Browsing by Title

Vammaisiin henkilöihin voidaan laskea kuuluvaksi ne, joilla on erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista, ja jotka ovat pitkäaikaisen vamman johdosta estyneitä osallistumaan täysi- ja yhdenvertaisesti yhteiskuntaan muiden kanssa. Tiedetään, että esteelliset rakenteet vaikuttavat vammaisten kouluttautumiseen ja työelämään. Vähäisen koulutuksen ja työllistymisen vuoksi vammaisten toimeentulo jää alhaiseksi, ja heidän voidaankin ajatella olevan huono-osaisuuden kierteessä. Palvelurakenne ja sosiaaliturvajärjestelmä eivät myöskään kohtaa vammaisten toimeentulotarpeiden kanssa, mikä osaltaan ylläpitää vammaisten taloudellisia haasteita. Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen nuorten aikuisten vammaisten kokemuksia taloudellisista haasteista, ja millainen rooli vammaisuudella on näissä koetuissa taloudellisissa haasteissa. Tutkielmani aineistona toimii vammaisilta nuorilta aikuisilta haastatteluilla kerättyjä kokemuksia taloudellisista haasteista. Olen kerännyt aineiston keväällä 2023. Haastateltavat ovat valikoituneet yhteistyössä Helsingin kaupungin vammaispalvelun kanssa. Haastatteluja on ollut viisi kappaletta. Analyysimenetelmänä tutkimuksessa on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, minkä tuloksena aineisto hahmottui yhden pääluokan alle: kokemukset taloudellisista haasteista. Tutkimustulosten perusteella koetut taloudelliset haasteet ovat yhteydessä vammaisuuteen. Nuorten aikuisten taloudelliset haasteet näyttäytyivät taloudellisena epävarmuutena ja työllistymisen haasteina. Nuorilla aikuisilla oli lisäksi vammaisuuden vuoksi erityisistä tarpeista ja olosuhteista aiheituvia menoja, millä oli vaikutusta heidän talouteensa. Taloudellista epävarmuutta luovat ja ylläpitävät riittämättömät yhteiskunnan taloudelliset tuet sekä esteelliset rakenteet. Tulojen vakauden ja ennakoitavuuden nähtiin vähentävän taloudellista epävarmuutta. Taloudellinen epävarmuus heijastui nuorten aikuisten elämään usealla eri osa-alueella. Heikko taloudellinen tilanne johti omasta hyvinvoinnista tinkimiseen, sillä ollessa vaikutusta muun muassa sosiaalisiin suhteisiin ja harrastusmahdollisuuksiin.

Inspiroiva johtaminen on laajalti kiinnostusta herättävä aihe yritysmaailmassa, missä se nähdään keinona tuoda esiin työn merkityksellisyyttä ja sitouttaa henkilöstö yhteiseen visioon. Erityisen mielenkiintoisena se nähdään modernin tietotyön kontekstissa, jossa jatkuva toimintaympäristön muutos on korostuneesti läsnä, yksilöiden tietopääomasta on tullut organisaatioiden tärkein resurssi ja suhde työhön on yksilöllistynyt. Jotta inspiroivan johtamisen tarpeeseen voidaan vastata, tulee tietää, mitä se oikeastaan tarkoittaa ja miten se rakentuu. Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä nuoret asiantuntijat antavat inspiroivalle johtamiselle sekä millaisessa johtamisviestinnässä inspiroiva johtaminen rakentuu nuorten asiantuntijoiden kokemuksien perusteella asiantuntijaorganisaatiossa. Vaikka yritysmaailmassa inspiroivan johtamisen merkitys on laajalti tunnistettu, sen akateeminen tutkimus itsenäisenä tutkimuskohteena on hyvin vähäistä sekä johtamisen että viestinnän tutkimuskentillä. Tämä työ pyrkii omalta osaltaan täyttämään kyseistä aukkoa inspiroivan johtamisen tutkimuksessa. Johtamisen ja viestinnän tutkimusta yhdistävä teoreettinen viitekehys muodostaa tälle tutkimukselle poikkitieteellisen lähtökohdan. Johtamisteorioiden saralla tutkimus nojaa Bernard Bassin transformationaalisen johtamisen teoriaan, johon inspiroivan johtamisen katsotaan pohjautuvan. Inspiroivan johtamisen rakentumista johtamisviestinnässä tarkastellaan Pekka Aulan esittelemien viestinnän