Browsing by Title

Tausta: Masennus koskettaa monia, sillä vuoden aikana siitä kärsii 5 % aikuisista ja masennukseen liittyviä itsemurhia tehdään suunnilleen kaksi vuoden jokaisena päivänä. Masentuneen maailmaa kuvaa alentunut toimintakyky, kielteiset ajatusmallit, itsearvostuksen puute ja osallisuuden kokemuksen menettäminen, jotka kaikki aiheuttavat merkittävää subjektiivista kärsimystä. Mielenterveyskuntoutuksella tarkoitetaan oireiden helpottamisen lisäksi kuntoutujien työ- ja toimintakyvyn edistämistä. Psykodraama on ryhmä- ja draamaterapian muoto, jota on käytetty mielenterveyskuntoutuksessa kolme vuosikymmentä. Psykodraamassa ollaan kiinnostuneita yksilön ja hänen ympäristönsä sosiaalisista suhteista ja näihin suhteisiin liittyvistä kokemuksista. Sosiaalinen vuorovaikutus nähdään keskeisenä osana ihmisen olemassaoloa, sillä yksilö kehittyy ympäristön ja yksilön katkeamattomassa vuoropuhelussa. Psykodraamassa osallistujien subjektiivisia kokemuksia, ajatuksia, rooleja ja tapahtumia tuotetaan konkreettisesti näkyviin draaman avulla. Metodit ja tutkimuskysymykset: Tutkimuksessa tarkastellaan psykodraamakuntoutukseen osallistuneiden viiden vaikeasti masentuneen naisen kuntoutuskokemuksia tulkitsevan fenomenologisen analyysin (IPA) avulla. IPA lähestyy kokemusta aluksi fenomenologisen, kuvailevan luennan tasolla, johon liitetään tulkinnallinen, hermeneuttinen taso. Idiografinen lähestymistapa varmistaa, että kokemusta tutkitaan yksityiskohtaisen tarkasti. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Millaisia kokemuksia haastateltavilla on psykodraamamenetelmällä toteutetusta Kelan mielenterveyskuntoutuksesta? 2) Miten haastateltavat kokevat psykodraamakuntoutuksen vaikuttaneen omaan kuntoutumiseensa? 3) Mitkä ovat psykodraamakuntoutuksen terapeuttisen työskentelyn edellytykset? Tulokset ja johtopäätökset: Haastateltaville esitetty yksi avoin kysymys: 'Millaista tämä kuntoutus on sinulle ollut?' tuotti aineiston, joka analyysiprosessin jälkeen näyttää kuntoutumisen yksilölliset merkitykset, jotka tiivistyvät pääteemaan Koetut vaikutukset (Itsetuntemuksessa, sosiaalisissa suhteissa ja toimintakyvyssä). Toinen pääteema Kokemukset psykodraamakuntoutuksesta (kokemukset ryhmästä, kokemukset prosessista ja psyykkinen työskentely) näyttää, kuinka yksilön prosessi liittyy kiinteästi ryhmän monitasoiseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Kolmas pääteema on Psykodraamakuntoutuksen terapeuttisen työskentelyn edellytykset (vuorovaikutus ja sosiaalinen samastuminen; ryhmän koheesio; psykodraamassa sisäinen mieli tuodaan näkyviin ja toiminnaksi ulkoiseen maailmaan ja emootioiden ja omien kokemusten sietäminen) tiivistää, millaiset seikat kuntoutujien kokemana näyttävät vievän terapeuttista prosessia eteenpäin. Kuntoutuksessa yksilön sisäinen tuotiin ryhmän sosiaaliseen vuorovaikutukseen yhteisen tutkimuksen kohteeksi. Tutkimustulosten mukaan menneisyyteen sijoittuvien suhteiden käsittely nykyhetkessä mahdollisti suhteisiin liittyneiden kokemusten psyykkisen työstämisen. Psyykkisen työskentelyn merkityksellisyys kasvoi ryhmän kuluessa vähitellen: alussa tutkittavien kokema ahdistus lisääntyi, mutta ryhmän loppua kohden ja sen jälkeen olotilat tasoittuivat. Se, että ryhmä näki ja kuuli millaisissa vaikeuksissa yksilö on elämässään ollut, näytti neutralisoivan yksinäisyyden ja kärsimyksen kokemuksia.

