Browsing by Title

Tarkastelen maisterintutkielmassani elämäntapavalmentajien Instagram-julkaisuissaan ilmentämää ihannesubjektia ja ihannesubjektin kehystämisen keinoja. Analysoin erityisesti ihmisten yksityiselämän tavoitteisiin keskittyvää elämäntapavalmennusta ja elämäntapavalmentajien ihannesubjektia osana terapeuttista kulttuuria. Tutkielmani teoreettinen viitekehys nojaa teorioihin ja analyyseihin myöhäismodernista yhteiskunnasta sekä myöhäismodernista ihannesubjektista ja subjektin hallinnasta. Modernin ja myöhäismodernin yhteiskunnan eroavaisuuksia paikantamaan pyrkivistä aikalaisanalyyseistä keskityn erityisesti Zygmunt Baumanin notkean modernin käsitteeseen. Bauman kuvaa notkean modernin käsitteellä muutosta, jossa yhteiskunnan kiinteä ja pysyvä muoto on korvautunut väliaikaisuudella ja epävarmuudella. Lisäksi hyödynnän filosofi Michel Foucault’n ja hänen ajatteluaan myöhemmin jatkaneiden tutkijoiden näkemyksiä subjektista ja subjektin vapaaehtoisuuteen perustuvasta hallinnasta. Subjektin hallinta näkyy hyvinvointiin liittyvissä käsityksissä, joita kuvaan tutkielmassani terapeuttisen kulttuurin käsitteen kautta. Puhe hyvinvoinnista ja itsen kehittämisestä on voimakkaasti median välittämää, medioitunutta. Medioituminen kuvaa myös elämäntapavalmentajien toimintaa: moni heistä julkaisee säännöllisesti sisältöjä, kuten elämänohjeita ja otteita arjestaan, eri sosiaalisen median alustoilla. Aineistoni koostuu neljän suomalaisen elämäntapavalmentajan sosiaalisen median kuvapalvelu Instagramissa vuoden 2020 aikana jakamista julkaisuista. Analysoin aineistoani erityisesti sosiologi Erving Goffmanin tutuksi tekemän kehysanalyysin avulla. Analyysini perusteella elämäntapavalmentajien ihannesubjekti koostuu neljästä pääominaisuudesta: 1) vastuun ottamisesta, 2) rohkeudesta ja lannistumattomuudesta, 3) yksilöllisen polun kulkemisesta sekä 4) tavoitteellisuudesta ja tehokkuudesta. Keskeinen havainto on, että subjektilta edellytettävällä yksilöllisyydellä ja vapaudella on ennalta määritellyt rajansa. Toinen tärkeä tutkimustulos on aineistossa korostuva, subjektissa valmiina oleva sisäinen luomisvoima ja viisaus, josta huolimatta subjektilta edellytetään jatkuvaa itsen kehittämistä. Elämäntapavalmentajien tavoissa kehystää ihannesubjektia on painotuseroja. Esimerkiksi puhe vastuusta ilmenee aineistossa niin uhkien maalaamiseen perustuvana vastuuttamisena kuin voimaannuttavampana subjektin luomisvoiman korostamisena. Vaikka aineistossa painottuu ihanne itseään loputtomasti kehittävästä subjektista, tilaa jää myös elämästä nauttimista ja läsnäoloa alleviivaavalle puheelle. Huomionarvoista on kuitenkin se, että myös läsnäolo näyttäytyy aineistossa osin suorituksena, sillä se kehystetään osassa analysoimistani julkaisuista harjoiteltavana taitona.

