenlainen tutkimusasetelma olisi mahdollistanut lasten osallisuuden laajemman toteutumisen. Lisäksi toisenlainen tutkimusasetelma, jossa lapset olisivat osallistuneet kanssatutkijoina tutkimusprosessin eri vaiheisiin, olisi todennäköisesti tuottanut tavalla tai toisella erilaisia tuloksia.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan lasten harrastamista sijaisperheissä. Tutkimus on tehty osana Pelastakaa Lapset ry:n, Pesäpuu ry:n ja Perhehoitoliiton yhteistä PePPi -vapaaehtoiset voimavarana sijaisperheiden tukemisessa -hanketta, joka toteutetaan vuosina 2012-2016. Pro gradu -tutkielma on osa hankkeen tiedontuotantoa, ja tutkimuksen tavoitteena on tuoda esiin uutta tietoa sijaisperheiden arjesta sijoitettujen lasten ja nuorten harrastustoiminnan tutkimisen avulla. Aihetta lähestytään sijaisvanhempien ja lastensuojelun perhehoidon sosiaalityöntekijöiden näkökulmista. Tutkimuksessa kartoitetaan sijaisvanhempien näkemyksiä harrastamisen merkityksestä perhehoidossa oleville lapsille sekä harrastamisen haasteista ja harrastamista tukevista tekijöistä. Tutkimus selvittää myös perhehoidon sosiaalityöntekijöiden roolia harrastamisen tukemisessa, ja tuo esiin sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä ja kokemuksia perhehoitoon sijoitettujen lasten harrastamisesta. Tutkimus toteutettiin Espoon ja Vantaan kaupunkien perhehoidon sosiaalityön yksiköissä. Tutkimuksen aineisto on kerätty sähköisen, sijaisvanhemmille toimitetun kyselylomakkeen sekä perhehoidon sosiaalityöntekijöiden ryhmähaastattelun keinoin. Sähköinen kysely toteutettiin Kyselynetti-verkkopalvelussa. Sekä perhehoidon sosiaalityöntekijöiden ryhmähaastattelun, että sijaisvanhempien kyselyn avointen kysymysten osalta tutkimuksessa käytettiin analyysimenetelmänä aineistolähtöistä analyysiä. Lapset harrastavat tutkituissa sijaisperheissä paljon. Vain kuudessa prosentissa sijaisperheistä ohjattuja harrastuksia ei ole. Harrastukset ovat usein pitkäaikaisia ja monella sijoitetulla lapsella on useampi kuin yksi harrastus. Eniten lapset harrastavat balettia tai tanssia, musiikkia, jalkapalloa, ratsastusta ja partiota. Sijaisvanhemmat arvioivat erityisesti lasten itseluottamuksen sekä motoristen ja sosiaalisten taitojen kehittyneen ohjatun harrastamisen myötä. Perhehoidon sosiaalityöntekijät näkevät harrastaessa saadut onnistumisen kokemukset tärkeiksi lapsen itsetunnon kehitykselle. Perhehoitoon sijoitetun lapsen harrastamista tukevat eniten lapsen oma motivaatio, hyvä psyykkinen vointi sekä sijaisperheen asuinympäristön tarjoamat hyvät harrastusmahdollisuudet. Myös lapsen elämässä läsnä olevien aikuisten tuki harrastamiselle on keskeistä. Harrastamista vaikeuttavina tekijöinä sijaisperheissä nousevat esiin lapsen oman harrastusmotivaation puute, lapsen psyykkiseen vointiin liittyvät haasteet sekä sopivien harrastusten puuttuminen sijaisperheen asuinalueelta. Perhehoidon sosiaalityö tarjoaa sijaisvanhempien näkökulmasta pääosin taloudellista tukea harrastamiselle Ohjattu harrastaminen näyttäytyy tässä tutkimuksessa hyvin merkityksellisenä perhehoidossa oleville lapsille. Harrastusten merkitys ilmenee sekä harrastusten mielekkyytenä, että harrastustoimintaan osallistumisen myönteisinä vaikutuksina lapsen hyvinvointiin ja kehitykseen. Sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta harrastamisen merkitys kiteytyy lapsen saamien onnistumisen kokemusten myönteiseen vaikutukseen lapsen itsetunnolle. Sosiaalityöntekijöiden kokemuksen mukaan jokaiselle perhehoitoon sijoitetulle lapselle voidaan löytää mahdollisista eteen tulevista haasteista huolimatta mieluisa ja lapsen hyvinvointia tukeva harrastus.