2000-luvulla on yhteiskunnassa tuotu esille huolta syrjäytyneistä nuorista. Huoli on keskittynyt erityisesti koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle ajautumiseen sekä nuorten mielenterveydelliseen oireiluun. Tutkielmassa tarkastellaan psykososiaalisesti oireilevien, koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevien aikuistuvien nuorten käsityksiä itsestään ja elämäntilanteestaan. Tutkielmassa keskitytään nuorten haastatteluissa tuottamiin identiteetteihin ja niihin liittyviin kokemuksiin. Keskeisenä tavoitteena on myös ollut antaa tilaa nuorten omaääniselle kuvaukselle itsestään ja elämästään. Tutkielmaan on haastateltu seitsemää 20–29-vuotiasta aikuistuvaa nuorta. Haastateltuja nuoria yhdistävät masennusdiagnoosi sekä ulkopuolisuus koulutuksesta ja työelämästä. Lisäksi osalla nuorista on päihderiippuvuus tai toinen diagnoosi mielenterveyden häiriöstä. Aineisto on analysoitu kategoria-analyysin menetelmin ja käsittein. Tutkimuskysymyksenä on ollut: Millaisia kategorioiden, kategoriamääreiden ja selontekojen rakentamia identiteettejä sekä niihin liittyviä kokemuksia nuoret tuottavat kertoessaan itsestään ja elämäntilanteestaan? Nuorten tuottamista kategorioista ja kategoriamääreistä on muodostettu kategoriakokoelmia, jotka on nimetty kuvaamaan nuoria yhdistäviä identiteettejä. Lisäksi tutkielmassa on tarkasteltu nuorten käyttämiä selontekoja ja nuorten asiayhteyteen liittämiä kokemuksia. Kokemukset ja identiteetit nähdään tutkielmassa monin tavoin yhteen kietoutuneina. Identiteettien kautta nuoren nähdään ymmärtävän ja määrittelevän itsensä sekä suhdettaan sosiaaliseen ympäristöönsä ja kulttuuriin. Identiteetit on tutkielmassa jaettu kolmeen ryhmään. Identiteettinsä kadottaneen, sosiaalisesti heikon ja ohitetun identiteetit perustuvat pääosin nuorten pohdintaan omista ominaisuuksistaan ja kyvyistään. Lisäksi sairaan, kuntoutujan ja selviytyjän identiteetit liittyvät nuorten itsetutkiskeluun. Näiden identiteettien yhteydessä nuoret kuvaavat monenlaisia epäonnistumisen kokemuksia ja sairastumisen aiheuttamaa aiempien identiteettien ja elämäntilanteen kyseenalaistumista. Sosiaalisesti heikon identiteetin taustalla monella on myös kokemus kiusatuksi tulemisesta. Normeihin ja odotuksiin suhteutuviksi tutkielmassa on luokiteltu toisenlaisen oppijan, kehityshaasteissa myöhästyneen, itsenäisyyttä tavoittelevan, epäonnistuneen kansalaisen, hyvän ihmisen, leimautuneen ja syrjäytyneen identiteetit. Näiden identiteettien taustalla vaikuttavat erityisesti nuorten tiedostamat normit ja odotukset tuottavasta kansalaisuudesta sekä aikuistumiseen liittyvistä kehityshaasteista. Tulevaisuuteen suuntaavia autetuksi tulleen ja itsensä löytäneen identiteettiä sekä ammatti-identiteettiä tuottaa aineistossa vain kaksi nuorta. Vaikuttaakin siltä, että useiden haastateltujen on vaikeaa suunnata toimintaansa tulevaan tai asettaa tulevaa rakentavia tavoitteita. Myönteisesti omaa toimijuutta korostavien identiteettien osuus nuorten tuottamissa identiteeteissä on vähäinen. Nuorten käsityksiä itsestään kuormittavat koulujen keskeytymiset ja kokemukset erilaisista vaikeuksista sosiaalisissa suhteissa. Nuoret kuvaavat myös vaikeutta tulla kuulluksi ja kokemuksia leimautumisesta. Tällaiset kokemukset saattavat saada nuoren määrittämään itseään ongelmiin keskittyen. Ristiriitaisimmin nuoret suhtautuvat heille tarjoutuvaan syrjäytyneen identiteettiin. Nuorten selonteoissa ovat vahvasti läsnä vertailut, normeihin viittaaminen ja itseä syyttävät selonteot. Tutkielmassa nostetaan esille varhaisen tuen, nuorten yksilöllisen kohtaamisen ja kokonaisvaltaisen elämäntilanteen huomioimisen tärkeys. Tutkielmassa nähdään sosiaalityö ja sosiaalinen kuntoutus mahdollisuutena tukea nuoren identiteettityötä uudenlaisten, tulevaisuuteen suuntaavien ja myönteisten identiteettien rakentamisessa. Keskeisiksi tavoitteiksi nähdään nuoren itsetunnon ja toimijuuden vahvistuminen sekä onnistumiset pienin askelin nuoren omissa tavoitteissa. Nuorten oman äänen kuuleminen ja asiakaslähtöisyys nostetaan tutkielmassa tärkeäksi myös vaikuttavien palveluiden kehittämisessä. Psykososiaalisista ongelmista kuntoutuvan nuoren kohdalla korostuu myös identiteettityölle ja nuoren kanssa työskentelylle annettava aika, jota koulutus- ja työkeskeisen yhteiskunnan palvelujärjestelmässä ei tunnu olevan riittävästi. Tutkielmassa nostetaan esiin tarvetta nuorten voimavaroja tarkastelevalle tutkimukselle. Lisäksi vuorovaikutustaitoihin ja sosiaalisiin suhteisiin keskittyvän kuntoutuksen mahdollisuuksien tarkastelu nähdään tutkielmassa kiinnostavaksi juuri mielenterveyden ja päihdeongelmista kuntoutumassa olevien, työelämän ja koulutuksen ulkopuolella olevien nuorten kohdalla.

