Browsing by Title

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee Elävä maa -luomuruokapiiriä. Ruokapiirit ovat vaihtoehtokulttuuria edustavia ruoanjakelukanavia, jotka yhdistävät kuluttajan ja tuottajan ilman välikäsiä ja tarjoavat tavanomaisia ruokakauppoja edullisemman väylän luomu- ja lähiruoan hankinnalle. Ruokapiirit ovat esimerkki kansalaislähtöisistä innovaatioista, joiden tavoitteena on yhteiskunnan ekologisen kestävyyden ylläpito. Juuri ruokaan liittyvät tekijät, kuten tuotanto, kuljetus ja kulutus, aiheuttavat merkittävän osan ilmastoa kuormittavista päästöistä. Ilmastokriisi on yhteiskunnallisesti havaittu poliittinen ongelma, ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi kaivataankin yritysten ja valtiollisten toimijoiden lisäksi kansallisia innovaatioita. Ruokapiirit eivät tavallisesti peri jäsenmaksua, mutta jäsenten tulee osallistua vapaaehtoistyöhön toiminnan ylläpitämiseksi. Useat nykyajan innovaatiot ovat suurelta osin teknologisen kehityksen ansiota, ja myös Elävä maa toimii verkkokauppapohjalla. Tutkielman päätehtävä on selvittää, mistä ruokapiiri-ilmiössä on kyse. Tavoitteeseen pääsy edellyttää jäsenten aatteellisten ja taloudellisten intressien tutkimista. Tutkielmassa tarkastellaan ruokapiirejä vaihtoehtoisten ruokaverkostojen ja kansalaisruokaverkostojen viitekehyksissä. Pyrkimyksenä on luoda tutkielma, joka lisää ymmärrystä vaihtoehtoisia, erityisesti urbaaneja, ruokaverkostoja kohtaan. Tutkielman aineisto koostuu kahdesta aineistotyypistä. Ensisijaisena aineistona käytetään yhdeksää puolistrukturoitua teemahaastattelua. Toinen aineisto koostuu tutkimuskentällä tapahtuneesta osallistuvasta havainnoinnista. Tutkimusmenetelmänä käytetään informoitua grounded theorya, joka on muunnos klassisesta grounded theory -menetelmästä. Kyseinen menetelmä sisältää mallikuvalleen epätyypillistä tiedonetsintää tutkimuksen alkutaipaleella. Aineisto analysoidaan jakamalla se kahteen osaan: ensin aineisto analysoidaan yksilötasolla, minkä jälkeen astutaan askel kauemmaksi yksilöstä ja tarkastellaan toimintaa abstraktimmin. Tulokset osoittavat, että Elävä maa -luomupiirin toiminnassa on kyse monopolististen ruokahuollon rakenteiden kiertämisestä, positiivisessa mielessä. Ruokapiirissä samankaltaisen arvomaailman omaavat jäsenet tekevät pienillä arkipäivän valinnoilla ruohonjuuritason ponnistuksia kohti ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpää yhteiskuntaa. Jäsenten arvomaailmaa ilmentää kestävän kehityksen vaaliminen. Luomupiiri näyttäytyy jäsenille ruokahuollon muotona, joka on tavanomaisia ruokakauppoja reilumpi, ekologisempi sekä taloudellisesti kannattavampi. Tutkimusaineiston mukaan kuluttajia ohjaa useat intressit, joskin terveysintressi sekä halu puhtaaseen ja maukkaaseen ruokaan nousivat dominoivimmiksi intressimuodoiksi. Kollektiivisuus ilmenee ruokapiirijärjestelmän ideassa, mutta ei käytännössä, sillä yhteisöllisyys vaikuttaa olevan lähinnä yhdenmielisyyttä: muita jäseniä ei juurikaan tunneta, mutta heidän kanssaan jaetaan samankaltainen ruokaan ja kuluttamiseen liittyvä ajatusmaailma. Ruokapiiriä ei pidetä harrastuksena vaan ruoanhankintaväylänä. Eräs kiinnostavimmista tuloksista liittyi toiminnan epäpoliittisuuteen. Vaikka ruokapiiritoiminta saatetaan mieltää ulkopuolisen silmin poliittiseksi, eivät jäsenet itse pidä toimintaansa välttämättä poliittisena. Ehkä jäsenet vetävät yhtäsuuruusmerkin puoluepolitiikan ja politiikan välille, eivätkä tästä syystä koe omaa toimintaansa poliittisena. Siten voidaankin todeta, että toiset jäsenet ovat tiedostaen ja toiset tiedostamattaan poliittisia kuluttajia. Pohdittavaksi jää, onko ruokapiiritoiminnassa kyse sukupolvi- vai ikäkysymyksestä. Kaiken kaikkiaan havainnot ruokapiirin laajasta jäsenkunnasta, toimintaa ohjaavista orientaatioista ja toiminnan epäpoliittisuudesta ovat kiinnostavia huomioita ruokapiiritoiminnan ymmärtämisen kannalta.

Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka Suomessa asuvat ruotsalaiset eri elämänalueille nivoutuvien suhteiden ja kulttuuriset ja maantieteelliset rajat ylittävien siteiden avulla kytkeytyvät osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Siinä kartoitetaan yksilöiden liittymistä symbolisin, sosiaalisin ja transnationaalisin sitein heille arjessa tärkeisiin ihmisiin, yhteisöihin ja paikkoihin. Tutkimuksessa selvitetään, kuinka ruotsalaiset, konkreettisten käytänteiden ja vuorovaikutuksen kautta, pyrkivät kuulumaan ja jäsentävät oman paikan löytämistä Suomessa. Tutkimus osallistuu näin ollen sosiologiseen keskusteluun sosiaalisten siteiden, kuulumisen ja identiteetin rajapinnassa. Suomessa asuu vuonna 2014 noin 8400 Ruotsin kansalaista ja he muodostavat Suomen kolmanneksi suurimman maahanmuuttajaryhmän. Ruotsalaisten muutto Suomeen liittyy uusien migraation mallien muotoutumiseen osana maiden välille kehittyneitä transnationaalisia sosiaalisia tiloja. Tutkimusaihe onkin mielenkiintoinen juuri siksi, että Suomessa asuvien ruotsalaisten suhteellisen suuresta määrästä huolimatta ilmiötä ei ole paljoakaan vielä tutkittu ja he uhkaavat vajota kokemuksineen näkymättömiin. Tutkimuksen tulokulmana on relationaalisuus, joten maahanmuuttoa käsitellään ainutlaatuisena elämänmuutoksena, joka saa aikaan uudelleenmuotoutumisia yksilön suhteiden verkossa. Aihetta lähestytään monia elämäntarinoita kantavien yksilöiden toimijuuden kautta sen sijaan, että ruotsalaisia Suomessa tarkasteltaisiin itsestään selvänä, yhdenmuotoisena kollektiivina. Aineistonkeruumenetelmänä käytetään aktiivista haastattelua. Tutkimusaineisto koostuu kymmenestä ruotsalaisen haastattelusta sekä heidän sosiaalista verkostoaan kartoittavista suhdelomakkeista. Analyysimenetelmänä sovelletaan figurationaalista lähestymistapaa. Yksilön suhdeverkko muodostaa relationaaliset puitteet haastattelunarratiiveille, jotka tarjoavat pääsyn elettyihin kokemuksiin eli omasta elämästä kerrottavalle tarinalle. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kuinka ruotsalaisten kuulumistyö päivittäisten suhteiden ja arjen areenojen kautta realisoituu ja minkä merkityksen kuulumisen eri muodot yksilön elämässä saa. Relationaalisia puitteita hahmottamalla analysoidaan, mihin tai keihin ja kuinka yksilö uudessa asuinmaassaan ja kahden (tai useamman) kulttuurin rajapinnassa erinäisten siteidensä kautta kuuluu. Aineiston mukaan suomalainen puoliso ja työ ovat pääsyitä ruotsalaisten muuttopäätösten taustalla. Ruotsalaisten keskeisimmiksi kuulumisen väyliksi osoittautuvat perhe, työyhteisö, naapurusto sekä harrastukset. Näistä rakentuu jokapäiväiset sosiaaliset puitteet, joiden kautta muodostuneiden sidosten rooli on kuulumiselle merkittävää ja jossa aktiivinen kuulumistyö toteutuu. Haastateltavien kokema tyytyväisyys Suomessa elämisen suhteen selittyykin vahvasti sosiaalisten siteiden runsaudella. Aineiston perusteella voi todeta, että kansallisuus korostuu, on tärkeää ja toimii yhdistävänä tekijänä, kun asuu ulkomailla. Ruotsalaisten henkilökohtaisissa suhteissa etnistä/kulttuurista taustaa merkittävämmäksi kuulumista lisääväksi tekijäksi paikantuu kuitenkin sosiaalisten siteiden ainutlaatuinen luonne eli siteen erityinen perusta. Vaikka ruotsalaisten elämänpiiriä hallitsee ruotsinkielisyys ja Suomen kaksikielisyys helpottaa ruotsalaisten arkea, olisi suomen kielen osaaminen suorin väylä kuulua yhteiskuntaan ja liikkua vaivattomasti sosiaalisten areenojen välillä. Aineiston avulla päädytään tulokseen, että puutteellinen suomen kielen taito sekä suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden väliset hienovaraiset kulttuuriset jännitteet muodostuvat paikoittain osallisuutta epääviksi symbolisiksi ja sosiaalisiksi