Browsing by Title

In my Master's thesis I discuss a relatively new topic in the discussion on multiculturalism in political philosophy, the right of exit from a religious or a cultural group. Liberal theorists agree on the fact that everyone should be free to leave their group, to have a right to exit. However, they disagree on the content of the right. I present two schools on the topic: the formal right of exit strategy by Chandran Kukathas and the realistic right of exit strategy by Susan Moller Okin. I also view the importance of the individual's right to voice. I try to answer to a question which is twofold: whether the formal right of exit strategy is enough for protecting the freedom of individuals belonging to groups or whether the real abilities to exit should be considered as well, and whether everyone should also have a right to voice. In my work I compare the view of Kukathas with that of Okin. My main sources are Kukathas's book, The Liberal Archipelago. A Theory of Diversity and Freedom (2003) and Okin's article Mistresses of Their Own Destiny? Group Rights, Gender, and Realistic Right of Exit (2002). I also discuss what is often pictured as an alternative or supplement to exit, namely voice. By it is meant the right of the dissenters in the groups to express their views and try to reform their groups accordingly. Regarding to voice, my main source is a book Exit, Voice, and Loyalty (1970) by Albert O. Hirschman. I also cover minors and exit, as well as the so called costs of exit and voice. I show that whereas Okin thinks everyone should have certain capacities to exit, Kukathas objects it is irrelevant to consider them. Okin claims girls and women often lack these capacities. She argues they are for this reason not substantively free to leave their groups, nor in an equal position with men to exercise the right of exit. Therefore the formal right of exit strategy should be rejected. I claim that the debate between Kukathas and Okin comes back to a broader one in liberalism, namely on the question of which is the fundamental value in liberalism: toleration or autonomy. Kukathas stresses the former, Okin the latter. I come to the conclusion that in order to protect the freedom of all, the formal right of exit strategy should be abandoned in favor of the realistic right of exit strategy. Regarding to voice, along the right of exit, everyone should also have a right to voice.

Tässä tutkielmassa selvitetään, miten ihmisoikeusjärjestöt ja Suomen valtio kehystävät naisiin kohdistuvia ihmisoikeusongelmia Suomessa. Suomi on ratifioinut YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen, jonka toimeenpanoa valvotaan määräaikaisraportoinnilla. Tutkielman aineistona toimivat ihmisoikeusjärjestöjen ja Suomen valtion toimittamat raportit, vuonna 2022 päättyneellä, järjestyksessään kahdeksannella Suomen määräaikaisraportointikierroksella. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: miten naisia koskevia ihmisoikeusongelmia kehystetään ihmisoikeusjärjestöjen varjoraporteissa ja miten ihmisoikeusjärjestöjen kehykset peilautuvat Suomen valtion määräaikaisraportin kehyksiin. Kriittistä kehysanalyysiä hyödyntämällä ihmisoikeusjärjestöjen raporteista löytyy kolme ongelmakehystä: naisiin kohdistuvan väkivallan kehys, naisten julkisen elämän ongelmien kehys ja moniperustaisen syrjinnän kehys. Myös Suomen valtion raportista löytyvät saman tyyppiset kehykset hieman eri painotuksin. Kaikilta osin Suomen valtion raportti ei tunnista ihmisoikeusjärjestöjen esittämiä asioita ongelmiksi ja joidenkin toimijoiden tarjoamat ratkaisukeinot eroavat toisistaan. Suomen raportissa ei käsitellä osaa ihmisoikeusjärjestöjen osoittamista ongelmista lainkaan, mutta sovittelumenettelyn käyttämisestä lähisuhdeväkivaltatapauksissa on nähtävillä myös selkeä näkemysero asian ongelmallisuudesta ylipäänsä. Useiden raporteissa esitettyjen ongelmien osalta uupumaan jää selitys siitä, miksi asia on ongelmallinen. Tällaisina itsestäänselvyyksinä useissa raporteissa pidetään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, työelämän ja koulutuksen sukupuolittuneisuutta sekä palkkaeroja. Sen sijaan kaikki ihmisoikeusjärjestöt perustelevat vihapuheen ongelmallisuutta runsaasti, mikä johtuu luultavasti ilmiön tuoreudesta. Pääosin raporteissa esitetyt ongelmien ratkaisukeinot voidaan jakaa viiteen eri tyyppikategoriaan: julkisten palveluiden parantaminen, tietoisuuden tai koulutuksen lisääminen, lakimuutokset, resurssien lisääminen sekä tutkimuksen lisääminen. Tuloksena voidaan todeta, että ymmärrys ongelmista on isossa kuvassa pääpiirteittäin yhtäläinen, mutta eroja löytyy ongelmakehysten yksityiskohdista.

