Browsing by Title

Startup-yritykset ja -yrittäjät ovat saaneet paljon huomiota viime vuosina. Startup-yritykset vaikuttavat kansantalouden kilpailukykyyn. Digitalisaatio, pyrkimys innovaatioiden löytämiseen ja työpaikkojen luomiseen sekä työelämän murros kokonaisuudessaan ovat vaikuttaneet startup-yritysten aseman kasvuun myös Suomessa. Startup-yrittäjät ovat usein näkyviä keulahahmoja yrityksissään ja yritykset henkilöityvät vahvasti yrittäjiin. Startup-yrittäjistä kerrotaan yhä enemmän tarinoita niin mediassa kuin elokuvissa ja kirjoissakin. Startup-yrittäjyyden tutkimus on vielä vähäistä etenkin sosiaalipsykologiassa. Tutkimuksessa tarkastellaan startup-yrittäjän yrittäjäidentiteettiä ja sen rakentumista tarinoissa. Tavoitteena on ymmärtää, miten startup-yrittäjien identiteetti rakentuu kertomusten kautta ja näin syventää ymmärrystä startup-yrityksistä ja -yrittäjyydestä ilmiönä. Tutkimus asemoituu osaksi ajankohtaista yhteiskunnan menestyjien ja eliitin tutkimusta. Startup-yrittäjien identiteetin rakentamista ja yrittäjätarinoita tarkastelemalla voidaan ymmärtää paremmin myös nyky-yhteiskuntaa ja sen ihanteita. Viitekehyksenä toimii narratiivinen analyysi ja ajatus identiteetin narratiivisesta rakentumisesta. Yrittäjyystutkimusta on tehty paljon narratiivisella otteella ja se edustaa sosiaalisen konstruktionismin lähestymistapaa. Yrittäjäidentiteetti voidaan määritellä yksilön itsemäärittelyiksi suhteessa yrittäjän rooliin ja kategoriaan. Tutkimuskysymyksinä ovat 1) Millaisia tarinoita startup-yrittäjistä kerrotaan? ja 2) Miten startup-yrittäjät ja kirjan kirjoittajat rakentavat startup-yrittäjän yrittäjäidentiteettiä kertomissaan tarinoissa ja millaisena yrittäjäidentiteetti näyttäytyy? Aineistona on kuusi tarinaa kirjasta Exit - 15 inspiroivaa tositarinaa suomalaisista yrittäjistä, jotka loivat menestyksen tyhjästä (Mäenpää & Kiviranta 2019). Tarinoista on muodostettu tiivistelmät ja niitä on analysoitu narratiivisesti rakenne- ja sisällönanalyysin avulla. Tarinoista tunnistettiin kymmenen identiteettiteemaa, joiden nähdään rakentavan startup-yrittäjän yrittäjäidentiteettiä: lapsuudesta asti opittu yrittäjyys, itsensä toteuttaminen ja autonomia, vahva usko ja sinnikkyys, määrätietoinen tai sattumanvarainen menestyminen, kova työnteko, kaikkensa antaminen ja riskinotto, yhdessä tekeminen ja verkostoituminen, yhteiskunnan palveleminen, tunne-elämykset sekä uteliaisuus. Tarinoiden rakenne noudattaa progressiivista sankaritarinan muotoa ja identiteettiteemat tukevat sankaritarinaa. Yrittäjäidentiteetille merkityksellisiä ovat suhteet sijoittajiin ja kanssayrittäjiin, kun taas asiakkaat jäävät pieneen rooliin. Startup-yrittäjät näyttäytyvät protestanttisen työmoraalin mukaan töitä tekevinä suomalaisina sankareina. Samalla he näyttäytyvät individualistisina kansainvälisen asteikon sankareina, jotka ovat saavuttaneet ”amerikkalaisen unelman”. Startup-yrittäjien tarinoita ja niissä muodostuvaa kuvaa startup-yrittäjän yrittäjäidentiteetistä tarkastellaan suhteessa aiempaan yrittäjäidentiteettitutkimukseen, tutkimukseen startup-yrittäjäidentiteetin narratiivisesta rakentumisesta, tutkimukseen suomalaisista menestyneistä yrittäjistä, sekä tutkimukseen identiteetin rakentumisesta julkisuudessa ja mediassa. Lisäksi startup-yrittäjän identiteettiä tarkastellaan individualistisen ja relationistisen yrittäjyyskuvan näkökulmasta. Tulokset vastaavat monilta osin aiempia tutkimustuloksia sekä startup-yrittäjistä että yleisesti yrittäjistä, ja sankarimyytistä. Startup-yrittäjien identiteetissä painottuu individualistisuus, mutta sankaruutta luodaan myös relationistisella kielellä. Identiteetti rakentuu yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa ja kiinnittyy moninaisesti arvoihin ja ihanteisiin, sekä perinteisen yhdysvaltalaisiin että suomalaisiin ihanteisiin.