Väestön ikääntyminen johtaa Suomessa työikäisten määrän vähenemiseen ja eläkkeensaajien määrän kasvuun. Yhteiskuntapolitiikan yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi on sen vuoksi otettu työurien pidentäminen ja eläkkeelle siirtymisen myöhentäminen. Viimeaikaisissa eläkeuudistuksissa on tuettu tätä esimerkiksi nostamalla vanhuuseläkkeen ikärajoja ja kannustamalla eläkkeen lykkäämiseen. Kuntasektorilla väestön ikääntyminen näkyy palvelutarpeen kasvuna, työvoiman saatavuusongelmina ja työntekijöiden suurena eläkepoistumana, johon on varauduttu paremmin suuremmissa kunnissa ja kuntaorganisaatioissa. Vaikka eläkkeelle siirtyminen on kuntasektorilla myöhentynyt ja työssä jatkaminen lisääntynyt, kunta-alan työolojen muuttuminen henkisesti kuormittavammiksi asettaa haasteita työurien pidentämiselle tulevaisuudessa. Siksi on tärkeää tietää, mitkä tekijät tukevat tai haittaavat työuran jatkamista eläkeikään ja sen yli. Tässä tutkielmassa selvitettiin psykososiaalisten työolojen yhteyttä eläkeaikeisiin ja työssä jatkamisaikeisiin 40–60-vuotiailla kunta-alan palkansaajilla. Lisäksi tarkasteltiin, muuttuvatko nämä yhteydet, kun vastaajan terveys, ammattiasema ja taustamuuttujat huomioidaan. Aineisto (n=3280) on osa Helsinki Health Study-tutkimuksen vuonna 2007 kerättyä kyselytutkimusta. Selitettävinä muuttujina olivat aikomus jäädä eläkkeelle ennen 63 ikävuotta tai omaa ammatillista eläkeikää, ja aikomus jatkaa työssä sen jälkeen. Psykososiaalisten työolojen mittarina käytettiin Karasekin JCQ-kyselyn työn vaatimuksia ja hallintaa. Muita selittäviä muuttujia olivat ikä, sukupuoli, neliportainen ammattiasema, fyysinen ja psyykkinen terveys, haittaava pitkäaikaissairaus, vastaajan oma eläkeikä ja puolison toiminta. Yhteyksiä analysoitiin ristiintaulukoiden ja multinominaalisen logistisen regression avulla. Malleissa verrattiin potentiaalisia työstä vetäytyjiä heihin, joilla ei ollut eläkeaikomuksia tai jotka aikoivat varmasti jatkaa työssä eläkeikänsä jälkeen. Vahvoja varhaiseläkeaikomuksia esiintyi aineistossa noin neljänneksellä naisista ja miehistä. Ristiintaulukoiden perusteella eläkeaikomukset ja työssä jatkamisen aikomus olivat erittäin merkitsevästi yhteydessä toisiinsa. Työolot riippuivat ammatista siten, että ylemmissä ammattiasemissa koettiin enemmän vaatimuksia ja enemmän hallintaa. Ylemmissä ammattiasemissa oli parempi fyysinen terveys ja vähemmän pitkäaikaissairauksista kärsiviä, mutta psyykkinen terveys ei eronnut ammattiasemien välillä. Multinominaalisen logistisen regression malleissa eläkeaikeisiin ja työssä jatkamisaikeisiin olivat yhteydessä jotakuinkin samat tekijät. Kaikkien vakiointien jälkeen, heikot eläkeaikomukset olivat todennäköisempiä toiseksi vähiten hallintaa kokevilla (OR=1,30; 95% CI=1,03-1,64). Täysin vakioidussa mallissa vahvat eläkeaikomukset olivat todennäköisempiä kaikista eniten vaatimuksia (OR=1,56; 95% CI=1,18-2,06) ja vähiten hallintaa kokevilla (OR=1,65; 95% CI=1,24-2,20). Työolojen yhteydet eläkeaikomuksiin heikkenivät erityisesti terveyden vakioinnin myötä. Epävarma suhtautuminen työssä jatkamiseen oli kaikkien vakiointien jälkeen todennäköisempää toiseksi vähiten työn hallintaa kokevilla (OR=1,44; 95% CI=1,10-1,88). Torjuva suhtautuminen työssä jatkamiseen oli täysin vakioidussa mallissa todennäköisempää toiseksi vähiten (OR=1,78; 95% CI=1,31-2,42) ja vähiten työn hallintaa kokevilla (OR=2,01; 95% CI=1,45-2,79). Työolojen yhteydet työssä jatkamisaikomuksiin heikkenivät terveyden vakioinnin myötä, mutta ammattiaseman vakiointi voimisti vähäisen työn hallinnan yhteyttä torjuvaan suhtautumiseen työssä jatkamista kohtaan. Taustamuuttujista sukupuolten välillä ei ollut merkitsevää eroa. Vanhimmassa ikäryhmässä oli eniten varmoja työssä jatkajia. Heikompi fyysinen ja psyykkinen terveys sekä haittaavat pitkäaikaissairaudet olivat lähes poikkeuksetta yhteydessä lyhyempää työuraa koskeviin aikomuksiin. Matalampi ammattiasema oli merkitsevästi yhteydessä vain eläkeaikomuksiin. 