This thesis deals with Kant’s doctrine of apperception, as presented in the Transcendental Deduction, in the second edition of the Critique of Pure Reason. The research question examined in the thesis is to what extent and how the doctrine of apperception can be interpreted as analytic, and to what extent and how it can be interpreted as synthetic. The aim of the thesis is to show that the doctrine can be interpreted as inherently ambiguous, between an analytic account which presents a conceptual analysis of a unified subject’s activities of cognition, and a synthetic account which explains how the subject’s unity of consciousness, or the identity of apperception, is possible in the first place. This is achieved through (1) an examination of Allison’s interpretation of apperception, (2) close readings of the relevant passages in the Critique of Pure Reason, and (3) an interpretation of Hegel’s reading of Kant in Faith & Knowledge. It is argued in the thesis that an accurate interpretation of the doctrine of apperception must include accounts of both its analytic and synthetic dimensions. The proposed view is that the synthetic account explains how the analytic account is itself possible. So, on the one hand, it follows analytically from the thought of a single subject’s thinking an object, as containing diverse representations, that the subject synthesizes those diverse representations as an identical subject. On the other hand, Kant sometimes seems to think that the identity of apperception must itself be produced by synthesis and consciousness of it. This provides the basis for a synthetic account of apperception, expressed by Hegel’s view that the doctrine of apperception implies an identity of subject and object. In the thesis, Hegel’s view is interpreted to mean that insofar as the identity of apperception must be produced through synthesis and consciousness of synthesis, the distinction of subject and object cannot be justified, when it comes to that synthesis and consciousness of it. The view advanced in the thesis is that the process through which consciousness becomes unified, relative to synthesis, is a necessary condition of the analysis of the unified subject’s activities of cognition. Moreover, it is held that the ambiguity which gives rise to this view is inherent to the doctrine of apperception. So, although Allison’s analytic interpretation presents a generally plausible and internally consistent account of apperception, it is not fully supported by the text. Consequently, to avoid begging the question, a synthetic interpretation must also be given. In this thesis, such an interpretation is formulated on the basis of an interpretation of Hegel’s reading of Kant.

Suomen edustuksellista demokratiaa on kansallisella tasolla täydennetty vuonna 2012 sisällöllisellä kansalaisaloitteella, jonka avulla vähintään 50 000 äänioikeutettua Suomen kansalaista voi tehdä eduskunnalle aloitteen lain säätämiseksi. Kyse on uudesta suoraan demokratiaan perustuvasta lainsäädäntöaloitteesta, eli uudesta tavasta saada lain säätämistä koskeva asia vireille eduskunnassa. Tutkielmassa selvitetään, onko kansalaisaloite muuttanut eduskunnan lainsäätämistä koskevia institutionalisoituneita sääntöjä ja käytäntöjä. Tätä varten tutkielmassa kartoitetaan eduskunnan kansalaisaloitteiden