Browsing by Title

Tässä työssä käsitellään taloustieteellistä onnellisuustutkimusta keskittyen erityisesti onnellisuuden suhteellisuuden sekä onnellisuuden mittaamisen kysymyksiin. Taloustieteen onnellisuustutkimus on vielä melko nuorta, ja tutkimusala, kuten tämä työkin, nojaavat osittain myös muiden tieteenalojen tuloksiin. Työssä todetaan onnellisuuden olevan suurilta osin suhteellista, ja tällä on vaikutuksia niin taloustieteellisen hyödyn mallintamiselle kuin poliittiselle päätöksenteollekin. Suhteellisuuden elementti onnellisuudessa liittyy erityisesti tulojen vertailuun sekä positionaalisiin hyödykkeisiin. Onnellisuutta käsitellään mallintamisen yhteydessä tutkimusalan eräiden tärkeimpien nimien, Layardin (2003) sekä Blanchflowerin ja Oswaldin (2004) klassisen hyötyfunktion muunnoksilla, sillä onnellisuustaloustieteessä ei vielä ole esitetty kattavia matemaattisia malleja. Työ kokoaa yhteen useita onnellisuusaineistoja sisältäviä tutkimuksia, joista voidaan tehdä päätelmiä ihmisten onnellisuuden osatekijöistä. Näiden tutkimusten tuloksena voidaan arvioida, minkälaisia osa-alueita yhteiskunnan onnellisuusmittareiden tulisi sisältää. Samoin onnellisuustutkimus osoittaa, että esimerkiksi työttömyyden vaikutus onnellisuuteen on huomattavasti suurempi kuin työttömyyden vähentämän tulon vaikutus. Merkittäviä onnellisuustutkimuksen tuloksia liittyy myös Alesinan et al. (2004) laajasti tutkimaan tulonjaon ja onnellisuuden yhteyteen, sillä tulonjaon tasa-arvoisuus vaikuttaa eri maiden kansalaisiin keskimäärin eri tavoin. Tulonjaon epätasaisuus vähentää Euroopassa vähätuloisten onnellisuutta, kun taas Yhdysvalloissa parempituloisten onnellisuutta vähentää suurempi tuloepätasa-arvo, mitä voidaan pitää yllättävänä tuloksena Euroopan Yhdysvaltoja parempien sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksien valossa. Tuloepätasa-arvo vaikuttaa eri tavoin eri tuloryhmien sekä eri poliittisia ideologioita edustavien ryhmien edustajiin. Tämä pro gradu -työ selvittää myös miten onnellisuutta voidaan mitata ja ehdottaa tämän perusteella onnellisuusdatan käyttöä poliittisen päätöksenteon tukena. Tutkielmassa pohditaan myös, millaisia implikaatioita onnellisuustaloustiede antaa erityisesti valtion menojen vaikutukselle, vero- ja hyvinvointipolitiikalle sekä köyhyyden vastaiselle politiikalle. Erityisesti veropolitiikalle sekä köyhyyden vastaiselle politiikalle suhteellisuuden ja vertailun vaikutus onnellisuuteen ovat oleellisia, sillä kaikkien työn esittelemien tutkimusten ja aineistojen perusteella vertailu ja suhteellinen asema ovat onnellisuudelle tärkeitä.