rajoiksi. Migraatio yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti samankaltaistenkin maiden välillä, osana pohjoismaista yhteyttä, sisältää myös ristiriitaisuutta. Yllättävää on esiin nouseva jännitteisyys: läheinen voi asettua etäälle ja korkeankin statuksen maahanmuuttaja voi olla muukalainen. Se, kokevatko ruotsalaiset kuuluvansa siteidensä kautta eri yhteisöihin Suomessa ja lopulta tuntevansa olevansa kotonaan, riippuu siten myös koetusta, paikallisilta saadusta, luvasta kuulua . Haastateltavien elämää luonnehtii transnationaalisten siteiden vaaliminen sekä sen mukanaan tuoma kosmopoliittisuus ja identiteettien hybridisyys. Yleisesti ottaen Suomeen muuton koetaan rikastaneen elämää; kaksi maata on enemmän kuin yksi ja identiteetti voi olla suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden suhteen sekä-että. Tunne kodista paikantuu merkityksellisiin paikkoihin osana elämänhistoriaa niin Ruotsissa kuin Suomessakin, mutta on kietoutunut ennen kaikkia lähimpiin sosiaalisiin suhteisiin.

Goals: It’s been stated that one possible reason for faster revival of Swedish economy compared to Finnish after financial crisis could be found in the differences of wage formation and Sweden’s more flexible wages. The essential difference in wage formation between the countries is in meaning of wage norm that is reference point in Sweden and minimum raise in Finland. The goal of this thesis is to provide new data of wage flexibility in Sweden and also compare wage flexibility between Finland and Sweden during 1996‒2018. Aim is also to ponder whether Finland could learn something from Swedish wage formation model. Methods: Swedish data set belong to IFAU and it consists wage information of workers between 15- and 65-years-old. R. Uusitalo has given the Finnish numbers for this thesis, and they are from Statistics Finland data set that covers workers of all ages. The used analysis are surveying the basic statistics and distribution graphs, and regressions. Analysis only include full-time workers. Results: Waged were found rigid in both countries during 1996‒2018, and especially downward rigidity was pronounced. Distributions were skewed to the right, and there were more extreme values than in normal distribution. Finnish wages were more flexible than Swedish ones during the whole survey period: distributions were wider, kurtosis smaller and extreme values were higher. More over Swedish wage changes centered much more tightly towards median wage change. After financial crisis Swedish wage changes clustered even more around median wage increase and phase of wage increases decelerated in a manner that allowed median wage change to stay above inflation rate, and real wage growth continued during 2010’s. Median wage change fluctuated considerably more in Finland according to economic situation and inflation. There was some clustering around median after financial crisis, but not as much as in Sweden. There was a positive and powerful connection between companies’ economic success and wages in both countries. There was also a connection between companies’ economic success and wage change in both countries, but coefficients and coefficients of determination (R2) were so modest that practically wage changes seem to be quite rigid regarding companies’ economic success. Conclusions: It’s possible that stricter wage discipline and rigidity in Sweden found in this thesis has actually assisted Sweden to recuperate economically from financial crisis. It seems that Finland has not been able to follow the benchmark such as set in Sweden. It appears that there is even grated wage solidarity in Sweden after financial crisis, and that is something Finland could learn and take advantage in the future.

