Browsing by Title

Alaikäisten lasten ja nuorten asema kansalaisina on erityinen: heillä on kansalaisen virallinen status mutta jäävät tästä huolimatta usein julkisen keskustelun ja yhteiskuntapoliittisen toiminnan ulkopuolelle. Lasten ja nuorten puolinaiseen kansalaisuuteen liittyvä problematiikka on saanut merkittävästi huomiota osakseen viimeisten vuosien aikana. Huomio on kiinnittynyt paitsi lasten oikeuksien toteutumattomuuteen myös nuorten poliittiseen passivoitumiseen. Myös koulutuspolitiikan kentällä on herätty keskusteluun ja sen tulos on konkretisoitunut niin peruskoulun kuin myös lukion uusissa opetussuunnitelmissa, joissa oppilaiden aktiivisuuden ja kansalaistaitojen korostuminen näkyy yhteiskuntaopin opetuksen varhaisemmassa aloittamisessa, lisääntyneinä yhteiskuntaopin kursseina sekä aktiivisen kansalaisuuden korostamisena aihekokonaisuuksissa ja laaja-alaisen osaamisen näkökulmassa. Erityisesti aktiivisen kansalaisen roolin opettaminen ja sen harjoittaminen näkyvät opetuksellisina päämäärinä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisia aktiivisen kansalaisuuden ulottuvuuksia uuden opetussuunnitelman mukaisissa peruskoulun ja lukion yhteiskuntaopin oppikirjoissa lapsille ja nuorille tarjotaan. Tutkimusaineistona käytetään vuonna 2016 voimaan tulleiden opetussuunnitelmien mukaisia peruskoulun ja lukion yhteiskuntaopin oppikirjoja. Oppikirjatutkimuksen mukaan oppikirjoissa tiivistyy kyseisen aikakauden tiedot ja näkemykset ja ne ovat myös tarvittaessa herkkiä reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin. Oppikirjat rakentavat kuvaa siitä, minkälaisia kansalaisia koululaitoksen halutaan nykypäivän lapsista ja nuorista kasvattavan ja miten heidät nähdään ja miten heidän toivotaan toimivan osana ympäröivää yhteiskuntaa. Analyysimenetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä, jota vahvistetaan diskurssianalyyttisillä otteilla. Analyysin tuloksena on kolme aktiivisen kansalaisuuden ulottuvuutta: kriittinen kansalaisuus, elämänpoliittinen kansalaisuus ja anti-passiivinen kansalaisuus. Analyysin tulokset osoittavat, että yhteiskuntaopin oppikirjoissa lapset ja nuoret nähdään aktiivisina kansalaisina – ei pelkästään tulevina kansalaisina. Heille tarjotaan rooleja, kuten kuluttaja, vaikuttaja ja mielenosoittaja, jotka ovat aiemmassa diskurssissa kuuluneet erityisesti aikuisille. Oppikirjat antavat ymmärtää, että lasten ja nuorten mielipiteillä, näkökulmilla ja valinnoilla on merkitystä ja vaikutusta. Aktiivinen kansalaisuus näyttäytyy kuitenkin januskasvoisena: oppikirjojen aktiivinen kansalaisuus on paitsi osallisuutta edistävä niin myös poissulkeva voima. Aktiivisen kansalaisuuden ihannoinnin kääntöpuolena nähdään kielteinen suhtautuminen passiiviseen kansalaisuuteen. Aktiivista kansalaisuutta tulee tavoitella mutta samalla on myös tiedostettava, että sen ulkopuolelle jäävät lapset ja nuoret voivat kokea epäkansalaisuuden tunnetta ja sitä kautta syrjäytyneisyyttä.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää mitä lasten osallisuus ja lapsilähtöisyys ovat lastensuojelun avohuollon sosiaalityössä sosiaalityöntekijöiden arvioimina sekä tarkastella lasten ja sosiaalityöntekijöiden kahdenkeskisten tapaamisten toteutumista. Lisäksi tutkimuksen avulla analysoidaan lasten tukemista heidän vanhempiensa kanssa työskenneltäessä ja selvitetään minkälaisia merkityksiä sosiaalityöntekijät antavat lasten ja vanhempien kanssa tehtävälle työlle. Tutkimus kiinnittyy sosiaalityötä ja lastensuojelua koskevaan tutkimuskenttään. 