Suomessa ei tiettävästi ole tehty tilastollista analyysia lasten huolto- ja asumisriidoista. Tutkielmaa varten on kerätty aineisto Helsingin hovioikeuden päätöksistä lasten huoltoon ja asumiseen liittyen vuosilta 2003–2006. Aineistoa tarkastellaan binomitestillä, suhteellisten osuuksien testillä ja logistisella regressiomallilla. Äiti voittaa eli saa vaatimuksensa mukaisen päätöksen lasten huolto- ja asumisriidoissa useammin kuin isä. Vanhempien vaatimukset ovat erilaisia: Isä vaatii useammin yhteis- kuin yksinhuoltoa. Äiti vaatii yhtä usein yksin- kuin yhteishuoltoa. Siten yhtäläinenkään todennäköisyys voittaa lasten huolto- ja asumisriita ei merkitse vanhempien yhdenvertaista asemaa. Lapsen sukupuolella ja iällä on vaikutusta riitoihin ja päätöksiin. Yhtä lasta koskevan riidan kohteena on useammin poika kuin tyttö. Kun riitaa on yhdestä lapsesta ja lapsi on seitsemän vuotta tai vanhempi, äiti ja isä saavat vaatimuksensa mukaisen päätöksen yhtä usein. Tällöin isä vaatii äidin lailla yhtä usein yksin- kuin yhteishuoltoa. Huolto- ja asumisriidan koskiessa yhtä kouluikäistä lasta, äiti ja isä ovat tässä mielessä yhdenvertaisessa asemassa. Tällaisia riitoja on neljäsosa lasten huolto- ja asumisriidoista. Väkivaltaisuus-, alkoholi-, huume- tai mielenterveysongelmasyytös on tehty ainakin toisesta vanhemmasta tai hänen uudesta kumppanistaan melkein joka toisessa riidassa. Oikeus on katsonut syytöksistä puolet toteennäytetyksi. Toteennäyttämättä jääneitä syytöksiä esitetään enemmän isästä tai isän uudesta kumppanista kuin äidistä tai äidin uudesta kumppanista. Mallinnuksessa selitetään äidin voittoa lasten asumisriidassa. Isästä tai isän uudesta kumppanista tehty ja oikeuden toteennäytetyksi katsoma syytös väkivaltaisuus-, alkoholi-, huume- tai mielenterveysongelmasta tuo aineistossa äidille aina voiton. Kun asumisriidassa sosiaaliviranomaisten suositus on äidin puolella, niin aineistossa äiti voittaa aina. Asumisriitamallissa äidin voittoa selittävät muuttujat ovat lasten tai lapsen edellinen asuinpaikka käräjäoikeuden päätöksen mukaan ja vanhimman tai ainoan lapsen ikä. Ensimmäisen muuttujan voi ajatella olevan osa lapsen vakiintuneita olosuhteita, jotka muodostavat keskeisen ratkaisuperiaatteen lasten asumisriidassa. Mitä vanhempi vanhin tai ainoa lapsi on, sitä suurempi on isän voittokerroin asumisriidassa. Koska käräjäoikeus on jo pohtinut riitaan liittyviä asioita päätöstä tehdessään, käräjäoikeuden päätös pitää sisällään paljon tietoa. Muuttuja voi viedä voimaa muilta mahdollisilta selittäviltä muuttujilta. Jos käräjäoikeuden päätös sekä äidin ja isän muutoksenhaku käräjäoikeuden päätökseen jätetään pois mallinnuksesta, tällöin asumisriitamallissa äidin voittoa selittävät muuttujat ovat nuorimman tai ainoan lapsen ikä ja sosiaaliviranomaisten suositus isästä. Sosiaaliviranomaisten suositus vaikuttaa hovioikeuden päätökseen asumisriidasta, suositus isästä tosin kätkeytyy mallinnuksessa käräjäoikeuden päätökseen. Lasten iällä on merkitystä asumisriidan lopputulokseen: lasten iän nousu nostaa isän voittokerrointa. On mahdollista, että havaintomäärän vähäisyyden takia jää tärkeitä selittäviä muuttujia logistisen regressiomallin ulkopuolelle. Jatkotutkimusta ajatellen olisi mielenkiintoista laajentaa aineistoa päätösten aikajaksoa pidentämällä sekä muiden hovioikeuksien päätöksien mukaan ottamisella. Nykyistä aineistoa olisi mahdollista tutkia lisää käyttämällä Firthin muokattua uskottavuusfunktiota regressiokertoimien estimoinnissa.