The research explores Russian-Ukrainian crisis 2014 in order to see (i) how it has impacted Ukrainian identity split between pro-Western and pro-Russian supporters and (ii) the situation with the process of democratic consolidation in Ukraine. The first research question uses data from public surveys and results of presidential and parliamentary elections 2014 and local elections 2015 in order to demonstrate that Ukrainian national identity has become more consolidated in its commitment to integration with the European Union. At the same time, there has been a significant rise of negative attitude towards Russia even in previously pro-Russian regions. The second research question is concerned with the democratic consolidation in Ukraine and whether resolution of pro-Russian vs. pro-Western identity conflict has resulted in enhanced democracy. In order to assess democratic consolidation in Ukraine the research looks at two main indicators post-crisis political party system and public support of democracy. From the analysis of second research question it can be concluded that democratic consolidation has been facing serious impediments in Ukraine and neither Ukrainian political party system nor political elites can be considered as sources of further consolidation of new regime. Public support of democracy has also slightly wavered by 2016 due to tough economic situation, non-decreasing corruption and lack of trust in politicians.

Throughout the Putin Era, the memory of the Great Patriotic War became a potent resource for legitimizing the Kremlin’s ideology and political actions. As part of this ‘Call to History’, the Kremlin mobilized cinema’s persuasive appeal to spark patriotism based on the war victory over Nazism. The purpose of this empirical study is to shed light on how history-evoking Russian film propaganda justifies present warfare. Specifically, it explores how the Great Patriotic War myth is evoked in Russian film propaganda about the 2022 full-scale invasion of Ukraine. This thesis is informed by a theoretical framework that illustrates the interplay of memory politics, political myth, and propaganda. It builds on previous research on the myth of the Great Patriotic War in Russian cinematic memory politics and the Kremlin’s Ukraine war rhetoric. This study relies on a qualitative analysis rooted in interpretivism and adapts Jowett and O’Donnell’s propaganda analysis model as an analytical framework. The research material consists of the film Witness, the first government-funded film on the 2022 invasion of Ukraine, which serves as a case study of film propaganda. The findings illustrate that Witness is a precise cinematic orchestration of Russian war rhetoric. Its ideological constructions echo the primary casus belli: Ukrainian Nazism, Ukrainian genocide, and Western complicity in veiling the war’s ‘true circumstances’. Witness conveys its primary ideological belief of Ukrainian Nazism by evoking the institutional memory of the Great Patriotic War through a myriad of historical references to Nazi Germany’s war atrocities and ideology. This aims to create the veneer of historical authenticity and lend documentary-like truth value to Witness’ fictional story. As the primary propaganda technique, Witness employs the Holocaust as a cinematic master narrative. Besides, Witness uses characteristic propaganda techniques, such as demonizing the enemy, emotional appeals, and the archetypical triangle of victim, villain, and hero. The findings demonstrate that Witness draws on familiar techniques of the war propaganda arsenal. Therefore, this study indicates that historical research on film propaganda of the World Wars is still relevant for understanding films that form part of contemporary information warfare. Furthermore, the findings illustrate how propaganda employs culturally embedded political myths about past wars to frame current wars. Thus, this study addresses the gap in research on the Kremlin’s history-evoking films as part of wartime propaganda efforts.