käsittelyä koskevat kirjalliset säännöt sekä valiokuntavalmistelun käytännöt. Tutkimus perustuu uusinstitutionalismin ja institutionaalisen muutoksen teoriaan. Uusinstitutionalismissa instituutioiden vakaus ja muutos ymmärretään instituutioiden ja toimijoiden vuorovaikutuksen seurauksiksi. Historiallisen institutionalismin tutkijoiden keskuudessa on 2000–luvulla todettu institutionaalisen muutoksen etenevän eri tavoilla eri konteksteissa ja siinä on mallinnettu erilaisia inkrementaalisen institutionaalisen muutoksen malleja. Uusinsitutionalismin teoriaan perustuen eduskunnan lakien säätämistä koskevien institutionaalisten sääntöjen ja käytäntöjen voidaan olettaa olevan vakaita instituutioita. Tutkimuksen työhypoteesin mukaan eduskunta on siksi pyrkinyt muovaamaan kansalaisaloitteita koskevat käsittelysäännöt ja -käytännöt mahdollisimman pitkälti aikaisempien lainsäätämistä koskevien sääntöjen ja menettelyjen varaan. Mikäli muutosta on tapahtunut, sen oletetaan tapahtuneen inkrementaalisesti. Tutkimusaineistona on lainsäädäntöasioiden käsittelyä koskeva kirjallinen normisto kuten lait, eduskunnan työjärjestys ja puhemiesneuvoston ohjeet sekä näiden esityöt. Eduskunnan valiokuntien tosiasiallisia käytäntöjä on tutkittu eduskunnan Internet-sivuilla ilmenevän käsittelytiedon avulla sekä valiokuntien antamien mietintöjen ja lausuntojen avulla. Lainsäädäntöasioiden käsittelyä koskevan kirjallisen säännöstön analyysi osoittaa, että kansalaisaloitteesta on aiheutunut jonkun verran muutoksia eduskunnan kirjallisiin lainsäätämistä koskeviin sääntöihin ja ohjeisiin. Kansalaisaloitteiden käsittelyjärjestys on kuitenkin rakennettu aikaisempien sääntöjen ja käytäntöjen varaan. Muutokset ovat pääosin olleet teknisiä, mutta sääntöihin on tehty myös ainoastaan kansalaisaloitteita koskevia lisäyksiä, joita sovelletaan muiden käsittelysääntöjen rinnalla. Kansalaisaloitteiden käsittelyä koskeva käytäntö on täsmentynyt edelleen valiokuntakäsittelyssä. Valiokuntien lausuntojen ja mietintöjen sisällöllinen analyysi osoittaa, että valiokuntavalmistelussa on käsittelysääntöjen ja kansalaisaloitelain tulkinnalla täydennetty kansalaisaloitteiden käsittelyä koskevia aukkoja. Muutos käsittelysääntöihin ja käytäntöihin on siten edennyt vähitellen. Tutkimustulosten mukaan kansalaisaloitteiden valiokuntakäsittely on pääsääntöisesti keskenään samanlaista. Kansalaisaloitteita käsitellään huomattavasti perusteellisemmin ja joutuisammin kuin kansalaisaloitteisiin eduskunnan ohjeellisessa käsittelyjärjestyksessä rinnastettuja yli sadan kansanedustajan allekirjoittamia lakialoitteita. Tutkimus on osoittanut, ettei kansalaisaloitteita voida rinnastaa näihin lakialoitteisiin. Kansalaisaloitteiden käsittely rinnastuu ennemminkin hallituksen esitysten käsittelyyn. Valiokuntien perusteellinen kansalaisaloitteiden käsittely sekä julkisten kuulemisten järjestäminen tukee sitä johtopäätöstä, että eduskunta pitää kansalaisaloitetta muista lainsäädäntöaloitteista poikkeavana instrumenttina. Tutkimustulokset viittaavat siihen, ettei kansalaisaloitteessa ole eduskunnan näkökulmasta kyse vain lainsäädäntöaloitteesta, vaan myös keinosta vuoropuheluun kansalaisten kanssa. Tällaisen uuden merkityssisällön antaminen lainsäätämistä koskevalle instrumentille viittaa huomattavaan institutionaaliseen muutokseen lainsäädäntömenettelyssä. Tutkimus tuo uutta tietoa niin eduskunnan institutionalisoituneen lainsäädäntömenettelyn muutoksesta kuin eduskunnan suhtautumisesta kansalaisaloitteisiin suoraan demokratiaan perustuvana instituutiona.