63 ja alle 63 vuoden eläkeikä sekä puolison eläkkeellä olo ja työssäkäynti olivat yhteydessä aikeisiin tehdä lyhyempi työura. Tutkielman tulokset ovat linjassa aiemman tutkimuksen kanssa. Työurien pidentämiseksi erityisesti työn hallintaan tulisi panostaa lisäämällä työntekijöiden mahdollisuuksia vaikuttaa työhönsä ja käyttää ja kehittää osaamistaan. Myös työn vaatimuksia, kuten liiallista työmäärää, kiirettä ja ristiriitaisia vaatimuksia, tulisi vähentää. Tulokset viittaavat myös siihen, että terveysongelmat, matalampi eläkeikä ja parisuhde voimistavat ajatuksia siirtyä aikaisemmin työstä eläkkeelle. Tutkielma rajoittui kunta-alaan ja yhteen poikkileikkauskyselyyn. Jatkossa olisi tärkeää tutkia eläkkeelle siirtymistä ja työssä jatkamista pitkittäistutkimuksilla, joissa analysoitaisiin samanaikaisesti erilaisia työhön, yksityiselämään, sosiodemografiseen taustaan ja taloudellisiin kannustimiin liittyviä tekijöitä.

In its early years, the European project was an elite-driven venture in which the political elite of the original six member states aimed to create a European Community (EC) based on tight economic cooperation between European nation-states. Because of the economic nature of the integration, there was no pressing need to engage the public in the process, and thus popular opinion played only a minor role in the integration process. The situation changed in the early 1990’s when EC turned into European Union. This resulted in a fundamental institutional reform and introduced supranational elements to decision-making, thus adding a new political dimension to the integration. Consequently, the European project became a more salient issue on national political agendas, which in turn was followed by a more systematic and persistent opposition towards it. Since the 1990’s, the Union has acknowledged the increasing importance of public support towards the European integration. It has become widely accepted that citizens have the ability and the willingness to constrain, modify, and eventually forestall the integration process. This trend has also affected the field of European studies. However, the research on euroscepticism is marked by tremendous diversity, in terms of object of study, level of analysis as well as methodology, and this diversity has subsequently resulted in scattered and inconsistent accumulated knowledge within the field of study, as well as in contradicting results. This thesis studies public euroscepticism in Finland using David Easton’s theory of diffuse and specific political support, further elaborated by Pippa Norris. The thesis focuses on four objects of support, namely the political community, regime principles, regime performance and regime institutions. The level of support can be seen as ranging in a continuum from the most diffuse support for the system down through successive levels to the most concrete, specific support. Finnish public opinion will be analysed through quantitative measures, using the European Commission's Standard Eurobarometer poll from November 2013 (EB 80.1). The objective is to determine whether the four objects of support are independently manifested, to assess how much of Finnish euroscepticism can be accounted for by the four objects of support and to find out which independent variables explain the perceived dimensions of euroscepticism more specifically. The study is done through an exploratory factor analysis (EFA), followed by a series of multiple regression analyses. Four distinct factors arise from the analysis, depicting the four objects of support. These factors account for 63% of the total variance. The results also show that on average, Finns tend to hold more positive than negative feelings towards the European Union. A few distinct topics arise from the results: The overall favourable attitudes of the Finnish public, using of national proxies as basis for opinion formation and identification to the nation instead of Europe. Economic considerations are not found to have a big impact, nor are there clear indicators of diffuse or specific support as such.