Fomevidas-ohjelma on ollut Nicaraguan yksi onnistuneimmista kehitysyhteistyöohjelmista. Se toteutettiin Nicaraguassa vuosina 2004–2011 tavoitteenaan maaseudun köyhyyden vähentäminen ihmisten elinoloja parantamalla sekä lisäämällä heidän toimeentulomahdollisuuksiaan Boacon ja Chontalesin läänien valituissa kunnissa. Monissa kunnissa saavutettiin merkittäviä parannuksia terveyden, koulutuksen sekä yleisen voimaantumisen saralla, ja lukemattomien perheiden tulot sekä elintaso nousivat vuosien varrella. Kehitysyhteistyöhön liittyy yleisesti paradoksaalisia elementtejä ja sen koko olemassaolo on kyseenalaistettu. Tässä Pro Gradu -tutkielmassa tuodaan esille, että kehitysyhteistyö voi myös onnistua ja pyritään selvittämään, mitkä ovat Fomevidasin menestystekijät. Tutkimusongelmaa lähestytään kolmen teeman – avunsaajien voimaantumisen ja kestävän kehityksen, sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisen sekä sidosryhmäyhteistyön ja Fomevidasin onnistuneisuuden - kautta. Monien aiempien kehitysyhteistyöprojektien ongelmana on ollut ihmisten heikko osallistuminen, minkä vuoksi todellista voimaantumista ei ole tapahtunut, ja projektien tulokset ovat jääneet vähäisiksi. Myös naisten ja miesten välisen tasa-arvotilanteen todellinen parantuminen on jäänyt heikoksi Nicaraguan kehitysyhteistyön tuloksissa. Sidosryhmien välisen vuorovaikutussuhteen tutkiminen on tärkeää, koska usein kehitysyhteistyöprojekteissa toteuttajatahot ovat toimineet liian erillään toisistaan ja informaation kulku sekä tehtäväjako on ollut epäselvää. Painopiste tutkielmassa on ensikäden aineistossa, joka on kerätty haastattelemalla. Haastattelumetodina on käytetty kvalitatiivista ja puolistrukturoitua teemahaastattelua. Toisen käden aineisto koostuu tieteellisistä artikkeleista, internet-julkaisuista sekä aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta. Myös vuonna 2011 Fomevidasista tehtyä evaluaatioraporttia hyödynnetään tutkimustulosten tukena. Aineiston purkamisessa on tekniikkana käytetty sisällönanalyysiä. Teoreettisena viitekehyksenä sovelletaan SLA-menetelmää, joka tarkoittaa kestävän toimeentulon sekä elinkeinon saavuttamista. Se toimii kehitysyhteistyöohjelmien viitekehyksenä kokoamalla yhteen köyhien ihmisten toimeentuloon vaikuttavat tekijät sekä niiden keskinäisriippuvuudet ja on siksi käyttökelpoinen myös tässä tutkielmassa. Toisena teoreettisena viitekehyksenä käytetään sidosryhmäteoriaa, jonka avulla voidaan tunnistaa, luokitella ja kategorisoida eri sidosryhmät sekä ymmärtää niiden käyttäytymistä ja keskinäistä dynamiikkaa. Sidosryhmäteorian käyttökelpoisuus perustuu sen monialaisuuteen sekä sen soveltuvuuteen globaaleissa projekteissa ja haastavissa ympäristöissä. Sidosryhmien huomioiminen edesauttaa projektin tavoitteiden saavuttamisessa. Aineiston perusteella tullaan siihen tulokseen, että Fomevidasissa avunsaajien aktiivisuus ja vahva osallistuminen projektin kaikissa vaiheissa on voimaannuttanut heitä, sillä vastuuttaminen on saanut aikaan ihmisten itsenäistymistä. Nicaraguassa miesten ja naisten välisen tasa-arvon edistämisessä on saatu taloudellisesti hyviä tuloksia aikaan. Kuitenkin epätasa-arvoa ylläpitävät valtamekanismit sekä perinteisiä sukupuolirooleja ylläpitävä kulttuuri istuvat niin tiukassa, että muutokset näillä alueilla ovat vähäiset. Sidosryhmäyhteistyön toimivuus on vuoden 2007 jälkeen parantunut Fomevidasissa, jolloin valtaan astui kehitysyhteistyölle myötämielinen hallitus. Fomevidasin menestystekijöiksi voidaan laskea sen läheisyys kohteensa kanssa, avunsaajien yleinen voimaantuminen ja elinolojen merkittävä parantuminen, avunsaajien aktiivisuus ja osallistuminen, sidosryhmäyhteistyö, istuvan hallituksen ideologiaan soveltuminen sekä yhteisöllinen lähentyminen ja organisoituminen. Nykyisin Fomevidas toimii malliesimerkkinä muille kehitysyhteistyöprojekteille.