Tutkielmassa tarkastellaan hoivan markkinaistumisen, ruumiillisten hoivatarpeiden ja sukupuolistuneen hoivan välisiä vaikutussuhteita. Tutkimusaineistona käytetään eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan kansainväliseltä tutkijaryhmältä tilaamaa Hyvinvointiyhteiskunta 2030 -raporttia (2014) ja sen vuonna 2017 julkaistua päivitystä. Aineiston sisältämät tulevaisuusskenaariot tarjoavat erilaisia ratkaisumalleja tulevaisuuden suomalaisen yhteiskunnan järjestämiseen tilanteessa, jossa talouden kasvu on hidastunut merkittävästi tai pysähtynyt kokonaan. Erilaisten vaihtoehtojen vaikutuksia konkretisoidaan aineistossa tulevaisuustarinoiden, esimerkkiperheiden ja kuvitteellisten uutistekstien muodossa. Aineiston diskurssianalyyttista luentaa ohjaa Hanna-Kaisa Hoppanian ja Tiina Vaittisen teoria hoivasta korporeaalisena suhteena. Teoria asettaa hoivan keskiöön vaivoille alttiin ruumiin, jonka hoivatarpeiden täyttäminen edellyttää välttämättä ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta. Analyysissa aineistosta nostetaan esiin kolme hoivadiskurssia, jotka rakentavat ja perustelevat erilaisia hoivan järjestämisen tapoja vuoden 2030 hyvinvointiyhteiskunnassa. Markkinahoivadiskurssissa yksityiset yrityksen vastaavat hoivaan kohdistuviin tehokkuusvaatimuksiin ja tuottavat hoivapalveluja hyödyntämällä kehittynyttä teknologiaa ja mittakaavaetuja. Yhteisöhoivadiskurssissa hyvinvointia ylläpitävää hoivaa tuotetaan vastavuoroisesti aktiivisten kansalaisten verkostoissa, joiden muodostumista tuetaan poliittisella ohjauksella. Kolmatta hoivan järjestämisen tapaa kuvataan omaishoivadiskurssina. Virallisen talouden ulkopuolelle asettuva omaishoiva järjestetään kodissa perheenjäsenten kesken. Omaishoiva jää aineistossa vaihtoehdoksi niille, joilla ei ole mahdollisuutta osallistua muihin hoivan järjestämisen tapoihin. Aineistossa kuvataan myös tilanteita, joissa hoivan saaminen tai tarjoaminen epäonnistuu. Hoivan virheitä tulkitaan tutkielman teoreettisesta viitekehyksestä käsin mahdollisuuksina politisoida hoivaa ja sen järjestämisen tapoja. Tulevaisuusskenaarioissa hoivan ja sukupuolen välistä suhdetta ei kuvata suoraan, ja hoivaa aineistossa tarvitsevat ja antavat miehet ja naiset. Miesten hoivaroolit keskittyvät omaishoivadiskurssiin. Naiset esitetään sekä virallisen että epävirallisen hoivatyön tekijöinä. Hoivan tarpeita kuvataan erityisesti ikääntyneiden naisten näkökulmasta. Sukupuolen lisäksi hoivan järjestämiseen kiinnittyy aineistossa erilaisia ikään, yhteiskuntaluokkaan ja etnisyyteen liittyviä käsityksiä. Tulevaisuusskenaarioissa hoivan siirtäminen julkisen sektorin vastuusta markkinoilla tuotettavaksi palveluksi synnyttää paitsi uudenlaisia hoivapalveluja, myös uudenlaisia kansalaisiin kohdistuvan hallinnan muotoja. Tulevaisuuden hoivajärjestelmän virheet ja markkinoilla tuotettavan hoivan puutteita paikkaava omaishoiva vahvistavat kuitenkin korporeaalisen hoivateorian mukaista oletusta hoivasta ruumiin materiaaliseen olemukseen sidottuna vuorovaikutuksena. Arvaamatonta ruumiillisuuden logiikkaa noudattava hoiva ei kaikissa tilanteissa taivu markkinoilla myytäväksi tuotteeksi.