kaksoisfunktion ja organisaation areenan käsitteiden kautta. Tutkimuksen empiirinen osio on luonteeltaan kvalitatiivinen tapaustutkimus, jonka aineisto koostuu yhdeksästä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Tutkimus toteutettiin kansainvälisen asiantuntijayrityksen kontekstissa, ja aineistoa varten haastateltiin yhdeksää 25–30-vuotiasta, uransa alussa olevaa asiantuntijaa. Tutkimusmenetelmänä on käytetty laadullista sisällönanalyysiä. Analyysissa tunnistettiin inspiroivalle johtajalle neljä profiilia: ihmiskeskeinen valmentaja, visionääri, asiantuntija ja arvojohtaja. Näistä ihmiskeskeisen valmentajan profiili nousee vallitsevaan asemaan. Inspiroivan johtajan profiilit eivät ole toisensa poissulkevia, vaan yksittäinen kuvaus inspiroivasta johtamisesta tyypillisesti sisältää osa-alueita useammasta profiilista. Inspiroivaan johtamiseen liittyy odotus johtajan inhimillisyydestä, yksilöllisyyden huomioimisesta ja osallistavuudesta tiiminvetäjän roolissa. Samaan aikaan johtajilta odotetaan kykyä asettaa selkeitä tavoitteita ja määritellä keinot näihin tavoitteisiin pääsemiseksi sekä pyrkimystä tuoda esille työn merkitystä. Lisäksi inspiroivaan johtamiseen liitetään ajatus johtajan vahvasta asiantuntijuudesta omalla alallaan. Tämän myös ajatellaan perustavan toimintansa eettiselle ja humaanille arvopohjalle. Inspiroiva johtaminen rakentuu pääasiassa spontaaneilla organisaation areenoilla, jotka ovat luonteeltaan vuorovaikutteisia, mahdollistaen suoran dialogin johtajan ja alaisen välillä. Merkittävimpään rooliin nousevat epämuodolliset kasvokkaisviestinnän tilanteet. Toisaalta tutkimus osoittaa, että inspiroiva johtaminen rakentuu tietyiltä osin myös institutionaalisilla areenoilla, kuten projektipalavereissa tai muissa formaaleissa kokoontumisissa. Inspiroivan johtamisen rakentumisen kannalta suotuisaa viestintäympäristöä kehystää integroivan viestinnän kautta artikuloitu yhteinen päämäärä, strategia sen saavuttamiseksi, jaetut arvot sekä tiimin yhteenkuuluvuuden tunne. Tämä integroivan viestinnän kehys puolestaan pitää sisällään dissipatiiviseen viestintään painottuvia areenoja, jotka mahdollistavat epämuodolliset, spontaanit ja inhimilliset kohtaamiset johtajan ja alaisten välillä, kaksisuuntaisen ajatusten vaihtamisen, kyseenalaistamisen sekä vapauden tuoda esille uusia ideoita ja tehdä työtä parhaaksi katsomallaan tavalla. Nuoret asiantuntijat haluavat tulla kuulluksi, ja kokemus kuulluksi tulemisesta muodostuu usein kokemukseksi inspiroivasta johtamisesta, mikä osoittaa kaksisuuntaisen viestinnän voiman inspiroivan johtamisen rakentumisessa. Tämä odotus pätee riippumatta siitä, millaisia merkityksiä johtajaan itsessään liitetään. Tuloksista huomataan, että nuorten asiantuntijoiden inspiroivaan johtamiseen liittämät merkitykset vastaavat transformationaalisen johtamisen mallia sen koko laajuudessa. Toisin sanoen ne eivät rajaudu pelkkään inspiroivan johtamisen teoriaan. Tarkasteltaessa rinnakkain inspiroivaan johtajaan liitettyjä merkityksiä sekä viestintää, jossa inspiroivan johtamisen nähdään rakentuvan, huomataan niiden kertovan yhtenäistä tarinaa inspiroivasta johtamisesta. Tämä yhdenmukaisuus puolestaan kertoo johtajan toiminnan ja viestinnän keskinäisestä erottamattomuudesta inspiroivan johtamisen kontekstissa. Tutkimuksessa myös todetaan merkityksellistäminen olevan aina yksilökohtaista ja kontekstisidonnaista, mikä tarkoittaa sitä, ettei inspiroivan johtamisen rakentumiselle voi muodostaa universaalia kaavaa. Inspiroivaan johtamiseen liitettävät merkitykset riippuvat lopulta aina sen toimijan tulkinnoista ja tavoista arvottaa asioita, jonka näkökulmasta inspiroivaa johtamista halutaan ymmärtää.