The thesis studies what role the concept of public opinion played in the political thought of John Stuart Mill (1806-1873). The phrase 'public opinion' is understood the same way as Mill understood it, as the opinions of the majority of the people. This majority opinion contrasted with the opinions of the ruling classes and the opinions of the educated. The main question of the thesis is how much power Mill thought public opinion should have in a society. Mill’s views were somewhat contradictory which has also led to quite different interpretations of his writings. For example, in his essay On Liberty he claimed that the pressure from public opinion limited individual liberties. At the same time, he opposed the introduction of secret voting, because he thought public opinion should exert its influence on the voter. The most important primary sources for this thesis are the actual writings of John Stuart Mill. Especially valuable writings regarding his views on public opinion are Civilization, Bentham, On Liberty, Thoughts on Parliamentary Reform and Considerations on Representative Government. The writings of Jeremy Bentham are also analyzed briefly, because he had such a profound impact on Mill’s thought and because they had different views regarding the role of public opinion in politics. In addition, two pamphlets from the 1860s that dealt with Mill’s arguments against the introduction of secret ballot are used, because Mill’s reply to one of the pamphlets reveal more about his views. The methodology used in the thesis emphasizes the historical nature of Mill’s writings. This means that his writings are understood as products of their own time. This approach has been used for example by Quentin Skinner, who has emphasized the fact that the writings of philosophers have been contributions to the political or philosophical controversies of their own times. The main focus of the thesis is on Mill’s ambivalent views on the influence of public opinion. He had expressed concern for the increased influence of public opinion from the 1830s onwards. Especially worrisome for him was how public opinion could limit individual liberties. However, Mill also considered the fulfilment of social obligations as very important, and public opinion was the most effective mechanism for makings sure these obligations were fulfilled. Therefore Mill made a distinction between actions that harmed others and actions that did not. Public opinion was allowed to affect other-regarding actions but not self-regarding actions. This gave a somewhat complicated solution to the question of the proper influence of public opinion, because different types of actions were dealt with so differently. What made the issue even more complicated was that Mill did not seem to follow this logic all the way through. People were allowed to express their opinions about self-regarding actions, so this allowed some influence from the public. At the same time, Mill supported different schemes for limiting the influence of public opinion in politics.

This thesis approaches a mass media campaign against urban rudeness as a form of public deliberation. The goal is to examine the structuring role of politics of difference and modern media on a person’s participation in public sphere. The theoretical framework is based on Jurgen Habermas’s normative concept of public sphere, and on the revisions brought to it so that it better accommodated issues of difference and that it responded to the evolutions in the field of media and communication. The media campaign chosen for study used the internet extensively. The public had a substantial input in producing the content. None the least, the initiators envisaged the campaign as a space of regrouping and retaliation for a particular category of urban inhabitants. By using an analysis method based on the discourse-historical approach, the stories of encounter with the 'urban rude' are examined as discursive practices intended to warrant a particular version of the relations between Bucharest’s groups of dwellers. Through these practices are justified systems of classification and practices of division. The findings point to particular groups being constructed in terms of deviations from the norms. These groups’ presence in the urban public space and in the public sphere is relegated. A privately owned media organization’s interest exacerbated differentiation and had a major impact on the qualities of public deliberation. Despite their potential to enhance democratic validity of the concept of the public sphere in what difference is concerned, use of modern interactive media and the formation of counter-discursive arenas resulted in anti democratic and anti egalitarian outcomes.