Tämän tutkielman tarkoitus on perehtyä eduskunnan suuren valiokunnan päätöksentekoon ja sen taustalla vaikuttaviin tekijöihin. Päämääränä on selvittää, kuinka vahvasti hallituksen ja opposition välinen vastakkainasettelu kuvaa suuren valiokunnan päätöksentekoa, ja mitä muita mahdollisia taustavaikuttimia on havaittavissa. Suuri valiokunta on tärkeässä asemassa Suomen EU-kantoja luotaessa, sillä ulko- ja turvallisuuspoliittisia aiheita lukuun ottamatta kaikki kannat kulkevat suuren valiokunnan läpi ennen niiden esittämistä Brysseliin kulloinkin suuntaavalle ministerille. Tärkeydestään huolimatta suurta valiokuntaa on tutkittu verrattain vähän. Pääosin valiokuntatutkimus on Suomessa keskittynyt erikoisvaliokuntiin tai valiokuntalaitokseen yleisemmin. Suuri valiokunta on lisäksi ainutlaatuinen elin kansainvälisessä vertailussa, eikä sille löydy suoraa vastinetta muualta. Suomalaisen parlamentarismin voidaan nähdä siirtyneen puoluedemokratiaan, jolloin poliittisen järjestelmän keskeisessä osassa ovat eduskunnassa toimivat puolueet. Kyetäkseen saavuttamaan asettamiaan tavoitteita edustajiensa kautta pitävät puolueet yllä ryhmäkuria. Puoluedemokratia ja ryhmäkuri ovat johtaneet enemmistön hallintaa ja siihen, että aikaisemmasta hallituksen ja eduskunnan vastakkaisuudesta on siirrytty selkeämmin eduskunnan sisäiseen hallituksen ja opposition vastakkainasetteluun. Tämän vastakkainasettelun uskotaan luonnehtivan pitkälti myös suuren valiokunnan toimintaa. Näiden politiikan tutkimuksen ehdottamien asetelmien ja olosuhteiden ei kuitenkaan koeta olevan riittäviä suuren valiokunnan päätöksenteon vaikuttimien kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen. Tueksi tuodaan sosiologisia ja psykologisia teoretisointeja, joiden avulla haetaan kokonaisvaltaisempaa käsitystä suuren valiokunnan toiminnasta. Oleellisiksi nostetaan ryhmien ja ryhmädynamiikan tutkimus, konsensus ja koheesio sekä ryhmäsosialisaatio. Tutkimusaineisto on kerätty haastattelemalla kuutta suuren valiokunnan jäsentä. Puolistrukturoiduilla eliittihaastatteluilla koottu aineisto on analysoitu teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Tutkimusongelmaan vastaamisen lisäksi haastatteluilla on haettu myös yleisemmin uutta tietoa tutkimuskohteesta, joka on aiemmin jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle. Aineiston perusteella on saatu selville, että hallitus–oppositio -jako on suuren valiokunnan päätöksentekoon voimakkaimmin vaikuttava seikka. Edustajat toimivat pitkälti puolueensa asettamien linjojen mukaisesti, mikä tarkoittaa, että päätökset ovat lähes poikkeuksetta hallituksen esityksen mukaisia. Opposition varsinaista vaikutusvaltaa pidetään heikkona, vaikka toisaalta se nähdään tärkeänä vaihtoehtojen tuojana. Puoluepolitiikan hallitsevuudesta huolimatta suuressa valiokunnassa on nähtävillä myös merkkejä tietynlaisesta ryhmäkulttuurista ja sen aikaansaamien epäformaalien normien ja käytäntöjen olemassaolosta. Luottamuksellinen ilmapiiri tuo päätöksentekoon jopa konsensuaalista henkeä. Eduskunnassa nähdään elävän vahvana kansanvallan periaatteiden edistämisen ihanne. Poliittista vastakkainasettelua ei koeta itseisarvoksi vain eri mieltä olemisen vuoksi, vaan sillä halutaan luoda legitimiteettiä tehdyille ja päätöksille ja koko järjestelmälle. Päätöksenteon halutaan näyttää olevan harkittua ja monipuolista.

Poliittinen väkivalta ilmenee yhä useammin etnis-kulttuurisina konflikteina ja vähemmistöjen asema on monissa valtioissa uhattuna. Syrjintä ja avoin väkivalta vähemmistöjä kohtaan ei ole harvinaista. Multikulturalismiksi kutsuttu yhteiskuntafilosofian suuntaus kannattaa etnisille, kulttuurisille ja uskonnollisille ryhmille asetettavia ryhmäoikeuksia ratkaisuksi näihin ongelmiin. Ryhmäoikeudet tarkastelevat ryhmiä toimijoina, joille voidaan suoda erillisiä oikeuksia. Yksilöä korostava liberalism kritisoi multikulturalismia ja ryhmäoikeuksia muun muassa vedoten ryhmien vaikeaan määriteltävyyteen, epäoikeudenmukaisuuteen ja erilaisuuden institutionalisointiin. Tämä pro gradu –tutkielma keskittyy kiistan analysoimiseen ja ryhmäoikeuksien oikeudenmukaisuuden arvioimiseen. Tutkielmassa selvennetään ryhmäoikeuskeskustelussa käytettäviä käsitteitä ja tuodaan esille ongelmia, joita ryhmien määrittelyyn liittyy. Ihmisten päällekkäiset ja muuttuvat identiteetit hankaloittavat ihmisten tarkastelua ensisijaisesti ryhmäjäsenyyden kautta. Ei ole selvää, mihin etniseen tai kulttuuriseen ryhmään kuuluu esimerkiksi henkilö, jonka vanhemmat ovat kotoisin erilaisista kulttuureista ja edustavat eri etnisyyttä. Lisäksi ihmiset eivät aina halua tulla määritellyksi tietyn identiteetin kautta. Tutkielmassa tarkastellaan minkälaisista ryhmistä ryhmäoikeuskeskustelussa on kyse ja miten ryhmäjäsenyys kunkin ryhmän kohdalla määritellään. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan ryhmäoikeuksien oikeutusta liberaalista näkökulmasta. Will Kymlicka väittää teoksessaan Multicultural Citizenship (1995), että liberaalit arvot vaativat joitakin ryhmäoikeuksia. Kymlickan mukaan ihmisten tulee voida elää kulttuuristen toimintamalliensa mukaan ja mahdollisuus tähän tulee turvata säilyttämällä kulttuureja ryhmäoikeuksien avulla. Näillä ryhmäoikeuksilla voidaan tarkoittaa esimerkiksi itsehallinto-oikeuksia, polyetnisiä oikeuksia tai erityisiä edustusoikeuksia. Kymlicka on huolissaan, että ilman ryhmäoikeuksia valtakulttuuri assimiloi vähemmistöt enemmistön ylivallan avulla. Brian Barry kritisoi ryhmäoikeuksia ja koko multikulturalistista liikettä teoksessaan Culture and Equality (2001). Hänen mukaansa multikulturalistit asettavat ryhmät yksilöiden edelle ja asettamalla ryhmäoikeuksia rikotaan yksilönoikeuksia. Barryn mukaan yleiset ihmisoikeudet ja kansalliset lait riittävät turvaamaan jokaisen oikeudet. Ihmisiä tulee kohdella ensisijaisesti yksilöinä. Lain tulee olla puolueeton ihmisten ryhmäjäsenyyksien suhteen. Oikeudenmukaisuus syntyy yhteisistä sopimuksista, jotka koskettavat kaikkia samalla tavalla. Tutkielma tarkastelee laajasti yksilöä korostavan liberalismin ja ryhmäoikeuksia kannattavan multikulturalismin välistä kiistaa ensisijaisesti Barryn ja Kymlickan välillä. Käsitteellisen analyysin lisäksi tutkielma tarkastelee ryhmäoikeuksien asettamisen käytännön seurauksia ja niiden moraalista oikeutusta. Ryhmäoikeudet antavat ryhmille vahvemman vallan päättää omista asioistaan, minkä seurauksenaryhmän sisäiset vähemmistöt, jotka ovat kaikkein haavoittuvaisimmassa asemassa, kärsivät usein enemmän menettäessään turvaa, jonka yhteiskunta tarjoaisi heille yksilöinä. Tutkielma paljastaa ryhmäoikeuksiin liittyviä epäjohdonmukaisuuksia, epäoikeudenmukaisuuksia ja käytännön lainsäädäntöön liittyviä ongelmia.

Suomi on perinteinen hyvinvointivaltio, jonka uudelleenjakava politiikka kaventaa kansalaisten tuloeroja. Tässä tutkielmassa keskitytään tuloerojen mittaamisen perusteisiin ja esitetään kritiikkiä suosituimmalle tuloeromittarille, Gini-kertoimelle. Tuloeroja ja niiden kehitystä tarkastellaan vuokra- ja omistusasujien välillä. Lisäksi huomion kohteena ovat ryhmien sisäiset erot. Ryhmätasoinen tarkastelu tuottaa syvemmän näkymän julkisen vallan politiikan vaikutusten arvioinnille. Gini-kerroin on yleisimmin käytetty tuloeromitta, mutta sen käyttöön liittyy useita haasteita. Merkittävin niistä on, että Gini-kerrointa ei voi hajottaa osiin mittaamaan ryhmien välisiä eroja. Tässä tutkielmassa ryhmien välisiä tuloeroja mitataan käyttäen kahta yleisintä yleistettyä entropiamittaa, MLD-mittaa sekä Theilin mittaa. Nämä mittarit ovat dekomponoitavissa. Tutkimusaineistona on käytetty Luxembourg Income Study -tietokannan kotitalousaineistoa Suomesta ajanjaksolta 1987–2016. Aineisto sisältää kattavasti tietoja kotitalouden eri tulolajeista sekä demografisista tekijöistä. Tuloeromittarin tulokäsite on ekvivalentti käytettävissä oleva tulo. Tutkielmassa havaitaan, että vuokra- ja omistusasujien väliset erot selittävät enenevissä määrin kokonaistuloeroja. Omistusasujien keskuudessa tuloerot ovat merkittävässä laskussa. Samaan aikaan vuokra-asujien tuloerokehitys on ollut päinvastaista. Vuokra-asujien sisäisten tuloerojen kasvun lisäksi, ryhmän väestöosuus on kasvanut sekä tulojakauma leventynyt. Tällä tutkielmalla haluan herättää keskustelua Gini-kertoimen käytöstä ja osoittaa ryhmien välisten erojen tarkastelun tärkeyden tuloerojen mittaamisessa.