Organisaatioiden postmoderni liiketoimintaympäristö on jatkuvassa muutoksessa. Menestyäkseen muutosten kyllästämässä maailmassa organisaatioiden on pystyttävä sopeuttamaan toimintojaan muutosten edellyttämällä tavalla. Muutosten hallinnasta onkin tullut yksi keskeinen menestystekijä 2000-luvulla. Suurin osa, yli 70 prosenttia organisaatiomuutoksista epäonnistuu, muutoksen tavoitteisiin ei ylletä. Onnistuneen organisaatiomuutoksen taustalla on monia kriittisiä tekijöitä. Viime aikoina tutkijat ovat olleet varsin yksimielisiä siitä, että suurimman uhan onnistuneelle muutokselle aiheuttaa puutteellinen muutosvalmius. Muutosvalmiudella tarkoitetaan organisaation kollektiivista ja kokonaisvaltaista suhtautumista muutokseen. Muutosvalmius muodostuu muutoksen kontekstista, muutoksen sisällöstä, muutosprosessin toteutustavasta ja muutokseen osallistuvien henkilöiden henkilökohtaisista ominaisuuksista. Muutosvalmiuden luomisen ja muutosmyönteisen organisaatiokulttuurin näkökulmasta muutosjohtamisen rooli on keskeisellä sijalla. Muutosvalmiuden johtaminen edellyttää perinteisten muutosjohtamisen kompetenssialueiden lisäksi muutosvalmiuden teoreettisen ajattelun tuntemista, muutosvalmiuden mittaamiseen tarkoitettujen työkalujen hallintaa, muutoksen inhimillisen ulottuvuuden tuntemista ja erityisesti muutoksen sosiaalisen luonteen ymmärtämistä. Tämä tutkimus on luonteeltaan tilastollinen tapaustutkimus muutosvalmiudesta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää If Vahinkovakuutusyhtiö Oy:n konttoriverkoston muutosvalmius kahdeksalla eri konttorialueella. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että konttoriverkoston muutosvalmius on varsin hyvällä tasolla ja edellytykset onnistuneelle muutokselle ovat olemassa. Vastausten frekvenssijakaumaa tutkimalla kartoitettiin muutokseen tyytymättömien henkilöiden määrää, sillä pienikin muutokseen negatiivisesti suhtautuva ryhmä saattaa heikentää merkittävästi organisaation kollektiivista muutosvalmiutta vaikuttamalla muun henkilöstön asenteisiin muutoksen edetessä.

Itäisen kumppanuuden ohjelma käynnistyi Georgian sodan vauhdittamana toukokuussa 2009. Kansainvälinen talouskriisi, energiakonfliktien uhka ja Georgian sota osoittivat, ettei EU voinut suhtautua itäisiin naapurivaltioihinsa välinpitämättömästi. Yleinen konsensus EU:ssa olikin, että jotain maiden kestäväksi vakauttamiseksi oli tehtävä. Itäisen kumppanuuden ohjelma nosti Itä-Euroopan ja Kaukasian maat naapuruuspolitiikan kirjavasta joukosta omaksi ryhmäkseen ja tarjosi niille syvempää yhteistyötä. Ohjelmalla EU vahvisti suhteitaan itäisiin naapureihinsa ja Etelä-Kaukasuksen maihin ja kiinnitti nyt entistä enemmän huomiota näiden maiden poliittiseen ja taloudelliseen tukemiseen. Vastakkainasettelua Venäjän kanssa oli vaikea välttää, kun unioni pyrki kasvattamaan omaa vaikutusvaltaansa ja solmimaan vapaakauppasopimuksia EU:n ja Venäjän jaetussa naapurustossa. Kumppanuusaloite otettiin Venäjällä vastaan huolestunein mielin, esimerkiksi siksi, että Venäjän tavoite oli hankkia ja säilyttää hallitseva asema entisen Neuvostoliiton alueen energiataloudessa ja kumppanuusaloite pyrki vetämään kohdemaita lähelle EU:n omia energiajärjestelyjä. EU:n kasvanut intressi itänaapurien alueella lisäsi jo ennestään Georgian sodan myötä kiristyneitä jännitteitä EU:n ja Venäjän välillä. Tutkielma käsittelee EU:n itäisen kumppanuuden ohjelmaa Suomen näkökulmasta vuosien 2008-2015 aikana. Julkisten viranomaislähteiden kautta tutkielmassa tarkastellaan, miten Suomi asemoi itseään ja omaa kantaansa suhteessa itäiseen kumppanuuteen. Tutkimusaihetta lähestytään EU:n ja Venäjän kiristyneiden ulkosuhteiden kautta. Kiinnostuneita ollaan siitä, miten Suomi asemoi itseään