Maisterintutkielmassa tarkasteltiin millaisia merkityksiä lasten hyvinvointi saa tyhjänä merkitsijänä kansallisessa lapsistrategiassa. Tavoitteena oli selvittää, mitä lasten hyvinvointi on strategiadiskurssissa ja millaisia lasten hyvinvointiin liittyviä tulevaisuuden päätöksentekoa ohjaavia piirteitä strategiasta on tunnistettavissa. Tutkielma perustui sosiaalisen konstruktionismin näkökulmaan, jonka mukaan kielenkäyttö sekä heijastaa että luo sosiaalista todellisuutta. Strategiatyössä valta on kielen valtaa ja erityisesti strategiadiskurssille on ominaista, että se muodostuu helposti kyseenalaistamattomaksi totuudeksi. Toinen teoreettinen oletus oli kielenkäytön seurauksellisuus. Tämä on olennaista erityisesti strategioissa, sillä niiden perusolemus on, että ne saavat aikaan toimintaa ja erityisesti muutoksia. Tutkielmassa hyödynnettiin diskurssiteorian käsitteitä ja kriittistä diskurssianalyysiä sekä keskityttiin niiden diskursiivisten käytäntöjen analysointiin, joilla asioita tosiasiallistetaan tai oikeutetaan. Tutkielman aineistona käytettiin valtioneuvoston julkaisusarjaan kuuluvaa julkisesti saatavilla olevaa kansallista lapsistrategiaa. Aineisto on dokumenttina ja tutkimusaineistona erityinen, sillä se on Suomen ensimmäinen kansallinen lapsistrategia. Aineisto teemoiteltiin neljään teemaan strategiatekstille ominaisten tekstin osien mukaisesti. Tämän jälkeen analyysissä edettiin tekstuaaliselta tasolta tulkinnan kautta kriittiseen diskurssianalyysiin. Analyysissä oli eroteltavissa eri vaiheita, mutta analyysiprosessi oli jatkuvaa liikettä kokonaisymmärryksen ja ilmiön tarkan mikrotason analyysin välillä. Tutkielman keskeiset tulokset voidaan tiivistää neljään kohtaan. 1) Lasten hyvinvointi on polarisoitunutta ja tämä on ongelma, johon strategialla pyritään vastaamaan. Strategiassa päähuomio on huonosti voivissa lapsissa ja hyvinvointia uhkaavissa tekijöissä, mikä vie huomion pois hyvinvoinnista voimavarana ja toiseuttaa niitä lapsia, joilla menee hyvin. 2) Oikeusvelvoitteiden toteutuminen turvaa lasten hyvinvoinnin ja ne toimivat myös oikeutuksena puuttua lasten hyvinvointiin. Tulevaisuuden toimien osalta epäselvää kuitenkin on, miten oikeusvelvoitteiden toteutuminen todennetaan ja mikä tässä suhteessa on riittävää hyvinvoinnin toteutumiseksi. 3) Laadukkailla sivistys- sekä sosiaali- ja terveyspalveluilla ja monialaisella yhteistyöllä taataan lasten hyvinvointi. Tulevaisuuden toimien osalta haasteena kuitenkin on, että palvelut ovat nykytilanteessa hyvinvoinnin kannalta lähes vastakkaiset voimat ja yhteistyön toteutumisesta muodostuu itsestäänselvyys. 4) Julkinen valta on vastuussa lasten hyvinvoinnista. Lasten ja perheiden oma rooli on kapeutunut, mutta lasten kanssa toimivien aikuisten tulee olla koulutetumpia ja osaavampia, jotta lasten hyvinvointia voidaan edistää. Yhteiskunnallisten toimien korostuessa mikrotason toiminta jää vähemmälle huomiolle, vaikka hyvinvoinnin tasot ovat yhteen kietoutuneita. Tutkielma tuotti yhden tulkinnan hyvinvoinnin merkityksistä ja tuloksia voidaan hyödyntää esimerkiksi lapsistrategian toimeenpanosuunnitelmien laadinnassa. Tulosten perusteella jatkossa tulisi kiinnittää enemmän huomiota muun muassa hyvinvoinnin myönteisiin kehityskulkuihin, lasten hyvinvointitiedon muodostamiseen ja hyödyntämiseen sekä yhteistyötä mahdollistaviin rakenteisiin. Jatkossa olisi hyödyllistä tutkia esimerkiksi sitä, miten tavat esittää lasten hyvinvointi muuttuvat strategian toimeenpanossa eri hallituskausien aikana. Tällöin saataisiin tietoa myös siitä, miten strategia onnistuu tavoitteessaan luoda kestävä, johdonmukainen ja pitkäjänteinen pohja kansalliselle lapsi- ja perhepolitiikalle.