This study is focused on creating a wholesome picture of the strategic measures utilized by companies when referring to consumers in sustainability reports. The goal of this study is to find out the type of strategic value placed on interaction with consumers as stakeholders and to find out if they have a fundamental influence on CSR (Corporate Social Responsibility) communication or not. Studies show, that consumers are becoming increasingly aware of the effects their consumption might have on the environment. Hence, communicating about sustainability and responsible actions play an integral part of image building and value creation for companies. This increased awareness has also changed consumption patterns and ways of addressing value and legitimacy to companies. By focusing on the ways companies connect sustainability communication and ways of communicating about consumers, this study aims to create a wholesome picture of how companies connect society and consumers to their sustainability communication and what strategic measures are used. This study uses content analysis to map out What is the role of consumers in the communicative strategy presented in sustainability reports and to scope what kind of communicative strategies regarding consumers can be identified from sustainability reports. The material for this study consists of 16 sustainability reports from four Finnish companies, Marimekko, Stockmann, Fiskars and Kesko. Sustainability reports by these companies have been analyzed by identifying all mentions of consumers and stakeholders. These mentions or quotes have then been placed under themes that signify the degree of consumer interaction in communication. Quotes are identified as either stakeholder information strategy, stakeholder response strategy or stakeholder involvement strategy. From under these themes, clusters of quote types have been identified. These clusters underline the diversity of stakeholders, the effects of society and the long-term goals companies have. The results of this study show that companies have included consumers into their communication and are using communicative strategies that take dialogue into account. This indicates that communicative strategies are created in dialogue with consumers and society and that companies find these influences important. However, companies included in this study have not fully adopted a consumer centric communication strategy, as most of the mentions fit the description of the stakeholder response strategy. From the content placed under the themes, clusters show how there are multiple ways with which communication is connected to consumers and society and how there are various viewpoints on the benefits of interactive communication. Social media also proves to play an important role in this dynamic. Based on this study it can be concluded that companies take consumers changing interest and current trends into account in their communicative processes. The results of this study provide a focused view on the inclusivity of communication by these Finnish companies but also shows how, on a greater scope, there is a clear link between society, consumers and the strategic communicative choices made by companies.

This master’s thesis defends the moral equality and rights of sentient animals. The investigation covers equal deontological moral rights to freedom, bodily integrity, life and not to be treated as a mere means: that is, equal negative basic rights to respectful treatment and freedom from harm. Tom Regan’s Rights View stands as the groundbreaking defence of these rights for human and nonhuman subjects-of-a-life. Subjects-of-a-life are equally and inherently valuable animals who have an experiential welfare, agency, preferences and cognitive abilities like memory. All psychologically paradigmatic mammals, birds and fishes at least are subjects-of-a-life. Regan’s chief work, "The Case for Animal Rights" published in 1983, presents the subject-of-a-life criterion as the sufficient criterion for rights possession and leaves the necessary criterion open. This research examines the sufficient and necessary criterion for equal negative basic rights in Regan’s Rights View. The most plausible criterion is sentience according to the research results. All sentient beings feel pleasure and pain. At the minimum, all vertebrates and certain invertebrates are sentient right-holders, possibly all animals with a nervous system qualify. "The Case" and Regan’s other publications are focal sources for this primarily intra-theoretical scrutiny. Subsequent literature in animal ethics supplements the analysis, inter alia the writings by Gary Francione, Christine Korsgaard and Joan Dunayer who defend the sentience criterion for deontological rights. Critical disability studies literature supports the equality of the rights in this research. This thesis justifies both the equality and the scope of negative basic rights. In what comes to the scope, the sufficient and necessary criterion is sentience, because all and only sentient beings