kannoissaan itäiseen kumppanuuteen ja millaisia merkityksiä ja kuvauksia Suomen toimijuudelle on annettu kiperässä maailmanpoliittisessa tilanteessa? Vuoden 2011 arabikevään aiheuttamat epävakaudet EU:n eteläisessä naapurustossa saivat EU:n kiinnittämään enemmän huomiota sen kumppanuuspolitiikkaan mukaan lukien itäiseen kumppanuuteen. EU:n kasvanut intressi heijastui myös ulkoministeriön raportointiaktiivisuuden lisääntymisenä vuoden 2012 jälkeen. Raportointiaktiivisuus kasvoi vuoden 2012 jälkeen niin, että eduskunnalle ryhdyttiin tästä eteenpäin raportoimaan tiiviisti itäisen kumppanuuden kehityskuluista. Ulkoministeriön E-kirjeissä esitetyissä kannoissa tarkasteluajanjaksolla korostuu taloudellisen integraation syventäminen, ratkaisukeskeisyyden korostaminen sekä realististen tavoitteiden peräänkuuluttaminen. Suomi mukaili kannoissaan EU:n kantaa itäiseen kumppanuuteen ja asettui tukemaan kumppanuuden tavoitteita EU-jäsenmaana ja EU:n sisältä. Lisäksi Suomen kannoissa korostui EU-jäsenyyden viitekehyksen lisäksi kansallisen ulkopolitiikan toimijuuden korostuminen.

Corporate credit risk in fixed income markets refers to risk that debt issuing company will default before the maturity of the debt or to decrease in the market value of debt due to decreasing credit quality. A number of quantitative credit risk models have been developed to measure probability of default and/or credit spreads of fixed income investments. These models can be roughly divided into two categories based on their approach to credit risk modelling; structural and reduced form models. Several commercial applications have been developed based on both model branches and used in financial markets as tool for analyzing real life investment decisions. The aim of this thesis is to introduce the theoretical framework behind structural and reduced form credit risk models and present a comparative analysis on the strengths and weaknesses of different models. A base case model for structural (Merton 1974) and for reduced form (Jarrow-Turnbull 1995) is presented in more detail and differences are discussed based on earlier academic research in the area. Even the objectives of the models are similar the two approaches are totally different from the theoretical point of view. Structural models are based on Merton´s model and use Black- Scholes option pricing framework as foundation of credit risk analysis. Reduced form models instead can be considered as a statistical approach to credit risk modelling using market data on bond prices and credit spreads to measure probability of default. Empirical part of the thesis consists of review of several empirical studies testing the empirical soundness of different structural and reduced form models. The aim of this part is to find reasoning to recommend either structural or reduced form models for investor use. Main findings suggest that when choosing credit risk model the purpose of the use becomes a decisive factor. It can be argued that structural models in general are more suitable for analyzing credit risk of individual companies with company specific needs due to their ability to offer economic causality. In the other hand the reduced form models could be recommended to use for trading and hedging purposes for traders and credit managers working with liquid bond markets. Reduced form models are highly data sensitive and need high quality market data. Several studies suggest that structural models perform better when working with lower rated bonds (below investment grade) whereas reduced form models are more suitable for higher rated bonds (investment grade). Reduced form models can be seen as more modern approach to credit risk modelling.

