Browsing by Title

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa vapaaehtoisesta tukihenkilötoiminnasta. Tutkimus paikantuu lastensuojelun sijais- ja jälkihuoltonuorille suunnattuun vapaaehtoiseen tukihenkilötoimintaan. Aihe on lähtöisin Erityishuoltoalojen liitto EHJÄ ry:n Omilleen -toiminnasta, jota kunnan lastensuojelun sosiaalityöntekijät hankkivat nuorille. Omilleen -toiminnan voidaan nähdä olevan yksi monista sosiaalihuollon kentällä toimivista vapaaehtoisuuteen perustuvista tuen muodoista, joka on suunnattu tietylle sosiaalihuollon asiakasryhmälle. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jonka empiirinen aineisto kerättiin puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla. Haastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluina vuonna 2016. Tutkimuksessa haastateltiin kuutta vapaaehtoiseen tukihenkilötoimintaan osallistu-nutta 17−21 -vuotiasta nuorta. Haastatteluiden yhteydessä aineistoa kerättiin myös kyselyn ja suhdekartan avulla. Aineiston keruuta ohjasi Dalmas Altmanin ja Irwin Taylorin sosiaalisen läpäisyn teoria ja George Homansin sosiaalisen vaihdon teoria sekä kansainväliset tutkimukset nuorisomentoroinnista (youth mentoring). Nämä teoriat ja tutkimukset toimivat väljästi tutkimuksen metodologisina täydentäjinä. Tutkimuksen maailmankuva kiinnittyy relationaaliseen ontologiaan. Tutkimuksen empiirinen kohde on vapaaehtoinen tukihenkilötoiminta eli nuoren ja tukihenkilön välinen suhde. Empiirinen aineisto analysoitiin soveltaen sosiologi Pierre Bourdieun käsitteitä, joita ovat kenttä, habitus, intressi, doksa ja pääoma. Tutkimuksen analyyttinen kohde on bourdieulainen kenttä, joka on muodostunut toiminnan tuloksena. Bourdieun käsitteet toimivat tutkimuksen teoreettisena välineenä kuvaamaan tukihenkilötoiminnan kenttää, kentällä vaihdettavia ja arvostetuimpia resursseja (pääomia) sekä kentän osapuolten ottamia asemia eli positioita suhteessa peliä pelaavaan toiseen osapuoleen. Aineisto analysoitiin teoriasidonnaisesti, abduktiivista päättelyä apuna käyttäen. Tutkimuksen tuloksena esitellään kuvaus tukihenkilötoiminnan kentästä, joka muodostuu kahden osapuolen, nuoren ja tukihenkilön välisestä suhteesta. Tutkimuksessa nuoren ja vapaaehtoisen tukihenkilön välinen suhde tulkitaan bourdieulaisena kenttänä, jossa vaihdetaan erilaisia resursseja (pääomia). Tutkimustulosten mukaan kentällä vaihdettaan kahdenlaisia resursseja. Näitä ovat kuunteleminen ja tieto resursseina, ja ne muuntuvat sosiaaliseksi ja kulttuuriseksi pääomaksi, kun niitä käytettiin kentällä. Kuunteleminen ja tieto ovat samalla nuorten intressit osallistua kentän kamppailuihin. Ne ovat myös arvostetuimpia resursseja, joita hyvä tukihenkilö tuo kentälle. Tulokset osoittavat, että kuuntelemisen ja tiedon resursseissa esiintyy vastavuoroisuutta. Vastavuoroisuus ilmenee nuoren ja tukihenkilön välillä eri tavalla, sillä resurssit virtaavat vahvemmin nuoren suuntaan. Kentän doksa (tuki) näyttäytyy nuorten asettaessa itsensä vahvemmin tuettavan positioon antaen tukihenkilölle samalla tukijan roolin. Nuoren ja tukihenkilön välille muodostunutta kenttää kuvaa eräänlainen hybridimainen luonne. Tämä tarkoittaa, että kentällä ilmenee horisontaalisia ja vertikaalisia piirteitä. Horisontaalisuus ilmenee tasavertaisena toimijuutena kentällä ja vertikaaliset piirteet liittyvät valta-asetelmiin. Kentän osapuolet osallistuvat yhteisesti neuvottelemaan kentän rakenteen muodostumisesta, mutta kenttää ohjaa vahvasti myös toimintaa koordinoiva järjestö. Järjestöllä on symbolista valtaa määrittää kenttää ja resursseja, joita siellä liikkuu. Tutkimuksen aineisto ei yllä analysoimaan kattavasti nuorten ja tukihenkilöiden habituksia, mutta se antaa viitteitä niistä. Nuorten habitusta kuvaavat perheresurssien ja arjenhallinnan taitojen puutteet. Vapaaehtoisten tukihenkilöiden habituksessa esiintyy puoliammatillisia piirteitä. Tutkimuksen mukaan nuorten odotukset (intressit) kentällä liikkuvista resursseista ja tukihenkilön kentälle tuomista resursseista kohtaavat keskenään. Johtopäätös on, että nuorten ja tukihenkilöiden väliset suhteet voidaan nähdä olevan onnistuneita. Tutkimuksen perusteella ei voida kuitenkaan esittää, että resurssit (pääomat), joita nuoret suhteesta saavat, hyödyttäisivät heitä myöhemmin muilla yhteiskunnallisilla kentillä. Tutkimuksen pohjalta ei voida osoittaa, että suhteella olisi pidempiaikaisia hyötyjä nuorille.