Energia on maailmantalouden elintärkeä käyttövoima ja öljy on yksi tärkeimmistä energianlähteistämme. Öljy on uusiutumaton luonnonvara, jonka jatkuva hupeneminen on kiistaton tosiasia. Silti yhteiskuntamme on siitä täysin riippuvainen. Tämä tekee öljystä merkittävän strategisen luonnonvaran, ja öljyesiintymät tarjoavatkin merkittävän energia- ja geopoliittisen edun niille valtioille, joilla öljyvaroja on. Brasilia ei perinteisesti ole kuulunut maailman suurimpien öljyntuottajamaiden joukkoon. Maan rannikolta löydettiin kuitenkin erittäin suuria öljyesiintymiä vuonna 2006, ja noiden öljylöytöjen kaupallisessa hyödyntämisessä on nyt päästy alkuun. Pyrin tutkielmassani selvittämään, näkyykö öljylöytöjen vaikutus Brasilian harjoittamassa ulkopolitiikassa ja maan kansainvälisessä asemassa. Brasilian aiemmin toteuttama ulkopoliittinen linja on ollut hyvin maltillista ja konsensus-hakuista. Realistiseen ja geopoliittiseen teoriaan perustuen muodostan tutkielmassani hypoteesin, jonka mukaan Brasilian ulkopolitiikka on muuttunut öljylöytöjen myötä. Öljyn tuoman vaurauden ja vaikutusvallan myötä Brasilia uskaltaa hypoteesini mukaan ajaa omia intressejään aiempaa aggressiivisemmin. Hypoteesin todenperäisyyttä arvioidakseni olen kerännyt aineiston, joka indikoi Brasilian viime vuosina harjoittamaa ulkopolitiikkaa. Aineisto koostuu Brasiliassa ja muissa maissa julkaistuista, tutkielmani aihepiiriä käsittelevistä lehtiartikkeleista ja tieteellisistä analyyseistä. Lisäksi aineistossa on muutamia johtavien brasilialaispoliitikkojen puheita ja haastatteluita, kehittyvien talousmahtien eli BRICS-maiden välisen kokouksen loppulauselma sekä Brasilian virallinen energiastrategia. Olen analysoinut aineistoa kvalitatiivisen tutkimusmenetelmän keinoin ja poiminut teemoittelun kautta aineistosta hypoteesin kannalta oleellista tietoa. Aineiston perusteella totesin, että Brasilian kansainvälisessä asemassa on tapahtunut myönteistä kasvua. Myös Brasilian ulkopolitiikasta oli löydettävissä viitteitä muutoksesta; se ei ole enää yhtä maltillista ja rauhanomaista kuin aiemmin. Päätelmää siitä, että nämä muutokset johtuisivat nimenomaan 2000-luvulla tehdyistä öljylöydöistä, ei kuitenkaan voinut tehdä. Muutokset juonsivat juurensa enemmän ulkopolitiikkaa johtaneiden presidenttien henkilö-kohtaisiin ominaisuuksiin ja toimintatapoihin kuin strategisten luonnonvarojen tuomaan valtaan tai taloudelliseen riippumattomuuteen.

Tehostettua palveluasumista järjestetään entistä useammin niin, että järjestämisvastuussa oleva kunta ulkoistaa palvelun tuotannon yksityiselle tai kolmannen sektorin toimijalle. Erilaisilla hankintamalleilla on erilaisia seurauksia palveluiden asiakkaille, järjestäjälle ja tuottajalle. Tässä tutkielmassa tarkastel-laan Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymässä vuonna 2019 käyttöön otettua hintakatollista tai kään-teistä palvelusetelimallia. Hintakatollisen palvelusetelimallin toivotaan edistävän aiempia hankintamal-leja paremmin asiakkaan valinnanvapauden toteutumista ja yhdenvertaisuutta sekä kannustavan tuotta-jia kilpailemaan hinnan sijaan palvelun laadulla. Valinnanvapausmallien käyttöönoton myötä asiakkaan odotetaan toimivan kuluttajana, joka vertailee ja valitsee itselleen parhaiten soveltuvan palvelun. Aiemman tutkimuksen perusteella on kuitenkin epä-varmaa, onko asiakkailla tai heidän omaisillaan edellytyksiä ja motivaatiota toimia aktiivisina kuluttaji-na. Kuluttajuuteen saattaa liittyä yksilöllisiin voimavaroihin, tiedon puutteeseen sekä valintatilantee-seen, palvelujärjestelmään tai palvelun tarjontatekijöihin liittyviä esteitä. Tutkielman tavoitteena on tar-kastella asiakkaiden tekemiä valintoja peilaten niitä uudistuksen tavoitteisiin. Päätutkimuskysymys ”Millaista on kuluttajuus tehostetun palveluasumisen hintakatollisessa palvelusetelijärjestelmässä?” jakautuu seuraaviin alakysymyksiin: mitkä ovat iäkkään ja hänen omaisensa roolit valintojen tekemi-sessä, millä perusteella palvelutalo valitaan ja millaisia kuluttajuuden esteitä esiintyy? Aineisto koostuu kuudestatoista palvelusetelin käytössä avustaneiden omaisten teemahaastattelusta, jotka kerättiin ja litteroitiin kesällä 2019. Tausta-aineistona toimivat lisäksi keskustelut SAS-koordinaattorien kanssa sekä palvelusetelin käyttöönottoa koskevat päätösasiakirjat. Aineiston analyy-si toteutettiin teoriaohjaavana sisällönanalyysinä, jossa aineisto luokiteltiin teemoittain. Analyysin perusteella iäkkäiden on itse vaikeaa toimia aktiivisina kuluttajina ja päätöksentekijöinä sai-rauksista ja toimintakyvyn heikkenemisestä johtuen, joten omaisten rooli kanssa- tai sijaiskuluttajana on suuri. Omaiset pyrkivät tekemään läheisten edun ja mieltymysten mukaisia valintoja perustuen ar-vioon palvelun laadusta