Browsing by Title

Now showing items 3175-3194 of 5644

Oikeus näkyä, kuulua ja olla olemassa : Diskurssianalyyttinen näkökulma monisuhteisten palvelukohtaamistarinoihin

Taivaloja, Nita-Helena (2018)

Tutkielmassa tarkasteltiin monisuhteisten kertomia tarinoita kohdatuksi tulemisesta erilaisissa palveluissa Suomessa. Monisuhteisuus on kattokäsite suhdemuodoille, joissa on yhteisten sopimusten mukaisesti enemmän kuin kaksi osapuolta. Tutkielman aineisto koostui kolmentoista haastateltavan yhteensä 43:sta suullisesti ja kirjallisesti tuotetusta narratiivista, joissa kerrottiin kohdatuksi tulemisesta joko yksittäisen työntekijän kanssa tai palvelurakenteissa yleisellä tasolla. Osassa kohtaamisissa yksittäisten työntekijöiden kanssa oli monisuhteisuudesta kerrottu ja osassa siitä oli vaiettu. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, minkälaisia puhetapoja palvelukohtaamistarinoista on tulkittavissa ja minkälaisia puhujapositioita näissä puhetavoissa rakentuu. Aineiston analyysimenetelmänä hyödynnettiin kriittisen diskursiivisen psykologian diskurssianalyyttisiä työkaluja; tulkintarepertuaareja ja subjektipositioita. Aineistosta oli tulkittavissa viisi puhetapaa, joilla haastateltavat konstruoivat kohdatuksi tulemista: normatiivisuuden, leiman pelon, tuomitsevan kohtaamisen, osaamattoman kohtaamisen ja positiivisen kohtaamisen tulkintarepertuaarit. Tulkintarepertuaareista kaksi ensimmäistä kertovat siitä, millaista on yleisluonteisesti käyttää palveluita monisuhteisena ja miten valtavirrasta poikkeaminen konstruoituu tälle vähemmistöryhmälle yksittäisiä kohtaamistilanteita laajemmissa konteksteissa. Muissa tulkintarepertuaareissa taas on kyse konkreettisista kohdatuksi tulemisen tavoista spesifeissä tilanteissa yksittäisen työntekijän kanssa. Normatiivisuuden tulkintarepertuaarissa palveluiden ja työntekijöiden katsottiin edustavan yhteiskunnan hegemonisia arvoja ja näkemyksiä. Leiman pelon tulkintarepertuaarissa taas korostui tuomituksi tulemisen pelko normeista poikkeamisen vuoksi. Tuomitsevan kohtaamisen tulkintarepertuaarissa työntekijän kerrottiin asennoituneen monisuhteisuuden negatiivisesti. Osaamattoman kohtaamisen tulkintarepertuaarissa työntekijän kerrottiin olevan tietämätön monisuhteisuusasioissa. Positiivisen kohtaamisen tulkintarepertuaarissa työntekijän toimintaa konstruoitiin myönteisessä valossa. Tulkintarepertuaareissa haastateltaville rakentui kuusi erilaista puhujapositiota: ulkopuolinen, varovainen, puolustautuja, lamaantunut, valistaja ja hyvin kohdeltu. Ulkopuolisen ja varovaisen positioissa on kyse vallitsevien normien ulkopuolelle jäämisestä ja sen aiheuttamasta varautuneisuudesta palveluita käyttäessä. Puolustautujan, lamaantuneen ja valistajan positiot ovat sen sijaan kohtaamistilanteen aikaansaamia, nimensä mukaisia reaktiivisia toiminnan muotoja. Hyvin kohdellun positiossa haastateltava on työntekijän myötämielisen kohtelun kohde. Haastateltavien konstruoimaa kokemuspuhetta voidaan luonnehtia kehämäisesti. Kehämäinen prosessi syntyy yleisestä normatiivisuudesta, johon sisältyvät yhteiskunnalliset säännöt siitä, mikä on luonnollista, hyväksyttävää ja moraalisesti oikein. Yhteiskunnan normatiivisuus sekä monisuhteisten omakohtaiset ja jaetut negatiiviset kokemukset palvelukohtaamisista aiheuttavat sekä yksilöllistä että kollektiivista vähemmistöstressiä. Vähemmistöstressin vuoksi moni päättää vaieta suhdemuodostaan palveluita käyttäessään, mikä vaikuttaa monisuhteisuuden näkymättömyyteen. Näkymättömyyden vuoksi tietoa monisuhteisuudesta on vähän, mikä taas vahvistaa normatiivisuutta. Aineistosta oli tulkittavissa myös puhetta, jossa kohtaamistilanne sanoitettiin positiiviseksi. Huomionarvoista on kuitenkin, että positiivinen kohdatuksi tuleminen rakentui tuomitsemisen poissaolon kautta. Lisätutkimus monisuhteisuudesta Suomessa olisi tarpeellista monisuhteisuuteen liittyvän stigman purkamisessa.
Oikeus rantaan : tapaustutkimus Espoon rantaraitista

Hurmeranta, Anna (2014)

Tutkimus on tapaustutkimus Espoon rantaraitista, sen rakentamisesta ja rakentamisen yhteydessä ilmenneistä maankäytön konflikteista. Tutkimuksessa tarkastellaan konflikteja analysoimalla, millaista kamppailua rannasta käydään. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää rantaraitin rakentamisen vaiheet ja analysoida konfliktien vaiheita, osapuolia, heidän intressejä ja julkista keskustelua rannan määrittelykamppailuna. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu oikeus kaupunkiin -keskustelusta ja maankäytön konflikteja tarkasteltavasta teoriasta. Oikeus kaupunkiin – keskustelu nojaa 1960-luvulta alkaneeseen keskusteluun kaupunkilaisten oikeudesta olla kaupungissa ja osallistua sitä koskevaan päätöksentekoon taloudellisten ja valtaapitävien voimien hallitessa. Maankäytön konflikteja tarkasteleva tutkimus tarjoaa avaimia konfliktin analyysille, sekä niiden erityispiirteiden paikallisen vastustamisen, nimbyilyn ja julkisen määrittelykamppailun tutkimiselle. Näitä erityispiirteitä tarkastellaan myös rantaraitin tapauksessa. Tapaustutkimuksessa käytetään kolmenlaista aineistoa: asiantuntijahaastatteluja, sanomalehtiaineistoa ja kaupungin dokumentteja. Aineistojen avulla pyritään luomaan tapauksesta kokonaisvaltaista kuvaa ja niitä tarkastellaan sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuskysymykset ovat 1) Millaiset ovat rantaraitin rakentamisen vaiheet ja millaisia konflikteja sen rakentamiseen liittyy? 2) Millaisia osapuolia ja intressejä raitin rakentamiseen liittyvissä konflikteissa esiintyy? 3) Miten konfliktin osapuolet argumentoivat raitin rakentamisen puolesta ja sitä vastaan? Tutkimuksessa rantaraitin konflikteja tarkastellaan kolmen esimerkin, Iirislahden, Nuottaniemen ja Saunalahden konfliktien kautta. Julkista määrittelykamppailua hahmotetaan tarkastelemalla eri osapuolien argumentointia paikallisessa Länsiväylä-lehdessä. Määrittelykamppailulla tarkoitetaan eri osapuolien pyrkimystä vahvistaa omaa määrittelyään konfliktin kohteesta julkisessa keskustelussa. Tutkimuksen kautta rantaraitin rakentamisen vaiheet jakautuvat kolmeen aikakauteen, 1960–1970 -lukujen rantojen kehittämisen vaiheisiin, 1980–1990 -lukujen rakentamisen vaiheiden sekä 2000 -luvun konfliktien kauteen. Analyysin tuloksena voidaan todeta, että rantaraittiin liittyvät maankäytön konfliktit näyttäytyvät monivaiheisina prosesseina, jotka kietoutuvat tiedollisten perusteluiden ja paikallispolitiikan ympärille. Raitin konflikteista käytävään keskusteluun osallistuvat osapuolet ja heitä tukevat tahot. Nämä kaikki voidaan jakaa rannan suojelijoihin ja rakentajiin. Rannan suojelijoiden pääintressinä on rannan säilyttäminen yksityisenä ja rannan suojelijoiden intressinä on rakentaa se julkiseksi virkistysalueeksi. Rannan rakentajat perustelivat rannan rakentamista virkistysalue- sekä asiantuntijuus ja kaupunkisuunnittelu -argumenteilla. Rannan suojelijat taas vastustivat raittia yksityisyys-, ainutlaatuisuus-, taloudellisuus- sekä luonto- ja ympäristö -argumenteilla. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että osapuolet kamppailevat raitista kolmella tasolla (kaupunkilaisten, omistajien ja hallinnon tasoilla). Se, millä tasolla osapuolet kamppailevat, riippuu millaisena he näkevät rannan ja sen ympärillä olevan kaupungin. Rannan kamppailuihin liittyy vahvasti myös suomalaiseen asumiseen liittyvä itsemääräämisoikeuden tarve. Lisäksi niihin liittyy käsitykset luonnosta ja siellä virkistäytymisestä jokamiehenoikeutena. Espoon rannat ovat näiden kaikkien oikeuskäsitysten rajapintoja ja kohtaamispaikkoja.
Oikeustajudiskurssit 1990-luvun lopulle ajoittuvan kriminaalipoliittisen linjanmuutoksen kontekstissa

Suominen, Ida (2024)