This master’s thesis study examines the new type of public management in Finland brought about by the introduction of the ideals of new public management internationally.Specifically, the ideal of self-responsibility was examined in the Finnish context by focusing on the aftercare of short-term prisoners. The study focused on the question of how does the prevailing public management in Finland effect the situation of released short-term prisoners, and specifically, how does it affect their aftercare measures? In order to provide an answer to this, the study sought answers to three questions: 1) what problems are there in the aftercare of short-term prisoners in Finland and what are the consequences of these problems; 2) how is the aftercare of short-term prisoners divided between the government, the municipality, and the third sector and who is responsible for providing aftercare services; 3) how does the public sector responsibilitize released short-term prisoners and, if so, what kind of problems does this cause them in relation to their aftercare? This study was conducted by using a qualitative multi-sited ethnographic approach that consisted of using different sets of data. First, governmental laws and policies regarding imprisonment and social welfare were used as secondary or background data. Second, ethnographic fieldwork was undertaken at a non-profit organisation along with ethnographic interviews in order to collect valuable insight into the topic along with some first-hand experience. Third, thematic interviews with short-term prisoners, the staff of the non-profit organization, and with governmental social workers were conducted. Lastly, ethnographic observations during the thematic interviews were undertaken. The findings of this study suggest that the influences of new public management and its ideal of responsibilitization are visible in the aftercare of short-term prisoners. There seems to be a move towards necessitating short-term prisoners to take responsibility for their own matters already during their time in prison, but specifically after their release. On top of this, these individuals are expected to actively demonstrate a motivation for change in order to be entitled to receive services due to the lack of resources and a move away from a needs-based service provision. Problems to do with a decentralised service provision and the way in which short-term prisoners are not viewed as a group necessitating specialised services also lead towards the above stated situation. Crucially, the responsibility of the government or the municipality to provide services for this group of individuals is being shifted towards the third sector in a way that the third sector has become the ‘problem solver’ of the Finnish society. The lack of resources, however, that is also prevalent within the third sector has an influence on individuals in that they are expected to take on increasing amounts of responsibilities for their own aftercare. The study concludes that further research is needed in relation to the situation of the aftercare of short-term prisoners – and prisoners in general – to fully understand the way in which new public management and its ideals affect this issue and how the welfare renewals recently suggested by the government influence the situation of this marginal and problematic group of the population.

The resignation of Kazakhstan’s first and only president, Nursultan Nazarbayev, has brought attention to Kazakhstan’s political regime and the political structure it maintained since its establishment. Regardless of Nazarbayev’s resignation from the presidency post, he still holds great power. Thus, this thesis focuses on Nazarbayev, still a relevant actor and a critical figure in understanding the political conditions in Kazakhstan. This thesis discusses the political structure that Nazarbayev built and maintained. In this thesis, the structure is stated to be preserved through different forms of monitoring and control, however surveillance on telecommunication channels is made the focus. Surveillance on telecommunication channels does not only allow the political structure to be preserved but also upholds the ontological security of the leader in control of the structure. This thesis introduces the changing telecommunication surveillance regulations and practices and discusses them in detail. Even though the state surveillance that targets telecommunication is justified for its security impact on the society, it can also be seen as a tool for ontological security of the people deploying it. Further exploration of telecommunication surveillance and its impacts suggests that there can occur ontological security dilemmas within the state, concerning the leader and the society. The members of society may not achieve ontological security as a result of the surveillance practices that target them, whereas the leader or the other political figures can reinforce their ontology. Although being present elsewhere, the concepts of ontological security, surveillance and ontological security dilemma are studied specifically in the context of Kazakhstan.