Viestintävälineiden ja digitaalisen ympäristön nopea muuttuminen ovat synnyttäneet uudenlaisen seksuaalisuuden kulttuurin nuorten keskuuteen. Tutkimukseni selvittää, minkälaisia merkityksiä 15–17-vuotiaat tytöt antavat seksuaalissävytteiselle kuva- ja viestintäkulttuurille sekä minkälaisten kokemusten kautta he näitä merkityksiä luovat. Aikaisempien tutkimusten perusteella nuoret pitävät seksuaalissävytteisten kuvien julkaisua ja jakamista normaalina sekä hyväksyttävänä, etenkin seurustelusuhteessa kumppaneiden välillä tapahtuvana toimintana. Aikuisissa nuorten – etenkin tyttöjen – sosiaalisen median käyttö sekä kuvakulttuurin muutos on kuitenkin herättänyt huolta. Tyttöjen oma ymmärrys sekä heidän kokemuksensa ja käsityksensä aiheesta jäävät tässä huolidiskurssissa huomiotta. Tästä syystä tyttöjen näkemykset ovat tutkimukseni keskipisteenä. Tutkimukseeni osallistui viisi pääkaupunkiseudulla asuvaa 15–17-vuotiasta tyttöä, jotka rekrytoin Tyttöjen Talon sekä Espoossa toimivan urheilujoukkueen kautta. Toteutin aineistonkeruun teemahaastattelulla, johon tytöt osallistuivat yksi kerrallaan. Aineiston purkamiseen käytin teoriaohjaavaa sisällönanalyysimenetelmää. Aineiston kautta muodostin teemoja esimerkiksi tyttöjen tekemistä rajanvedoista ja kehysten muodostamisesta. Vähäpukeisuus ilmeni jokaisen tytön vastauksissa seksuaalista kuvaa määriteltäessä. Itseilmaisu, huomion saaminen sekä oma halu olivat tyttöjen mielestä yleisimpiä syitä kuvien julkaisuun. Tyttöjen itse muodostamat rajanvedot ovat tutkimukseni ydin. Osa tytöistä oli vastaanottanut kuvia tuntemattomilta ja tutuilta henkilöiltä, ja osa kertoi myös itse lähettäneensä kuvia. Tytöt kuitenkin pitivät kuvien julkaisua hyväksyttävänä tiettyjen ehtojen rajoissa. Ehdot sekä rajanvedot olivat riippuvaisia kuvan julkaisijan iästä, tuttuudesta sekä julkaisualustasta. Epätoivottuja olivat vanhemmilta miehiltä vastaanotetut viestit, jotka muodostivat häirinnän kehyksen. Tutkimustulosten perusteella seksuaalissävytteinen kuvakulttuuri on tämän päivän ilmiö, ja mitä enemmän kyseiselle materiaalille altistuu, sitä normaalimmaksi se muotoutuu. Tulokset kannustavat tekemään lisätutkimusta nuoriin liittyvien ilmiöiden sekä digitaalisen ympäristön jatkuvasti muuttuessa. Sosiaaliseen mediaan ja nuoriin liittyvää tutkimusta tehdään kuitenkin yhä enemmän, joka kertoo aihealueen tärkeydestä ja ajankohtaisuudesta.