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millaisia oikeustajudiskursseja 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Helsingin Sanomissa julkaistuissa mediateksteissä esiintyy ja kuinka ne ilmentävät kriminaalipolitiikan institutionaalista legitimiteettiä. Keskeisiä elementtejä tutkimuksessa ovat kriminaalipolitiikan muutostrendit, oikeusjärjestelmän legitimiteetti, rankaisemisen instituutio sekä oikeustajudiskurssit, joita tutkitaan diskurssianalyysin keinoin. Tutkimuksen varsinainen teoreettis-metodologinen viitekehys on diskurssianalyysia tutkimusmenetelmänä hyödyntäville tutkimuksille tyypilliseen tapaan sosiaalinen konstruktionismi. Kriminaalipolitiikan punitiivinen käänne on kansainvälinen ilmiö ja sillä viitataan kriminaalipolitiikassa tapahtuneeseen linjanmuutokseen, jossa rikollisuuteen ja rikosoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään alettiin suhtautua aiempaa ankarammin. Suomessa tämä muutos ajoittuu 1990-luvun lopulle, mutta koherentin kokonaiskäsityksen muodostamiseksi kriminaalipolitiikan kehitystä taustoitetaan huomioiden yhteiskuntahistoriallinen konteksti niin kotimaassa kuin kansainvälisessäkin viitekehyksessä. Tutkimuksessa luodaan katsaus myös rangaistusteorioihin ja rangaistusasenteisiin, sillä nämä teemat ovat tärkeitä oikeusjärjestelmän ja erityisesti kriminaalipolitiikan legitimiteetin kannalta. Aineistona tutkimuksessa käytetään Helsingin Sanomissa vuosien 1995–2005 välillä julkaistuja kriminaalipolitiikkaan ja oikeustajuun nivoutuvia kirjoituksia. Mediateksteistä tunnistetut diskurssit ilmentävät sitä sosiaalisesti rakentunutta todellisuutta, jossa kriminaalipolitiikkaa tarkastellaan. Yhtäältä diskurssit ovat sosiaalisia repressioita, mutta toisaalta ne ovat myös kiinteästi sidoksissa kirjoittajan subjektiiviseen perspektiiviin. Asetelmassa korostuu siis ennen kaikkea vuorovaikutteisuus suhteessa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, kuten kriminaalipolitiikan linjanmuutokseen, ja suhteessa toisiin kirjoittajiin ja heidän näkemyksiinsä. Aineiston pohjalta esiin nousevat oikeustajudiskurssit ovat kytköksissä legitimiteettiin, eri perspektiiveihin ja rangaistusteoreettisiin näkökulmiin. Diskurssianalyysin näkökulmasta kaikki sosiaalisesta todellisuudesta esitetyt versiot kuitenkin edustavat sosiaalista konstruktionismia. Oikeustajudiskurssien ilmentämän oikeustajun diskursiivinen rakentuminen on kiinnostava esimerkki sosiaalisesta konstruktionismista, sillä se havainnollistaa eräänlaista eetosta yhteisestä ymmärryksestä, joka pohjimmiltaan abstraktista asiasta, kriminaalipoliittisista representaatioista, vähitellen muodostuu. Kuten aiemmassakin tutkimuksessa on havaittu, oikeustaju itsessään näyttäytyy kuitenkin hyvin monitasoisena ilmiönä, joka muodostuu useista erilaisista subjektiivisista näkemyksistä. Yhtäältä siitä voidaan tunnistaa tiettyjä jaettuja elementtejä, mutta toisaalta sitä ei kuitenkaan voida samaistaa edustamaan kattavasti minkäänlaista yhtenäistä ja yleispätevää kansalaismielipidettä kriminaalipolitiikasta. Tiettyyn pisteeseen saakka on tärkeää, että ihmiset kokevat niin kriminaalipoliittiset toimenpiteet kuin rikosoikeudelliset seuraamuksetkin oikeudenmukaisina, mutta mihinkään abstraktiin käsitykseen kollektiivisesti jaetuista rangaistusasenteista tai yleisestä oikeustajusta ei kriminaalipolitiikka tai rikosseuraamusjärjestelmä voi perustua.
Oikeusvaltion paradoksin äärellä : Tasavallan suojelulakiesityksistä käyty eduskuntakeskustelu vuosina 1930 ja 1936

Kostiainen, Aura (2011)

Tutkimuksessa lähestytään oikeusvaltion paradoksia tarkastelemalla sen ilmenemistä valtiopäiväkeskusteluissa, joita käytiin hallituksen esityksistä tasavallan suojelulaiksi vuosina 1930 ja 1936. Oikeusvaltion paradoksin ytimessä on kysymys siitä, miten yksityisen oikeussubjektin myös valtion harjoittamalta mielivallalta nauttima suoja voidaan taata, kun eduskunta on ylin lainsäätäjä ja voi muuttaa myös perustuslakia, jossa tuo suoja taataan. Tämä kysymys korostuu etenkin poikkeusoloissa, jolloin toimeenpanovallalla tulisi olla riittävät valtuudet vaikean tilanteen ratkaisemiseksi. Oikeusvaltion paradoksin kannalta keskeisiä ovat muodollinen, laillisuutta ja muotoja painottava sekä materiaalinen, oikeusjärjestyksen sisällöllisiä periaatteita, kuten perusoikeuksia painottava oikeusvaltiotulkinta. Nämä kaksi tulkintaa ovat vaikeissa tilanteissa toistensa kanssa ristiriidassa ja päättäjät joutuvat tasapainoilemaan niiden välillä: toimiako tehokkaasti yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi, jolloin on riski valtion sisältä käsin tapahtuvasta oikeusvaltion murenemisesta, vai kunnioittaako perusoikeuksia ja altistaa valtakunta ulkoiselle vallankaappaukselle tai muille järjestyshäiriöille. Tutkimuskysymystä tarkastellaan vuosina 1930 ja 1936 eduskunnalle annettujen hallituksen tasavallan suojelulakiesitysten myötä. Esitykset tasavallan suojelulaiksi antoivat presidentille oikeuden, mikäli valtakuntaa uhkasi vaara tai yleinen järjestys ja turvallisuus olivat uhattuina, rajoittaa tiettyjä hallitusmuodon toisessa luvussa taattuja perusoikeuksia. Vuonna 1930 lapuanliikkeen aiheuttama vallankaappauksen uhka oli todellinen ja hallituksen oli pakko antaa sen vaatimia säädöksiä kommunistisen toiminnan tukahduttamiseksi. Paradoksaalisesti laki oli samanaikaisesti lapuanliikkeen painostuksen tulos että yritys ottaa tilanne haltuun poikkeuslailla. Vuonna 1936 tilanne oli huomattavasti rauhallisempi. Lakia perusteltiin sekä maailmanpoliittisen tilanteen epävakaudella että tarpeella säätää poikkeustilanteista etukäteen osana pysyvää lainsäädäntöä. Valtuuksia ei kuitenkaan haluttu säätää osaksi valtiosääntöä, vaan säädös annettiin erillisenä poikkeuslakina. Eduskuntakeskustelussa kannat jakautuivat yleisesti ottaen siten, että lakien vastustajat esittivät materiaaliseen oikeusvaltiotulkintaan ja kannattajat muodolliseen oikeusvaltiotulkintaan lukeutuvia argumentteja. Vastustajien mielestä oli tärkeää kunnioittaa kansalaisten perusoikeuksia ja perustuslakien pysyvyyttä. He myös pelkäsivät lakien mahdollistamaa hallinnollista mielivaltaa. Lakien kannattajat puolestaan korostivat demokratian itsepuolustuksen tärkeyttä: oli yksilön kannalta parasta oikeusturvaa, että kumoukselliset voimat voitiin pitää kurissa. Vuoden 1930 laki jätettiin lepäämään yli vaalien ja hyväksyttiin lopullisesti syksyllä 1930. Se oli osa kommunistilakipakettia, mutta sitä käytettiin lapuanliikkeen hillitsemiseksi ja Mäntsälän kapinan kukistamiseksi vuonna 1932. Vuoden 1936 laki hylättiin eduskunnassa. Vuonna 1939 annettiin vielä kolmas hallituksen esitys tasavallan suojelulaiksi. Se jätettiin lepäämään yli vaalien ja hyväksyttiin syksyllä 1939. Hallituksen laajennettuja valtuuksia tarvittiin tällä kertaa sellaisia henkilöitä vastaan, joista voisi olla uhkaa Suomen ulkoiselle turvallisuudelle. Lain nojalla tehtiin satoja poliittiseen vasemmistoon kohdistuneita turvasäilöpidätyksiä sodan aikana. Tämä laki on kuitenkin rajattu tutkimuksen ulkopuolelle.
Oikeusvaltiota rakentamassa : Tapaustutkimus oikeusvaltioperiaatteesta Suomen kehityspolitiikassa ja kehitysyhteistyössä Sambian kanssa

Sinkko, Heli (2014)