2000-luvun sosiaalityössä lasten osallisuus ja lapsilähtöisyys ovat olleet kiinnostusta herättäneitä tutkimusaiheita, kun lastensuojelua on haluttu kehittää lapsilähtöisemmäksi lastensuojeluun kohdistuneen kritiikin myötä. Kritiikki on koskenut julkisten auttamisjärjestelmien aikuislähtöisyyttä, jolloin lapsen kohtaamiselle ei ole tarjoutunut sopivia paikkoja ja tilanteita. Tämän tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu osallisuuden ja lapsilähtöisyyden käsitteistä, joita tutkimuksessa tarkastellaan erityisesti lastensuojelun avohuollon kontekstista käsin. Tutkimuksen aineisto on kerätty järjestämällä kaksi ryhmähaastattelua sekä kymmenen yksilöhaastattelua Helsingin kaupungin avohuollon lastensuojelun sosiaalityöntekijöille. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Tutkimukseen osallistuneet sosiaalityöntekijät arvioivat, että lasten osallisuus lastensuojelun avohuollossa on kasvanut. Lasten osallisuuteen ja lapsilähtöisyyteen nähdään kuuluvan lapsen keskiössä pitämisen ja avoimuuden lisäksi se, että lapsia tavataan ja heidän näkemyksiään kuunnellaan ja otetaan vakavasti. Lasten yksilöllisiä ominaisuuksia huomioidaan tapaamisten järjestämisessä. Aineiston analyysi osoittaa, että lapsia tavataan lastensuojelun avohuollossa paljon, mutta tapaamiset toteutuvat pääosin niin, että paikalla ovat myös lasten vanhemmat tai esimerkiksi muuta viranomaisverkostoa. Lasten kanssa työskentelyä pidetään merkittävänä oman työn kannalta, koska lapseen tutustuminen auttaa kokonaiskuvan muodostamisessa ja helpottaa lasten asioiden hoitamista. Tutkimuksessa hahmottuu vanhempien kanssa tehtävän työn merkitys lapsen kannalta. Lastensuojelun avohuollon sosiaalityöstä voidaan puhua rinnakkaisena työskentelynä, johon sisältyy monenlaisia tapaamisia eri kokoonpanoissa. Rinnakkainen työskentely mahdollistaa lapsen kohtaamisen sekä yksilönä että perheenjäsenenä.

Tutkielmani tavoitteena on saavuttaa lapsuudentutkimuksen lähtökohtien mukainen näkökulma aamupiirin vuorovaikutukseen keskustelunanalyysin keinoin. Lapsuudentutkimuksen lähtökohtien mukaan lapsi on sosiaalinen kompetentti toimija, jonka näkökulman varmistaminen tutkittaviin ilmiöihin on lähtökohtaisesti arvokasta. Keskustelunanalyysi soveltaa osanottajalähtöistä näkökulmaa aineiston analysoinnissa. Tämän lisäksi keskustelunanalyysiin on ikään kuin menetelmän sisään rakennettu ajatus siitä, että tarkastelun kohteena on osanottajien toiminta, sen sijaan että pohdittaisiin sitä, miten he eivät osaa toimia. Aineistonani on keväällä 2013 keräämäni videoaineisto erään eteläsuomalaisen päiväkodin aamupiireistä. Aineisto koostuu kolmen pienryhmän aamupiireistä. Olen rajannut aineiston käsittelyn koskemaan pelkästään päiväohjelman läpikäyntiä. Olen litteroinut aineiston ja noudattanut keskustelunanalyyttisia menetelmiä.Tutkimuskysymys muotoutui aineistolähtöisesti: Miten lapset osallistuvat virheiden oikaisuun? Tutkimustuloksena voi todeta, että lasten osallistuminen rakentui sekä eleistä että puheesta. Eleillään lapset osallistuivat virheiden huomaamiseen ja oikaisujakson ylläpitämiseen, vaikka eivät varsinaista oikaisua tuottaneetkaan. Lasten puheelliset oikaisualoitteet muotoiltiin yleensä erimielisyyden ilmaisuiksi ennemmin kuin selkeiksi oikaisualoitteiksi. Niitä ei välttämättä kohdeltu riittävinä oikaisun hyväksymiseksi. Tutkimustulokset ovat suuntaa antavia hyvin pienestä otoksesta. Sellaisenaan niiden voi kuitenkin ajatella kertovan lasten suuntautumisesta institutionaalisiin rooleihin.