Pro gradu -tutkielma käsittelee sitä, miten ruoka ilmentää terveyden ja kehon merkityksiä suomalaisessa nykykulttuurissa. Trendiksi muodostunut ruokavalio, karppaaminen on kohdannut voimakasta kritiikkiä. Keskustelu oli vilkkainta vuoden 2011 lopulla, mihin tutkielman ajankuva pääosin sijoittuu. Tutkin keskustelua informanttien kirjoitelmien ja henkilökohtaisesti 250 karppaajan kanssa aikaa viettäneen ravintoneuvojan haastattelun avulla. Mediassa välittyneellä puheella on tutkielmassa täydentävä rooli. Menetelmänä ovat laadullinen asennetutkimus ja diskurssin dekonstruktiivinen lukutapa. Terveyden tavoitteleminen on eettistä. Terveys saa kulttuurissamme ensisijaisesti sairauksien välttämisen merkityksen. Käsitteenä terveys ei ole staattinen vaan myös jaettu arvo, jossa yhdistyy diskurssin osapuolten erilaisia hyvään pyrkiviä tavoitteita. Asiantuntijat ja karppaajat voisivat käydä vuoropuhelua terveydestä, mikä toteutui heikosti tutkimuksen kohteena olevassa diskurssissa. Osapuolten kohtaamattomuuden näen ohipuhumisen rakenteena diskurssissa. Millaiset tekijät vaikuttavat diskurssin rakenteeseen? Kokemukset ovat terveyden käsitteen varhaista sisältöä. Karppaajat näyttävät palaavan kokemusten arvostamiseen terveyden sisältönä. Median toimintalogiikka vahvistaa keskustelun polarisoitumista, mutta taustalla ovat ennen muuta kulttuurisen luokittelun erot. Ravitsemussuosituksista ja asiantuntijoiden terveyspuheesta sekä karppaajien perusteluista rakentuu terveellisen syömisen jäsennys. Jäsennykset muodostuvat kulttuurisen puhdistamisen prosesseissa (Douglas 1966) eivätkä kohtaa. Ruokasäännöt ilmaisevat antropologiassa syömisen järjestystä. Suositeltu ja leimattu, turvallinen ja epäluotettava tiivistyvät ravintoaineiden luokissa, joita ruokavalio muuntaa. Osapuolten ruoalle ja syömiselle antamat merkitykset ja arvot perustuvat erilaisiin taustaoletuksiin terveydestä, kehosta ja ruoasta, mitä dekonstruoin tutkielmassa. Kehon medioituminen on vahvistanut kokemuksia terveyden sisältönä. Karppaajat eivät seuraa äärimmäisiä kehonihanteita vaan tavoittelevat tasapainoista ruokasuhdetta. Ruokavalion ideat eivät ole irrallisia, vaan osa ruoan jatkuvasti lisääntyvää muuntelua ja kulttuuristen tekijöiden vaikutusta ruokasuuntausten taustalla. Laadullisen asennetutkimuksen menetelmällä tarkasteltuna ruokavalio ilmentää karppaajille tärkeitä arvoja. Kilpailuyhteiskunnassa jaksamisesta, kehon ja mielen tasapainosta ja kehonihanteista tulee terveyden merkityksiä. Karppaaja arvostaa ruoan kulttuuristamisen prosessin tuntemusta ja suosii lähellä luontoa olevia, puhtaita raaka-aineita. Karppaajat kantavat yksilöllistä vastuuta terveydestään ja oikeuttavat toisin valitsemistaan mitattavilla havainnoilla terveydestään. He ovat valmiita kiistämään suosituksia, jos ne eivät vastaa omia kokemuksia, mutta ruokavalio ei näyttäydy itsetarkoituksellisena. Julkisesta epärationaalisen leimasta poiketen karppaaminen saa elämänhallinnan merkityksiä. Ruokavalion perustelut ilmaisevat kritiikkiä ruokajärjestelmään. Sellaisena luen informanttien puhtaan ruoan, alkuperäisyyden, vihreyden ja luonnollisuuden arvoja. Osoitan taustalla ongelmia, joita ruokavalion julkinen kritiikki ei ole tavoittanut ja joihin yksilöllisellä ruokavaliolla pyritään vastaamaan. Syömistä on tulkittu feministisellä tutkimusotteella, vallan puutteena. Karppaajat käyttävät määrittelyvaltaa terveellisen syömisen jäsentämiseen ilman ulospäin levitettävää ohjelmaa. Ruokavalio kohtaa kritiikkiä ja edustaa samalla hiljaista sosiaalista todellisuutta. Karppaajat näyttävät saavuttavan tavoitteensa. Miten käy kansalaisten terveyteen vaikuttamisen? Ravitsemusvalistus mediassa ei seuraa kokonaisvaltaista ihmiskäsitystä yhtä selvästi kuin lääketiede, jonka terveyskäsitys sitä kuitenkin muotoilee. Puhe terveysuhkista toimii turvallisuuden mekanismina osana terveyden yhteisöllistä prosessia (Foucault 2004). Karppaaja saavuttaa turvallisuutta valinnoilla, joihin yksilön on laajoja rakenteita helpompi vaikuttaa. Samalla terveys karppaajien keskeisenä motiivina voisi toimia valistuksen resurssina.