ja läheisen mieltymyksistä sekä tulkintaan läheisen viihtymisestä ja voinnista palvelutalossa. Kuitenkin myös omaisten mahdollisuudet aktiivisten valintojen tekoon vaihtelevat. Il-man aiempaa asiakaskokemusta palveluasumisesta valinta perustuu palvelutalon ominaisuuksiin, joita on mahdollista arvioida ennen palvelun käyttöä, kuten palvelutalon sijaintiin, tutustumiskäynneillä saatuun mielikuvaan tai maineeseen ja suosituksiin. Mikäli hoitosuhde on jo olemassa, jatketaan pää-sääntöisesti tutulla palveluntuottajalla. Palveluasumisen valinnan sen laadun perusteella mahdollistaa parhaiten aiempi asiakaskokemus useammasta eri palvelutalosta. Palvelutalojen vertailua, valintaa sekä mahdollista vaihtamista estää tiedon puute tuottajien tarjoaman palvelun laadusta, valinnanvaran puute sekä hoitosuhteen jatkuvuuden merkitys. Tutkimus vahvistaa aiempien tutkimusten tuloksia. Hoivapalvelun valintaan liittyy haasteita, joita si-jaiskuluttajuus osaltaan lisää. Sijaiskuluttajana toimivalla omaisella ei voi olla täyttä tietoa iäkkään lä-heisen saaman palvelun laadusta. Hoivapalvelun laadun subjektiivisuus ja kokemuksellisuus sekä hoi-vasuhteen jatkuvuuden merkitys toisaalta estävät palvelutalojen vertailua, toisaalta osittain puoltavat valinnanvapausmallien käyttöä. Palvelutalon valintaperusteissa painottuvat tekijät, joita on vaikeampi muissa hankintamalleissa ottaa huomioon, kuten hoitosuhteen jatkaminen, asukkaan yksilölliset miel-tymykset tai asukkaan kohtaaminen ja palvelutalon työkulttuuri. Haasteena on kuitenkin mahdollistaa laatuun sekä asukkaan yksilöllisiin mieltymyksiin ja tarpeisiin perustuvien valintojen tekeminen tasa-puolisesti. Valinnanvapausmallin vaikutus palveluasumisen laatuun sekä tehtyjen valintojen merkitys iäkkäälle palveluasumisen asiakkaalle vaativat jatkotutkimusta.

Suomessa väestö ikääntyy ja hoivapalvelujen tarve kasvaa. Ikääntyneiden palveluissa painotetaan nykyisin entistä enemmän kotiin tarjottavia palveluja, ja ympärivuorokautinen hoito nähdään viimesijaisena palveluna. Noin joka kolmannen omaishoidettavan avuntarve täyttäisikin ympärivuorokautisen hoidon kriteerit Suomessa. Tämä kolmasosa kuitenkin asuu yhä kotona omaishoitajan tarjoaman hoivan mahdollistamana. Tässä pro gradu -tutkielmassa tavoitteena on tarkastella omaishoitajina toimineiden henkilöiden kokemuksia ympärivuorokautisen hoitopaikan hakemisprosessista yli 65-vuotiaalle omaishoidettavalle. Lisäksi selvitetään heidän kokemuksiaan sosiaalityön tuesta prosessin aikana. Tutkielman tieteenfilosofinen viitekehys paikantuu fenomenologis-hermeneutiikkaan. Tutkimusaineisto koostuu viidestä yksilöhaastattelusta. Haastattelujen strukturoinnin aste oli pääasiassa narratiivinen, mutta sitä täydennettiin paikoin myös puolistrukturoidulla teemahaastattelulla. Kaikki tutkimukseen osallistujat olivat aikaisemmin toimineet puolisonsa omaishoitajina, ja heidän puolisonsa olivat jo muuttaneet ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan. Aineiston analyysimetodina käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tutkimustulosten mukaan omaishoidon resurssien rajallisuus kotona alkaa tulla näkyväksi, kun omaishoidettavan avuntarve lisääntyy. Useampi tutkimukseen osallistuja toi esille olleensa uupunut ennen puolison muuttamista ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan. Kaikki haastateltavat olivatkin toivoneet puolisolleen ympärivuorokautista hoitopaikkaa. Läheisverkoston tuki näyttäytyi merkittävänä voimavarana prosessin aikana kaikkien haastateltavien kertomusten mukaan. Omilta läheisiltä, mutta myös viranomaisilta, oli tullut kannustusta pohtia ympärivuorokautisen hoitopaikan hakemista omaishoidettavalle puolisolle, mikäli heillä oli herännyt huolta haastateltavan omasta jaksamisesta. Oman puolison muuttaminen ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan ilmeneekin analyysin perusteella mahdollisesti suurena elämänmuutoksena, joka saattaa edellyttää omaishoitajana toimineelta henkilöltä sopeutumista sekä oman arjen rakentamista uudella tavalla. Kaikki haastateltavat kertoivat pitävänsä säännöllisesti yhteyttä omaan hoitopaikassa asuvaan puolisoonsa. Sosiaalityön tuen muodoiksi ympärivuorokautisen hoitopaikan hakemisprosessin aikana rakentuvat tutkimustulosten perusteella yhteistyökumppanina toimiminen, tiedon antaminen ja neuvonta, psykososiaalisen tuen antaminen sekä kriisitilanteissa avustaminen. Viimeisessä vaiheessa tutkimusta tutkimustuloksia keskustelutettiin relationaalisuuden näkökulmien kanssa. Tulosten keskusteluttamisen myötä näyttää siltä, että omaishoitajana toimineelta henkilöltä saatetaan vaatia muuttuneessa elämäntilanteessa vahvaa toimijuutta arjen sekä läheisten ihmissuhteiden ja niiden välisten siteiden organisoimiseksi uudella tavalla.