Keväällä 2015 voimaan tulleen uudistetun sosiaalihuoltolain yksi keskeinen painopistealue on sosiaalisen kuntoutuksen palvelujen kehittäminen ja lisääminen erityisesti nuorten osallisuuden takaamiseksi. Nuorten sosiaalisella kuntoutuksella pyritään edistämään vuoden 2013 alussa voimaan tulleen nuorisotakuun toteutumista eli nuorten sijoittumista ja sitoutumista työhön, työkokeiluun, työpajatoimintaan, opiskeluun tai kuntoutukseen. Nuorten sosiaalisen kuntoutuksen palvelujen tuottajina järjestöillä ja muilla kolmannen sektorin toimijoilla on merkittävä rooli. Tämän pro gradu -tutkielman aineisto on kerätty yhteistyössä kolmatta sektoria edustavan lukijärjestön kanssa, joka tuottaa uuden sosiaalihuoltolain määrittelyä vastaavia nuorten sosiaalisen kuntoutuksen palveluja erityisesti oppimisessaan ja opiskelussaan haasteita kohdanneille. Tutkimuksessa tarkastellaan itsenäistymisvaiheessa olevien nuorten erilaisten oppijoiden oppimisen haasteita sekä arjenhallintaa sosiaalisen toimintakyvyn ja sosiaalisen kuntoutuksen viitekehyksessä. Tutkimuksessa kysytään, mikä merkitys oppimiseen liittyvillä haasteilla on nuorten sosiaaliselle toimintakyvylle sekä millaista tukea he tarvitsevat ja miten sosiaalinen kuntoutus auttaa arjessa selviytymisessä. Tässä sosiaaliseen konstruktivismiin nojautuvassa kvalitatiivisessa tutkimuksessa haastateltiin kahdeksaa itsenäistymisvaiheessa olevaa erilaista oppijaa, jotka osallistuivat tutkimukseen täysi-ikäisinä omalla suostumuksellaan. Aineiston keruumenetelmänä käytettiin puolistrukturoitua haastattelua. Haastatteluaineistoa täydennettiin osallistuvan havainnoinnin keinoin kerätyllä aineistolla. Tutkimusaineiston analyysimenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Haastatteluaineiston analyysissa edettiin tiiviistä lukemisesta tietokoneavusteiseen koodaamiseen haastattelurungon teemojen ohjaamana. Alkuvaiheen koodauksen jälkeen aineistoa tiivistettiin ja koodeja yhdistettiin tutkimuksen viitekehyksen sekä tutkimuskysymysten ohjaamana. Jatkokäsittelyyn otettiin vain ne aineistokohdat, joissa puhuttiin tutkimustehtävän mukaisesti nuorten erilaisten oppijoiden yksilöllisistä tarpeista, tukemisesta ja arkielämän hallinnasta. Analyysin viimeisintä vaihetta ohjasi Abraham Maslowin (1970 [1954]) tarveteoria ja Sirpa Kannasojan (2013) määritelmä nuorten sosiaalisesta toimintakyvystä ja tarkemmin tätä määrittävät käsitteet suunnitelmallisuus, lojaalius ja itsevarmuus. Havainnointiaineiston analysoinnissa edettiin saman logiikan mukaan kuin litteroidun haastatteluaineiston kanssa. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta nuorten erilaisten oppijoiden oppimiseen liittyvien haasteiden näyttäytyvän arkielämän osa-alueilla yksilöllisesti painottuen ja sen vuoksi myös tuen tarpeet eri tarvetasoilla näyttäytyvät yksilöllisinä. Tiivistäen voidaan todeta, että arkielämän eri osa-alueilla vaadittavien taitojen vahvistumiseksi nuoret tarvitsevat itsenäistymisvaiheessa luonnolliseen ympäristöön jalkautunutta tukea yksilöllisesti painottaen. Tämän lisäksi erityisesti nuoret hyötyvät tuesta, joka auttaa itsetuntemuksen lisääntymisessä. Mitä tietoisempia nuoret ovat omista voimavaroistaan ja tuen tarpeistaan, sitä vahvempi on heidän sosiaalinen toimintakykynsä. Sosiaalisen kuntoutuksen keinoin voidaan tukea sekä konkreettisten arkielämässä tarvittavien taitojen omaksumista että itsetuntemuksen lisääntymistä siten, että nuorten sosiaalinen toimintakyky vahvistuu ja tätä kautta oman elämän ohjaaminen on aiempaa tietoisempaa. Tutkimustuloksia tarkasteltaessa voidaan kuitenkin todeta, että tuki kohdennettuna yksilötasolle nykymuodossaan ei yksin riitä, jotta nuoret pääsisivät etenemään elämässään ja arjessaan suunnitelmallisesti. Voidaan siis esittää kysymys, miten muuttaa yhteiskunnallisia rakenteita ja palvelujärjestelmää siten, että nuorten erilaisten oppijoiden kohdalla mahdollisuuksien tasa-arvo ja tätä kautta koettu osallisuus voisi toteutua nykyistä paremmin.