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen kotouttamispolitiikassa esiintyviä ongelmanmäärittelyjä 2017-2019. Tutkielmassa kotouttamispolitiikka mielletään osaksi kansallista identiteettipolitiikkaa, minkä vuoksi tutkielmassa tarkastellaan myös käsityksiä ja myyttejä suomalaisuudesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Eduskunnan tarkastusvaliokunta käynnisti kesäkuussa 2017 tutkimushankkeen, jonka tavoitteena oli kotouttamistoimenpiteiden toimivuuden selvittäminen. Hankkeen lopuksi valiokunta antoi tammikuussa 2019 valvonta-aiheestaan mietinnön, jossa se esitteli konkreettisia kotouttamisen uudistusehdotuksia. Silloisen työministerin Jari Lindströmin mukaan oli myönnettävä, että Suomessa on epäonnistuttu kotouttamisessa. Tutkielman tavoitteena on paikantaa epäonnistumisen taustalla olevat ongelmanmäärittelyt peilaten niitä käsityksiin suomalaisuudesta ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Tutkielman analyysityökaluna käytetään Carol Bacchin ’What is the problem represented to be?’ -analyysiä eli WPR-analyysiä. WPR-analyysin avulla aineistosta tunnistetaan politiikanteon taustalla vaikuttavia ennakko-olettamuksia ja totuuksia sekä niiden pohjalta syntyviä ongelmanmäärittelyitä. Tutkielman pääasiallisena aineistona käytetään Eduskunnan tarkastusvaliokunnan tilaaman tutkimushankkeen tuottamia tutkimusraportteja, valiokunnan antamaa mietintöä sekä eduskuntakeskustelua mietinnöstä. Suomalaisuuden ja suomalaisen yhteiskunnan käsityksiä kuvaavana aineistona käytetään niiden historiallista kehitystä ja rakentumista esiin tuovaa kirjallisuutta. Aineiston esiin nousevat Suomen kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyt ovat monialaisia ja toimijakohtaisia. Eduskunnan tarkastusvaliokunnan mietinnössä ja kansanedustajien puheenvuoroissa ongelmanmäärittelyiden taustalla esiintyy ennakko-otaksumia, jotka pohjaavat vastaanottavan yhteiskunnan ja kotoutujien kulttuurien ja arvojen erilaisuuksien vertailuun. Kotoutumisen ongelmanmäärittelyjen painopiste on kotoutujien yhteiskunnan toimintaan osallistumisen, kielen oppimisen, työpaikan hankkimisen ja yhteiskunta-arvojen omaksumisen tehostamisessa. Tutkimusraporteissa esitettyjä käytännön ongelmia, kuten resurssien ja laadun tarpeen turvaaminen, palveluiden järjestämisen sirpaleisuus sekä tilastotiedon vajavaisuus tuodaan myös esiin mietinnössä ja eduskuntakeskustelun puheenvuoroissa, mutta niiden painoarvo jää vähäiseksi suhteessa tehostamistarpeeseen. Aineiston analyysin pohjalta havaitaan, että kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyiden fokus on kotoutumista edistävien tekijöiden arvioinnissa. Sen sijaan kotoutumista estävät tekijät jäävät lähes kokonaan huomiotta. Kotouttamisen epäonnistumisen arviointi tuotetaan osittain irrallisena osana suomalaista yhteiskuntaa ja kansallista identiteettipolitiikkaa. Aineistosta nousee esiin kotouttamispolitiikan käsitteistön monitulkintaisuus, sillä aineiston toimijat käyttävät tiedostamattaan käsitteitä keskenään sekaisin. Erityisesti käsitteiden kotoutuminen ja kotouttaminen monitulkintaisuus aineistossa luo varjon kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyiden täsmälliseen analysointiin. Tutkielman tulokset paljastavat kotouttamispolitiikan ongelmanmäärittelyiden taustalla vaikuttavia ennakko-olettamuksia ja totuuksia sekä niiden puutteita. Lisäksi tutkielman havainnot aiheen käsitteistön monitulkintaisuudesta osoittavat laajempaa tarvetta käsitteiden uudelleenmäärittämiselle ja muokkaamiselle.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan opintotuen tulorajorajojen vaikutusta korkeakouluopiskelijoiden työn tarjontaan. Opiskelijat poikkeavat muusta väestöstä huomattavasti, koska opintotuen tarkoitus on mahdollistaa päätoiminen opiskelu ja siten opintotuen tulorajojen käyttäytymisvaikutukset voivat olla jossain mielessä jopa toivottavia. Siksi tutkielmassa tarkastellaankin myös opiskelijoiden työssäkäynnin ja opintotuen tulorajojen vaikutusta myös opintojen etenemiseen. Opintotuen tulorajojen käyttäytymisvaikutukset ovat huomattavia, mutta toisaalta opiskelijat eivät selvästi joko voi tai pysty vaikuttamaan tuloihinsa tulorajojen aiheuttamien kannustimien näkökulmasta optimaalisella tarkkuudella. Tästä johtuen opiskelijoiden tulojen jousto verojen suhteen jää varsin pieneksi, ollen noin 0.1. Estimaatti on kirjallisuuden keskimääräisiin arvioihin verrattuna melko pieni, mutta toisaalta selitettävissä opiskelijoiden poikkeavilla motiiveilla tehdä töitä muuhun väestöön verrattuna. Aineiston perusteella opintojenaikainen työssäkäynti näyttää olevan negatiivisessa, joskin heikossa yhteydessä opintojen etenemiseen. Joustoksi tulojen ja opintopisteiden välille saadaan noin -0.1, tarkoittaen, että opiskelijoiden keskituloa 50 prosenttia enemmän tienaava opiskelija suorittaisi vuodessa suurin piirtein yhden kurssin vähemmän. Toisaalta erityisesti tulorajoihin reagoivat opiskelijat näyttävät suorittavan opintoja niin ikään tulorajat marginaalisesti ylittäviä opiskelijoita hieman enemmän. On kuitenkin selvää, etteivät käytetyt menetelmät opintojen ja työssäkäynnin yhteydestä muodosta puhdasta koeasetelmaa ja siksi kausaalitulkintojen tekeminen tällä perusteella ei ole mahdollista.