Kehityskäsitteen laajenemisen, hyvän hallinnon periaatteen yleistymisen ja avun poliittisen ehdollistamisen kautta on kehitysavun keinoin pyritty saavuttamaan kokonaisvaltaisempia politiikkauudistuksia avun kohdemaissa. Apu on sidottu kohdemaan hallintojärjestelmiä, demokratiaa ja ihmisoikeuksia koskeviin vaatimuksiin. Muutos on merkinnyt myös kasvanutta kiinnostusta oikeusvaltiouudistuksia kohtaan, mikä on näkynyt oikeusvaltiorakenteiden vahvistamiseen ja uudistamiseen tähtäävien hankkeiden merkittävänä kasvuna 80-luvulta alkaen. Tutkielma on tapaustutkimus oikeusvaltioperiaatteesta Suomen kehityspolitiikassa ja kahdenvälisessä kehitysyhteistyössä Sambian kanssa. Suomen kehityspolitiikan julkiset linjaukset ja niitä taustoittava arkistomateriaali antavat kuvan siitä, minkälaisena oikeusvaltion asema kehityspolitiikan julkilausumissa näyttäytyy ja miten oikeusvaltion edistämistä kehitysmaiden kehityksen kannalta perustellaan. Kehitysyhteistyön osalta tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, onko oikeusvaltio vain uusi kansainvälisten trendien mukanaan tuoma kehityksen iskusana vai onko oikeusvaltion suhteen pystytty saamaan aikaan Suomen kehityspoliittisen tavoitteenasettelun mukaisia tuloksia. Entä miten ylipäänsä on mahdollista ulkopuolisen intervention keinoin edistää oikeusvaltiota, jonka legitimiteetti perustuu yhteiskunnan sisäisiin prosesseihin? Tutkimus toteutettiin laadullisena tapaustutkimuksena, jonka aineisto koostuu Suomen kehityspolitiikan julkisista linjauksista ja taustadokumenteista sekä Suomen ulkoministeriön hallussa olevasta arkistoaineistosta. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Tutkielman teoreettinen viitekehys perustuu toisaalta oikeustieteelliseen, oikeusvaltiokäsitettä sekä oikeuden ja kehityksen välistä suhdetta koskevaan kehitysoikeudelliseen keskusteluun, mutta myös kehitysmaatutkimuksen omiin, kehitystä, kehitysinterventiota ja kehityspolitiikkaa koskeviin teoreettisiin lähtökohtiin. Tutkielman teoreettisena taustaoletuksena on demokratian ja oikeusvaltion välinen yhteys sekä kansalaisyhteiskunnan merkitys oikeusvaltion legitimiteetin edellytyksenä. Tutkimus osoittaa, kuinka oikeusvaltioperiaate Suomen kehityspolitiikassa liittyy useaan, toisiinsa linkittyvään teemaan, joihin Suomen kehityspolitiikan suuret linjat 1990-luvun alusta alkaen ovat perustuneet. Aineiston sisällönanalyysin avulla löydetyt teemat eivät ole itsenäisiä, vaan niiden välillä on päällekkäisyyksiä ja ristiriitojakin. Kuten demokratia ja ihmisoikeudet, oikeusvaltio on 1990-luvun alusta alkaen esiintynyt Suomen kehityspoliittisissa linjauksissa sekä itsenäisenä tavoitteena että välineenä jonkin muun kehityspoliittisen tavoitteen kuten taloudellisen kehityksen edistämiseksi. Eurooppalaisten arvojen - demokratian, ihmisoikeuksien ja hyvän hallinnon on katsottu olevan yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen edellytys, mutta toisaalta ne on myös instrumentalistisesti valjastettu tukemaan myös Suomen ulkopoliittisia päämääriä. Suomen kehityspoliittisen linjanvedon tasolla esitetyt normatiiviset toimet oikeusvaltion vahvistamiseksi jäävät kuitenkin ohuiksi ja oikeusvaltion kulloinkin saama määritelmä on historiallisesti vaihdellut. Oikeusvaltiota kehityspoliittisena tavoitteena uhkaakin muodikkaaksi iskusanaksi jääminen, ellei sitä kehityspolitiikan linjausten tasolla määritellä kunnolla. Suomen kehitysyhteistyötä Sambiassa tarkasteltiin kolmen eri interventiomuodon kautta, joita olivat 1) poliittinen dialogi ja avun ehdollistaminen; 2) suora köyhyydenvähentämisen budjettituki ja 3) paikallisen yhteistyön määrärahan hankkeet. Oikeusvaltiointerventio Sambiassa on ollut kaksisuuntainen ja se on kohdistunut sekä kansalaisyhteiskuntaan oikeuksien vaatijana että valtioon ja sen instituutioihin oikeuksia koskevien vaatimusten kohteena. Sambian kanssa toteutetussa kehitysyhteistyössä oikeusvaltion vahvistamisella on tavoiteltu yhtäältä hallinnon lainalaisuuden ja vallan jaon edistämistä, mutta myös kansalaisten oikeusturvan parantamista ja oikeudenmukaisuuden toteutumista. Hankkeet ovat kohdistuneet etenkin oikeuslaitoksen ja tuomioistuinten aseman parantamiseen. Tutkimuksen keskeisenä johtopäätöksenä voidaan todeta, että oikeusvaltion edistämisen kohdalla on kyse sekä arvoista että toimintatavoista, jotka on helppo piilottaa näennäisen teknisten kysymysten taakse. Typistämällä oikeusvaltio tekniseksi kysymykseksi ei saavuteta niitä tavoitteita, joiden takia sitä pyritään edistämään. Tavoitteiden mukainen oikeusvaltio edellyttää myös sen legitimointia paikallisessa demokraattisessa prosessissa. Tämä on vaatimus, johon ulkopuolelta tuotettu oikeusvaltiointerventio voi parhaimmillaankin vain kannustaa.
Oikeus vihapuheeseen? : Sananvapauskysymykset maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevassa verkkokeskustelussa

Kantola, Matleena (2013)

Tämän tutkimuksen aiheena on yksi vihapuheen määritelmää käsittelevä verkkokeskustelu. Tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä vihapuheelle annetaan maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevalla keskustelufoorumilla. Teoreettinen viitekehys nojaa aiempaan tutkimukseen maahanmuuttoasenteista, verkkokäyttäytymisestä ja sananvapaudesta. Aggressiivisen keskustelun on väitetty lisääntyneen julkisuudessa. Erityisesti maahanmuuttoa ja vähemmistöjen oikeuksia koskevat aiheet aiheuttavat kiivaita keskusteluja varsinkin verkossa. Vähemmistön edustajien lisäksi yhä useampi poliitikko, asiantuntija, tutkija tai toimittaja on kokenut joutuneensa vihapuheen ja uhkailujen kohteeksi. Euroopan neuvoston ministerikomitean mukaan vihapuhe on ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista vihaa, joka perustuu suvaitsemattomuuteen. Vihapuheelle löytyy kuitenkin monta määritelmää ja tulkintaa. Aineisto on kerätty nettipoliisi Marko 'Fobba' Forssin aloittaman 'Avoin kutsu Hommafoorumin jäsenille keskustelemaan vihapuheesta' -keskusteluketjusta Hommaforumilta. Keskustelu käytiin 1.8.-5.9.2011, ja ketjussa on 815 viestiä, joista on tarkasteltu 270 viestiä. Tutkimusmenetelmänä on laadullinen sisällönanalyysi ja teemoittelu. Tutkimuksessa on etsitty teemoittelun avulla vastauksia siihen, mikä keskustelijoiden mielestä on vihapuhetta ja millaisiin teemoihin vihapuhe liitetään. Menetelmän tukena on käytetty myös kvantitatiivista koodausta. Tässä tutkimuksessa keskustelijoiden käsitykset vihapuheesta jakautuvat sen mukaan, käsitetäänkö vihapuhe reaalisena käsitteenä. Jotkut keskustelijat pitävät vihapuhetta käsitteenä, joka voitaisiin halutessa määritellä rajatusti, kun taas toisten keskustelijoiden mukaan vihapuhe on epämääräinen, keksitty 'muotisana'. Vihapuhe liitetään viiteen teemaan - politiikkaan, tasa-arvoon, tunteisiin, tabuihin ja sananvapauteen. Tasa-arvo korostuu keskeisimpänä teemana. Vähemmistöillä ja tietyillä kansanryhmillä nähdään olevan enemmän sekä oikeuksia käyttää vihapuhetta että suojaa vihapuhetta vastaan kuin enemmistöllä. Tätä pidetään epäoikeudenmukaisena. Vihapuheilmiö liitetään demokraattisiin oikeuksiin ja toisaalta henkilökohtaiseen itseilmaisuun. Vihapuheen katsotaan olevan sana, jota käytetään vihan lietsomiseen toisinajattelijoita kohtaan. Kaikki vihapuhe ei ole keskustelijoiden mukaan samanarvoista. Keskustelijoiden mielestä tulisi erottaa toisistaan suunnitelmallinen, uhkaava ja vihatekoihin tähtäävä vihapuhe, sekä pelkkä vihainen puhe, kritiikki tai negatiivisten asioiden julkituonti. Keskustelijoiden mukaan myös valtaväestö voi olla uhkaavan vihapuheen kohteena. Kirjoittajien mielestä avoin julkinen keskustelu maahanmuuttopolitiikasta ja toisaalta positiivisen syrjinnän lakkauttaminen vähentäisivät vihapuhetta.
Oikeutetut vihreät tuuppaukset

Hyyryläinen, Antti (2022)