Tutkielma käsittelee päihde- ja mielenterveysongelmaisten äitien lasten riskiä erilaisille mielenterveyden häiriöille. Kiinnostuksen kohteena on, millainen äidin päihteiden käytön ja mielenterveyden ongelmien sekä erilaisten sosioekonomisten tekijöiden vaikutus on lapsen psyykkisen kehityksen häiriöihin, käytös- ja tunne-elämän häiriöihin sekä masennukseen ja ahdistuneisuuteen. Äidin päihdeongelmalla näyttäisi aikaisemman tutkimuksen valossa olevan yhteys lasten yleiseen sairastavuuteen ja psyykkisen kehityksen oireisiin ja häiriöihin. Lisäksi päihteisiin liittyvien diagnoosien määrä äideillä on Suomessa lisääntynyt. Tutkimus on osa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa toteutettavaa äidin päihteidenkäytön ylisukupolvista siirtymistä käsittelevää rekisteritutkimusta. Tässä työssä keskitytään tutkimaan alakouluikäisiä lapsia ja heidän äitejään, koska heistä ei ole aikaisempaa tutkimusta. Tarkastelun kohteena ovat kaikki Suomessa vuonna 1997 syntyneet lapset. Niitä lapsia, joiden äideillä on rekisterimerkintöjen perusteella päihteiden ongelmakäyttöä, verrataan niihin, joiden äideillä ei ole päihdemerkintää rekisterissä. Kohorttia on tarkasteltu vuoden 2009 loppuun saakka eli vuoteen, jolloin lapsi täyttää 12 vuotta. Aineisto on kerätty Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylläpitämistä rekistereistä. Syntyneiden lasten rekisteristä on poimittu vuonna 1997 syntyneiden lasten ja heidän biologisten äitiensä henkilötunnukset. Niiden avulla aineistoon liitettiin muita rekisteritietoja vuosilta 1993 2009. Aineisto nojaa ammattilaisten tekemiin diagnooseihin ja hoito- tai sosiaalityön kontakteista tehtyihin rekisterimerkintöihin. Lapsille annetut diagnoosit oli laskettu koko seuranta-ajalta. Äideille diagnoosit oli annettu alkaen neljä vuotta ennen lapsen syntymää jatkuen vuoteen 2009 asti. Selittettävinä muuttujina tarkemmin ovat lapsen psyykkisen kehityksen häiriöt (ICD-10: F80-89), käytös- ja tunne-elämän häiriöt (ICD-10: F90-98) sekä masennus ja ahdistuneisuushäiriöt (ICD-10: F30-39 ja F40-48). Selittävät muuttujat ovat äidin päihdeongelma sisältäen sekä huumeiden että alkoholin ongelmakäytön, äidin mielenterveyden häiriö, äidin parisuhde lapsen syntymähetkellä, perheen varallisuus mitattuna pitkäaikaisen toimeentulotuen vastaanottamisella sekä äidin koulutustaso ja äidin ikä. Muuttujat on kerätty eri rekistereistä ja yhdistetty tätä tutkimusta varten yhdeksi aineistoksi. Tutkimusmenetelminä käytetään kvantitatiivisia menetelmiä: ristiintaulukointia, khii toiseen -riippumattomuustestiä ja logistista regressioanalyysiä. Tuloksista selviää, että äidin päihde- ja mielenterveyden ongelmat yhdessä muiden äitiin liittyvien tekijöiden kanssa lisäävät lasten yleisimpien mielenterveyden häiriöiden riskiä. Äidin päihdeongelman yhteys lapsen psyykkisen kehityksen ja käytös- ja tunne-elämän häiriöihin oli voimakkaampi kuin äidin mielenterveyden häiriöiden yhteys näihin lapsen häiriöihin. Lapsen masennukseen ja ahdistuneisuuteen äidin mielenterveyden häiriöillä oli päihdeongelmaa voimakkaampi vaikutus. Sosiodemografisista tekijöistä äidin vähäisellä toimeentulolla oli voimakkain yhteys lapsen riskiin sairastua mielenterveyden häiriöihin.