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan puheenaiheen epäjatkuvuutta psykoterapiassa. Kiinnostuksen kohteena ovat terapeutin interventiovuoroja seuraavat potilaan vastausvuorot sekä potilaan vastausvuorojen suhde terapeutin interventiovuoroissaan ylläpitämään projektiin. Pyrkimyksenä on pureutua vuorovaikutuksesta tunnistettuun, mutta vähän keskustelunanalyysin piirissä tutkittuun ilmiöön, soveltaen aihepiiriin liittyvää aiempaa tutkimusta ja käsitteistöä, tuoden aiheesta esiin uusia näkökulmia ja painotuksia. Tutkimusaineisto koostuu yhteensä 29 yksilöterapiaistunnosta, joista 15 on ääninauhoitettua istuntoa kognitiivisesta psykoterapiasta, kahdelta terapeutti-potilas parilta (kummassakin sama terapeutti) ja 14 videotallennettua istuntoa psykodynaamisesta terapiasta, neljältä eri terapeutti-potilas parilta. Tutkimusaineiston analyysissä sovelletaan vuorovaikutusprosessin tutkimiseen kehitettyä keskustelunanalyyttistä metodia. Menetelmä mahdollistaa vuorovaikutuspuheen jäsentymisen yksityiskohtaisen tarkastelun ja erittelyn. Terapian yhteistyöluonne tulee myös erityisen näkyväksi käytetyn metodin avulla. Tutkimusaineistosta erottui kolme potilaan vastauspuheenvuoroja jaottelevaa kategoriaa: topikaalinen selektiivisyys, saman topiikin sisällä tapahtuva näkökulman vaihdos ja topikaaliset siirtymät. Lisäksi kategorioiden sisältä erottui erityyppisiä vastausvuoroja. Topikaalisen selektiivisyyden kategoriasta erottui vastauspuheenvuoroja, joista osa oli 'Lisäinformaatiota tarjoavia potilaan vastauksia' ja osa 'Omista tunnekokemuksista etäännyttäviä potilaan vastauksia'. Topiikin sisällä tapahtuva näkökulman vaidos -kategoriassa oli ainoastaan kaksi esimerkkitapausta. Niitä yhdisti se, että potilas jatkoi sisällöllisesti saman keskustelunaiheen käsittelyä kuin terapeutti, korostaen kuitenkin terapeutin esittämästä näkökulmasta eriävää omaa asennoitumistapaansa. Topikaaliset siirtymät kategoriasta erottui puolestaan vastausvuoroja, joista osassa potilas teki siirtymän 'Itsestä muuhun' ja osassa siirtymän 'Tunteista toiseen/toimintaan'. Tutkimusaineiston analyysi osoitti, että topiikkiin liittyvän epäjatkuvuuden eri ilmenemismuodot voivat kietoutua myös yhteen. Tietyn topiikin ympärille rakentuneet terapeutin ja potilaan puheenvuorot voivat muodostaa pitkiä sekvenssiketjuja, ja potilaan tuottamat vastausvuorot voivat olla topiikin käsittelyn osalta vaikeaselkoisia sekä monipolvisesti rakennettuja. Tämä vahvisti näkemystä siitä, että tutkittujen ilmiöiden rajat eivät ole selkeät siten, että ne asettuisivat saumattomasti tiettyyn kategoriaan. Topiikin epäjatkuvuuteen liittyvät ilmiöt ovat hienovaraisia ja tehtyihin havaintoihin sisältyy useissa tapauksissa jonkinasteista tulkinnanvaraisuutta. Saadut tutkimustulokset poikkesivat määrällisesti aiemmista arkikeskustelusta tehdyistä tutkimuslöydöksistä. Tutkittujen ilmiöiden esiintyvyys oli vähäistä suhteessa käytetyn aineiston laajuuteen. Näyttäisi siltä, että topiikin epäjatkuvuus on jokseenkin harvinainen ilmiö psykoterapiassa verrattuna arkikeskustelusta tehtyihin havaintoihin. Potilas näyttää välttävän terapeutin interventioita seuraavissa vastausvuoroissaan avointa keskustelutopiikin vaihtamista tai muuta käsiteltävästä aiheesta poikkeamista. Kun potilaan vastausvuoro poikkeaa keskustelunaiheesta, se tapahtuu usein monipolvisesti rakennettujen vuorojen kautta tai muuten vaikeasti tunnistettavalla tavalla. Keskustelunaiheesta poikkeamisen välttäminen voi johtua esimerkiksi siitä, että potilas vastaa ainakin näennäisesti topiikin jatkuvuuden preferenssiodotukseen.