are vulnerable to harmful actions. I argue that this vulnerability grounds rights possession. Vulnerability to harming coexists with experiential welfare and is the morally relevant similarity shared by right-holders, according to my interpretation of Regan’s arguments. Sentience means affective individuality and having an experiential welfare. No sentient being should prima facie be harmed, which implies protection through negative basic rights. Non-sentient entities lack an experiential welfare. They can neither be literally harmed nor possess the rights. In what comes to the equality, these rights are equal in order to avoid ableism (i.e. discrimination based on abilities), speciesism (i.e. discrimination based on species) or any other arbitrary discrimination based on coincidental factors out of an individual’s control. Applying the subject-of-a-life criterion as the necessary condition for the rights and the sentience criterion for lower moral standing would epitomise ableism. Hence, I conclude that only experiential welfare is relevant for rights possession instead of the abilities mentioned in the subject-of-a-life criterion or any other abilities. All sentient beings have rights to respectful treatment and freedom from harm equally. Notwithstanding, the right to freedom can belong solely to sentient beings who are intentional agents. The sentience criterion entails a duty to transform societies fundamentally for the sake of abolitionist justice in the Reganian sense. Instead of regulating the use of sentient nonhumans, we should universally eradicate the disrespectful commercial utilisation of them. Sentient nonhumans and humans are equal, inherently valuable individuals who have an affective inner world. They should never be treated as mere means, resources, property or commodities.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee rokotekirjoittamista Helsingin Sanomissa vuosina 1950–1954 ja siinä näkyviä asenteita rokottamista kohtaan. Tutkimuskysymyksiini sisältyy, miten 1950-luvun rokoteuutisointi jakautuu rokotemyönteisten, -neutraalien ja -kielteisten uutisten kesken ja missä yhteyksissä rokottamisesta puhuttiin uutisissa. Lisäksi hain vastauksia siihen, ketkä päästetään ääneen Helsingin Sanomissa rokottamisesta puhuttaessa 1950-luvulla. Kuka saa olla auktoriteetti ja miksi? Miten se eroaa nykypäivästä? Selvitin myös, millaisia rokotekriittisiä kannanottoja aineistosta löytyy. Rokotenäkemykset peilautuvat 1950- luvun ajankuvaan ja yhteiskunnan sosiaalisen kontrolliin, sillä rokottaminen on nähty myös biopolitiikan ja medikalisaation välineenä yksilön kontrolloimiseen. Asiantuntijuuden osuus rokotekeskustelussa on kiinnostavaa. Olen koonnut aineistoni Sanoman arkistosta ja käynyt läpi vuosilta 1950–1954 kaikki hakutulokset, joissa mainitaan rokot-alkuinen sana kuten rokote tai rokottaminen. Nämä 488 osumaa on koodattu eri tekijöiden mukaan Exceliin grounded theorya hyväksi käyttäen. Joukko rajautui noin puoleen (235), kun osumien joukosta poistettiin muun muassa eläinten rokottamista käsittelevät uutiset sekä ilmoitukset. Sanomalehtikirjoittaminen on kiinnostava otos ajankuvasta median representationaalisen luonteen takia. Lehtiteksti kuvastaa osaa ilmiöstä ja vahvistaa tuota osaa. Merkittävin tulos tutkimuksessa oli, että vain neljä prosenttia teksteistä käsitteli rokottamista negatiivisessa valossa. Tuolloin kyse oli usein lyhytaikaisista ja lievistä rokottamisen sivuvaikutuksista, jotka esimerkiksi vaikuttivat negatiivisesti urheilusuorituksiin kisaolosuhteissa. 1950-luvulla rokotusretoriikka oli joko neutraalia tai myönteistä ja suorastaan valistavaa. Rokottaminen nähtiin elinolojen parantamisena ja yksilön oikeutena. Laumasuojasta tai velvollisuudesta yhteiskuntaa ja yhteisöä kohtaan ei juurikaan puhuttu. Valtaosa teksteistä, 68 prosenttia, suhtautui rokottamiseen neutraalisti. Positiivista retoriikkaa käytettiin 28 prosentissa teksteistä, ja niissä rokottaminen nähtiin selvästi tilanteen pelastajana. Merkittävässä osassa artikkeleista rokottaminen mainittiin epidemioiden yhteydessä. Osa epidemioista oli kotimaisia, osa taas ulkomaisia. Taudeista rokottamisen yhteydessä selvästi eniten puhetta oli poliosta (jota tuolloin lapsihalvaukseksi kutsuttiin) ja tuberkuloosista, ja niiden jälkeen isorokosta ja influenssasta. Laaja poliokirjoittaminen selittyy sekä ajanjaksolle sijoittuneella polioepidemialla että poliorokotteen kehityksen uutisoinnilla. Rokotekehityksestä kirjoitettiin paljon, mutta rokotteen toimintamekaniikkaa tai rokoteturvallisuuden syntytapoja ei juuri avattu yleisölle. Asiantuntijavalta oli 1950-luvun alussa suurta, eikä muun muassa Lääkintöhallituksen epidemiologien sanoja asetettu millään tavalla kriittiseen valoon. Kansalaiset pääsivät sanomalehdessä hyvin harvoin ääneen puhumaan rokottamisesta. Sen sijaan asiantuntijoita haastateltiin lähes kolmannekseen teksteistä. Muutamissa yleisönosastokirjoituksissa näkyy kansalaisten huoli rokottamisesta ja sen mahdollisista kielteisistä vaikutuksista, mutta niitä ei uutisteksteissä kansalaisille avattu.