Tässä sosiaalityön pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan vanhempien lapsiinsa kohdistamaa fyysistä väkivaltaa lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Lapsena koettu väkivalta on tutkimusten mukaan yleisempää kuin aikuisuudessa koettu väkivalta. Tutkielma paikantuu lastensuojelun ammattilaisiin ja heidän toimintaansa kohdistuvaan tutkimukseen, koska tutkijan ennakkokäsityksen mukaan lapsiin kohdistuva väkivalta kuuluu lastensuojelutyön ydinalueelle. Tarkoituksena on tuoda esiin sosiaalityöntekijöiden hiljaista tietoa merkittävästä sosiaalisesta ongelmasta. Tutkielman lähtökohta on laadullinen tutkimus, koska tavoitteena on käsitteellistää sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ja lastensuojelutyöstä. Tutkimustiedon hankkimiseksi tutkielman menetelmällinen osuus on toteutettu haastattelemalla lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä kolmessa ryhmähaastattelussa. Aineisto analysoidaan sisällönanalyysin menetelmällä. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii aiempi tutkimus ja sen käsitteet. Tutkielman keskeiset tulokset on muodostettu kahden tutkimuskysymysten ohjaamana: minkälaisia näkemyksiä sosiaalityöntekijöillä on vanhempien lapsiinsa kohdistamasta väkivallasta ja minkälaisena sosiaalityöntekijät näkevät roolinsa väkivaltatapauksissa työskentelyssä. Tulosten muodostamisessa tavoitteena oli sosiaalityöntekijöiden subjektiivisten näkemysten käsitteellistäminen. Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä väkivallasta jäsennettiin kuuden eri käsitteen kautta: kuritusväkivalta, kasautuva väkivalta, fyysinen väkivalta henkisenä kaltoinkohteluna, väkivalta perhesalaisuutena, ylisukupolvinen väkivalta ja kulttuuriset käsitykset väkivallasta. Sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä omasta roolistaan väkivaltatapauksissa jäsennettiin neljän eri käsitteen kautta: väkivallan havaitseminen, lapsen haastattelu, viranomaisyhteistyö sekä tuen ja kontrollin järjestäminen lastensuojelun asiakkaana oleville perheille.

Lastensuojelulle on ominaista lapsen osallisuuden ja suojelun välillä tasapainotteleminen. Suomessa lastensuojelu voi puuttua erittäin vahvalla tavalla lasten itsemääräämisoikeuteen. Erityinen huolenpito on lastensuojelun kaikkein viimesijaisin rajoitustoimenpide, jota voidaan järjestää huostaanotetuille ja laitoksiin sijoitetuille yli 12-vuotiaille nuorille enimmillään 90 vuorokauden ajan. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten sosiaalityöntekijät perustelevat erityisen huolenpidon päätösasiakirjoissa nuoren sijoittamista erityisen huolenpidon jaksolle. Tutkielman aineisto koostuu erään kunnan lastensuojelussa laadituista erityisen huolenpidon päätöksistä ja niiden liitteenä olevista sosiaalityöntekijöiden lausunnoista. Tutkielman analyysi on toteutettu aineistolähtöisesti, eli analyysiyksiköt on valittu aineistosta tutkimuksen tarkoituksen ja tehtävänasettelun mukaisesti. Analyysimenetelmänä on hyödynnetty temaattista sisällönanalyysia. Vaikka analyysi on toteutettu sisällönanalyysin keinoin, niin päätösasiakirjoja tarkastellaan Fairclough’n kolmiulotteisen mallin mukaisesti kolmella eri tasolla, jotka ovat kuvaamisen, tulkinnan ja selittämisen tasot. Tarkemmin tutkielmassa siis kysytään miten sosiaalityöntekijät ovat kuvanneet nuorten taustatekijöitä; mitkä sosiaalityöntekijöiden tekemät tulkinnat ovat johtaneet erityisen huolenpidon jaksoon; ja millaisia selityksiä erityisen huolenpidon päätösten taustalta löytyy. Tutkielman aineistona toimineet sosiaalityöntekijöiden laatimat päätösasiakirjat ovat keskeisiltä perusteluiltaan varsin yhtenäisiä. Päätösasiakirjoissa korostuu erityisen huolenpidon viimesijaisuus ja välttämättömyys. Päätösteksteissä oli havaittavissa kehitys kahden vuoden aikajaksolla, jolloin päätöksentekokäytännöt kyseisen kunnan erityisen huolenpidon päätöksissä yhdenmukaistuivat. Tarkastelun kohteena olleista asiakirjoista löytyy lainmukaiset perusteet erityisen huolenpidon jaksoille. Päätösasiakirjoissa sosiaalityöntekijät pyrkivät kattavasti argumentoimaan, miksi erityinen huolenpito, sen jatkaminen tai sen lopettaminen on nuoren tilanteessa välttämätöntä. Perusteluiden kannalta ensimmäiset