Nuoret Suomessa voivat pääosin hyvin, mutta hyvinvointi eriytyy. Vaikka nuorten rikosepäilyt ovat pitkällä aikavälillä vähentyneet Suomessa, pieni joukko nuorista tekee yhä enemmän ja vakavampia rikoksia. Vuoden 2020 aikana nuorten tekemiksi epäiltyjen tai suorittamien rikosten – erityisesti henkirikosten – määrä moninkertaistui, ja nuorten tekemät väkivaltarikokset ja -epäilyt nousivat myös mediajulkisuuteen ja vilkkaan uutisoinnin ja julkisen keskustelun kohteeksi. Tässä maisterintutkielmassa analysoidaan nuorten väkivallanteoista kertovaa valtamedian tuottamaa uutisdiskurssia. Aineisto koostuu 76 uutisartikkelista, jotka on kerätty Yleisradion, Helsingin Sanomien, Iltalehden ja Ilta-Sanomien verkkosivuilta 1.11.-30.11.2020. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: (1) Minkälaisia rajaamisen käytäntöjä nuoriin kohdistuu nuorten väkivallantekoihin liittyvässä uutisdiskurssissa? (2) Minkälaisia ääniä nuorten väkivallantekoihin liittyvässä keskustelussa kuuluu? Kenen ääni on jätetty vähemmälle huomiolle tai rajattu kokonaan pois? Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii rajaaminen ja tarkemmin arkipäiväinen rajaaminen (everyday bordering) sekä paikannettu intersektionaalisuus (situated intersectionality). Metodeina tutkielmassa toimivat teemoittelu ja kriittinen diskurssianalyysi. Tutkielmassa analysoidaan, miten nuorten väkivaltaisen käyttäytymisen lisääntymistä kuvataan valtavirran journalismissa, minkälaisia kuvauksia nuorista ryhmänä tuotetaan ja minkälaisia erontekoja ryhmän sisälle tehdään. Lisäksi tutkitaan, kenen ääni uutisoinnissa kuuluu ja kenelle annetaan tilaa analysoida ja kommentoida. Tutkimukset osoittavat, että nuorten tekemiin rikoksiin suhtaudutaan eri tavoin riippuen esimerkiksi heidän sukupuolestaan ja etnisestä taustastaan. Analyysi keskittyy erityisesti ulkomaalaistaustaisuuden kategorian korostumiseen keskustelussa. Analyysin tuloksena todetaan, että valtavirran journalismi on keskeinen rajoja ja rajaamisen prosesseja tuottava ja niihin merkittävästi osallistuva toimija. Aineistosta erotellaan kolme rajaamisen prosesseja sisältävää diskurssia: erontekojen diskurssi, ulossulkemisen ja kansallisten rajojen hallinnan diskurssi sekä monikulttuurisuuden rajoittamisen diskurssi. Analyysissä havaitaan, että nuorten ääni on miltei kokonaan rajattu keskustelun ulkopuolelle. Uutisoinnin kaksi keskeistä puhujaa ovat poliitikot ja poliisi. Jonkin verran puheaikaa saavat lisäksi nuorten kanssa toimivat aikuiset, kuten nuorisotyöntekijät, sekä asiantuntijat, kuten nuorisotutkijat. Analyysin lopputulema on, että keskustelussa, joka käsittelee nuorten väkivaltaista käytöstä ja pyrkii erottelemaan sen taustalla vaikuttavia tekijöitä ja nuorten tarpeita, nuorten toimijuus on sivuutettu. Tutkimuksen keskiössä oleva keskustelu liittyy Suomessa ja kotimaisessa mediassa käytäviin laajempiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin keskusteluihin niin nykyisestä nuorten sukupolvesta kuin maahanmuuttajista ja maahanmuuton hyödyistä ja haitoista. Maahanmuutosta tai ulkomaalaistaustaisuudesta tehdään yksilön ja ryhmien identiteetin määrittävä tekijä, jonka ajatellaan selittävän tämän arvot, oikeudet, position ja käytöksen. Nuorten käytöksen taustalla vaikuttavien monimuotoisten syiden pohtimisen ja ratkaisujen etsimisen sijaan keskustelu jää heikosti perusteltujen, erityisesti maahanmuuton torjumiseen liittyvien toimien ympärille. Median murros ja kiristynyt kilpailu ohjaavat toimituksia uutisvalintoihin, joissa erityisesti tunteita ja lukijan välitöntä kiinnostusta herättävät maahanmuuttoon liittyvät teemat korostuvat.