Tässä maisterintutkielmassa tutkitaan sitä, millaisia diskursseja Helsingin Sanomien toimittajat käyttävät puhuessaan viestinnästä ja viestijöistä. Journalismin perusarvoihin kuuluvat riippumattomuus, puolueettomuus ja objektiivisuus, jotta se voi täyttää julkispalvelun tehtävänsä. Median murros on kuitenkin vaikuttanut journalismin toimintatapoihin, kun uutisten ansaintalogiikka on muuttunut, journalistien määrä vähentynyt ja viestintäala kasvanut. Onkin mahdollista, että myös toimittajien suhtautuminen viestintään on muuttunut. Tutkimuskysymykseni on: Miten toimittajat puhuvat suhteestaan viestintään ja viestijöihin? Tutkielman viitekehyksenä on aiempi journalismin ja viestinnän välisestä suhteesta tehty tutkimus, erityisesti diskurssintutkimus, ja tutkimusmetodina kriittinen diskurssianalyysi. Käsitteenä diskurssi ymmärretään foucault’laisen diskurssikäsityksen mukaan: ympäröivä yhteiskunta muokkaa diskursseja ja diskurssit yhteiskuntaa, ja käytetyillä diskursseilla on valtaa. Tämän takia sillä, millaisia diskursseja toimittajat viestijöistä ja viestinnästä käyttävät, on vaikutusta journalismiin ja siten laajemmin yhteiskuntaan. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen ja sen aineisto koostuu kahdeksasta Helsingin Sanomien toimittajan teemahaastattelusta. Haastattelujen analyysissa aineistosta tulkittiin seitsemän erilaista diskurssia: aikaisemmin tutkimuskirjallisuudessa esitellyt ja tässä tutkimuksessa entisestään tarkentuneet kieltämisen, spinnauksen, uhriutumisen ja rehellisen välittäjän diskurssit sekä tämän tutkimuksen aineistosta esiin nousseet palvelemisen, symbioosin ja ammattimaistumisen diskurssit. Siinä missä aiemmin tutkimuskirjallisuudessa esitetyissä diskursseissa toimittajien suhtautuminen viestintään on kielteistä eikä viestinnän journalismille tuottamaa hyötyä tunnusteta ääneen, palvelemisen, symbioosin ja ammattimaistumisen diskursseissa toimittajat suhtautuvat viestintään positiivisesti ja myöntävät viestinnän hyödyttävän journalismia. Diskursseista on tulkittavissa alojen välinen valtakamppailu julkisuuden hallinnasta: osassa diskursseista vallassa on selkeästi journalismi, osassa viestintä, ja osassa valta jakautuu. Tutkielman tulosten perusteella voidaan tulkita, että toimittajat suhtautuvat aiempaa positiivisemmin viestintään. Toisin kuin aiemmin, viestinnän tunnustetaan tuottavan hyötyä journalismille. Aikaisemmin viestinnän ja journalismin välillä on korostunut valtakamppailu, mutta nyt toimittajat näkevät viestinnän ja journalismin tekevän myös yhteistyötä. Monessa diskurssissa suhtautuminen viestintään on yhä negatiivista ja viestijöitä kohtaan harjoitetaan vahvaa lähdekritiikkiä, mutta erityisesti julkisten organisaatioiden ja kolmannen sektorin tekemään viestintään suhtaudutaan yritysviestintää vähemmän kriittisesti. Toimittajat kokevat viestinnän viime vuosina ammattimaistuneen, mutta diskursseista käy myös ilmi ymmärtämättömyys viestijöiden tosiasiallisesta työnkuvasta.