päätökset erityisestä huolenpidosta näyttivät olevan kattavimpia. Lopettamispäätöksistä oli luettavissa, että nuorten tilanteiden vakautumisesta ei oltu täysin varmoja, mutta työskentelyn ajateltiin saavuttaneen niin hyvä lopputulos kuin kyseisen nuoren kohdalla oli lain määrittämässä aikataulussa mahdollista. Tutkielman perusteella erityinen huolenpito noudattaa tietynlaista logiikkaa, jonka tarkoituksena on edetä vahvasta kontrollista intensiivisen työskentelyn kautta kevyempään kontrolliin ja nuoren omaan motivaatioon ja sitoutumiseen. Tutkielman tarkastelussa keskeisin havainto on, että sosiaalityöntekijöiden esittämät perusteet nuorten erityisen huolenpidon jaksolle sijoittamiselle kytkeytyvät olennaisesti lapsen etuun. Erityisen huolenpidon jaksolle sijoittamisen hetkellä lapsen oikeus suojeluun, hoivaan ja turvaan nähdään olennaisempana kuin ajatuksen siitä, että lapsen tulee saada osallistua ja vaikuttaa. Päätöstekstien perusteella erityisen huolenpidon jaksoilla tavoiteltiin monen nuoren kohdalla tilanteen pysäyttämistä ja rauhoittamista sekä nuoren itseään vaarantavan käytöksen katkaisemista. Erityisen huolenpidon jaksoilla katsottiin olevan edellytykset vastata monenlaisiin, todella vaikeisiin ja moniulotteisiin ongelmiin, kuten aggressiivisuuteen, päihteiden käyttöön, psyykkisiin ongelmiin, itsetuhoisuuteen ja karkailuun. Erityisen huolenpidon viimesijaisuudesta huolimatta sen toivottiin luovan nuorelle edellytyksiä turvalliseen, ikätasoiseen ja tasapainoiseen arkeen.

Pro gradu -työssäni tutkin lastensuojelun alkuvaiheen tilannearviomallia sosiaalityön interventiona ja tämän intervention vaikuttavuutta. Aineistonani olen käyttänyt lomakkeiden avulla kerättyä tietoa, jonka olivat tuottaneet tilannearvioprosesseissa työskennelleet lastensuojelun sosiaalityöntekijät. Tutkimuskohteenani ovat lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden antamat merkitykset lastensuojelun asiakkuuden alkuvaiheen työskentelyn vaikuttavuudelle. Haluan tietää, mitä vaikutuksia asiakkuuden alkuvaiheen työskentelyllä on sosiaalityöntekijöiden mielestä ollut heidän omissa asiakasprosesseissaan. Aineisto on kerätty yhdessä kaupungissa. Tutkimukseni empiirinen osuus koostuu kahdesta, käyttämieni tutkimusmenetelmien mukaan jaotellusta osuudesta. Kvantitatiivinen osuus ei pyri selittämään, vaan esittelemään: millaisten asiakkaiden kanssa ja millä välineillä tilannearviotyöskentelyä tehdään ja mitä tilannearvion päätyttyä tapahtuu. Kvalitatiivisessa analyysissä paneudun kysymykseen tilannearvion vaikuttavuudesta. Tutkimukseni on tieteenfilosofisilta lähtökohdiltaan fenomenologis-hermeneuttinen, tulkinnallinen tutkimus. Tutkimusmenetelmäni on laadullinen, aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Kontekstoinnissa olen hyödyntänyt myös numeraalista tietoa, eli olen yhdistänyt tutkimukseeni myös kvantitatiivisia menetelmiä. Koosteena tuloksista voitaisiin todeta, että tllannearviomallin mukaista sosiaalityötä tehtiin erityisesti murrosikäisten (13-17-vuotiaat) asiakasryhmän kanssa. Näiden lasten lastensuojeluasiakkuuden syinä olivat yleisimmin perheväkivalta, lapsen rajaton käyttäytyminen, koulunkäyntiin liittyvät hankaluudet sekä vanhempien päihteidenkäyttö. Noin 3/5 asiakasprosesseista lapsella ei ollut aikaisempaa lastensuojeluasiakkuutta - joskaan rajanveto uusien ja vanhojen asiakkuuksien välillä ei ole ongelmatonta. Tilannearviomallin mukaisen työskentelyn päätyttyä 44% asiakkuuksista voitiin lopettaa. Päättyvien asiakkuuksien joukossa oli niin uusia lastensuojeluilmoituksia, joissa lastensuojelun työskentelyä ei alkukartoituksen jälkeen katsottu tarpeelliseksi jatkaa, kuin myös vanhoja asiakkuuksia, jotka voitiin lopettaa tilannearviotyöskentelyn päätyttyä. Laadullisen sisällönanalyysin keinoin muotoilin sosiaalityöntekijöiden vastauksista kuusi luokkaa, joiden mukaan luokittelin vaikuttavuuden muodot. Analyysini perusteella vaikuttavuus tilannearviossa voi olla: 1) muutoksia 2) ajatusten herättämistä 3) jatkotyöskentelyn helpottumista 4) lastensuojeluun kohdistuvien ennakkoluulojen purkamista tai 5) perheenjäsenten näkemysten välittämistä toisilleen. Lisäksi muodostui ‘vaikuttamattomien’ tilannearvioiden luokka (6).