Tutkimuksen tavoitteena on analysoida helsinkiläis- ja turkulaisnuorten toisen asteen koulutusvalintoja kuvaavia järkeilyn tapoja sekä kuvata nuoria koulutuksellisina toimijoina. Tutkielma on tehty Euroopan komission rahoittaman 'Governance of educational trajectories' (GOETE) - nimiseen tutkimushankkeen aineistoa ja siirtymäregiimien teoreettista viitekehystä hyödyntäen. Tutkimus sijoittuu kriittisen realismin metateoreettiseen viitekehykseen ja on toteutettu laadullisena monitapaustutkimuksena. Tutkimuksen aineistona on helsinkiläisen yleisopetuksen luokan ja turkulaisen liikuntapainotteisen luokalta toisen asteen opintoihin siirtyneiden nuorten yksilöhaastattelut, jotka tehtiin syksyllä 2011. Aineistoa on analysoitu elämäkerrallisia ja tapaustutkimuksellisia menetelmiä hyödyntäen. Toimijuuden ja rakenteen välistä dynamiikkaa tarkasteltiin Margaret S. Archerin refleksiivisyyttä korostavan kolmivaiheisen mallin tapaan. Koulutusvalintoja analysoitiin teoriaohjaavasti Regine Grytnesin koulutusvalintojen luonnetta kuvaavaa typologiaa soveltaen. Tutkimuksen tuloksina hahmottui viisi koulutusvalintoja kuvaavaa järkeilyn tapaa: ilmeinen valinta, tilapäinen valinta, turvallinen valinta, kunnianhimoinen valinta sekä vaihtoehtojen avoinna pitäminen. Koulutusvalinnoissa nuoret seurasivat pitkälti vanhempiensa valintoja. Valinnat koettiin jossain määrin vaikeina ja valintoja kuvasi nuoren reflektio sekä usein erilaisten vaihtoehtojen poissulkeminen. Valinnoissa korostuivat nuoren koulun ulkopuoliseen kokemusmaailmaan liittyvät tekijät, mutta myös nuoren kouluun liittyvät kokemukset. Nuoret tekivät valintojaan erilaista lähtökohdista käsin, sillä koulukontekstit erosivat toisistaan nuorten koulu-urissa ilmenneiden riskien ja resurssien osalta. Nuoret olivat refleksiivisiä koulutuksellisia toimijoita ja arvioivat sekä koulua että omia toimintamahdollisuuksiaan. Nuorten toimijuudessa oli yleisesti havaittavissa mielekkääksi koettu muutos peruskoulusta toisella asteelle siirryttäessä, missä nuoria pidettiin selkeämmin itsestään vastuullisina toimijoina peruskouluun verrattuna. Tutkimuksen keskeisinä johtopäätöksinä todetaan koulutusvalintojen elämäkerrallisesti jäsentyvän luonteen keskeinen merkitys nuoren koulutuksellisen toimijuuden dynamiikan ymmärtämisen kannalta, sillä valintojen rationaalisuutta korostava ymmärrys sivuuttaa nuoren kehittymässä olevan itseymmärryksen ja refleksiivisyyden välittävän merkityksen. Koulutusvalintoja tulisikin tarkastella elämäkerrallisesti jäsentyvinä rakenteelliset tekijät ja subjektiviteetin merkityksen huomioivina neuvotteluprosesseina. Nuorten koulutusvalintojen ja muidenkin elämänvalintojen dynamiikan elämäkerrallinen jäsentäminen voi tuottaa sekä teoreettisia että menetelmällisiä välineitä koulupudokkuuden ehkäisyyn ja syrjäytymistä ehkäiseviin ja korjaaviin toimiin.