Tutkielmassa tarkastellaan nuorten käsityksiä verkkovälitteisestä groomingista. Tutkielmassa paneudutaan erityisesti tyttöjen ja poikien käsityksiin groomingin uhrin asemasta, groomaajasta ja grooming-tilanteen etenemisestä. Tutkielman viitekehys pohjautuu verkkovälitteisen groomingin kokonaisvaltaiselle määrittelylle. Verkkovälitteisellä groomingilla viitataan toimintaan, jossa tekijä eli groomaaja pyrkii erilaisin keinoin houkuttelemaan lapsen tai nuoren seksuaalisiin tarkoituksiin kanssaan verkkoympäristöä hyödyntäen. Verkkovälitteiselle groomingille on ominaista uhrin ja groomaajan välisen luottamus- ja valtasuhteen väärinkäyttö, groomaajien käyttämät houkuttelustrategiat ja groomingin prosessimainen luonne. Tutkielman aineisto on kerätty fokusryhmäkeskusteluilla, joihin osallistui yksitoista 12–17- vuotiasta nuorta. Fokusryhmäkeskusteluja toteutettiin kaksi ja ne järjestettiin Tyttöjen Talon ja Poikien Talon valmiissa tyttö- ja poikaryhmissä. Saatu aineisto analysoitiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia hyödyntäen. Aineistossa korostui tyttöjen ja poikien käsitysten erot, minkä vuoksi analyysissa on kiinnitetty huomiota keskustelujen sukupuolittaisiin eroavaisuuksiin. Tutkimustulokset osoittavat, että nuorten käsitykset verkkovälitteisestä groomingista ovat moninaisia. Uhri näyttäytyi keskusteluissa valtasuhteen heikompana osapuolena, aktiivisena toimijana ja syyllisenä tilanteeseen ja sen etenemiseen. Käsitykset groomaajasta olivat kaksijakoiset. Groomaaja käsitettiin pahana henkilönä, mutta suhde groomaajan nähtiin myös mahdollisuutena johonkin hyvään. Grooming-tilanteen eteneminen ja päättyminen käsitettiin useilla eri tavoilla. Tilanne saattoi edetä ja päättyä neutraalisti tai uhrin näkökulmasta epäsuotuisasti tai myönteisesti. Tutkielman tuloksia voidaan hyödyntää laadittaessa verkkovälitteisestä groomingista käytännön ohjeistuksia niin lapsille ja nuorille, ammattilaisille kuin vanhemmillekin. Tulosten perusteella tärkeää on ihmisten tietopohjan kasvattaminen ilmiöstä. Nuorille tulisi painottaa sallitun ja ei-sallitun kanssakäymisen rajoja aikuisten kanssa verkossa. Myös uhria syyllistävään ja vastuuttavaan kulttuuriin ja asenteisiin tulisi vaikuttaa, jotta uhrilla olisi matalampi kynnys tuoda grooming-tilanne esiin ilman tarpeetonta häpeää.

Tutkielman tavoitteena on suomalaisnuorten kokeman väkivallan pelon yleisyyden ja jakautumisen kuvaaminen ja pelkoon yhteydessä olevien tekijöiden kartoittaminen. Monien kirjoittajien mukaan pelko ja turvattomuus ovat tulleet yhteiskunnassa aikaisempaa keskeisemmiksi. Rikollisuuden pelko ja turvattomuus on tutkimuskirjallisuudessa nähty monenlaisten yhteiskunnallisten muutosten seurauksiksi ja negatiivisten yhteiskunnallisten kehityskulkujen, kuten tilallisen eriytymisen, julkisen tilan katoamisen ja hyvinvointivaltion rapautumisen, aiheuttajiksi. Pelkoa on aikaisemmassa tutkimuksessa usein selitetty joko yksilöihin kohdistuneella rikollisuudella ja rikosriskillä tai muiden kuin rikollisuuteen liittyvien elämän epävarmuustekijöiden heijastumisella rikollisuuden pelon kokemuksiin. Tutkielmassa tarkastellaan näiden kahden rikollisuuden pelon selitysmallin soveltuvuutta suomalaisnuorten kokeman väkivallan pelon selittämiseen. Tutkimuksessa käytetään kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä logistista regressionanalyysiä ja ristiintaulukointia. Tutkimusaineistona käytetään Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Nuorisorikollisuuskyselyä vuodelta 2008. Nuorisorikollisuuskysely on itse ilmoitetun rikollisuuden kysely, jonka perusjoukkona ovat peruskoulun yhdeksättä luokka-astetta käyvät nuoret. Keväällä 2008 toteutettuun kyselyyn vastasi 5826 oppilasta 70 eri koulusta. Kyselyn vastausprosentti oli 86. Tutkimuksessa selvisi, että väkivallan pelko ei