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään itsekontrollin yhteyttä nuorten fyysiseen aktiivisuuteen. Hyvän itsekontrollin omaavilla henkilöillä on taipumus käyttäytyä suunnitelmallisesti välttäen impulsiivista käyttäytymistä. Vaikka itsekontrollin yhteys terveyteen on hyvin todennettu, mekanismia tämän yhteyden takana ei vielä täysin tunneta. Tässä tutkimuksessa itsekontrolli-piirteen oletetaan välittyvän fyysiseen aktiivisuuteen sosiaalisten kognitioiden kautta. Sosiaalisten kognitioiden teoreettiseksi malliksi on tutkielmassa valittu Ajzenin ja Fishbeinin suunnitellun toiminnan teoria. Näin ollen tulosodotusten, käyttäytymisen havaitun kontrollin, koetun sosiaalisen paineen ja liikunta-aikomuksen oletetaan välittävän itsekontrollin yhteyttä fyysiseen aktiivisuuteen. Itsekontrollin oletetaan puolestaan vahvistavan liikunta-aikomuksen ja fyysisen aktiivisuuden suhdetta. Kvantitatiivinen aineisto kerättiin sähköisellä lomakkeella kahdessa osassa toisen asteen oppilaitoksista keväällä 2013. Muuttujien välisiä yhteyksiä tarkasteltiin ensin Pearsonin korrelaatiokertoimien avulla, jonka jälkeen selvitettiin hierarkkisella regressioanalyysillä itsekontrollin ja suunnitellun toiminnan teorian muuttujien selitysosuuksia fyysisestä aktiivisuudesta. Itsekontrollin ja fyysisen aktiivisuuden yhteyttä medioiville muuttujille tehtiin Sobelin testi, jonka avulla tutkittiin, välittävätkö tulosodotukset, käyttäytymisen havaittu kontrolli, koettu sosiaalinen paine ja liikunta-aikomus itsekontrollin yhteyttä fyysiseen aktiivisuuteen. Itsekontrolli oli yhteydessä nuorten fyysiseen aktiivisuuteen ja yhteys oli osittain välittynyt sosiaalisten kognitioiden kautta. Suunnitellun toiminnan teorian muuttujat lukuun ottamatta injunktiivista normia olivat yhteydessä fyysiseen aktiivisuuteen. Mediaatio-hypoteesi sai vahvistusta, kun liikunta-aikomus, käyttäytymisen havaittu kontrolli, tulosodotukset ja deskriptiivinen normi välittivät osittain itsekontrollin yhteyttä fyysiseen aktiivisuuteen. Aikomuksen ja liikunnan välinen suhde oli puolestaan samanlainen riippumatta itsekontrollin voimakkuudesta. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että itsekontrollin yhdistäminen sosio-kognitiiviseen malliin tuo lisätietoa siitä, millä tavoin itsekontrolli on yhteydessä nuorten fyysiseen aktiivisuuteen. Interventioiden suunnittelussa voitaisiin ottaa aikaisempaa enemmän huomioon persoonallisuuden vaikutus siihen, mitkä sosiaalisesti jaetut uskomukset ovat kenenkin elämän kannalta keskeisiä ja kuinka helppoa tai vaikeaa niihin on kunkin kohdalla vaikuttaa. Tutkielma on osa Helsingin yliopiston Suomalaisten keskiasteen opiskelijoiden liikunta ja elämäntavat (SOLE) -hanketta. Aineisto perustuu keväällä 2013 kerättyyn SOLE- kyselyyn, jossa kartoitettiin 17−19-vuotiaiden ammattiin opiskelevien ja lukiolaisten fyysiseen aktiivisuuteen vaikuttavia psykologisia ja sosiaalisia tekijöitä. Tutkielman keskeiset lähteet: Tangney, Baumeister & Boone, 2004; Ajzen, 1991; Armitage & Conner, 2001; McEachan, Conner , Taylor & Lawton, 2011; De Ridder, Lensvelt-Mulders, Finkenauer, Stok & Baumeister, 2012; McEachan, Sutton & Myers, 2010; Rhodes, 2006; Rhodes & Courneya, 2003