Tutkielma tarkastelee empiirisesti sitä, miten koettu ryhmäsyrjintä ja muut kriminologisen yleisen paineteorian mukaiset paineen muodot ovat yhteydessä nuorisojengien jäsenyyteen ja nuorisorikollisuuteen. Koetun ryhmäsyrjinnän lisäksi tarkasteltavia paineen muotoja ovat taloudellinen paine, negatiiviset elämäntapahtumat ja rikoksen uhriksi joutuminen. Tutkielma vertailee nuorisojengien jäseniä muihin rikoksia tekeviin nuoriin. Näin tarkastellaan sitä, liittyykö rikoksia tekeviin nuorisojengien jäseniin erityisiä piirteitä sosiodemografisten tekijöiden, rikollisuuden laadun tai paineteoreettisten riskitekijöiden suhteen. Tutkielman aineisto on kansainvälisen nuorisorikollisuuskyselyn (ISRD-4) Suomen otos, joka kerättiin Helsingin ja Turun yläasteilla, lukioissa ja ammattikouluissa keväällä 2022. Analyyseissä käytetyn aineiston vastaajamäärä on 2 435 ja vastaajien iän keskiarvo 15,1 vuotta. Nuorisojengin määritelmänä käytetään kansainvälisesti suhteellisen laajasti tutkijoiden hyväksymää Eurogang-määritelmää, jonka lisäksi ylimääräisenä kriteerinä käytetään nuoren omaa rikosaktiivisuutta vastaushetkeä edeltäneen vuoden aikana. Näin määriteltynä rikoksen tehneitä nuorisojengien jäseniä on 4,5 prosenttia koko aineistosta. Menetelmänä tutkielmassa käytetään multinomiaalista logistista regressiota. Lisäksi eri tavalla rikosaktiivisten nuorten välisiä eroja taustatekijöiden, rikoskäyttäytymisen ja paineiden kokemisen suhteen tarkastellaan ristiintaulukointien avulla. Tutkielman tulosten perusteella nuorisojengien jäsenet eivät eroa tilastollisesti merkitsevästi muista rikoksia tehneistä nuorista iän, sukupuolijakauman, maahanmuuttajataustan, luokka-asteen tai paineiden kokemisen suhteen. Rikoskäyttäytymisen kohdalla nuorisojengien jäseniä erottaa muista rikosaktiivisista nuorista ensisijaisesti lievemmät omaisuusrikokset. Rikoksia tehneistä nuorisojengien jäsenistä useampi on syyllistynyt myymälävarkauksiin ja omaisuuden vahingoittamiseen verrattuna muihin rikoksia tehneisiin nuoriin. Mikään paineteoreettisista riskitekijöistä ei näyttäydy nuorisojengien jäsenille erityisenä muihin rikosaktiivisiin nuoriin verrattuna. Kun rikosaktiivisia nuoria verrataan lainkuuliaisiin nuoriin, koettujen paineiden yhteys rikosten tekemiseen ja nuorisojengiin kuulumiseen on pääsääntöisesti heikoin lieviä rikoksia tehneiden kohdalla, toisiksi voimakkain nuorisojengien jäsenten kohdalla ja voimakkain vakavia rikoksia tehneiden kohdalla. Koettu ryhmäsyrjintä ei ole tutkielman tulosten perusteella merkittävä riskitekijä nuorisojengien jäsenyydelle, vakaviin eikä lievempiin rikoksiin syyllistymiselle. Merkittävimpänä paineen muotona näyttäytyy sen sijaan rikoksen uhriksi joutuminen, jonka kokeneiden suhteellinen riski syyllistyä rikoksiin tai kuulua nuorisojengiin on suurempi kuin muilla nuorilla. Yhteys on tilastollisesti merkitsevä ja voimakkain tarkastelluista paineen muodoista. Tutkimuksissa tulee myös jatkossa enemmän verrata nuorisojengien jäseniä muihin rikosaktiivisiin nuoriin. Nuorisorikollisuuden ennaltaehkäisyn kannalta on tärkeää tietää, poikkeavatko nuorisojengien jäsenet muista rikosaktiivisista nuorista. Näin voidaan paremmin arvioida sitä, missä määrin tarvitaan erityisiä nimenomaan nuorisojengien jäsenille suunniteltuja rikollisuutta ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä. Lisäksi on tarpeen pyrkiä muodostamaan yhteisiä ja entistä sensitiivisempiä määritelmiä erilaisille rikoksia tekeville ryhmille.