Tutkielmassa tarkastellaan Helsingin yliopistossa opiskelevia naisia, jotka ovat 20–25-vuotiaina suunnitellusti hankkineet lapsia. Länsimaisen, normatiivisen aikataulun mukaan perhe kuitenkin perustetaan yleensä vasta myöhemmässä vaiheessa, opiskelun ja työelämään siirtymisen jälkeen. Lapsenhankinnasta on sanottu tulleen hyvin suunniteltua, ja erityisesti korkeakoulutetut naiset eivät useinkaan halua lapsia ennen kuin ulkoiset puitteet (työpaikka, asuminen, taloudellinen tilanne) ovat 'valmiina'. Tutkimuksessa selvitetään, kuinka päätös opiskeluaikaisesta lapsenhankinnasta tehdään. Lisäksi tutkitaan, kuinka opiskelun ja perhe-elämän vaatimukset sovitetaan yhteen. Tutkimuksessa selvitetään myös lastenhankinnan ajoituksen merkitystä ja opiskelijaäitiyden sijoittumista elämänkulkuun. Tutkimusaineisto koostuu kymmenen opiskelijaäidin teemahaastattelusta. Haastateltavat tavoitettiin Lapselliset ry:n kautta. Litteroitu haastatteluaineisto koodattiin ja sen jälkeen analysoitiin sisällönanalyysin keinoin. Lähestymistapa aineiston analyysiin on aineistolähtöinen. Aiempi tieto ja tietyt, teoreettiset kytkennät ovat kuitenkin vaikuttaneet tutkimustehtävän muotoutumiseen, minkä vuoksi analyysia voi kutsua myös teoriaohjaavaksi. Aineiston perusteella voidaan todeta, että lasta haluaville opiskelijanaisille ulkoiset olosuhteet (keskeneräiset opinnot, heikko taloudellinen tilanne ja työkokemuksen puute) eivät ole syitä lykätä lapsenhankintaa, jos itsellä on tunne siitä, että on kypsä ja valmis äitiyteen. Päätös hankkia lapsi opiskeluaikana perustuukin vahvasti tunnesyihin, vauvakuumeeseen ja onnelliseen parisuhteeseen. Äitiys on kutsumus ja luonnollinen askel omassa elämänkulussa. Haave äitiydestä on syntynyt jo varhain nuoruudessa. Kun sopiva kumppani on löytynyt ja itsellä on tunne siitä, että aika on oikea, tunnetta kuunnellaan. Olosuhteet, kuten puolison työtilanne ja suotuisa opintojen vaihe saattavat myötävaikuttaa päätöksen syntyyn, mutta vasta sen jälkeen, kun sydän on sanonut ajan olevan oikea. Myös nuoren äitiyden sekä opiskeluaikaisen lapsenhankinnan hyvät puolet nähdään vasta jälkeenpäin päätöstä tukevina. Päätökseen antaa lapselle lupa tulla ei siten kuulu laskelmointia tai edes suurempaa pohdintaa. Valinta, jos tilanne sellaiseksi edes mielletään, on helppo ja luonnollinen. Opiskelijaäidillä ei ole konkreettista eikä henkistä äitiyslomaa. Koska opinnot ovat itselle tärkeät ja niiden edistäminen on itsestä kiinni, äitiyslomaa ei useinkaan haluta pitää. Opiskeluasiat myös luovat paineita vapaa-aikaa kohtaan ja tekevät äitiyteen uppoutumisen vaikeaksi. Toisaalta lapsenhoito ja perhearjen pyörittäminen vievät aikaa opiskelulta. Opiskeleva äiti onkin yhtäaikaisesti kiinni 'kahdessa maailmassa'. Elämäntavassa, jossa