Moniin mittaviin kollektiivisiin ongelmiin, kuten ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, on viime vuosina etsitty ratkaisuja käyttäytymistieteiden havaintoihin pohjautuvista politiikkatoimenpiteistä. Näistä tunnetuimpia lienevät Richard Thalerin ja Cass Sunsteinin kehittämät niin sanotut tuuppaukset. Tuuppauksia, joiden päämääränä on ihmisten ympäristömyötäisen käyttäytymisen lisääminen, kutsutaan usein vihreiksi tuuppauksiksi. Tuuppausten kohdalla on käyty laajaa filosofista ja eettistä keskustelua, ja eri kirjoittajat ovat eri mieltä muun muassa siitä, mitä tuuppaukset oikeastaan ovat ja ovatko ne oikeutettuja tai moraalisesti hyväksyttäviä toimenpiteitä. Tutkielmani tavoitteena on vastata kysymyksiin, mitä vihreät tuuppaukset ovat ja miten ne voidaan oikeuttaa, jotta niiden käyttö politiikkatoimenpiteinä olisi perusteltua. Tätä varten pyrin luomaan mahdollisimman kokonaisvaltaisen ja yksiselitteisen määritelmän oikeutetuille vihreille tuuppauksille. Määritelmän pohjana toimii Pelle Guldborg Hansenin tuuppauksille luoma tekninen määritelmä, jota täydennän Cristian Schubertin vihreiden tuuppausten oikeutusta koskevilla ehdoilla. Näitä ovat vihreiden tuuppausten tehokkuus, täydentävyys ja läpinäkyvyys, jonka määritelmää edelleen tarkennan kirjallisuudessa esiintyvästä monitulkintaisuudesta johtuen. Tutkielmassani pyrin mahdollisimman monipuolisesti käsittelemään tuuppauksia kohtaan esitettyä kritiikkiä. Tuuppausten on väitetty olevan yksilöiden autonomiaa loukkaavia, manipuloivia, tehottomia, mahdollisesti päämääriltään arveluttavia ja liian yksilökeskeisiä ratkaistakseen kollektiivisia ongelmia. Puolustan vihreitä tuuppauksia tätä kritiikkiä vastaan ja väitteenäni on Schubertin tavoin, että vihreät tuuppaukset voivat olla oikeutettuja politiikkatoimenpiteitä, mikäli ne ovat tehokkaita, muita politiikkatoimenpiteitä täydentäviä ja riittävän läpinäkyviä. Läpinäkyvyyden osalta täydennän Schubertin määritelmää siten, että vihreiden tuuppausten tulee olla tyyppi-läpinäkyviä niihin liittyvän päätöksenteon suhteen ja periaatteellisesti token-läpinäkyviä niissä käytettyjen mekanismien suhteen. Lisäksi argumentoin, että vihreiden tuuppausten oikeutuksen vähimmäisvaatimuksena on niiden yleinen poliittinen hyväksyttävyys.
Oikeutta eläimille? : Eläinoikeudet Helsingin sanomien mielipidekirjoittelussa

Hirvonen, Sonja (2014)

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan toislajisiin eläimiin ja eläinoikeuksiin liittyviä arvoja ja ajattelutapoja. Kysymystä lähestytään tarkastelemalla eläinten kohteluun ja asemaan liittyvää keskustelua. Ensisijaisena tavoitteena on ollut tarkastella sitä,miten eläinoikeudet julkisessa keskustelussa ymmärretään ja millaista moraalista painoarvoa niillä katsotaan olevan. Näitä kysymyksiä lähestytään tarkastelemalla Helsingin sanomien mielipidepalstoilla vuosina 2005−2011 julkaistuja eläinten asemaan ja kohteluun liittyviä kirjoituksia ja sitä, miten erilaisia eläimiin liittyviä kantoja ja lähestymistapoja näissä keskustelussa rakennetaan ja oikeutetaan. Tutkimuksen keskeisiin teoreettisiin taustaoletuksiin kuuluu ajatus modernin eläinsuhdetta leimaavasta voimakkaasta ambivalenssista. Samaan aikaan, kun eläimiin kohdistuva empatia on voimistunut, ja eläinten merkitys ihmisten arjessa ja emotionaalisessa elämässä kasvanut, myös eläinten välineellinen käyttö on lisääntynyt ja voimistunut. Tutkimuksen teoreettisen tarkastelun pohjana on sosiologinen eläintutkimus ja muu modernin eläinasenteita tarkasteleva yhteiskuntatieteellinen ja filosofian alalle sijoittuva kirjallisuus. Tutkimuksen teoreettis-metodisena viitekehyksenä on diskurssianalyysi. Aineiston analyysissa hyödynnetään myös retorista tarkastelukulmaa ja analyysivälineistöä. Tavoitteena on keskustelun argumentaatiota tutkimalla paikantaa niitä arvoja ja ajattelutapoja, joiden perusteella eläinten asema ja oikeudet määrittyvät. Tutkimuksen aineistossa erottui kolme eläimiin liittyvää diskurssia, joissa rakentui toisistaan merkittävästi poikkeava ymmärrys eläimistä ja niiden asemasta yhteiskunnassa. Eläimet nähtiin joko lähes tai täysin oikeudettomina, jonkinasteista moraalista painoarvoa ja rajallisia oikeuksia omaavina, tai ihmisten kanssa moraaliselta painoarvoltaan tasavertaisina, loukkaamattomia oikeuksia omaavina yksilöinä. Keskustelu eläinten oikeuksista keskittyi vahvasti eläinten kohteluun ja ihmisten eläimiin kohdistuviin velvollisuuksiin, joista tärkeimmäksi rakentui velvollisuus tarpeettoman kärsimyksen välttämiseen. Ajatusta eläimille kuuluvista oikeuksista vastustettiin aineiston keskusteluissa ennen kaikkea nimeämällä ne yhteiskunnan marginaaleissa liikkuvien ryhmien tai vaihtoehtoisesti muilla tavoin vähemmän uskottavien ryhmien asiaksi. Kaiken kaikkiaan ajatus ihmisoikeuksien kaltaisista, kaikille eläimille kaikissa tilanteissa kuuluvista oikeuksista jäi aineiston keskusteluissa marginaaliseen asemaan sekä määrällisesti että sisällöllisesti. Merkittävimpänä tämän tutkimuksen perusteella tehtynä havaintona voidaan pitää sitä, että eläinten oikeuksia vahvimmin puoltavan lähestymistavan lisäksi myös eläimet lähes tai täysin oikeudettomina tuottava näkökulma jää aineistossa monella tavoin marginaaliseen asemaan. Ajatus eläinoikeuksista näyttää tämän tutkimuksen perusteella toistaiseksi kaukaiselta, mutta ei mahdottomalta. Nykytilanne, jossa eläimet nähdään ihmistä vähäisempää moraalista arvoa omaavina, ja jossa eläinten välineellinen käyttäminen on sekä juridisesti että moraalisesti hyväksyttävää, ei näyttäydy enää täysin kyseenalaistamattomana.
Oikeuttaminen ja oikeudenmukaisuus : Euroopan unionin immateriaalioikeusstrategia 2000-luvulla

Suonpää, Maijastiina (2012)

Euroopan unioni edistää kauppapolitiikassaan globaalia, harmonisoitua immateriaalioikeusjärjestelmää. EU:n edistämän järjestelmän perustana toimii unionin sisäinen immateriaalioikeusjärjestelmä. Koska immateriaalioikeudet ovat oikeuksia, joiden myöntäminen yhdelle toimijalle vaikuttaa rajoittavasti muiden toimijoiden mahdollisuuksiin, on tärkeää tutkia edistettävän järjestelmän luonnetta. Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaista immateriaalioikeusjärjestelmää EU oikeuttaa ja pyrkii edistämään globaalissa immateriaalioikeusstrategiassaan 2000-luvulla. Tutkielmassa pyritään myös arvioimaan edistettävän järjestelmän oikeudenmukaisuutta John Rawlsin määrittelemien oikeudenmukaisuuden kriteereiden avulla. Tutkielma yhdistää teoreettisen keskustelun immateriaalioikeuksien oikeuttamistavoista Euroopan unionin 2000-luvun immateriaalioikeusstrategian empiiriseen tutkimukseen. Tutkielmassa todetaan EU:n käyttävän immateriaalioikeuksien oikeuttamiseen pääasiassa John Locken ajatteluun sekä utilitaristiseen perinteeseen perustuvia omistusoikeuksien oikeuttamistapoja, jotka vaikuttavat EU:n immateriaalioikeusstrategian taustalla globaalisti edistettävän järjestelmän muotoutumista. Lockelainen oikeuttamistapa keskittyy omistusoikeuden syntymisen perusteluun kohteeseen käytettävän työvoiman kautta. Utilitaristinen oikeutustapa puolestaan perustelee omistusoikeuden syntyä siitä saatavien hyötyjen avulla. Tutkielman aineisto koostuu pääasiassa Euroopan komission 2000-luvun kauppapoliittisista julkaisuista. Täydentävinä aineiston osina on käytetty muutamia muiden unionin toimielinten immateriaalioikeuksiin liittyviä julkaisuja. Aineisto koostuu yhteensä 30 julkilausumasta, joita analysoidaan teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Aineistosta on poimittu immateriaalioikeuksien oikeuttamiseen tähtäävät osat, jotka on sen jälkeen koottu uudeksi kokonaisuudeksi sekä tyypitelty taustateorioiden mukaisesti oikeuttamistyyppeihin. Oikeuttamistyyppien luomista ohjaavat tutkielman omistusoikeuksien legitimointiin käytettävät teoreettiset lähestymistavat. Luokittelun jälkeen tutkielmassa arvioidaan Euroopan unionin käyttämiin oikeuttamistapoihin perustuvan immateriaalioikeusjärjestelmän oikeudenmukaisuutta rawlsilaiseen oikeudenmukaisuusteoriaan perustuvin kriteerein. Keskeisin kriteeri on se, että immateriaalioikeusjärjestelmän tulee hyödyttää kaikkein heikoimmassa asemassa olevia toimijoita, jotta se on oikeudenmukainen. Tutkielmassa todetaan Euroopan unionin käyttävän immateriaalioikeuksien legitimointiin kahta keskeistä oikeuttamistapaa, lockelaista sekä utilitaristista oikeuttamistapaa. Lockelaista oikeuttamistapaa käytetään sekä työn varsinaisen tekijän oikeuksien perustelemiseen että innovaatioiden tekemiseen sijoittaneen toimijan oikeuksien ajamiseen. Aineistosta poimitut lockelaisen perinteen mukaiset oikeuttamiset on siten jaettu kahteen tyyppiin, työn tekijän oikeuksia sekä sijoittajan oikeuksia painottavaan. Utilitaristinen oikeuttamistapa on tyypitelty kolmeen luokkaan. Ensimmäisen luokan mukaiset oikeuttamistavat korostavat immateriaalioikeuksien kannustinvaikutuksia. Toiseen luokkaan sijoittuvat oikeutukset, jotka painottavat immateriaalioikeuksia Euroopan unionin kilpailukyvyn lähteenä ja säilyttäjänä. Kolmanteen luokkaan on kerätty utilitaristiset legitimointitavat, joissa perustellaan immateriaalioikeuksia niiden puuttumisen aiheuttamien haittojen kautta. Utilitaristisia legitimointitapoja (yhteensä 350 kpl) esiintyi aineistossa selvästi lockelaisia legitimointitapoja (yhteensä 85 kpl) enemmän. Järjestelmän oikeudenmukaisuutta arvioidaan tutkielmassa luotujen oikeutusluokkien mukaisesti. Oikeudenmukaisuutta arvioidaan sekä Euroopan unionin sisäisesti että globaalisti. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että Euroopan unionin edistämä ja oikeuttama immateriaalioikeusjärjestelmä on rawlsilaisten kriteereiden mukaan unionin sisäisesti tarkasteltuna monilta osin oikeudenmukainen, mutta globaalisti arvioituna pääasiallisesti epäoikeudenmukainen. Unionin immateriaalioikeusstrategia ajaa globaalia järjestelmää, joka luultavasti keskittää siitä saatavat hyödyt EU:n sisälle, jolloin hyöty ei kohdistu kaikkein heikoimmassa asemassa oleville toimijoille. Tutkielmassa esitetään myös epäilyksiä immateriaalioikeusjärjestelmän väitettyjen hyötyjen toteutumista kohtaan, mikä osaltaan johtaa epäoikeudenmukaiseen globaaliin järjestelmään, mikäli järjestelmä rakennetaan EU:n strategian mukaisesti.
Oikeutta politiikan ehdoilla : Kansanmurhan vastainen sopimus Yhdistyneissä kansakunnissa vuosina 1951-1982