Tutkielman tarkoituksena on kartoittaa sosiaalityöntekijöiden kokemuksia siitä, tekevätkö he nuorisosiaalityötä, sekä mitä on arjen kuntoutus tai millaiseksi he mieltävät sen, kun toimintaympäristönä on aikuissosiaalityö. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa sovellan fenomenologista viitekehystä. Tutkimusaineisto on kerätty kevään 2012 aikana ja se koostuu neljästä fokusryhmähaastattelusta. Haastatteluihin osallistui 12 pääkaupunkiseudulla työskentelevää sosiaalityöntekijää. Kaikki haastateltavat työskentelevät 18–24-vuotiaiden nuorten parissa. Aineiston analyysi on toteutettu sisällönanalyysillä. Haastattelujen perusteella kävi ilmi, että ne sosiaalityöntekijät, jotka ovat työskennelleet nuorten kanssa jo pidempään, kokivat tekevänsä nuorisososiaalityötä. Osa haastatelluista koki sosiaalistuneensa työmuotoon. He myös mielsivät nuoruuden erityiseksi elämänvaiheeksi, jossa elämän suunnittelemattomuus on osa elämänvaihetta. Nuorimpien asiakkaiden kohdalla nuorisososiaalityön yhdeksi erityispiirteeksi mainittiin kasvatuksellinen työote, joka sisälsi muun muassa kansalaistaitojen opettamista. Sosiaalityöntekijät, jotka olivat työskennelleet nuorten kanssa lyhyempään tai olivat aloittaneet nuorten kanssa työskentelyn vasta vuodenvaihteen 2012 jälkeen, mielsivät työskentelevänsä aikuissosiaalityössä – nuorten aikuisten parissa. Heidän kokemuksissaan välittyi erityisesti se, että nuoruus on yksi elämänkulun ja -jatkumon vaihe. Nuorten yhteiskuntaan liittäminen sekä aktivointi voidaan nähdä yhtenä aikuissosiaalityön olennaisimpana tehtävänä. Pro gradutyössäni lähestyn aihetta myös arjen kuntoutuksen näkökulmasta, se näyttäytyy aineistoni valossa sosiaalisena kuntoutuksena. Aineistoni liittyen arjen kuntoutukseen jakautui kolmeen osaan: helpommin aktivoitaviin, 'mökkiytyviin' nuoriin sekä sosiaalityöntekijöiden kuvailemaan ideaalimaailmaan. Sosiaalityöntekijöiden haastatteluissa kävi ilmi, että osalla nuorista elämänhallinta oli hukassa ja he tarvitsevat enemmän tukea arkeensa. Kotiin 'mökkiytyvien' nuorten kohdalla Työ- ja elinkeinotoimistojen tarjoamat palvelut eivät aina vastanneet nuorten tarpeita. Sosiaalityöntekijät kokivat, että ideaalimaailmassa näille nuorille olisi tarjolla esimerkiksi alueellisia palveluita tai toimintakeskuksia, joissa voisi harjoitella muun muassa elämänhallintaan liittyviä arjen taitoja.

Määritelmät syrjäytymisvaarasta ja marginalisaatiosta ovat levinneet laajasti sosiaalityöhön (Heine 1994; Barry & Hallett 1998). Nuorten kohdalla syrjäytymisvaaraa ennustavia tekijöitä ovat muun muassa kasvatukseen ja kehitykseen liittyvät pulmat. Tarkastelen neljän lastensuojelun avohuollon asiakkaana olevan noin 13-vuotiaan nuoren käytösongelmia siten kuin heidän kanssaan työskentelevät työntekijät tulkitsevat niitä. Tukitoimenpide toteutettiin osana Pääkaupunkiseudun nuorten intensiivimenetelmä -hanketta, joka on osa Lapsen ääni -kehittämisohjelmaa. Tarkastelemillani nuorilla on aggression hallinnan ja omaehtoisen käyttäytymisen ongelmia. Hankkeen kohderyhmänä ovat erityistä suojelua kehitysongelmiensa takia tarvitsevat kotona asuvat nuoret. Hankkeessa on ideana tarjota tukea perheille kotona, toimistolla, kouluneuvotteluiden yhteydessä ja erilaisten toiminnallisten retkien ja leirien muodossa. Oleellisena korostuu nuorten lähiyhteisöjen kanssa työskenetelminen. Aggressiivisen käytöksen vähentämisen on mahdollista sosiaalisessa ympäristössä, joka tukee vihanhallintaitojen ja sosiaalisten taitojen vahvistumista nuoren pysyväksi käyttäytymistavaksi. Oppimisen tueksi tulee tarjota rooliharjoituksia, joissa käydään läpi harjoiteltava taito useaan kertaan. Nuoren tulee myös omaksua tilanteisiin liittyvät periaatteet, kuten häneen kohdistuvat odotukset. (Goldstein ym. 2009, 166.) Haastattelemani työntekijät arvioivat perheiden vuorovaikutuksen parantuneen tukitoimenpiteen aikana ja lisäksi nuorten mahdolliset koulupoissaolot saatiin loppumaan. Nuorten sosiaalisten ja vihanhallintataitojen voidaan arvioida parantuneen tukitoimenpiteen ansiosta ja sitä voidaan suositella interventiomuodoksi samankaltaisista ongelmista kärsiville lapsille ja nuorille. Hankkeessa hyödynnettiin Aggression Replacement Training -menetelmää vihanhallintakyvyn kehittymiseen. Vihanhallinta ongelmista kärsivien nuorien on tutkittu hyötyvän menetelmään perustuvan pienryhmätyöskentelyn läpikäymisestä (Goldstein ym. 2009). ART-ryhmissä nuoret muistelevat tilanteita, joissa pinna on palanut helposti. Yhdessä ohjaajien kanssa he etsivät positiivisia ratkaisukeinoja. Lisäksi tarvitaan yksilö- ja perhetyötä erityisesti vanhemmuuden tukemiseen ja muiden asioiden käsittelemiseen perhekohtaisesti. Tutkimukseni mukaan useimmat vanhemmista tarvitsevat oman ryhmän, jossa he voivat oppia kiinnittämään huomiota omaan käyttäytymiseen, löytämään positiivisen vahvistamisen keinoja sekä toimivia reagointitapoja ristiriitatilanteisiin kotona nuoren kanssa.