Koronapandemia on korostanut perinteisen median ja totuudellisen uutisvälityksen merkitystä modernissa hybridimediaympäristössä, jossa väärän tiedon tunnistaminen ja medialukutaito ovat ratkaisevia kansalaistaitoja. Valokuva on ollut jo yli sata vuotta propagandan väline. Nykyinen verkkoympäristö ja sosiaalinen media nopeuttavat väärän tiedon leviämistä. Visuaalisuus on yhä merkittävämpää uudessa, tehokkaassa ja kansainvälisessä verkkovaikuttamisessa ja myös yli sata vuotta vanhaa valokuvaa käytetään uudenlaisen propagandan välineenä. Tutkielmassa tarkastellaan vaikuttamiseen pyrkivien uutisten yhteydessä olevien kuvien roolia ja uutisten kuvavalintoja. Teoreettisena viitekehyksenä on neljä näkökulmaa vaikuttamiseen, joista visuaalinen vaikuttaminen ja valokuvatutkimus ovat tärkeimmät. Aineisto koostuu venäläisten RT:n ja Sputnik Newsin englanninkielisistä verkkouutisista ja niihin liittyvistä pääkuvista kuvateksteineen. Uutisaiheina ovat koronavirus ja Sanna Marinin hallitus. RT ja Sputnik ovat venäläisiä valtiollisia medioita, joiden toimintamalliin kuuluu uutishankinta muista medioista ja materiaalin kierrättäminen eri kielillä. Näiden medioiden toiminta poikkeaa länsimaisista mediataloista myös avoimen propagandapolitiikan vuoksi. Uutiskuvana voidaan käyttää sopivalta näyttävää kuvaa, vaikka se olisikin otettu vuosia aikaisemmin eri maassa tai eri tilanteessa. Tutkielman metodologisena lähestymistapana on yhdistetty semioottista analyysia, sovellettua aineistolähtöistä sisällönanalyysiä sekä Mari Pienimäen väitöskirjaan perustuvaa semioottista lajityyppiluokitusta. Semioottisen analyysin keskeinen ajatus on kuvan monitulkintaisuus. Kuva-analyysin tulos noudatti lajityyppiluokitusta (uutis-, kuvitus- ja henkilökuvat) sekä uutisten jaottelua totuuden¬mukaisuuden perusteella. Kuvien rooli oli tukea uutissisältöä. Kuva tuki totuutta tai vahvisti valhetta. Uutiskuvissa oli aidolta vaikuttavia kuvia. Ne herättivät vahvoja tunteita. Uutiskuvat olivat tehokkaita myös ilman tekstiä. Kuvituskuvien rooli oli olla symbolisia ja provosoivia sekä tukea tekstiä. Tekstin rooli oli kuvituskuvan yhteydessä oleellinen. Kuvituskuvissa oli ideologisia piilomerkityksiä ja konnotaatioita. Niitä käytettiin uutisissa, joiden tyyli oli pilkallinen tai vähättelevä. Marinin hallitusta käsittelevissä henkilökuvissa mielikuvan osuus oli merkittävä. Kuvat esittivät kohteensa negatiivisessa valossa. Kuvien valinta noudatti tiettyjä periaatteita. Vääristelty tai valheellinen koronauutinen sai useammin kuvituksekseen väärän kuvan tai kuvituskuvan. Todenmukaisissa uutisissa kuvat olisivat voineet olla uutistilanteessa otettuja. Marinin hallituksen kuvat oli valittu tarkoitushakuisesti. Kuvilla pyrittiin luomaan epäammattimaista ja epävarmaa mielikuvaa. Henkilökuvan semioottinen funktio on symbolinen ja tämä alleviivaa sen myyttistä ulottuvuutta, jossa kuvan nainen on väärässä paikassa. Naisministerien kuvat sisälsivät vahvan poliittisen ja ideologisen viestin. Tekijänoikeuksien suojeleminen vähentäisi kuvien väärinkäyttöä ja helpottaisi visuaalisen lukutaidon kehitystä. Medialukutaitoa voi kehittää myös tunnistamalla valheellisia kuvia ja tekstejä. Epäilyksen herääminen on hyvä signaali kuvan tai uutisen valheellisuuden osalta.