Välimaa, Jukka Juhani (2011)

Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.
Oikeutta työhön vai pakkotyöllistämistä? : Lex Leppänen – vuoden 1987 työllisyyslain synty

Idström, Ilari (2012)

Tutkielmassa tarkastellaan vuoden 1987 työllisyyslain syntyprosessia. Vuonna 1987 eduskunta sääti pitkän odotuksen jälkeen vaalikauden viimeisinä hetkinä uuden työllisyyslain. Lailla mm. säädettiin julkiselle sektorille alle 20-vuotiaiden nuorten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämisvelvoite. Kalevi Sorsan IV hallitus oli päässyt yksimielisyyteen lakiesityksestä elokuun alussa 1986 pitkään jatkuneen kiistan jälkeen. Tutkielman tavoitteena on rekonstruoida työllisyyslain synnyn poliittinen prosessi ja valottaa Lex Leppäsestä syntyneen poliittisen kiistan vallankäyttöä, kompromissin ehtoja ja eduskunnan suhtautumista työllisyyslakikysymykseen. Tutkimustehtävä on moniosainen. Tutkielma jakautuu ajallisesti Sorsan IV:n hallituksen aikaan 1983–1987 ja sitä edeltävään aikaan. Tutkielmassa selvitetään, miten työllisyyslaki syntyi ja millaisia kompromisseja hallituksessa oli tehtävä, jotta saatiin aikaiseksi lakiesitys, joka kelpasi kaikille hallitusryhmille. Toiseksi selvitetään eduskunnassa tapahtunutta lainsäätämistä ja sitä, miten eduskunta suhtautui hallituksen esitykseen ja mistä eduskunnassa kiisteltiin työllisyyslain käsittelyn aikana. Tämän lisäksi selvitetään niitä pidemmän aikavälin kehityslinjoja ja edellytyksiä, jotka mahdollistivat vuoden 1987 työllisyyslain syntymisen. Tärkeitä arkistoaineistoja valmisteluvaiheen osalta ovat hallituksen, työvoimaministeriön valtiovarainministeriön asiakirjat ja sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunnan kokousten keskustelumuistiot ja sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän kokouspöytäkirjat. Eduskuntakäsittelyn osalta on käytetty valtiopäiväasiakirjoja ja sosiaalivaliokunnan pöytäkirjoja. SMP:n poliittisen toiminnan kuvauksessa on hyödynnetty SMP:n arkistoa. Asiakirjalähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta syntyvää kuvaa on täydennetty sanomalehtiartikkeleilla, TV:n uutismateriaalilla, haastatteluilla, aikalaiskirjallisuudella ja muistelmilla. Työllisyyslakiesitys syntyi hallituksen kompromissin tuloksena keväällä ja kesällä 1986. Keskeisin kiista koski lakiin kaavailtua julkisen sektorin velvoitetyöllistämistä, jonka työvoimaministeri Urpo Leppänen olisi alkuperäisessä mallissaan ulottanut koskemaan kaikkia työikäisiä työttömiä. Tätä muut hallituspuolueet, etunenässä SDP, eivät voineet hyväksyä. Velvoitetyöllistämisen huomattava rajoittaminen ja sen kohdentaminen kohderyhmiin oli kompromissin edellytys SDP:lle. Kun tästä oli sovittu, hallituksessa keskusteltiin mm. velvoitetyöllistämisen toimeenpanosta, työllistämisvastuista ja lain rahoituksesta. SDP:n johdon päätöstä päästää läpi työllisyyslakiesitys vauhditti myös se, että SDP:ssa koettiin sen poliittisen profiilin kannalta mahdottomaksi estää työllisyyslaki ja se, että keskusta ajoi lakiin omia vaatimuksiaan. Keskusta olisi voinut jättää työllisyyslakiesityksen antamatta. SMP:lle oli lopulta tärkeintä, että työllisyyslaki annetaan, niinpä se luopui yleisestä julkisen sektorin velvoitetyöllistämisestä. Eduskunnassa keskusteltiin velvoitetyöllistämisen lisäksi mm. sekä julkisen että yksityisen sektorin roolista työvoimapolitiikassa, työllistämisvastuista, rahoituksesta, pakkotyöllistämisestä, kuntien taloudesta ja tehtävistä ja perustuslain toteutumisesta. Hallitusrintama vei esityksen läpi haluamassaan muodossa. Lakiin tehtiin sosiaalivaliokunnassa muutamia korjauksia ja selvennyksiä. Puolueiden suhtautuminen lakiin vaihteli suuresti. Kannattajat ylistivät lakia historialliseksi käänteeksi ja kriitikot pitivät lakia täysin turhana, turmiollisena tai vesitettynä kompromissina. Suurin osa puolueista sijoittui näiden mielipiteiden välimaastoon. Työvoimapolitiikan perinteisen työlinjan alasajo 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, perustuslaillisen työn oikeuden vahvistuminen 1972 ja työttömyyden kasvu 1970-luvulla olivat tekijöitä, jotka avasivat SMP:lle poliittista pelitilaa. SMP kykeni entistä enemmän profiloitumaan työllisyydellä ja sai kosketuspinnan oppositiopolitiikkaan, kun työllisyyslakiesitystä ei 1970-luvun lopulla kuulunut ja SMP:n parlamentaarinen voima kasvoi. SMP:n poliittinen toiminta osaltaan vaikutti siihen, että työn perusoikeuden toteuttamista uudella työllisyyslailla alettiin vaatia. Vuoden 1983 käänteessä, kun SMP otettiin hallitukseen, se kykeni neuvottelemaan hallitusohjelmaan työllisyyslain antamisen. Toteutunutta kompromissia, Lex Leppästä, voi luonnehtia modernisoiduksi lapiolinjaksi.
Oil Price Shocks and the Macroeconomy in Finland

Pönkä, Harri (2011)

The main motivation for this thesis is to analyze whether there is a statistical relationship between shocks in oil prices and macroeconomic variables in Finland. Previous studies have suggested that oil price shocks may have effects on macroeconomic aggregates including real GDP, industrial production, CPI inflation, and unemployment. Although there is extensive literature on the topic, little empirical work has been done in Finland. The theoretical part of this study is focused on analyzing the suggested economic relationships between changes in oil prices and macroeconomic variables. The specific features of the Finnish economy related to consumption and acquiring of oil are presented, with comparisons made with the US. An extensive overview of the existing literature on the topic will also be included. In the empirical part of the thetis bivariate and multivariate vector autoregressive (VAR) models are used on Finnish data to study the relationship between oli price shocks and a number of macroeconomic variables. Both monthly and quarterly data is used for the period 1985m6-2010m12 (1985q3-2010q4). Different oil price series and transformations are used in order to ensure robustness of the results and to test for possible asymmetric effects. Findings from bivariate VAR models suggest that oil price shocks are Granger-causal for changes in real GDP, industrial production, inflation, and unemployment with at Ieast some of the oil shock specifications used. The results for the multivariate VAR models include the most important findings of my thesis, since these models allow us to control for interrelations between macroeconomic variables that could be attributed to the oil shocks in bivariate models. The main findings from multivariate models are that the overall responses of industrial production and real GDP to an oil shock are negative, while responses of CPI inflation and the unemployment rate are positive. The findings from the asymmetric oil price series suggest that the responses to positive and negative oil shocks are symmetric.
Oiva Ketonen korkeakoulupoliittisena ajattelijana ja suunnitelmallisen korkeakoulupolitiikan kehittäjänä vuosina 1953–1966