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin virtuaalitodellisuuden (VR) tarjoamia mahdollisuuksia ennakkoluulojen ja ryhmien välisten suhteiden parantamisen kannalta. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa käytettiin Allportin (1954) kontaktihypoteesia ja sen pohjalta kehitettyä kontaktiteoriaa sekä aiempaa VR-ennakkoluulotutkimusta. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, voidaanko valmiissa sosiaalisessa VR-sovelluksessa toteuttaa positiivista ulkoryhmäkontaktia hyödyntävä ennakkoluulointerventio, jonka avulla enemmistöryhmän implisiittiset asenteet kontaktoitua ulkoryhmää kohtaan muuttuisivat positiivisemmiksi. Varsinaisen tutkimuskysymyksen lisäksi tutkielmassa tarkasteltiin myös eksploratiivisesti sukupuolen, avatarin vartaloon samaistumisen ja koetun yhteisen läsnäolon tunteen vaikutusta intervention jälkeisiin implisiittisiin asenteisiin. Pyrin tutkielmani avulla täydentämään nykyistä ennakkoluuloihin liittyvää VR-tutkimuksen kenttää toteuttamalla aikaisemmasta tutkimuksesta poiketen ennakkoluulointervention valmiissa sosiaalisessa VR-sovelluksessa nimeltä AltspaceVR. Tutkielman aineisto kerättiin osana laajempaa PREVENT-hanketta, joka keskittyy ennakkoluulojen tutkimiseen virtuaaliympäristöissä. Aineisto kerättiin pääosin syksyllä 2021 ja tutkimukseen osallistui yhteensä 94 koehenkilöä, joista 76 otettiin mukaan analyysiin. Tutkimus koostui esikyselystä, VR-osuudesta ja jälkikyselystä. VR-osuus suoritettiin AltspaceVR-sovelluksessa ja se koostui tutoriaalista, säkinheittopelistä ja odotushuoneesta, joista tässä tutkielmassa keskityttiin vain säkinheittopelin tarkasteluun eli kontaktiin ensisijaisen ulkoryhmän edustajan kanssa. Muutosta koehenkilöiden implisiittisissä asenteissa mitattiin Greenwaldin ja kumppaneiden (1998) kehittämän IAT-testin avulla, joka suoritettiin esikyselyn ja jälkikyselyn aikana. Analyysit toteutettiin R-studiossa käyttämällä yksisuuntaista toistettujen mittausten varianssianalyysia sekä lineaarista regressioanalyysia jatkotestien kohdalla. Tutkielman tuloksena oli, että VR-interventiolla ei ollut vaikutusta koehenkilöiden implisiittisiin asenteisiin eli koe- ja kontrolliryhmän välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa IAT-testin tuloksissa intervention seurauksena. Tutkimukselle asetettu hypoteesi ei siis saanut tukea ja nollahypoteesi jäi voimaan. Jatkotestien tuloksena oli, että sukupuolella ja avatarin vartaloon samaistumisella ei ollut yhteyttä intervention jälkeisiin implisiittisiin asenteisiin. Sen sijaan koetulla yhteisen läsnäolon tunteella oli yhteys intervention jälkeisiin implisiittisiin asenteisiin sekä koe- että kontrolliryhmässä. Vaikka interventiolla ei ollut vaikutusta koehenkilöiden implisiittisiin asenteisiin, tutkielmani lisää ymmärrystä virtuaalitodellisuuden tarjoamista mahdollisuuksista ennakkoluulojen muuttamisen kannalta. Lisäksi tutkielma lisää tietoa koetun yhteisen läsnäolon merkityksestä implisiittisten asenteiden muuttamisen kannalta. Tutkielma tuo myös uutta tietoa valmiiden sosiaalisten VR-sovellusten hyödyntämisestä tutkimuksessa. Jatkotutkimuksen kannalta myös täysin etänä toteutettavien kokeiden mahdollisuutta olisi mielekästä tarkastella.