Tässä tutkielmassa selvitetään, miten suomalaiset sosiaali- ja terveysalan järjestöt määrittävät itsensä suhteessa julkiseen valtaan ja muuttuvan kansalaisyhteiskunnan osana. Suomalaisen järjestösektorin erityispiirre on sen vahva linkittyminen julkiseen sektoriin. Suurinta osaa järjestöjen toiminnasta rahoitetaan valtionavustuksin. Rahoitusriippuvuus on kuitenkin yksi keskeisimmistä tekijöistä, jonka järjestöt kokevat rajoittavan itsemääräämisoikeuttaan ja mahdollisuuttaan asettaa toimintansa strategiset linjaukset ja tavoitteet itsenäisesti. Tutkielman aihe on ajankohtainen, sillä valtionavustustoimintaan on tulossa vuonna 2024 uusi malli. Nykyisin Veikkaukselta avustusta saavien tahojen rahoituksesta päätetään jatkossa osana valtion budjettivalmistelua, mikä lisää eduskunnan päätösvaltaa järjestöjen rahoituksesta. Tutkielman taustalla on teoria organisaatioiden hybridisaatiosta, jolla tarkoitetaan yhteiskunnan perinteisten sektorirajojen ylittymistä. Tässä tutkielmassa pääteemana on kolmannen sektorin organisaatiot, joiden toiminnan sisältöjä muokkaavat piirteet yksityiseltä tai julkiselta sektorilta. Tutkielmassa selvitetään, millaista hybridisaatiota kohderyhmäksi valikoiduissa järjestöissä ilmenee. Keskeinen kysymys on, miten hybridisaatio vaikuttaa järjestöjen kokemaan autonomiaan. Tarkemmaksi kohderyhmäksi on valittu kuusi sosiaali- ja terveysalan järjestöä. Järjestöt valittiin sellaisten organisaatioiden joukosta, jotka saavat rahoitusta Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskukselta. Tutkielman empiirinen aineisto koostuu kuudesta yksilöhaastattelusta, jotka toteutettiin puolistrukturoitua haastattelumenetelmää hyödyntäen. Haastatteluihin osallistui toiminnanjohtajia ja toimitusjohtajia kuudesta eri sosiaali- ja terveysalan järjestöstä. Haastattelut toteutettiin syksyllä 2022. Haastatteluaineistoa analysoitiin sekä teoria- että aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkielman tulokset osoittavat, että järjestöissä hybridisaatiota on nähtävissä erityisesti toiminnan ammattimaisuuden korostumisen, palkkatyön osuuden kasvun, vapaaehtoistoiminnan roolin pienenemisen ja jäsendemokratian muutosten myötä. Järjestöjen riippuvaisuus ulkoisista taloudellisista resursseista ja valtiosta toiminnan rahoittajana altistaa niitä voimakkaammalle ulkopuoliselle ohjaukselle. Tulokset osoittavat, että rahoittajalla on ohjausvaltaa järjestöjen toiminnan sisältöihin, mikä heikentää järjestöjen omia autonomia-arvioita. Autonomiaa parantavat järjestön omat käytettävissä olevat resurssit, kuten vapaaehtoiset. Tulevaisuuden uhkana autonomialle järjestöissä nähdään poliittisen ohjauksen vahvistuminen, erityisesti eduskunnan budjettivallan lisääntyessä valtionavustustoiminnan uuden rahoitusmallin myötä. Yksikään tutkimukseen osallistuneista järjestöistä ei koe tulevaisuutta toiminnan tai rahoituksen kannalta turvattuna. Kansalaistoiminnan hallinnallistuminen, valtion ja järjestösektorin liian tiukka yhteen kietoutuminen sekä sektorirajojen jatkuva ylittyminen uhkaavat muuttaa kansalaislähtöisen toiminnan periaatteita.