Heinsalo, Riitta (2019)

Suomessa oli tehty korkeakoulupolitiikkaa jo 1800-luvulla yliopistolakien ja -asetusten muodossa, mutta suunnitelmallisempaa politiikkaa ryhdyttiin tekemään 1950- ja erityisesti 1960-luvulla, kun korkeakoulutus alettiin nähdä tärkeänä osana valtion kehittämistä ja kilpailukykyä. Myös ikäluokkien kasvu toi painetta koulutuksen kehittämiseen. Aikakauden korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaa on tutkittu jonkin verran, mutta toimijoihin ja heidän motiiveihinsa on kiinnitetty vähemmän huomiota. Tutkielmassa tarkastellaan professori Oiva Ketosen kehittymistä korkeakoulupoliittiseksi asiantuntijaksi ja ajattelijaksi, hänen motiivejaan ja tavoitteitaan sekä hänen merkitystään ja vaikutustaan suunnitelmallisen korkeakoulupolitiikan kehittäjänä vuosina 1953–1966. Tutkimus on lähestymistavaltaan pääosin henkilöhistoriallinen kuvaus Oiva Ketosesta korkeakoulupoliittisena toimijana, mutta tutkielmassa kuvataan Ketosen kautta myös laajemmin muutosta suomalaisessa korkeakoulupolitiikassa. Keskeisenä tutkimusaineistona ovat erityisesti Oiva Ketosen kirjallinen tuotanto, Kansallisarkistossa säilytettävä Oiva Ketosen arkisto sekä muiden keskeisten toimijoiden ja komiteoiden arkistot. Eri komiteoiden ja presidentin työryhmän mietinnöt muodostavat myös tärkeän osan lähdeaineistoa. Tutkielmassa on hyödynnetty laajasti aikakauden korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaa koskevaa kirjallisuutta. Ketonen kasvoi korkeakoulukysymysten asiantuntijaksi komiteoissa työskennellessään. Hän aloitti korkeakoulupoliittisen toimintansa korkeakoulukomitean sihteerinä tammikuussa 1953. Komitea työskenteli yli kolmen vuoden ajan, ja tänä aikana Ketoselle alkoi muodostua vahva näkemys suomalaisesta korkeakoulupolitiikasta sekä sen kehittämisestä. Hän julkaisi useita korkeakoulupoliittisia kirjoituksia. Pari vuotta korkeakoulukomitean jälkeen Ketonen pääsi jäseneksi opetushallintokomiteaan käsittelemään Suomen koulujärjestelmää ja sen hallintoa sekä myöhemmin komitean korkeakoulujaoston puheenjohtajaksi käsittelemään korkeakoulujen hallintoa. Ketonen sai uusia ideoita ja vaikutteita perehtymällä muiden maiden korkeakoulupoliittiseen keskusteluun, merkittävimpänä brittiläisen Robbinsin komitean suunnitelmat. Hän julkaisi tärkeimmän korkeakoulupoliittisen kannanottonsa Valkolakista väitöskirjaan vuonna 1964. Ketosen ajattelun taustalla oli vahva snellmanilaista vaikutusta oleva sivistysyliopiston idea. Teoksessaan Ketonen korosti tutkimukseen perustuvan suunnittelun tärkeyttä korkeakoulupolitiikassa sekä yliopistojen ja korkeakoulujen kehittämisessä. Presidentti Kekkonen nimitti vuonna 1965 työryhmän laatimaan ehdotuksen toimenpiteistä, jotka toteuttamalla Suomen tieteellinen tutkimus sekä yliopistoissa ja korkeakouluissa annettava opetus voitaisiin pitää kansainvälisen kehityksen tasalla. Ketonen toimi presidentin työryhmän puheenjohtajana ja kirjoitti pohjan sen lausunnolle tuoden vahvasti esille omat ajatuksensa. Työryhmä esitti lain säätämistä esittämiensä toimenpiteiden toteuttamiseksi. Ketonen laati ehdotuksen kehittämislaista ja edisti lain läpimenoa tiedeneuvoston jaostossa ja kulissien takana. Korkeakoululaitoksen kehittämislaki hyväksyttiin maaliskuussa 1966. Samoihin aikoihin Ketonen valittiin opetusministeriön uuden korkeakoulu- ja tiedeosaston ensimmäiseksi osastopäälliköksi. Tässä roolissa hän pääsi valmistelemaan kehittämislakia täydentäneen asetuksen ja sen yhteydessä annetun lausuman. Osastopäällikkönä hän valmisteli myös asetuksen korkeakouluneuvostosta ja toimi neuvoston ensimmäisenä puheenjohtajana. Tutkimuksen perusteella Ketonen oli kiistatta yksi aikakauden merkittävimmistä korkeakoulupoliittisista ajattelijoista Suomessa ja hänellä oli keskeinen rooli Suomen korkeakoululaitosta muokanneen kehittämislainsäädännön laatimisessa. Kehittämislainsäädäntö sai aikaan korkeakoululaitoksen keskitetyn suunnittelujärjestelmän ja loi edellytykset korkeakoululaitoksen tarkasteluun kokonaisuutena sekä raamit ja normit korkeakoulutuksen laajentamiselle. Lainsäädäntö turvasi perusrahoituksen kasvun ja siirsi alojen välistä tasapainoa humanistisista ja yhteiskunnallisista aineista luonnontieteellisiin ja teknillisiin aineisiin sekä lääketieteeseen. Kehittämisasetuksen yhteydessä annettu lausuma loi puolestaan perustan yliopistojen hallinnonuudistukselle ja tutkinnonuudistukselle.
”Ojämlikhet är precis i hjärtat av det dagliga sociala arbetet.” - Socialarbetares erfarenheter av strukturellt socialt arbete och intersektionella dimensioner hos barn

Kivilahti, Nicole (2023)

Socialt arbete har som uppgift att motverka diskriminering och marginalisering samt ge individer samma villkor i livet oberoende deras grundförutsättningar. Det finns begränsat med tidigare forskning om barns intersektionella status inom socialt arbete, vilket behövs för att kunna förstå hur olika samhällsstrukturer och maktdimensioner inom dem skapar ojämlika villkor hos barn. Syftet med denna magisteravhandling är att få kunskap om socialarbetares erfarenheter kring strukturellt socialt arbete med barn utifrån en intersektionell ansats. Fokus inriktas mot hur socialarbetare inom den offentliga sektorn delger erfarenheter och reflektioner om hur strukturer i samhället orsakar ojämlikhet hos barn. Forskningsfrågorna är: Vilka uppfattningar och erfarenheter har socialarbetare av olika dimensioner av intersektionell ojämlikhet hos barn? Hur reflekterar socialarbetare kring sin erfarenhet om hur samhällsstrukturer kan orsaka eller motverka ojämlikhet hos barn? Hur ser socialarbetare möjligheter att via strukturellt socialt arbete förbättra de samhällsstrukturer som möjligtvis orsakar ojämlikhet hos barn? I forskningen användes en intersektionalitetsteoretisk utgångspunkt för att få kunskap om barns intersektionella status där dimensionerna var etnicitet och rasifiering, kön och genus, funktionsnedsättning och ålder. Ur datamaterialet framkom även dimensionen om generationsöverskridande problem. Studien hade en kvalitativ forskningsdesign med socialkonstruktionistisk ansats. Empiriskt material insamlades via frågeformulär med öppna obligatoriska frågor och besvarades av 27 socialarbetare. Datamaterialet analyserades med tematisk analys i databehandlingsprogrammet Atlas.ti. Resultaten visar att alla socialarbetarna hade erfarenhet av att bevittna intersektionell särbehandling av barn på basis av etnicitet, genus, sexualitet, ålder, specialbehov och funktionsnedsättningar, samt generationsöverskridande problem, exempelvis svag socioekonomisk ställning och samhällsklass, samt psykiska problem som kan överföras från föräldrar till barn senare i livet. Resultaten visar att det finns marginaliserade barn inom varje intersektionella maktdimension, vilka ofta är sammanvävda med andra dimensioner, och då förstärker barns ojämlikhet. Skola, dagis och hemmet är platser där diskriminering och särbehandling av barn oftast äger rum. Socialarbetarnas erfarenheter visar att barnfamiljer ofta blir utan basservice, vilket kan leda till att mer intensiva stödåtgärder behövs i ett senare skede. Resultaten visar att en svag socioekonomisk ställning ansågs vara en ojämlikhetsfaktor. Socialarbetarna önskade att de kunde bevilja ekonomiskt stöd utan begränsning för barns fritidsaktiviteter samt åt föräldrarna. Samtidigt skulle barns marginalisering kunna förhindras via empowerment arbete med föräldrar. Socialarbetarna ansåg att socialpolitiska åtgärder borde göras för att minska på barns marginalisering och att professionella inom alla områden behöver mera kunskap och attitydförändrande skolning. Avhandlingen bidrar med ny kunskap om barns intersektionella status genom att studera etnicitet, genus, sexualitet, ålder, specialbehov och funktionsnedsättningar samt generationsöverskridande problem. Kunskapsbidraget är relevant för socialt arbete eftersom respondenterna som deltog i studien var socialarbetare som hade arbetserfarenhet från det offentliga fältet. Dessutom behandlades forskningsproblemet utifrån hur strukturellt socialt arbete kan motverka barns ojämlikhet. Fortsatt forskning behövs för att bättre förstå barns egna erfarenheter om diskriminering ur finländsk kontext samt för att kunna förändra på samhällsstrukturer som kan orsaka ojämlikhet hos barn.
”Olen huomannut, että läskeys johtuu laiskuudesta ja itsekurin puutteesta.” : Lihavuutta käsittelevien internetkeskustelujen retoriikka