kosketa suurinta osaa nuorista, mutta merkittävä osa nuorista kuitenkin pelkää väkivaltaa ainakin yhdessä paikassa. Tutkimuksessa tarkasteltiin väkivallan pelon kokemista iltaisin kotikunnan tai kaupungin keskustassa, nuoren omalla asuinalueella, iltaisin julkisissa liikennevälineissä, koulumatkalla, koulun pihalla välitunnilla sekä kotona. Ainakin yhdessä näistä paikoista väkivallan pelkoa kokee 37 prosenttia tytöistä ja 21 prosenttia pojista. Tulosten perusteella väkivallan pelkääminen on yhteydessä rikosuhrikokemuksiin, sukupuoleen, perheen taloudelliseen tilanteeseen, nuoren ja tämän vanhempien välisiin suhteisiin, kuntatyyppiin ja itsekontrolliin. Pelon yhteys selittäviin tekijöihin kuitenkin vaihtelee sen mukaan, missä paikassa pelkäämisestä on kysymys. Esimerkiksi tyttöjen riski pelätä väkivaltaa on poikien riskiä suurempi keskustassa, asuinalueella ja julkisissa liikennevälineissä, mutta ei kotona, koulumatkalla tai koulun pihalla. Koulun pihalla pojilla on suurempi riski pelätä väkivaltaa kuin tytöillä. Uhrikokemuksista taas vanhempien harjoittama ruumiillinen kuritus on yhteydessä lisääntyneeseen väkivallan pelon riskiin ainoastaan nuoren kotona. Nuorten kokema väkivallan pelko näyttää siis olevan eri paikoissa erilaista. Pelon rikosperustaisuutta edustavien ja muiden yleistä turvattomuutta edustavien tekijöiden soveltuvuudesta nuorten kokeman väkivallan pelon selittämiseen selvisi tutkimuksen perusteella, että molempia selitysmalleja edustavat tekijät näyttävät selittävän koettua pelkoa. Kuitenkin muut kuin omiin rikollisuuskokemuksiin liittyvät tekijät näyttävät selittävän paremmin suurinta osaa koetusta pelosta. Silti verrattain harvinaiset kotona pelkääminen ja koulun pihalla välintunnilla pelkääminen selittyvät tulosten perusteella paremmin uhrikokemuksilla kuin muilla yleistä turvattomuutta edustavilla tekijöillä. Kokonaisuudessaan tutkimus osoittaa, että koettu väkivallan pelko on myös yhteiskunnallinen ja sosiologinen, laajemmin yleiseen epävarmuuteen kytkeytyvä ilmiö, eikä yksinomaan rikollisuuskokemusten seurausta.

Nuoret joutuvat tekemään koulutukseen liittyviä valintoja yhä aikaisemmassa iässä. Peruskoulun lopussa tehdään päätöksiä, joilla voi olla hyvin kauaskantoisia vaikutuksia loppuelämään. Pääsykoeuudistuksen myötä ylioppilastutkinnolla on yhä isompi rooli korkeakouluhaussa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan koulutuksellisten pyrkimysten yhteyttä sosiologisiin sekä psykologisiin tekijöihin peruskoulun päättyessä. Sosiologisilla tekijöillä tarkoitetaan tässä tutkielmassa sukupuolta sekä nuoren vanhempien sosioeko-nomista asemaa. Psykologisilla tekijöillä taas tarkoitetaan motivaatio sekä yksilön kognitiivisia kykyjä eli koulumenestystä. Motivaatiota tarkastellaan yleisen koulumotivaation- että oppiainekohtaisen opiskelumotivaation kautta. Peruskoulun päättyminen on keskeinen elämänsiirtymä nuorilla. Tässä vaiheessa pakollinen koulutus loppuu ja pitää valita meneekö jatkamaan opiskelua lukioon vai ammattikouluun. Tutkielma on toteutettu kolmen tutkimuskysymyksen kautta 1) Minkälaisia koulutuksellisia pyrkimyksiä nuorilla on peruskoulun lopussa? 2) Miten sosioekonominen tausta, sukupuoli ja motivaatio selittävät nuorten koulutuksellisia pyrkimyksiä? ja 3) Miten koulutukselliset pyrkimykset peruskoulun lopussa selittävät koulutuksellista statusta kymmenen vuotta myöhemmin? Tässä tutkielmassa hyödynnetään FinEdun keräämää aineistoa. Aineisto on kerätty Keski-Suomalaisissa kouluissa. Kyseessä on pitkittäisaineisto, jonka kerääminen on aloitettu vuonna 2003, jolloin nuoret ovat olleet peruskoulun yhdeksän-nellä luokalla. Aineistossa hyödynnetään ensimmäistä mittausajankohtaa vuodelta 2003 sekä viimeisintä mittausajankohtaa vuodelta 2014, jolloin peruskoulun päättymisestä on kymmenen vuotta. Tutkimuksen