Vaikuttavuus on sosiaalityössä ajankohtainen, mutta vielä suhteellisen vähän eteenkään Suomessa tutkittu käsite. Vaikuttavuutta voidaan ymmärtää monin eri tavoin, mutta julkisessa keskustelussa näkökulma on usein taloudellinen ja keskittyy tehokkuuteen. Tämän vuoksi tutkielman teoriaosuudessa tarkastellaan sosiaalityön vaikuttavuuden lisäksi New Public Managementin käsitettä, koska tällä johtamisopilla on ollut laajoja vaikutuksia myös julkiselle sektorille esimerkiksi arvioinnin lisääntymisenä. Myös asiantuntijuuden ja organisaation käsitteitä tarkastellaan, koska ne ovat yhteydessä myös vaikuttavuuden toteutumiseen. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää aikuissosiaalityössä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä vaikuttavuudesta ja siitä millaisia mahdollisuuksia heillä on tehdä vaikuttavaa sosiaalityötä. Tarkoituksena on saada sosiaalityöntekijöiden ääni paremmin kuuluviin. Aineisto kerättiin tekemällä kaksi ryhmähaastattelua eräässä aikuissosiaalityön toimipisteessä. Yhteensä haastatteluihin osallistui seitsemän sosiaalityöntekijää. Aineisto on kvalitatiivinen ja sen analyysissä hyödynnettiin fenomenografista lähestymistapaa, joka keskittyy henkilöiden kokemuksiin ja ymmärrykseen tietystä ilmiöstä eikä niinkään ilmiön itsensä selittämiseen. Teoria ja sen pohjalta muotoutunut haastattelurunko ohjasivat analyysiä, mutta analyysissä on myös jätetty avoimeksi mahdollisuus, että aineistosta nousee esiin asioita joita ei ole ennalta määrätty. Tulokset esitellään kuvauskategorioina, joita muodostui yhteensä neljä. Sosiaalityöntekijöiden näkemys vaikuttavuudesta tiivistyi kahteen kuvauskategoriaan ja vaikuttavuus kuvattiin muutoksena ja sen arviointina. Muutos asiakkaan elämässä oli oleellisin, mutta myös muutos lähipiirissä ja yhteisössä nousi keskusteluun. Arvioinnin alakategorioissa nousi esiin esimerkiksi arvioinnin vaikeus yleisesti, systemaattisen arvioinnin puuttuminen, nykyisen arvioinnin keskittymisen määriin ja toive lisätä arviointia etenkin tutkimuksen kautta. Sosiaalityöntekijöiden kokemukset mahdollisuuksista vaikuttaa muodostivat myös kaksi kuvauskategoriaa, joista ensimmäiseen tuli vaikuttamisen keinoja. Näistä keinoista ehdottomasti tärkeimpänä esiin nousi vuorovaikutus. Muita keinoja olivat yhteistyö, koordinointi, tavoitteiden asettaminen ja raha. Toiseen kuvauskategoriaan nousi seikkoja, jotka vaikuttavat vaikuttavan sosiaalityön tekemiseen sekä nykytilanteen katsausta ja tulevaisuuden näkymiä. Huomion arvoista näistä oli etenkin mahdollisuuksia heikentävät asiat, kuten työmäärä ja vähäiset resurssit sekä ylempi organisaatio, joista molemmista nousi runsaasti keskustelua. Tulevaisuudelta kuitenkin, tietystä huolestuneisuudesta huolimatta, odotettiin positiivisiakin muutoksia etenkin uuden sosiaalihuoltolain hengessä, jossa vaikuttavuuden seuraaminen on lisätty sosiaalityöntekijän tehtäviin. Vaikuttavuus on siis erittäin ajankohtainen ja tärkeä teema sosiaalityössä tällä hetkellä ja myös haastatellut sosiaalityöntekijät painottivat sen merkitystä. Yleisesti sosiaalityötä on kritisoitu siitä, ettei se ole niin kiinnostunut tutkimustiedon lisäämisestä, mutta tämän tutkimuksen haastatellut sosiaalityöntekijät suhtautuivat kuitenkin hyvin positiivisesti esimerkiksi arvioinnin lisäämiseen juuri tutkimuksen kautta. Ongelma on enemmänkin, että kehittämiselle ei ole aikaa eikä ylempää asetetut työn painopisteet vastaa sosiaalityön arvoja. Vaikuttavuus voidaan myös ymmärtää hyvin eri tavoin, esimerkiksi yksilön tasolla tai yhteiskunnallisena tai siitä voidaan puhua synonyymina taloudellisuuden tai tehokkuuden kanssa. Voidaan myös kysyä voidaanko puhua vaikuttavasta sosiaalityöstä jos vaikuttavuutta ei ole menetelmällisesti arvioitu? Haastatellut sosiaalityöntekijät kuitenkin havainnoivat työssään vaikuttavuutta, vaikka sen systemaattinen arviointi puuttui ja sen täysipainoiselle tekemiselle ja kehittämiselle ei ole tarpeeksi resursseja. Tulevaisuudessa olisikin tärkeää saada tutkimustietoa vaikuttavuudesta, jotta käyttöön saataisiin enemmän sosiaalityön mukaisia arviointimenetelmiä, jotka eivät perustu vain taloudellisuuteen tai tehokkuuteen.