äidin opiskelu tapahtuu vaihtelevina aikoina, osallistuvalla isällä ja lapsia hoitavilla isovanhemmilla on suuri rooli. Lapsenhoidon järjestäminen voi kuitenkin olla hankalaa, ja äitien opiskelu tapahtuukin suurimmaksi osaksi kotona lapsen nukkuessa. Koska aikaa opiskelulle ei ole paljoa, opiskelutyyliä on muutettu ja arvosanatavoitteista luovuttu. Äideille on hyvin tärkeätä, että pienet lapset ovat kotihoidossa, minkä vuoksi opinnot etenevät useimmiten melko hitaasti. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä prioriteettien kirkastumisen myötä suhtautuminen opiskeluun on muuttunut: lapsensaannin myötä liika stressaaminen on jäänyt pois ja opiskelussa tyydytään etenemään omaan, rauhalliseen tahtiin. Haastatellut joutuvat ajanpuutteessa tinkimään kahdenkeskisestä ajasta puolison kanssa sekä omasta vapaa-ajasta. Toisaalta harrastusten puutteessa opiskelu tuo vastapainoa perhearjelle. Vaikka opiskelijaäidin kaksijakoinen tilanne on paikoin kiusallinen, haastateltujen äiti- ja opiskelijaroolit ovat tasapainossa: opiskelun ja kodin maailmat tuovat toisilleen pääosin myönteisiä merkityksiä ja voimavaroja arjessa jaksamiseen. Perheiden taloudellinen tilanne on kohtalainen tai niukka, ja toimeentulo perustuu vahvasti työssäkäyvän puolison tuloille. Haastatellut toivovat yhteiskunnalta ja yliopistolta nykyistä enemmän tukea perheellisille opiskelijoille ja sellaisten puitteiden rakentamista, joissa opiskeluaikainen lapsenhankinta olisi järkevä ja helposti toteutettavissa oleva vaihtoehto. Opiskelijaäitiys merkitsee elämäntapahtumien normatiivisen järjestyksen (opinnot-työ-perhe) rikkomista. Haastatellut ovat jo nuorina sitoutuneet parisuhteeseen ja halunneet lapsia opintojen ollessa useimmiten melko alkuvaiheessa. Opiskelijaäidin opiskelu- ja perhevaihe kietoutuvatkin tiiviisti yhteen. Tämän takia äidit saattavat kokea erilaisuutta niin toisiin opiskelijoihin kuin toisiin äiteihin nähden. Kun opinnot on saatu päätökseen ja pikkulapsivaihe on monilla ohi, äideille tulee mahdolliseksi keskittyä täysipainoisesti työelämään ja itsensä toteuttamiseen. Monien haastateltujen lapsiluku tuli olemaan jo opiskeluaikana täysi, joten työelämässä on tulevaisuudessa mahdollista olla pitkään ja yhtäjaksoisesti. Poikkeamalla korkeakoulutetun naisen standardielämänkulusta opiskelijaäitien on mahdollista toteuttaa molemmat toiveensa; saada lapset nuorena ja päästä mukavaan työhön, joka ei vie liikaa aikaa tärkeimmältä eli perheeltä. Haastateltujen individualistinen elämänkulkuratkaisu perustui familistisiin arvoihin. Familistinen perhekäsitys, jossa perhettä vahvistavat ja ylläpitävät ratkaisut asetetaan yksilöllisten etujen ja mieltymysten edelle, kehystääkin suurinta osaa haastateltujen toiminnan motiiveista.