Tässä tutkielmassa tarkastellaan asiakkuuden siirtoprosessin toimivuutta lapsen asiakkuuden siirtyessä lastensuojelun avohuollosta laitoshoidon keskitettyyn yksikköön. Tutkielman tutkimuskysymyksellä, onko asiakkuuden siirtoprosessi tarkoituksenmukainen ja toimiva, tavoitellaan vastausta siihen, miten hyvin siirtoprosessi lastensuojelun avohuollosta laitoshoidon keskitettyyn yksikköön toimii asiakkaiden ja sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta. Tämä tutkimus on kvalitatiivinen käytäntötutkimus. Tutkimusta varten on teemahaastateltu 4 nuorta, 6 lapsen huoltajaa, 11 alueen sosiaalityöntekijää ryhmähaastatteluna sekä laitoshoidon 5-henkinen moniammatillinen tiimi ryhmähaastatteluna. Tutkimuksen runkona on käytetty mukaeltua Bikva-mallia. Mallin avulla voidaan saada uutta tietoa tutkitusta ilmiöstä, jota tietoa organisaatio voi hyödyntää omassa toiminnassaan oppimisen ja kehittymisen kautta ja tehdä mahdollisesti muutoksia organisaation toimintatapaan. Aineiston analyysimenetelmänä käytetään laadullista sisällönanalyysia. Nuorten ja huoltajien haastatteluissa nousee keskeiseksi teemaksi sosiaalityöntekijöiden vaihtuvuus. Tämän tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että asiakkaat toivovat sosiaalityöltä jatkuvuutta ja kokevat sosiaalityöntekijän vaihtumisen lisäävän epävarmuutta siitä, miten lapsen asioissa työskennellään. Asiakassuunnitelman tarkistus asiakkuuden siirtoneuvottelun yhteydessä on huoltajille merkityksellinen seikka. Huoltajat kokevat yleisesti osallisuutensa toteutuvan siirtovaiheen työskentelyssä. Nuorten näkemyksen mukaan sosiaalityöntekijät tutustuvat heihin liialti dokumenttien välityksellä ja heitä koskevissa dokumenteissa korostuu aikuisten näkökulma nuorten näkökulman jäädessä aikuisten varjoon. Organisaatiomuutoksia suunniteltaessa tulee huomioida asiakkaiden näkemykset heille suunnattujen palveluiden asiantuntijoina. Nuoren kanssa työskentelyyn tulee panostaa, jotta nuori voi kokea tulevansa aidosti kohdatuksi lastensuojelun työskentelyssä. Tätä kautta nuoren osallisuus lastensuojelutyöskentelyssä voi toteutua nykyistä paremmin.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on jäsentää ja käsitteellistää lastensuojelun avohuollon ja psykiatrian poliklinikan välillä tehtävää moniammatillista yhteistyötä. Aihepiiri on hyvin käytännönläheinen, ja sitä on tutkittu vähän. Tavoitteeni on hahmottaa kentän toimijoiden työtä sekä asiakkuusprosesseja ja liittää siihen tiettyjä käsitteellisiä työkaluja ja teoreettisia avauksia. Vastaan tutkimuksessani seuraaviin kysymyksiin: Millaista lastensuojelun avohuollon sosiaalityön ja psykiatrian poliklinikan välinen yhteistyö on työntekijöiden kertomana?, Millaista vanhemmuuden tukeminen on työntekijöiden kertomana? ja Millaisia mahdollisia ongelmatilanteita moniammatillisessa yhteistyössä ilmenee? Tutkimusaineisto koostuu yhteensä 11 lastensuojelun avohuollon sosiaalityön ja aikuispsykiatrian poliklinikan työntekijän haastattelusta. Haastattelumenetelmänä olen käyttänyt teemahaastattelua ja analyysimenetelmänä teoriasidonnaista sisällönanalyysia. Lisäksi olen peilannut aineistoa suhteessa kompleksisuusajattelun ja pirullisten