Tutkimus tarkastelee perheitä, joissa on sekä perheeseen kansainvälisen adoption kautta tulleita että biologisia lapsia. Kiinnostuksen kohteena on vanhemmuus sekä vanhemman ja lapsen välinen kiintymyssuhde. Vanhempien kokemuksia tarkastellaan psykologisen vanhemmuuden teoriaa ja kiintymyssuhdeteoriaa hyödyntäen. Perheitä, joissa on sekä kansainvälisesti adoptoituja että biologisia lapsia, ei ole adoptiotutkimuksessa juurikaan käsitelty. Tutkimuksen näkökulmasta ei ole suomalaista tutkimusta ja kansainvälisesti aihetta on tutkittu pääasiassa vain kvantitatiivisen menetelmin. Tutkimuksen teoreettinen taustoitus käsittelee adoptoitujen ja biologisten lasten perheitä koskevaa tutkimusta sekä adoptoitujen lasten kiintymyssuhteita ja adoptiovanhemmuutta koskevaa tutkimusta. Tutkimuksen laaja taustoitus tarjoaa suomalaiselle lukijalla perusteellisen katsauksen adoptiotoimintaan ja aikaisempiin tutkimuksiin. Sosiaalityön kannalta tutkimuksella on arvoa, sillä vaikka adoptiotoiminta on osa sosiaalipalveluja, se on silti monille sosiaalityöntekijöille tuntematonta ja vierasta. Tutkimuksen lähestymistapa on tarinallinen. Tutkimusaineistona ovat vanhempien, joiden perheissä on sekä kansainvälisesti adoptoituja että biologisia lapsia, kirjoittamat tarinat. Aineisto muodostuu yhteensä kymmenestä tarinasta, joiden kertojina on yhdeksän äitiä ja kaksi isää. Aineisto kerättiin vanhemmille osoitetulla kirjoituspyynnöllä. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Tutkimustulosten mukaan lapsen ja vanhemman välinen kiintymyssuhde on aina yksilöllinen ja kokemuksellinen. Kiinnittyminen sekä adoptoituun että biologiseen lapseen voi tapahtua heti, mutta todellinen kiintymyssuhde syntyy ja kehittyy ajan kanssa. Adoptoitujen ja biologisten lasten vanhemmuus on arjessa samanlaista. Arjen vanhemmuuteen kuuluu se, että arjessa adoption ja biologisuuden välille ei tehdä eroa ja adoptoituja ja biologisia lapsia kohdellaan samalla tavoin. Adoptoidun lapsen erityistarpeet ja tausta vaikuttavat vanhemmuuteen tehden siitä kuitenkin aina myös erityistä vanhemmuutta, jossa korostuu oman toiminnan tietoinen pohdinta vanhempana toimimisessa. Tutkimus tarjoaa uuden näkökulman psykologisen vanhemmuuden teoriaan, sillä tutkimustulosten mukaan vanhemman kiintymyksen kokemuksessa lastaan kohtaan, oli hän adoptoitu tai biologinen, merkityksellisin tekijä on lapsen omana kokeminen. Vanhemman näkökulmasta psykologinen vanhemmuus syntyy vanhemman kokiessa lapsen omakseen, mikä ei edellytä biologista vanhemmuutta. Tutkimus tuo esiin monia etuja, joita biologisten lasten perheillä adoptiossa on. Turvallisuuden tunteen näkökulmasta adoptoidun lapsen voi olla helpompi liittyä lapsiperheeseen ja biologiset lapset voivat tukea adoptoidun lapsen fyysistä ja psyykkistä kehitystä. Adoptoitujen ja biologisten lasten sisarussuhteet näyttäytyivät hyvinä. Biologisen lapsen vanhemmuus auttaa kiintymyssuhteen luomista adoptoituun lapseen ja luo pohjan adoptiovanhemmuudelle. Perheet, joissa on sekä adoptoituja että biologisia lapsia, voivat kohdata ennakkoluuloja ja rasismia. Osa ennakkoluuloista liittyy perherakenteeseen, kuten esimerkiksi adoptoidun lapsen aseman kyseenalaistamiseen perheen ja suvun jäsenenä. Osa ennakkoluuloista, kuten esimerkiksi tungetteleva huomio ja lasten nimittely, ovat puolestaan sellaisia, joita adoptioperheet ylipäätään kohtaavat. Tutkimustulosteni valossa adoptiota ei tulisi nähdä vain lapsettomien parien vaihtoehtona perheen perustamiseen ja laajentamiseen, vaan yhtä lailla myös mahdollisuutena kaikille niille vanhemmille, jotka haluavat antaa adoptoidulle lapselle perheen ja kodin.