Researchers debate the skills required in future jobs and which skills are of particular consequence for the mobility of labor. In researching this topic, many turn to online job vacancy advertisements as a source of abundant, naturally-occurring data. Despite the great interest, economics research has often overlooked the nature of job vacancy ads as a context-bound genre of text and the implications that has on the analysis. This thesis has two aims. First, the thesis critically considers the use of online job vacancy advertisements as data for research on labor markets, seeking to advance the methodological rigor in studies using this type of data, particularly that from a Finnish context. Second, to consider, on the basis of a two-stage mixed methods analysis of online job vacancy advertisements published on a Finnish online job board in 2017-2019, the type of skills that Finnish employers call for in successful applicants in professional private sector jobs. This thesis also elaborates on the language aspect of online job vacancy advertising in Finland. The descriptive statistics of the random sample would seem to confirm the repetitive nature of job vacancy ads and trends in employee ideals which have been discussed in the literature. For example, it would seem that there is a greater focus on interpersonal skills compared to intrapersonal skills. The increasingly globalized nature of the Finnish labor market and workplace is also reflected in the data. Although job advertisements are a tempting source of data, in their current free-form state, some doubt can be cast on their relevance as a source of meaningful data on skills. Historical, geographical and other contexts must be carefully considered in analysis in order to avoid overstating the implications of findings and to better situate and analyze the observed tendencies and trends found in the data. Europe-wide efforts to improve job matching may as a by-product, produce a more robust source of data, should it be readily adopted.

This master’s thesis investigates whether and how influence in policy networks can be studied with Twitter data. Actor influence is of vast interest to policy scholars, as it has been seen to have a notable impact on forming public policies. However, measuring influence is complex, which can limit the scope of research on influence in policy. Exploring social media sources has great potential for providing alternative data for studies concerned with actor influence in policy processes. This study makes two contributions to the field of policy studies. Firstly, it examines whether the influence in real-life policy networks corresponds to the influence in Twitter networks. In the analysis, offline influence is measured as formal decision-making power and informal, reputation-based influence. Online influence is measured by actor centrality on Twitter. Secondly, it looks more closely at how influencing works in online networks. The analysis examines how network interactions affect online influence and whether connections from actors influential in the offline policy network add to an actor's influence on social media. The empirical object of this thesis is the case of the Finnish climate policy network. The analysis is conducted by combining two data sets: offline influence perceptions reported by the network members in a survey and Twitter data consisting of retweets between the same network actors. An actor retweeting another on Twitter is the dependent variable in the analysis. Tie formation in the network is explored with exponential random graph modeling (ERGM) that allows modeling the tie formation patterns on Twitter conditional on actor influence while accounting for other factors posited to contribute to tie formation. The main results are as follows. (1) Actors that are perceived as the most influential in the offline policy network are also the most influential on Twitter; (2) Having formal powers, such as being a government agency, is not associated with more incoming ties online; (3) Being influential online begets even more ties due to the status granted by the central position and (4) having online ties from actors that are influential offline does not add to an actor’s influence. This thesis shows that influence amongst policy network actors can be studied using social media data. The results also have practical implications by demonstrating that actor influence is constructed in interaction over time. The fact that ties from influential actors did not lead to more incoming ties implies that social media centrality cannot be fully equated with real-life influence. These results encourage policy network researchers to continue exploring the use of observable digital networks in research on actor influence.