analyysit on suoritettu kvantitatiivisilla menetelmillä ja muuttujien välisiä yhteyksiä on tarkasteltu lineaarisella regressiolla. Tutkielman keskeisin teoriapohja perustuu Ecclesin odotusarvoteoriaan. Odotusarvoteorian mukaisesti sosiologiset tekijät ja psykologiset tekijät ovat yhteydessä odotusarvoon eli tässä tutkimuksessa koulutuksellisiin pyrkimyksiin. Useissa tutkimuksissa on havaittu, että koulutukselliset ja ammatilliset pyrkimykset ovat vahvasti yhteydessä myös toteutuneisiin koulutus- ja ammattivalintoihin. Tutkielmassa suoritettujen analyysien perusteella koulutukselliset pyrkimykset näyttäisivät olevan vahvasti yhteydessä koulumenestykseen ja matemaattisten aineiden opiskelun motivaatioon. Havaittiin myös, että sekä sosiologiset, että psyko-logiset korreloivat vahvasti keskenään. Jatkossa tulisi tutkia lisää miten koulutukselliset pyrkimykset ovat yhteydessä ammatinvalintaan ja opiskelupolkuihin, sekä miten nämä ovat muuttuneet ajan myötä. Toinen tärkeä teema on myös maahanmuuttajataustaisten nuorten ja kantaväestön välisten erojen tutkiminen. OECD PISA -mittauksissa on havaittu kasvavia eroja kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten nuorten koulumenestyksessä.

Luottamus on tärkeää koko yhteiskuntaa ajatellen. On hyvin oleellista, että ihmiset luottavat instituutioihin ja niiden toimintaan, sillä ihmisten elämä olisi turvatonta ja epävarmaa, jos he eivät luottaisi yhteiskunnan instituutioiden kykyyn tai tahtoon hoitaa niille asetettuja velvollisuuksia ja tehtäviä. Suomessa kansalaisten luottamus instituutioihin on perinteisesti ollut hyvin korkeaa. Erityisen luottavaisia ihmiset ovat olleet turvallisuusinstituutioiden eli puolustusvoimien sekä poliisin toimintaan. Tässä tutkielmassa on tarkasteltu nuorten 18-19 vuotiaiden luottamusta puolustusvoimiin. Luottamus puolustusvoimiin on Suomessa Euroopan korkeinta, mikä tarjosi tutkielmalle mielenkiintoisen kehyksen. Luottamusta puolustusvoimiin on aikaisemmin lähestytty lähinnä mielipidetutkimusten ja selvitysten pohjalta, joiden lähtökohtana on ollut ainoastaan yksi kysymys: ”Luotatko puolustusvoimiin”. Luottamus on kuitenkin luonteeltaan niin abstrakti ja moniuloitteinen käsite, että sen tutkiminen ainoastaan yhden kysymyksen avulla on kyseenalaista. Tässä tutkielmassa onkin pyritty menemään tuota yhtä kysymystä syvemmälle ja selvittämään mitkä tekijät vaikuttavat luottamuksen rakentumiseen ja minkä suhteen nuoret luottavat tai eivät luota puolustuvoimiin sekä miten luottamus käsitteenä koetaan. Tutkielman menetelmä on laadullinen ja aineistonkeruumenetelminä käytettiin lomakehaastattelua sekä ryhmäkeskustelua. Ryhmäkeskusteluja järjestettiin yhteensä neljä, joista jokaiseen osallistui viisi nuorta. Viikkoa ennen ryhmäkeskusteluja, osallistuille jaettiin täytettäväksi kyselylomake, joka johdatteli aiheeseen ja toimi keskustelujen pohjana. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Luottamus näyttäisi aineiston analyysin perusteella kohdentuvan kolmeen eri kategoriaan, jotka ovat: luottamus Suomen puolustuskykyyn, luottamus puolustusvoimien toiminnan asianmukaisuuteen ja tehokkuuteen sekä luottamus puolustusvoimiin tasapuolisen, yhdenvertaisen ja turvallisen palvelusympäristön takaajana. Luottamuksen rakentumiseen vaikuttavat puolustusvoimien oman toiminnan lisäksi yksilötasolla ja yhteiskunnan tasolla tapahtuvat tekijät. Nämä kolme tasoa eivät kuitenkaan ole toisistaan erillisiä vaan tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Luottamus puolustusvoimiin näyttäisi olevan subjektiivinen ja kontekstista riippuva käsite, joka saa uusia merkityksiä yksilön elämäntilanteesta, iästä sekä turvallisuustilanteesta riippuen. Luottamus nähdään usein myös lähes itsestäänselvyytenä, jolloin tietoista arviointia luottamuksesta ei pidetä tarpeellisena.