Suomalainen vanhustenhoito käy tulevina vuosikymmeninä läpi suurta murrosta, kun sekä ikäluokkien rakenteet että ikääntymisen olosuhteet muuttuvat. Palvelurobotiikkaa on esitetty yhtenä vastauksena sille, miten tämä muutos voidaan ottaa onnistuneesti vastaan. Kehitteillä olevien robottien odotetaan mahdollistavan sen, että vanhukset voisivat asua itsenäisesti mahdollisimman pitkään. Tämä tutkielma esittää, että antropologinen tutkimus on avainasemassa, kun selvitetään ikääntyvien todellisia tarpeita tulevaisuuden, teknologian, arjen ja kanssakäymisen suhteen. Millaisina he itse kokevat robotit, ja millaisiin tehtäviin he kokevat niiden soveltuvan tai olevan tarpeellisia? Tutkielma ottaa osaa palvelurobotiikkaa käsittelevään yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun. Se pureutuu erityisesti ikääntyvien omiin ajatuksiin, tunteisiin ja asenteisiin palvelurobotiikkaa kohtaan. Tutkielma pyrkii selvittämään, millaisia mielikuvia robotit ikääntyvän väestön keskuudessa herättävät, mitä merkityksiä niihin liitetään ja millaista vuorovaikutuksen niiden kanssa oletetaan olevan. Tutkimuskysymykseksi muodostuu ennen kaikkea se, millaiseen robottiin ikääntyvät kokevat voivansa luottaa ja miten käsitys koneiden moraalisesta toiminnasta vaikuttaa tähän kokemukseen. Menetelminä tutkielmassa käytettiin monipaikkaista etnografista kenttätutkimusta, eläytymismenetelmää ja haastatteluja, jonka lisäksi tutkimusprosessia reflektoitiin autoetnografisesti. Havainnoivaa tutkimusta tehtiin yhteensä yhdeksässä eri kohteessa, joista seitsemässä myös haastateltiin yhteensä kolmeakymmentä eri palvelukeskusten ja senioritalojen asukasta tai asiakasta. Tämän lisäksi tutkielmaa varten haastateltiin henkilökuntaa laajemman kokonaiskuvan luomiseksi. Kenttätyössä kiinnitettiin erityistä huomiota myös tutkimuksen etiikkaan huomioimalla ikääntyneiden haastateltavien jaksaminen sekä se, ettei haastateltaviksi valittu henkilöitä, jotka eivät voineet antaa täyttä tietoista suostumustaan tutkimukseen osallistumiselle. Tutkielmassa keskitytään erityisesti luottamuksen, moraalin, vallan, vastuun ja aidon läsnäolon kysymyksiin. Se osallistuu näitä teemoja käsitteleviin antropologisiin keskusteluihin muun muassa fenomenologian ja moraalifilosofian keinoin, joista myös sen teoreettinen viitekehys rakentuu. Erityisesti Paul Ricoeurin moraalifilosofia ja Geoffrey Dierckxsensin Ricoueriin pohjaava moraaliantropologia ovat keskeisiä teorioita, jotka kulkevat läpi koko tutkielman. Lisäksi keskeisiä teemoja käsitellään muun muassa Bryan Pfaffenbergerin teknologian antropologian, Sherry Turklen robotiikan toiseuden tutkimuksen ja Donna Harawayn feministisen kyborgimanifestin kautta. Pääteemoja käsitellään muun muassa palvelurobottien havaitun ja toivotun ulkomuodon keskinäisiä eroja ja vaikutuksia pohdiskellen. Lisäksi tutkielma keskittyy robottien asemaan ikääntyvien oman toimijuuden korostajana ja niiden rooliin sekä koetun autonomian vahvistajana että sen potentiaalisena riistäjänä. Luoko robotin läsnäolo kokemuksia vapaudesta, vai onko sen läsnäolo uhkaavaa ja valvovaa? Tutkielma esittää, että luottamuksen rakentuminen perustuu paitsi aiempiin kokemuksiin robotiikasta ja roboteista, myös median ja kirjallisuuden välittämiin mielikuviin ja ennakko-odotuksiin sekä välittömiin tuntemuksiin, jotka muodostuvat eletyn kehon kokemuksien kautta. Luottamus edellyttää kokemusta jonkin asteisesta tasavertaisuudesta, jossa robotti voidaan nähdä ihmisen kaltaisena haavoittuvaisena toimijana, jonka koetaan jakavan yhteisen moraalisen pohjan auttamiensa ihmisten kanssa.