Tutkimus tarkastelee yhteisöradion merkitystä kolmessa alkuperäiskansojen yhteisössä Etelä-Meksikossa, Oaxacan osavaltiossa. Nyt tutkituista radioista ei ole tehty aiemmin akateemista tutkimusta. Aineiston keskeisin osa on yhteisöjen keskeisten radiotoimijoiden syvähaastattelut sekä jokaisessa yhteisössä tehty fokusryhmähaastattelu. Haastattelu valittiin aineistonkeruumenetelmäksi kulttuurin suullisuuden vuoksi. Kehys-analyysin avulla aineistosta nousi esille kolme kehystä, joiden puitteissa yhteisöradiotoiminnan merkitystä jäsennettiin. Radiotoiminnan merkityksestä puhuttiin eniten perinteiden säilyttämisen näkökulmasta. Toimittajat kertoivat käsityöperinteen ja paikallisen musiikin arvostuksen noususta sekä juhlaperinteen elpymisestä. Kielen säilyttämisen esteiden tarkasteleminen paljasti vahvan häpeän ja sisäistetyn rasismin logiikan. Radioissa pyritään aktiivisesti luomaan uutta arvostuksen logiikkaa suhteessa miksteekki-, sapoteekki- ja chatinoperinteisiin. Radioiden pyrkimykset perinteiden ja oman kielen säilyttämiseen ovatkin eräänlaista vastarintaa sisäistettyä rasismia kohtaan. Toiseksi, aineistossa nousi esille vahva halu kehittää yhteisöjä ja kokemus radion potentiaalista muutoksen tuottamisessa. Keskeisiä myönteisiä radioiden tuottamiksi koettuja muutoksia olivat naisten osallisuuden paraneminen yhteisön päätöksenteossa, ympäristönsuojelu, yhteiskunnallinen tietoisuus, rauhan tuottaminen sekä seksuaaliset oikeudet. Kolmanneksi, haastatteluissa nousi esille kokemus itsekunnioituksen vahvistamisesta ja oman identiteetin arvostamisesta. Radiotoimintaa jäsennetään eri tilanteissa eri tavoitteilla. Kulttuurin revitalisaation näkökulmasta tarkasteltuna alkuperäiskansat käyttävät radiota perinteiden luomiseen ja keksimiseen. Radiotoiminnassa ei siis ole kyse perinteistä tai edistyksestä, säilyttämisestä tai muutoksesta. Radiotoimijoille radio merkitsee sellaisen edistyksen luomista, jossa yhteisöllisen kulttuurin arvot ja järjestäytymismuodot ovat keskiössä. Yhteisöradiosta puhuminen perinteen, kehityksen ja rohkaistumisen kehyksissä kertoo prosessista, jossa alkuperäiskansat ovat. Radio on tila, jossa kyläläiset voivat purkaa myyttiä muuttumattomasta ja staattisesta intiaanikulttuurista. Puhe radioista konstituoi alkuperäiskansojen yhteisöjä itseään ja niissä tapahtuvaa kulttuurista neuvottelua. Yhteisöt luovat ja uudelleenmuokkaavat itseään ja pyrkivät rakentamaan uudenlaista käsitystä siitä, mitä intiaanius on, mitä määreitä siihen liitetään ja miten sitä mediassa esitetään.