Tutkin Pro Gradu -työssäni nuorten osallisuutta ja osallistumista suhteessa maaseutukehitykseen Argentiinan maaseudulla. Vaikka nuorison tärkeä strateginen asema maaseudun kehityksen kannalta mainitaan usein sekä akateemisessa että poliittisessa diskurssissa, on nuoriso jäänyt vähälle huomiolle tutkijoiden, yhteiskunnallisten päättäjien, ja muiden toimijoiden silmissä Latinalaisessa Amerikassa. Maaseudun nuorten 'näkymättömyys' on johtanut siihen, että heidän asemansa erillisenä sosiaalisena toimijana on jäänyt heikoksi. Oman tutkimukseni ensisijaisena tavoitteena on siis saada paljon kaivattua lisätietoa argentiinalaisista maaseudun nuorista. Lähestyn maaseudun kehitysproblematiikkaa osallisuuden ja osallistumisen käsitteiden kautta tutkimalla nuorten osallisuutta ja osallistumista maaseutuympäristössä yleisesti sekä muutamissa maaseudun yhteisötaloudellisissa instituutioissa erityisesti. Tutkimiani instituutioita ovat maatalousosuuskunnat ja pientuottajien verovapaat torit eli Feria Francat. Kutsun kyseisiä instituutioita kehitysstrategioiksi. Suhteutan aineistoani territoriaaliseen maaseudun kehitysnäkemykseen (desarrollo territorial rural) ja erityisesti argentiinalaisen Mabel Manzanalin paikallisväestön järjestäytyneen osallistumisen roolia korostavaan versioon siitä. Tutkimukseni perustuu pääasiassa vuoden 2009 syksyllä Koillis-Argentiinassa toteutetun kenttätyön antiin. Tutkimusotteeni oli melko etnografinen ja aineisto sisältää osallistuvan havainnoinnin kautta hankittua informaatiota, haastatteluja, keskusteluja sekä kirjallista materiaalia. Tutkimukseni tärkeimpänä tuloksena voidaan todeta, että Koillis-Argentiinan maaseudulla nuorilla ei juurikaan ole tilaa osallistua ja heidän asemansa erillisenä sosiaalisen toimijana on erittäin heikko. Vaikka tilanne näyttää huolestuttavalta, onneksi jotkut osuuskunnat ja erityisesti Feria Francat ovat pystyneet tarjoamaan uudenlaisia mahdollisuuksia maaseudun nuorille ja niillä on muutenkin potentiaalia toimia järjestäytyneen osallistumisen areenoina sekä kokonaisvaltaisen territoriaalisen maaseutukehityksen edistäjinä. Maaseudun kehityksen kannalta olisi erittäin tärkeää, että nuorten sosiaalista pääomaa vahvistettaisiin, he tuntisivat itsensä osallisiksi ja pääsisivät oikeasti osallistumaan ja vaikuttamaan. Nuoret nimittäin usein omaavat sellaista tietotaitoa ja ideoita, joita vanhemmilta sukupuolilta ei välttämättä löydy. Mutta jos nuoret kokevat, että heitä ei arvosteta eikä heille tarjota mahdollisuuksia, he lähtevät etsimään onneaan yhä suuremmiksi paisuvista kaupungeista ja samalla maaseudun tulevaisuus vaarantuu kun se menettää kehityksensä kannalta tärkeitä voimavaroja ja sosiaalista pääomaa.