ongelmien teoretisointeihin etsiessäni aineistosta erilaisia ongelmatilanteita ja kehittämiskohteita. Tutkimuksen perusteella kaupungin ohjeistuksen mukainen lastensuojelun ja psykiatrian poliklinikan välinen verkostoneuvottelu toteutuu osan kohdalla. Verkostoneuvottelu on foorumi, jossa tehdään arviota asiakkaan tilanteesta sekä sovitaan työnjaosta. Yhteistyön laatuun vaikuttaa niin asenteisiin kuin käytännön työhön liittyvät tekijät. Varsinaisen yhdessä työskentelyn sijaan näyttäisi olevan tyypillisempää, että kukin toimijataho keskittyy omaan osaansa kokonaisuudesta. Kummankin organisaation työntekijöillä on paljon tietoa ja osaamista vanhemmuuden tukemiseen liittyen. Samoin keinot, kuten puheeksi ottaminen, sisältävät samoja elementtejä. Toisaalta lastensuojelun keskeisin tehtävä on huomioida lapsen etu ja vastaavasti psykiatrian poliklinikan tehtävä on hoitaa ja kuntouttaa vanhempaa yksilönä. Tämän vuoksi vanhemmuuden tukeminen haastaa palvelujärjestelmän ja luo tarpeen rakentaa yhteistyötä kahden eri organisaation välille. Yhteistyöhön vaikuttavat suuresti rakenteelliset tekijät. Lastensuojelun avohuollon sosiaalityön ja psykiatrian poliklinikan rakenteissa erityispalvelua tarjoavina yksikköinä on paljon samaa, mutta tarkemmassa tarkastelussa voidaan havaita myös lukuisia eroavaisuuksia. Yksi isoimmista eroista on psykiatrian poliklinikalla annettavan hoidon perustuminen vapaaehtoisuuteen. Lastensuojelun rooli viranomaisena on erilainen. Lisäksi lastensuojelussa arviointi on lapsi- ja perhekohtaista, eikä siihen ole olemassa juurikaan ohjeistusta. Lastensuojelu nojaa vahvasti yhteistyökumppaneilta saatavaan tietoon, jolloin lastensuojelun työntekijöiden motivaatio yhteistyöhön suuri. Psykiatrian poliklinikan rooli palvelujärjestelmässä on taas huomattavasti erikoistuneempi ja rajatumpi. Psykiatrialla on vankka ja legitiimi tietopohja, joka perustuu tieteelliseen tutkimukseen. Lisäksi poliklinikan sisällä on mahdollista tehdä erilaista erottelua esimerkiksi suhteessa asiakkaiden diagnooseihin. Eroavaisuudet luovat toimintaympäristöön jännitteitä ja kompleksisuutta asiakkaiden monimutkaisten ongelmatilanteiden lisäksi. Nykyisen kaltaisella moniammatillisella yhteistyöllä pystytään todennäköisimmin auttamaan asiakkaita, joiden ongelmat ovat suhteellisen lyhytkestoisia tai selkeitä. Tämän lisäksi asiakkaan on suhtauduttava avun vastaanottamiseen myönteisesti. Lisäksi asiakkaalla on oltava riittävä toimintakyky. Sen sijaan vaativien ongelmatilanteiden tunnistaminen ja tuloksellinen työskentely edellyttäisivät entistä tiiviimpää moniammatillista yhteistyötä. Työntekijät eivät välttämättä hyödy uusista ohjeistuksista, vaan huomion tulisi kiinnittyä itse yhteistyöprosesseihin. Yhteistyön edellytysten luominen ei voi jäädä yksittäisten työntekijöiden vastuulle, sillä tarkasteluun tulisi ottaa muun muassa taloudelliseen resursointiin, lainsäädäntöön sekä palveluiden erilaisiin tausta-ajatuksiin liittyvät tekijät. Tulisi myös pohtia olisiko lastensuojelun avohuollon sosiaalityön tiimien syytä olla moniammatillisia, koska terveydenhuollon resurssin saaminen mukaan työskentelyyn ei aina onnistu yrityksistä huolimatta.