Tiivistelmä/Referat – Abstract Tässä tutkielmassa tarkastellaan korkeasti koulutettujen, työelämästä vapaaehtoisesti pois lähteneiden suomalaisnaisten työstä irrottautumiselleen antamiaan merkityksiä ja tulkintoja. Tarkastelun kohteena ovat ne merkitykset, joita nämä työelämästä omasta tahdostaan vetäytyneet naiset antavat työlle, elämälle ja itselleen. Naisten kertomuksia lähestytään yksilöllisinä tarinoina, narratiiveina, joista rakentuu yhdessä yhdenlainen tarina suomalaisten korkeakoulutettujen naisten työhön ja omaan elämään liittyvistä elämänvalinnoista. Ääni annetaan naisille itselleen, ja erityinen kiinnostus kohdistuu naisen omaan elämän hallinnan käsitteeseen sekä naisen valtaan päättää omasta elämästään. Tutkimus osallistuu laajempaan keskusteluun esimerkiksi työelämästä, tasa-arvosta, arvoista, yksilöllistymisestä ja oman elämän hallinnasta. Tutkimus asemoituu sosiologisen identiteetti- ja työelämätutkimuksen kentille ja rakentuu sosiaalisen konstruktionismin ideoille. Tutkimuksen kannalta tärkeitä käsitteitä ovat muun muassa identiteetti, arvot, työelämän tasa-arvo, työuupumus, leppoistaminen, vastuurationaalisuus ja elämänpolitiikka. Siinä missä naisten työelämästä irtautumista on käsitelty aiemmin usein perhepoliittisista näkökulmista, tässä tutkielmassa myös perhe asemoituu vahvasti suhteessa naisen omiin elämänvalintoihin. Keskiöön asettuukin nainen itse, jonka valinnat vaikuttavat laajasti myös ympäristöön ja esimerkiksi naisen läheisiin. Tutkimuksen aineisto koostuu kymmenestä teemahaastattelusta. Haastateltavat olivat iältään 28–46-vuotiaita korkeakoulututkinnon suorittaneita perheellisiä ja yksineläviä naisia pääkaupunkiseudulta, Pirkanmaalta ja Varsinais-Suomesta. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin sisällönanalyysiä: haastateltujen mainintoja tiivistettiin teemakokonaisuuksiksi ja tehtiin näin tulkintoja haastateltavien ilmiöille antamista merkityksistä sekä niihin liittämistä käsityksistä. Tässä tutkimuksessa kollektiivinen tarina naisten työstä irrottautumiseen liittyvistä kokemuksista ja näkemyksistä piirtyy sellaiseksi, jota määrittää monien uusien mahdollisuuksien saaminen. Tämä näyttäytyy naisille muun muassa lisääntyneenä vapaa-aikana, osaamisen kehittymisenä tai verkostojen laajentamisena. Työelämästä irrottautumisessa on kyse nimenomaan naisten omasta valinnasta, johon ollaan myös jälkikäteen pääsääntöisesti tyytyväisiä. Osalla päätöstä on saattanut edeltää työuupumuskin, mutta useimmiten taustalla ovat vaikuttaneet pikemminkin koetut ristiriidat työpaikan arvojen ja omien arvojen välillä. Nämä ristiriidat ovat johtaneet esimerkiksi oman työn sisällön, arvojen tai työyhteisön kyseenalaistamiseen, minkä seurauksena lopulta myös valinta työelämästä irrottautumisesta on realisoitunut. Monet haastatelluista naisista kertoivat myös saaneensa työelämästä irrottautumisen myötä lisää voimia sekä uskoa itseensä. Erityisen olennaiseksi teemaksi työelämästä irrottautumisen yhteydessä näyttäisi nousevan koettu työn merkityksellisyys. Suhde työhön ei määrity enää sopimusten tai korkean palkan perusteella, vaan suhteesta tulee ennen kaikkea henkistä. Työn tulee tarjota sopivasti haasteita ja sen arvomaailman vastata omia arvoja ja arvostuksia. Lisäksi yhä useammin työn koettu mielekkyys ja omien arvojen vastaavuus työpaikan arvojen kanssa ovat myös yleisemmin yhteiskunnassa niitä tekijöitä, joilla hyvää elämää mitataan. Elämänlaadun nähtiin tässäkin tutkimuksessa muodostuvan etenkin mielekkäästä tekemisestä sekä mahdollisuudesta vaikuttaa omaan elämäänsä sekä elää omien arvojensa mukaisesti. Työn merkityksellisyys näyttäisi määrittävän usein myös tutkimukseen osallistuneiden naisten tulevaisuudensuunnitelmia, ja esimerkiksi mahdollisen työelämään paluun tulisi tapahtua naisten omien arvojen pohjalta eikä missään nimessä enää hinnalla millä hyvänsä. Aineistossa korostuukin vahvasti naisen oma tahto. Arvokas työelämä ja oma jaksaminen ovat vahvasti yhteydessä siihen, että työ koetaan yhdenmukaiseksi omien arvojen kanssa ja työtehtävät nähdään selkeiksi ja tarpeeksi haastaviksi. Lisäksi työyhteisön on oltava toimiva. Tutkimuksessa haastatelluille työelämästä jättäytyminen ja sitä edeltävä, sen aikainen ja sen jälkeinen pohdinta näyttäytyvät lopulta eräänlaisena matkana omaan itseen. Joillain tämä matka on ollut pidempi ja vaatinut esimerkiksi useampia irtiottoja ja jälleen palaamista työelämään, kun taas toisilla päätös on saattanut syntyä ja matka toteutua nopeastikin. Myös vankka sosiaalinen pääoma näyttäisi olevan vahvasti yhteydessä tutkimuksessa haastateltujen naisten elämään: vahvat verkostot ja materiaalinenkin pääoma ovat osaltaan myös mahdollistaneet tehtyä valintaa ja auttaneet naisia myös valintaan liittyvissä identiteettipohdinnoissa. Lopulta prosessissa vahvimmin vaikuttavaksi tekijäksi osoittautuu kuitenkin oma mieli: kyse on omaan elämänpolitiikkaan liittyvistä valinnoista, joiden tuloksena päästään lähemmäs sitä, mikä itseä oikeasti kiinnostaa. Naisten pitkä matka alistetusta sukupuolesta vailla oikeuksia esimerkiksi työelämässä on kulkenut ensin miesten rinnalle työelämään, sitten kohti tasa-arvoisempaa työelämää ja sittemmin myös kohti vapaaehtoista työstä irtautumista ja oman elämän hallintaa. Tämän tutkimuksen havaintojen mukaan monet suomalaiset korkeasti koulutetut naiset voivat, tarpeeksi suuren ristiriidan työelämässä kokiessaan, ottaa itselleen aikaa ja jättää työelämän, joko lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Useimmiten nainen kuitenkin palaa takaisin työelämään, tavalla tai toisella. Kuitenkin tällöinkin tärkeäksi tulee, että uusi työ ja suunta elämälle vastaavat omia arvoja ja työ koetaan merkitykselliseksi. Vaikka levon merkityskin tunnistetaan, tähän tutkimukseen osallistuneilla valinnan fokus on toisaalla: työelämästä pois jättäytyminen on antanut naisille ennen kaikkea paremman mahdollisuuden tehdä yksilöllisten elämänpoliittisten valintojen kautta itselleen oman näköisen elämän.