Sammallahti-Visser, Satu (2016)

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on määritellyt ylipainon yhdeksi merkittävämmäksi kansanterveydelliseksi ongelmaksi; suomalaisista miehistä yli puolet ja naisista lähes puolet on ylipainoisia. Kenties tästä syystä lihavuutta on tutkittu viime vuosina lääketieteellisen tutkimuksen lisäksi myös yhä enemmän yhteiskunnallisesta ja kulttuurintutkimuksellisesta näkökulmasta. Tarkastelun kohteena tässä tutkimuksessa on nyky-yhteiskunta ja sitä määrittävä vaatimus terveelliseen elämäntapaan sekä yksilön vastuun ja itsekurin korostuminen. Tutkimuksessa pohditaan, miten lihavuus ja vaatimus yksilön itsehallinnasta kietoutuvat yhteen. Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, miten ihmiset puhuvat lihavuudesta, miten yksilöt argumentoivat omia näkemyksiään asian suhteen ja millaisten argumentaatiopositioiden taakse keskustelijat ryhmittyvät. Teoreettisen viitekehyksen tutkimukselle tarjoavat Ulrich Beckin ja Anthony Giddensin näkemykset refleksiivisestä modernista ja erityisesti giddensläinen elämänhallinta ja elämänpolitiikka. Refleksiivisen modernin teoria korostaa individualismia ja yksilön valinnanvapautta – ja samalla vastuuta itsestä. Yksilö nähdään tässä viitekehyksenä tietynlaisena projektina ja ruumis tämän projektin ilmaisijana. Tutkimuksen aineistona käytettiin internetin keskustelupalstalta kerättyä aineistoa. Aineiston muodostivat vuosina 2014 ja 2015 vauva.fi –internetsivustolla käydyt keskustelut, joissa aiheena oli lihavuus. Tutkimuksessa käytettiin menetelmänä diskurssianalyysia ja tarkastelun kohteena olivatkin näin erityisesti merkityksen tuottamisen tavat; miten ihmiset tuottivat lihavuuteen liitettäviä merkityksiä? Aineiston argumentatiivisesta luonteesta johtuen tutkimuksessa hyödynnettiin myös retorista analyysia ja tämän tarjoamaa analyysivälineistöä. Näiden menetelmien avulla pyrittiin paikantamaan niitä arvoja ja asenteita joiden perusteella lihavuuteen suhtauduttiin tietyllä tapaa sekä selvittämään, millä näitä näkökulmia perusteltiin. Aineisto jakaantui kolmeen erilaiseen diskurssiin ja argumentaatiopositioon: lihavuuteen syyllistävästi suhtautuvaan, yksilön vastuuta korostavaan sekä lihavuutta selittelevään tai puolustavaan diskurssiin. Lihavuuteen syyllistävästi suhtautuvassa diskurssissa käytettiin runsaasti metaforia ja keskustelijoiden tuottama puhe oli erittäin hyökkäävää. Yksilön vastuuta korostavassa diskurssissa lihavuutta vastustettiin esimerkiksi vetoamalla itsekuriin, lihavuus nähtiin puhtaasti yksilön omana vikana. Selittelevä ja puolusteleva diskurssi puolestaan vetosi syihin, miksi yksilön elämänhallinta oli epäonnistunut. Näissä viesteissä korostui lihavuuden esiintuominen väliaikaisena tilana, ei osana yksilön identiteettiä. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että on olemassa tietty yleinen käsitys ja asenne siitä, että lihavuus on jotakin epämiellyttävää ja että sitä ei tulisi hyväksyä. Lihavuus nähtiin aineistossa lähes poikkeuksetta vääränlaisena olemisen tapana. Kaikki kolme argumentaatiopositiota vahvistivat tätä näkemystä, myös selittelevästi tai puolustavasti lihavuuteen suhtautuva diskurssi näytti vahvistavan ja rakentavan sitä samaa hegemonista näkemystä lihavuudesta kuin mitä myös syyllistävä tai yksilön vastuuta korostava diskurssi rakensi. Itsekurista ja ruumiin hallinnasta näyttää tutkimuksen perusteella tulleen yksilön arvon mitta.
”olen iloinen, että joku muu pitää lankoja käsissään” : Nepsy-lasten perheiden palvelupolkuja Raaseporin sosiaalitoimessa

Pinola, Jaana (2022)

Tämän maisterintutkielman tavoitteena on tuottaa tietoa neuropsykiatrisesti oireilevien, eli nepsy-lasten ja perheiden palvelupoluista Raaseporin sosiaalitoimen perhekeskuksen, lastensuojelun ja vammaispalveluiden yksiköissä. Tutkimukseni tavoitteena on kartoittaa perheiden kokemuksia saamistaan palveluista sekä tuesta, lisäksi tarkastelen sosiaalitoimen edistämää osallisuutta palvelupoluilla. Varsinaiset tutkimuskysymykseni ovat: Millaisia palveluita ja tukea nepsy-lasten perheet ovat saaneet Raaseporin sosiaalitoimen palvelupoluilla? ja Millä tavoin sosiaalitoimi onnistui edistämään osallisuutta nepsy-lasten perheiden palvelupoluilla ja missä jäi vielä parannettavaa? Tutkimusaineisto koostuu yhteensä viiden neuropsykiatrisen diagnoosin saaneen 9-17-vuotiaan lapsen vanhemman vapaamuotoisesta teemahaastattelusta. Tutkimuksen taustatietoina esittelen yleisimpiä neuropsykiatrisia oireyhtymiä ja nykyistä palvelujärjestelmää. Lisäksi pohjustan tutkielmaani pohdinnoilla vammaisuudesta. Tutkielman teoreettinen tausta muodostuu osallisuuden eri ulottuvuuksista. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Tutkimuksen perusteella perheiden kulkemat palvelupolut sosiaalitoimessa olivat yksilöllisiä. Sosiaalitoimen tuottamista tukipalveluista yleisimpiä olivat nepsy-lapsille suunnattu tukihenkilötoiminta sekä vanhempien saama omaishoidon tuki. Lisäksi vanhemmat kokivat saavansa sosiaalitoimen työntekijöiltä henkistä tukea onnistuneiden kohtaamisten muodossa. Sosiaalitoimen rooli jäi kuitenkin joidenkin perheiden elämässä etäiseksi. Useat vanhemmat kokivat, että nepsy-lapsille suunnatun lyhytaikaisen hoidon puuttuminen hankaloitti arjen sujuvuutta. Perheet kaipasivat palvelua erityisesti koulujen loma-aikoina. Sosiaalitoimen edistämä osallisuus palvelupoluilla muodostui eri tekijöistä, kuten oikea-aikaisesta ja riittävästä tuesta sekä lasten huomioimisesta vuorovaikutustilanteissa. Osallisuuden esteiksi muodostui puuttuvat palvelut ja vanhempien kokemukset vastuun kasautumisesta heidän harteilleen. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että Raaseporin sosiaalitoimen palveluissa ja osallisuuden edistämisessä on sekä toimivia että kehittämistä vaativia osa-alueita. Nepsy-lasten perheet hyötyisivät sosiaalitoimen yksiköiden yhteisestä palvelupolku-mallista, joka turvaisi lasten ja perheiden aukottomat ja yhdenvertaiset palvelut.
”Olen kuin uusi ihminen!” : Makeover-ohjelma – nykyajan Turnerilainen siirtymäriitti?

Bister, Juuli Annika (2013)

Rituaalit eivät ole kadonneet modernillakaan ajalla, ja niitä on runsaasti myös mediassa. Tutkin työssäni makeover-ohjelmia Victor Turnerin siirtymäriittiteorian avulla. Tutkimuskysymykseni on, tarjoaako Turnerin teoria näistä ohjelmista uutta ymmärrystä. Tutkielmani hyödyntää Turnerin siirtymäriitin käsitteitä (rite de passage, liminaali, communitas-rakenne). Tutkimukseni on laadullinen sisällönanalyysi ja menetelmäni teoriaohjaava sisällönanalyysi. Aineistonani työssä on kolme makeover-ohjelmaa, jotka keskittyvät yksilön muodonmuutokseen. Tässä kohtaa aineistoni eroaa esittelemästäni aiemmasta tutkimuksesta, jossa on tutkittu ryhmän muodonmuutokseen keskittyviä makeover-ohjelmia. Oma aineiston analyysi yhdessä aiemman tutkimuksen kanssa osoittavat, että siirtymäriittiteoria tarjoaa käytännöllisen ja hedelmällisen työkalun makeover-ohjelmien analyysiin. Se tarjoaa syvempää ymmärrystä näistä pintapuolisesti kevyeltä viihteeltä vaikuttavista ohjelmista. Makeover-ohejlmat, niin yksilön muutokseen kuin ryhmän muutokseen tähtäävät, noudattavat perinteistä siirtymäriitin kaavaa. Samalla ne pyrkivät poistamaan sosiaalisesti ei-toivotun yhteisöstä ja muovaamaan ohjelman osallistujista näin ihannekansalaisia. Näiden ohjelmien noudattama siirtymäriitti rakentaa myös yhteisöllisyyttä.
“Olen tanssinut, laulanut, juhlinut, tehnyt täysin laillisia asioita": kriisiviestintästrategiat ja sosiaalisen draaman rakentuminen poliittisessa skandaalissa

Mäkelä, Ella (2024)