Tutkimuksessa tarkastelen nuorten aikuisten kokemuksia sosiaalityön auttamismahdollisuuksista sekä nuorten käsityksiä julkisesta syrjäytymisdiskurssista. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää nuorten kokemusten perusteella, mitkä asiat tekevät merkitykselliseksi auttamisen nuorten kanssa tehtävässä sosiaalityössä. Lisäksi tutkimuksessa analysoidaan nuorten näkemysten ja julkisen syrjäytymisdiskurssin eroavaisuuksia. Keskustelu nuorten syrjäytymisestä on tullut julkisuuteen nopeasti, usein kuitenkin sivuuttaen nuorten ja sosiaalityön käytännöistä ammennettavan tiedon. Samanaikaisesti nuorten määrä on kasvanut sosiaalityössä työttömyyden koskettaessa erityisesti nuoria. Tutkimusaineisto on kerätty haastattelemalla kuutta nuorta, joilla on kokemuksia sosiaalityöstä. Aineisto on kerätty sosiaalityöntekijöiden avustuksella eettisiä periaatteita noudattaen. Nuorten on ollut mahdollisuus tutustua tutkimusaineistoon omien haastatteluidensa osalta. Tutkimuksen löyhä metodologinen viitekehys on fenomenologinen, jolloin tarkastelun kohteena ovat nuorten kokemukset ja niiden merkitykset. Tutkimuskysymys on, mitkä tekijät vaikuttavat sosiaalityössä merkityksellisen auttamissuhteen syntyyn. Fenomenologinen viitekehys tässä tutkimuksessa tarkoittaa kokemusten tutkimista nuorten omien kertomien pohjalta sekä reflektointia siitä, miten omat näkemykseni ovat vaikuttaneet aineiston syntyyn. Kokemus on ymmärretty laajasti holistisen ihmiskäsityksen mukaan kuitenkin liittäen kokemuksen tutkiminen yhteiskunnalliseen kontekstiin. Syrjäytymistä koskeva aineisto on tuotettu vahvemmin yhdessä nuorten kanssa, jolloin siinä näkyy myös omia tulkintojani julkisesta keskustelusta. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla. Analyysin avulla on muodostunut kuusi eri sisältöaluetta, jotka kuvaavat niitä asioita, jotka mahdollistavat ja tekevät merkitykselliseksi nuorten auttamisen sosiaalityössä. Nuoret kokemusten mukaan sosiaalityön auttaminen mahdollistuu parhaiten, kun työskentelyssä otetaan huomioon osallisuus prosessissa, kokemukset suhteen laadusta, vuorovaikutus, avun hakemisen madaltaminen, kokemukset rajoittamisesta tai kontrolloinnista sekä voimavarojen huomioiminen. Tutkimuksen mukaan sosiaalityöllä, myös lyhyillä asiakassuhteilla voi olla nuorille merkitystä. Lyhyissä asiakassuhteissa nuoria kannatteleva työote on olennaisen tärkeä. Sosiaalityö auttamistyönä on kokonaisvaltaista kohtaamistyötä, jossa vaihtelevasti painottuvat psykososiaalinen ja taloudellinen tukeminen. Nuoret halusivat suhteen sosiaalityöntekijään olevan hyvä ja toimiva. Psykososiaalisessa tukemisessa sosiaalityön auttamisprosessi muodostui merkitykselliseksi ja suhde sosiaalityöntekijään koettiin läheiseksi. Nuoret kuvaavat syrjäytymistä osittain julkisuudesta omaksutulla tavalla, mutta liittävät syrjäytymiseen myös sosiaalisten suhteiden tärkeyttä. Nuoret eivät koe julkista keskustelua syrjäytymisestä mielekkääksi. Julkinen syrjäytymisdiskurssi voi osaltaan vahvistaa nuorten negatiivista identiteettiä ja sen vuoksi julkista keskustelua aiheesta usein vältetään. Julkisessa syrjäytymiskeskustelussa painottuu yleensä työn- ja opiskelupaikan löytäminen syrjäytymisvaarassa oleville nuorille. Nuoret toivoivat ensisijaisesti ratkaisuja asumiseen sekä kokonaisvaltaista tukea muihin elämänsä arkisiin solmukohtiin.