Omedelbar interaktion är en samhällelig institution som är närvarande i mycket av individens vardag. I många samhällen bör vi emellertid ha ett skäl till att inleda interaktion. Det som förmedlas måste fylla någon funktion, ofta sålunda att utebliven interaktion hade varit till skada i någon mån. Avhandlingen granskar naturlig interaktion ansikte mot ansikte mellan vänner och fokuserar på situationer då en taltur avslutats och efterföljs av mimik. Genom samtalsanalytiskt närmande bokför avhandlingen i hurudana faser av interaktion sådana situationer förekommer. Som material fungerar 50 situationer tagna ur fem lunchdiskussioner mellan två studerande som videofilmats med tre kameror. Situationerna presenteras transkriberade på finska och finns som bilaga i svensk översättning. För att åskådliggöra mimiken förekommer stillbilder ur videomaterialet. Avhandling lokaliserar refererat tal och presenterar i vilken mån det då rör sig om direkt eller indirekt refererat tal och i hur pass hög grad talaren intar en roll av en frånvarande author/principal. Mimiken, gester och blickar i dessa situationer beskrivs samt den funktion dessa fyller i interaktionen. I avhandlingen presenteras att miner efter avslutad taltur förekommer som utmärkare för en footing vid refererat tal, för att utmärka ironi eller sarkasm och för att förmedla en annan roll i interaktionen. Mimiken fullbordar det budskap som yttras verbalt. Vårt sätt att kommunicera är kulturellt betingat och tilltaget genom socialisation, det är därför viktigt att poängtera att avhandlingen enbart ger belägg för att finländska ungdomar använder miner efter avslutad taltur i dessa funktioner. Liknande forskning med annat material i andra kulturer kan ge andra resultat. Viktigaste källor för avhandlingen utgör Erving Goffman, Harvey Sacks, John Heritage, Nicole Chovil och Anssi Peräkylä.

Samanaikaisesti, kun tämän päivän kehitysdiskurssissa painotetaan omistajuutta ja kumppanuutta, monien mielestä avunantajien asema suhteessa avunsaajiin on jopa vahvistunut entisestään. Jos vahvistuneen avunsaajan omistajuuden ajatellaan tarkoittavan vallan siirtoa avunantajilta avunsaajille, vaikuttaisi diskurssin ja käytännön välillä olevan ristiriita. Työssäni yritän selvittää eri tekijät ja historiallisen taustan, joiden seurauksena liberaali käsitteistö, etenkin omistajuus, on noussut Maailmanpankin diskurssiin. Tätä kautta pyrin selvittämään, mitä omistajuus tarkoittaa Maailmanpankille, ja millaisiin valta-asetelmiin uusi diskurssi johtaa. Työni tapaustutkimuksessa pohdin omistajuuskysymyksiä tämän päivän Mosambikissa: edesauttaako nykyinen liberaali kehitysdiskurssi vallansiirtoa Mosambikin kontekstissa a) avunantajilta avunsaajamaalle b) perimmäiselle edunsaajalle, eli kansalle. Tutkimukseni on luonteeltaan laadullinen. Historiallisen lähestymistavan kautta pyrin selvittämään taustaa ja syitä Maailmanpankin diskurssin muutokseen, ja sitä kautta selvittämään nykyään vallitsevia avunantajien ja avunsaajien välisiä valtasuhteita. Tähän käytän lähteinäni ensimmäisessä osiossa Maailmanpankin omia julkaisuja ja toisessa osiossa muita kirjallisia lähteitä. Mosambikin tapaustutkimukseni lähdeaineisto koostuu paikallisten järjestöjen ja tutkimusinstituuttien edustajille tekemistäni avoimista teemahaastatteluista sekä muista kirjallisista, Mosambikin avun kontekstia käsittelevistä lähteistä. Omistajuuskäsite Maailmanpankin diskurssissa on laajentunut huomattavasti: kun alussa omistajuudella tarkoitettiin lähinnä sitoutumista, niin nykyään se tulisi ymmärtää pyrkimyksenä lisätä avunsaajamaiden hallintaa kehitysprosesseissa, mikä puolestaan lisäisi huomattavasti avunsaajamaiden päätösvaltaa avunkäytön suhteen. Toisessa osiossa kuitenkin osoitan, että vaikka Maailmanpankki antaa omistajuusdiskurssin myötä ymmärtää, että aloitteen kehitysinterventiosta on tultava avunsaajamaalta itseltään, niin todellisuudessa asetelma on erilainen. Maailmanpankin ja muiden avunantajien keinot vaikuttaa ovat muuttuneet, mutta vaikutus on pysynyt yhä vahvana. Omistajuus- ja kumppanuusdiskurssi toimii merkittävässä asemassa nykyisessä avun kontekstissa, jossa avunantajat vaikuttavat avunsaajamaihin sisältä päin: vallankäytön mekanismit ovat enemmän piilossa. Näin ollen aloite tulee yhä vieläkin avunantajilta, ja omistajuus tarkoittaa lähinnä avunsaajamaan sitoutumista ohjelmiin. Kansalaisyhteiskunta