Ohjattujen harrastusten tuottamista hyödyistä tehdyt tutkimukset ovat vauhdittaneet useita valtionhallinnollisia ohjelmia, jotka tähtäävät lasten ja nuorten harrastusprosentin lisäämiseen. Jopa 90 % Suomen kunnista on sitoutunut tavoitteeseen tarjota jokaiselle lapselle ja nuorelle vähintään yksi mieluinen harrastus. Tässä maisterintutkielmassa tarkasteltiin Espoon koululaisten harrastuskäyttäytymistä, eli harrastuksiin osallistumista, harrastuksissa lopettamista ja halukkuutta osallistua harrastuksiin. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millaisia eroja harrastuskäyttäytymisessä on eri ryhmissä, millaiset tekijät selittävät havaittuja eroja sekä millaisiin harrastuksiin erityisesti keskimääräistä vähemmän harrastavat koululaiset haluaisivat osallistua. Ryhmien välisiä eroja tarkasteltiin sukupuolen, kouluasteen ja kotikielen mukaan. Peruskoululaisten osalta tarkasteltiin myös alueen sosioekonomisten tekijöiden yhteyttä harrastamiseen. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodosti teoria lasten ja nuorten tasapainoisen kehityksen kannalta tärkeistä voimavaroista, joita ohjatut harrastukset voivat tukea. Tutkimus toteutettiin kvantitatiivisena tutkimuksena, jonka pääanalyysimenetelmä käytettiin logistista regressioanalyysiä. Tutkielman aineistona käytettiin Espoon koululaisille suunnatun harrastuskyselyn tuloksia. Aineisto kerättiin syksyllä 2022 ja keväällä 2023. Lopullinen aineisto koostui 13 453 vastaajasta eri kouluasteilta. Sukupuolivähemmistöön kuuluvat, yläkoululaiset, toisen asteen opiskelijat ja vieraskieliset osallistuivat harrastuksiin huomattavasti keskivertoa vähemmän. Erityisesti lukiolaisten tyttöjen, ammattikoululaisten tyttöjen ja poikien sekä vieraskielisten tyttöjen harrastamattomuuden riski oli moninkertainen vertailuryhmään nähden. Vähän harrastavien ryhmien harrastamattomuuden tiellä vaikutti olevan muita useammin itsestä riippumattomat syyt. Kiinnostuksen puute oli yleisin harrastuksen lopettamisen syy, mutta lukiolaisilla se oli liiallinen raskaus tai sitovuus ja ammattikoululaisilla liiallinen korkeat kustannukset. Koululaisia eniten kiinnostavat harrastukset järjestyksessä olivat liikuntaharrastukset, taide- ja kädentaitoharrastukset sekä media- ja digitaaliset harrastukset. Moninkertaisessa harrastamattomuuden riskissä olevista ryhmistä vain vieraskielisten tyttöjen harrastustoiveet poikkesivat selvästi tästä järjestyksestä. Tutkielman tuloksia tulkittiin suhteessa aikaisempaan tutkimukseen. Sukupuolivähemmistöön kuuluvilla harrastamattomuuteen saattaa vaikuttaa negatiiviset harrastuskokemukset, yläkoululaisilla henkilökohtaisen elinpiirin laajeneminen, lukiolaisilla uupumus, ammattikoululaisilla taloudelliset esteet ja vieraskielisillä kulttuuriset tekijät. Pelkästään harrastustoiveisiin vastaaminen ei riitä takaamaan yhdenvertaisia mahdollisuuksia osallistua harrastuksiin, vaan olennaista on myös pyrkiä poistamaan esteitä harrastamisen tieltä. Ryhmien välisille eroille harrastuskäyttäytymisessä saattaa olla monia syitä, joiden syvempi ymmärrys edellyttäisi haastatteluihin perustuvaa kvalitatiivista tutkimusta lasten ja nuorten kokemuksista ja näkemyksistä harrastamisesta.