Tämä tutkielma käsittelee poliittisten skandaalien rakentumista ja poliitikkojen kriisiviestintää hybridissä mediaympäristössä. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan Sanna Marinin kesän 2022 juhlimiskohua. Tämä tarkasteltava skandaali herätti runsaasti mediahuomiota ja kiinnostusta julkisessa keskustelussa. Käsiteltävä kohu on esimerkki hybridissä mediaympäristössä tapahtuneesta poliittisesta skandaalista. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten kyseinen kohu rakentui hybridissä mediaympäristössä ja miten siinä hyödynnettiin Timothy W. Coombsin kriisiviestintästrategioita. Tutkielman tärkeimpinä teoreettisina viitekehyksinä toimivat Victor Turnerin sosiaalisen draaman käsite sekä Timothy W. Coombsin kriisiviestintästrategiat. Tutkielma on laadullinen tutkimus, jonka menetelmänä toimii teorialähtöinen sisällönanalyysi. Tutkielman aineisto koostuu tarkastelujaksoltani 17.8.-31.8.2022 kerätyistä uutisartikkeleista sekä Marinin ja hänen tiiminsä tarkastelujakson aikana julkaisemista viestintäsisällöistä (tiedotustilaisuudet, tiedote ja sosiaalisen median julkaisut). Tutkielman aineistosta käy ilmi, että Marin hyödynsi kohun aikana useita eri kriisiviestintästrategioita. Coombsin teorian strategioista suurin painoarvo oli vähättelevissä kriisiviestintästrategioissa, joiden avulla kohun vaikutuksia pyrittiin vähättelemään ja pääministerin mainetta puolustamaan. Marin painotti kriisiviestintänsä tiedotustilaisuuksiin ja korosti vähättelevien strategioiden ohella viestinnässään avoimuutta. Marinin kohu nousi julkisen keskustelun keskiöön sekä sosiaalisessa mediassa että perinteisen median kanavilla. Pääministerin juhliminen aiheutti runsaasti reaktioita yleisöissä ja herätti yhteiskunnallista keskustelua erityisesti journalismin etiikan, poliitikkojen yksityisyydensuojan ja naispoliitikkojen kohtelun ympärillä. Kohu noudatti Turnerin sosiaalisen draaman vaiheita ja herätti keskustelua yhteiskunnan moraalisäännöistä.
Olika dimensioner av delaktighet : en kvalitativ studie om unga finländares upplevelser

Ålgars, Emma (2020)

Bakgrunden till avhandlingen är det nordiska projektet NABO, som är en nordisk jämförelse om ungas upplevelser av delaktighet och inklusion. Syftet med denna avhandling är att bidra till att öka kunskapen om de ungas delaktighet genom att anlägga ett multidimensionellt perspektiv på fenomenet och att granska detta utifrån de ungas egna tankar och erfarenheter om de egna möjligheterna och förutsättningarna till delaktighet. Det empiriska materialet är insamlat i samarbete med det nordiska projektet NABO. Materialet består av sex fokusgruppintervjuer med sammanlagt 26 informanter i åldern 18–29 år. De unga som deltagit i intervjuerna har valts ut enligt kriterier som fastställts av NABO-projektet. Materialet i denna avhandling avgränsas till unga i huvudstadsregionen. I intervjuerna användes en färdig intervjuguide som utvecklats specifikt för projektet. Avhandlingen utgår ifrån ett socialpolitiskt delaktighetsbegrepp med fokus på Martha Nussbaums teori om mänskliga förmågor. Det empiriska materialet analyseras med hjälp av kvalitativ innehållsanalys. Som hjälp i kategoriseringen av det empiriska materialet används tre dimensioner av delaktighet: social-, offentlig-, och individuell delaktighet. Studien visar att de unga har en mångsidig syn på begreppet delaktighet. I analysen framgår att de unga relaterar social delaktighet till tillgången av sociala nätverk, behovet av samhörighet och gemenskap samt upplevelsen av stöd och resurser i form av vänner, familj och olika typer av tjänster och service. Analysen visar att de unga relaterar offentlig delaktighet till de påverkningsmöjligheter man som enskild individ har men också de möjligheter man har att påverka tillsammans med andra individer. Det handlar även om de faktorer de unga anser vara viktiga att påverka samt de påverkningsmöjligheter samhället ger unga. Individuell delaktighet utifrån det empiriska materialet handlar om möjligheten att ta egna beslut. Det handlar även om huruvida man upplever sig ha lika förutsättningar och möjligheter som andra unga som befinner sig i samma situation. Hit relateras även ungas upplevelser av orättvis behandling. Sammanfattningsvis har de unga i denna avhandling en positiv syn på de egna möjligheterna, förutsättningarna och villkoren till delaktighet. De unga tar i likhet med teorin om mänskliga förmågor fasta på ett flertal yttre och inre faktorer som påverkar den egna förmågan både positivt och negativt och som vidare kan öka och begränsa möjligheten till ett helhetsmässigt och fungerande liv och därmed påverka möjligheten till delaktighet.
Olipa kerran selvitysmies : mitä sitten tapahtui?

Pohjanvuori, Maria (2018)

Tämän pro gradu -tutkielman kohteena ovat valtionhallinnon selvitysmiehet vuosina 2000-2014. Selvitysmiesvalmistelun kehittymiseen vaikutti 1970-luvulla käynnistynyt muutos ministeriöiden työmenetelmissä ja sitä voidaan pitää komitealaitoksen ja hallinnon uudistamistrendien jälkeläisenä. Tutkielmassa kuvataan, miltä selvitysmiesvalmistelu näyttää lähes 30 vuotta syntymänsä jälkeen. Kirjoittaja myös kysyy, vieläkö selvitysmiehiä tarvitaan? Kannattaisiko tätä määräaikaisen valmistelun välinettä arvioida suhteessa valmistelun uusiin tarpeisiin? Tutkimus on osa professori Anne Maria Hollin akatemiahanketta Sukupuoli ja moninaisuus politiikan vanhoissa ja uusissa instituutioissa (2009-2014). Tutkimuksen aineistot muodostuvat valtionhallinnon hankerekisteriin (HARE) tallennetuista selvitysmieshankkeista aikavälillä 1.1.2000-31.12.2014 (282kpl) sekä 16 selvitysmiesten ja toimeksiantajien teemahaastattelusta. Aihetta ja aineistoja on käsitelty monimenetelmällisesti, jotta tutkimuskohteesta muodostuisi mahdollisimman monipuolinen kuva. Hankerekisteriaineistoa on käsitelty tilastollisin menetelmin IBM SPSS Statistics- ja Microft Excel -ohjelmistoissa. Aineistoa hyödynnettiin haastatteluotannan suunnittelussa ja selvitysmiesvalmistelun perusmuuttujien selvittämisessä. Teemahaastatteluaineisto vietiin ATLAS.TI-ohjelmaan, jossa se koodattiin tutkimuksen teemoilla ja avainkäsitteillä. Näin aineistosta hahmottui haastateltujen sanomana yhdenlainen totuus selvitysmiesvalmistelusta suomalaisissa ministeriöissä. Hyvä selvitysmiesvalmistelu syntyy edelleen ajattelun vapaudesta, jota haittaa yleensä työlle asetettu tiukka aikataulu. Selvitysmies on kuitenkin ollut sääntelystä vapaa toimija, jonka asettaminen ja valvonta on ministeriöiden omassa päätäntävallassa. Arvostuksensa huipulla selvitysmiehiksi on ollut helppo saada osaavia asiantuntijoita suhteellisen halvalla eli selvitysmieskäytäntö on kiistatta hyödyttänyt julkishallintoa. Selvitysmiesvalmisteluun on haluttu liittää positiivisia, puolueettomuuden ja objektiivisuuden merkityksiä. Toisaalta selvitysmiesten käytölle tai työskentelylle ei koskaan tehty ohjeita tai asetettu yhteisiä tavoitteita eikä sellaisia ole tänäkään päivänä. Töiden laatu on ollut vaihteleva ja ne ovat usein jääneet irralleen toimeenpanosta. Selvitysmiesten rekrytointi tapahtuu useimmiten ministeriöiden poliittisen johdon aloitteesta ja sen lähipiiristä. Tämä käytäntö näyttää muuttuneen vain vähän, jos ollenkaan. Meneillään olevista selvityshankkeista, selvitysmiesten taustoista ja palkkioista on edelleen hankala saada tietoa. Selvitysmiesten palkkahaitari on suuri ja moni on tehnyt selvityksen oman työn ohellakin, ilman korvausta. Pelisääntöjen puuttuminen ja yhä kiristyvä kehysbudjetointi on tehnyt selvitysmiehestä houkuttelevan kaatokopan kaikenlaiselle väliaikaiselle tutkimus-, projekti- ja selvitystyölle. Samalla selvitysmiesten arvostus on laskenut. Selvitysmiesvalmistelusta on tullut arkisen junailun väline, jota käytetään valmistelun lisäksi joustavasti mm. epämiellyttävien asioiden hautaamiseen, legitimoimaan jo tehtyjä päätöksiä, sovinnoneleenä hallituskumppaneille tai poliittisina käsikassaroina. Vaikuttaako tutkimus- ja tutkimusrahoitusuudistus myös selvitysmiehiin, nyt kun valtioneuvostolla on rooli ministeriöiden tutkimustoiminnan kehittämisessä? Suomalainen valtionhallinto on muuttunut radikaalisti 1980-luvulta ja selvitysmiesvalmistelua, käyttökohteita ja hyödyntäjien tarpeita pitäisi arvioida perusteellisesti tässä muuttuneessa maailmassa.

Now showing items 3175-3194 of 5644

Browsing by Title

Yhteystiedot

HELSINGIN YLIOPISTO