puolestaan on otettu mukaan tukemaan avunantajien agendaa ja varmistamaan kannatus muutoksilie myös yhteiskunnan sisältä päin. Mosambikin tapaustutkimuksessa huomiot ovat jokseenkin samankaltaisia. Omistajuusdiskurssin myötä avunantajat vaikuttavat mahdollisesti yhä tehokkaammin Mosambikin hallituksen sisällä, etenkin avun käyttöön liittyvissä kysymyksissä. Mosambikin hallitus ei kuitenkaan vaikuta edes haluavan vahvempaa omistajuutta, koska nykyinen toteutettava malli palvelee sen etuja loistavasti: antamalla periksi tietyillä alueilla avunantajille hallitus vahvistaa asemiansa muiden kotimaisten toimijoiden edessä. Avunantajilla voi tahtoessaan olla tärkeä rooli avunsaajamaiden sisäisiin valtasuhteisiin vaikuttamisessa. Mosambikin esimerkin perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että merkittävää muutosta kansan ja hallituksen välisissä valtasuhteissa ei ole tapahtunut.

The East Asian crisis of the 1990s was the result of a rapid economic expansion that stemmed from the liberalization of financial markets and growth promoting policies, which at the same time rendered the economies vulnerable to financial crises. In the wake of the crisis, the previous currency crisis models have been questioned for their usefulness in explaining the East Asian crisis. As a result, a third generation of currency crisis models have emerged, which emphasize the role of private sector balance sheets as the primary cause of the crisis. This thesis aims to study the causes of the crisis and capture its fundamental characteristics in a theoretical framework. The thesis considers a third-generation currency crisis model, in which nominal price rigidities, foreign currency liabilities in the private sector’s balance-sheets and borrowing constraints make the economy vulnerable to currency crises. At the heart of the model is the possibility of multiple equilibria, i.e., currency crises may be triggered by expectational shocks. If domestic prices are rigid in the short-run, a currency depreciation increases the value of foreign currency debt and decreases the private sector’s profits and net wealth. Since private sector borrowing and output are positively correlated with profits, a depreciation of the domestic currency decreases future output. Due to arbitrage in the foreign currency market, a decrease in future output causes the domestic currency to depreciate immediately. Therefore, if agents in the economy expect the currency to depreciate, the currency may in fact depreciate, and thus, an expectational shock may push the economy to a currency crisis equilibrium. The mathematical models presented in this paper are general equilibrium models. The primary sources of the thesis are the articles by Aghion et al. (2000, 2001, 2004), Bergman & Hassan (2008) and Ormaechea (2010). In addition, the thesis discusses the appropriate monetary policy to prevent this type of currency crises. It is shown that the central bank may prevent a currency crisis by supporting the nominal exchange rate by tightening monetary policy, if it does not hurt supply of credit to domestic banks. Hence, tight monetary policy is optimal if the benefits of a higher nominal exchange rate outweigh the costs of decreased borrowing and investment. It is also shown that the central bank alleviate the adverse effect on investment by supplying credit to domestic banks via the discount window. Furthermore, the thesis finds that tight monetary policy is optimal if the uncovered interest rate parity holds in the short-run. If monetary policy is unable to influence the nominal exchange rate, then loose monetary policy is optimal in preventing this type of currency crisis. The thesis finds that the fundamental reasons for the East-Asian crisis were substantial foreign currency borrowing as well as less developed financial markets. The theoretical model reveals that a high proportion of foreign currency liabilities relative to liabilities denominated in the domestic currency make the economy more vulnerable to a currency crisis, because it increases the adverse balance-sheet effects related to a depreciation. However, the less rigid prices are in the short-run, the less vulnerable the economy is to a currency crisis. If changes in the nominal exchange rate are passed through to domestic prices, the adverse effects of depreciation become less severe.