Pro gradu -tutkielma tarkastelee Nuoret kehittäjät -ryhmään syksyllä 2011 osallistuneiden nuorten näkemyksiä nuorten osallisuudesta lastensuojelussa, heidän osallisuuttaan ryhmän toiminnassa sekä heidän ryhmälle antamiaan merkityksiä. Ryhmä perustettiin läntisen Helsingin lastensuojelussa ja siihen kutsuttiin lastensuojelun piirissä olleita ja lastensuojelun toimesta sijoitettuja nuoria. Ryhmän tarkoituksena oli osallistaa nuoria lastensuojelun kehittämiseen ja samalla toimia heille vertaistukiryhmänä. Tutkimuksen tutkimusintressi on kriittis-emansipatorinen. Aineisto on kerätty etnografisella otteella. Havainnointi- ja ääniteaineistojen lisäksi syksyn 2011 aikana ryhmään osallistuneet nuoret on haastateltu tutkimusta varten, koska tutkija pyrkii tuomaan esille nimenomaan heidän näkökulmansa koskien lastensuojelua ja ryhmän toimintaa. Tutkimuksessa selvisi, että nuoret arvostivat ryhmän toiminnassa niitä osallisuuden elementtejä, joita olivat jääneet kaipaamaan omassa lastensuojeluasiakkuudessaan. He nostivat esille yllättäviäkin seikkoja, esimerkiksi puhuessaan siitä, miten jo pelkkä ryhmään kuuluminen on edistänyt nuoren osallisuutta hänen muuhun elämäänsä. Osallisuus ryhmään tarkoitti nuorille eri asioita, mutta kaikki kokivat olleensa ryhmässä osallisia riippumatta siitä, kuinka usein osallistuivat. Osallisuus nousi esiin myös nuorten ryhmälle antamissa muissa merkityksissä. Nuorten ryhmälle antamien merkitysten pohjalta muodostui kuva siitä, mikä ryhmän toiminnassa mahdollistaa osallisuuden ja tätä kautta voimaantumisen tai valtaistumisen. Kun ryhmän toiminta itsessään on nuoria osallistavaa, siihen osallistuminen antaa mahdollisuuden vertaisuuteen, kokemusasiantuntijuuteen, myönteisempään omakuvaan ja aitoon vaikuttamiseen, voi nuori tulla ryhmään osallistuessaan osalliseksi ja voimaantua tai valtaistua.

Maisterintutkielmassa käsitellään nuorten rattijuopumusrikollisuutta ja rattijuopumusten torjuntaa viranomaisten näkökulmasta. Tutkimuskohteena ovat nuoret eli 15–24-vuotiaat heidän korkean liikenneriskinsä ja merkittävän rikollisuuden ennaltaehkäisyn tarpeen vuoksi. Tutkielma on toteutettu kvalitatiivisena kriminologisena tutkimuksena. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii kriminologinen rutiinitoimintojen teoria ja rikosten tilannetorjuntateoria. Rutiinitoimintojen teoriassa rikollisuudelle kuvataan tyypillisimpiä aikoja ja paikkoja. Tilannetorjuntateoriassa keskitytään rikostilanteiden ehkäisemiseen. Rattijuopumusten ajankohtaista tilannekuvaa antavat Tilastokeskuksen tilastot ja ilmiötä sekä tehokkaita torjuntakeinoja kuvaavat aiemmat tutkimukset. Tutkielmassa selvitetään, millainen on viranomaisten tämänhetkinen tilannekuva nuorten rattijuopumuksista. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, miten nuorten rattijuopumuksia voidaan torjua kriminologisten teorioiden, aiemman tutkimuksen ja viranomaisten näkökulmasta, sekä miten teorioissa esitetyt torjuntamenetelmät vertautuvat poliisiviranomaisten näkökulmiin ja kehitysideoihin. Tutkielman aineisto koostuu poliisiviranomaisten yksilöhaastatteluista. Haastatteluaineisto kerättiin puolistrukturoiduilla teemahaastatteluilla. Aineiston analyysi toteutettiin laadullisena teoriaohjaavana sisällönanalyysina. Maisterintutkielman tulokset osoittavat, että viranomaisten näkemys tämänhetkisestä nuorten rattijuopumusilmiöstä on ajankohtainen ja yhteneväinen tilastotietojen kanssa. Huumerattijuopumukset ovat lisääntyneet runsaasti ja alkoholirattijuopumukset ovat vähentyneet. Teorioissa ja aiemmassa tutkimuksessa esitellyt rattijuopumusten torjuntakeinot ovat viranomaisten mukaan tehokkaita, mutta vaativat tarkastelua ja muutoksia. Kiinnijäämisriskin lisääminen, näkyvä valvonta ja rattijuopumusratsiat toimivat tehokkaimpina rattijuopumuksia torjuvina keinoina. Nuorille suunnattu rattijuopumuksia sekä päihteitä koskeva valistus ja kampanjat, toisin sanoen realistisen tiedon lisääminen, ovat tehokkaita ennaltaehkäisykeinoja. Alkolukon tehokkuus ja käytön kannattavuus sekä päihteiden saatavuuden rajoittaminen herättävät ristiriitaisia mielipiteitä viranomaisten, aiemman tutkimuksen ja teorian välillä. Jatkotutkimukselle on tilaa ja sitä on mahdollista tehdä muidenkin kriminologisten teorioiden näkökulmasta. Lisäksi torjuntakeinoja olisi mahdollista tarkastella ensikertalaisten ja uusintarikollisten osalta. Etenkin rattijuopumusten torjuntakeinojen ja rikosseuraamusten vaikuttavuusarviointia tulisi tehdä.