Tämän tutkimuksen tavoitteena selvittää, mitä edunvalvonnalla tarkoitetaan lastensuojelussa. Suomessa lastensuojelun edunvalvonnasta sellaisenaan on säädetty ensimmäistä kertaa vuonna 2008 voimaan tulleessa lastensuojelulaissa. Lapselle on määrättävä edunvalvoja lastensuojeluasiassa käyttämään huoltajan sijasta puhevaltaa, silloin kun on perusteltu syy olettaa, ettei huoltaja voi puolueettomasti valvoa lapsen etua asiassa ja edunvalvojan määrääminen on tarpeen asian selvittämiseksi tai muutoin lapsen edun turvaamiseksi. Lastensuojelun edunvalvonnan määräämiselle ei ole säädetty yksiselitteisiä perusteita, vaan tilanteisiin liittyy merkittävällä tavalla viranomaisen harkintaa siitä, milloin edunvalvojan katsotaan olevan kyseisen lapsen edun mukaista. Käytännöt edunvalvojan määräämiseksi vaihtelevat eri puolilla Suomea ja todellisuudessa se on melko vähän käytetty lastensuojelun toimenpide. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen. Sen tutkimusaineisto koostuu asiakirjoista; käräjäoikeuden päätöksistä ja niihin liittyvistä hakemuksista lastensuojelun edunvalvojan määräämiseksi. Päätökset (15) ovat vuosilta 2012 ja 2013. Tutkimuksessa tarkastellaan, millaisissa tilanteissa lastensuojelun edunvalvojia on haettu. Toisena ja yksityiskohtaisempana tavoitteena on selvittää, mikä näissä tilanteissa on ollut juuri sellaista, että on päädytty hakemaan lapsen luonnolliselle edunvalvojalle sijaista. Aineiston analyysissa on hyödynnetty sekä laadullista sisällönanalyysia että diskurssianalyysin tarjoamia tekstinanalyysivälineitä. Aineistoa tulkitessa keskeisenä teoreettisena käsiteparina on toiminut kaltoinkohtelu ja laiminlyönti. Aineiston perusteella voi todeta, että lastensuojelun edunvalvojia määrätään kaiken ikäisille lapsille, mutta enemmistö tapauksista liittyi nuorten lastensuojeluasioihin. Päätöksissä lastensuojeluasioina korostuivat kodin ulkopuolelle sijoittamiseen ja huostaanottoon liittyvät kysymykset. Aineiston avulla päädytään neljään kuvaukseen lastensuojelun edunvalvojan määräämisestä: Vanhempi on estynyt hoitamasta huoltajan tehtäviä, vanhemman epävakaa elämäntilanne heikentää arviointikykyä, erimielisyydet lapsen tarvitsemasta tuesta sekä vanhemman vahva epäluottamus lastensuojeluviranomaista kohtaan. Ensimmäisessä kuvauksessa huoltajan ja lapsen välillä vallitsee selvä eturistiriita. Kolmea muuta kuvausta yhdistää lapsen edun tulkintaa koskeva ristiriita vanhemman ja viranomaisen välillä. Keskeisinä johtopäätöksinä esitetään, että lastensuojelun edunvalvojan määrääminen on perusteltua erityisesti huostaanottoon ja sijoituksiin liittyvissä tilanteissa. Kyseisissä lastensuojeluasioissa käytetään julkista valtaa suhteessa lapsen ja vanhemman perusoikeuksiin. Lastensuojelun edunvalvojan määrääminen tulee kysymykseen silloin, kun vanhemman elämäntilanne on niin kuormittunut, ettei hän pysty arvioimaan lapsen tilannetta lapsen edun vaatimalla tavalla tai lastensuojelun prosessin eri osapuolten välillä on asioista niin vahva erimielisyys, että se haittaa lapsen edun puolueetonta arviointia. Näissä tilanteissa lastensuojelun edunvalvoja voidaan nähdä yhtenä lapsen osallisuuden vahvistaminen välineenä.