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee nuorten aikuisten läheisiä sisarussuhteita. Sisarussuhteita ei ole sosiologiassa juurikaan tutkittu. Lapsuudenkodista pois muuttamisen jälkeen itsestään selvänä pidetyt olosuhteet päättyvät ja yksilöiden omille valinnoille jää enemmän tilaa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisia läheissuhteita sisarussuhteet ovat nuoressa aikuisuudessa ja millaisina ne näyttävät relationaalisesta näkökulmasta prosessimaisen toiminnan kautta. Sen lisäksi niitä verrataan perhe- ja ystävyyssuhteisiin. Aineisto koostuu 14 puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, johon osallistui noin 25−35-vuotiaita nuoria aikuisia, jotka kokevat suhteen yhteen tai useampaan sisarukseen läheisenä tai merkityksellisenä. Tutkielman pääasiallisena metodina on käytetty figurationaalista lähestymistapaa, joka yhdistää haastattelut ja jonkin lomaketyyppisen aineistonkeruutavan, tässä tapauksessa läheissuhteiden kartat. Jälkimmäisillä on kerätty tietoa haastateltavien lähipiiristä. Tulosten perusteella läheisiä sisarussuhteita ylläpidetään aikuisuudessa enimmäkseen puhelimen välityksellä. Sisarukset eivät ehtineet tavata toisiaan niin usein kuin halusivat muun muassa kiireisestä elämäntilanteesta ja välimatkasta johtuen. Suhteisiin sisältyi sekä taloudellista, käytännöllistä että emotionaalista auttamista ja tukemista. Haastateltavien lähipiirit koostuivat vaihtelevista määristä perheenjäseniä, sukulaisia ja ystäviä. Haastateltavia näytti yhdistävän, että kaikki laskivat lähimmiksi ihmissuhteikseen perhepiiriä: sisaruksia ja/tai omia vanhempia. Näyttääkin siltä, että läheisillä perhesuhteilla on taipumus kasaantua. Elämän erilaiset murroskohdat olivat vaikuttaneet haastateltujen sisarusten läheisyyteen. Käännekohtina mainittiin muun muassa vanhempien ero, perheenjäsenen sairastuminen tai kuolema, jotka tekivät näkyväksi perheen haavoittuvuuden. Samalla ne vaikuttivat ajatuksiin sisarusta kohtaan. Toinen merkittävä muutoskohta oli kypsyminen ja aikuistumisen ajanjakso, jolloin tyypillisesti luodaan uutta käsitystä itsestä ja muista. Kolmantena esiin tulivat muutokset suhdemuodostelmissa, kuten lapsen saaminen tai kumppanin tapaaminen, jolloin uusi tilanne vaikutti sisarustenkin suhteeseen. Käännekohdat eivät kuitenkaan olleet kaikkien kohdalla samansuuntaisia, vaan lähensivät toisia ja etäännyttivät joitain. Läheisiin sisarussuhteisiin mahtui myös ristiriitaisia tunteita. Vierauden kokemusta syntyi muun muassa erilaisista arvomaailmoista tai maailmankatsomuksista ja eroista työ- tai rahatilanteessa. Myös suhdemuodostelmissa tapahtuvat muutokset, kuten lapsen saaminen ja uusien kumppanien mukaan liittyminen, saattoivat aiheuttaa jännitteitä sisarusten välille. Suhteet koettiin kuitenkin niin merkityksellisiksi, että jännitteitä aiheuttavat asiat pyrittiin sivuuttamaan keskusteluissa. Aikaamme on kuvattu individualistiseksi. Tutkimusten mukaan perhemyönteisyys ja perheen kanssa vietetyn vapaa-ajan arvostus ovat kuitenkin viime vuosina kasvaneet. Tämän tutkielman tulosten perusteella aikuisuuden läheiset sisarussuhteet tarjoavat pysyvyyttä ja itsestäänselvyyttä epävarmassa maailmassa. Toisaalta ne pitävät sisällään ystävyyssuhteille tyypillistä henkilökohtaista pitämistä ja vastavuoroista jakamista. Tästä johtuen ne näyttävätkin asettuvan läheissuhteina jonnekin perhesuhteiden ja ystävyyssuhteiden välimaastoon.