Ammatillista koulutusta on Suomessa viime vuosina kehitetty pitkälti työelämälähtöisesti ja työmarkkinoiden tarpeisiin, ja sitä määrittävää koulutuspolitiikkaa ovat hallinneet markkinalähtöiset ajattelusuuntaukset. Tässä tutkielmassa tarkastellaan maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden työelämään liittyviä kokemuksia ja odotuksia työntekijäkansalaisuuden viitekehyksessä. Työntekijäkansalaisuudelle ominaisinta on kansalaisuuden inklusiivisen osallisuuden kytkös palkkatyöhön osallistumiseen: työntekijäkansalainen ansaitsee työstään palkkaa, maksaa palkastaan veroja ja sosiaaliturvamaksuja, ja on oikeutettu niiden nojalla työeläkkeeseen ja muihin ansiosidonnaisiin sosiaaliturvaetuuksiin sekä työsuhteensa perusteella työterveydenhuoltoon. Työntekijäkansalaisuus onkin ytimeltään kansalaisuutta, jossa osallisuus yhteisön jäsenyydestä toteutuu työmarkkinoilla palkkatyöntekijän asemassa. Työntekijäkansalaisuudelle läheisenä käsitteenä tutkimuskirjallisuudessa esiintyy aktiivinen kansalaisuus, johon sisältyy vahva ajatus yksilön vastuusta omasta pärjäämisestään ja toimijuudesta yhteiskunnassa ja työmarkkinoilla. Tutkielman keskeisenä tutkimustehtävänä on selvittää, ovatko ammattiin opiskelevat maahanmuuttajataustaiset opiskelijat omaksuneet työntekijäkansalaisuuden eetoksen ja millaisia työntekijäkansalaisuudelle ominaisia arvoja heidän puheessaan ilmenee. Tutkielman aineisto koostuu kuudesta pääkaupunkiseutulaisissa toisen asteen ammatillisissa oppilaitoksissa toteutetusta ryhmäkeskustelusta, joissa osallistujia on yhteensä 31. Osallistujat suorittivat ammatillista perustutkintoa maahanmuuttajille suunnatussa koulutuksessa. He edustivat kaikkiaan 20 eri kansallisuutta ja heidän mediaani- ikänsä oli 30 vuotta. Ryhmäkeskusteluaineistot on analysoitu diskurssianalyyttisin menetelmin tarkastellen keskusteluissa ilmeneviä teorialähtöisiä merkityskehyksiä: kunnollisuutta, maahanmuuttajuutta, suomalaisuutta ja osallisuutta sekä kehysten yhtymäkohtia toisiinsa. Merkityskehykset ovat tässä tarkastelussa näkökulmia työntekijäkansalaisuuden eri ulottuvuuksia ilmentäviin puhetapoihin. Tutkielman analyysissa ilmeni, että ryhmäkeskustelujen opiskelijat näkevät palkkatyön ja työuran moraalisesti velvoittavana elämänpolkuna. Opiskelijoiden puheessa korostui yksilön vastuu omasta tekemisestään ja aktiivinen uran edistämiseen suuntautuva toimijuus. Tämä ilmeni eritoten optimistisena suhtautumisena koulutuksessa toistuvaan viestiin siitä, että maahanmuuttajien ja kantaväestön mahdollisuudet työmarkkinoilla ovat samat ja että pärjääminen on itsestä kiinni. Hyvinvointivaltiolliset rakenteet ja sosiaaliturva nähtiin oikeutettuina silloin, kun niitä nauttiva kansalainen maksimoi oman toimijuutensa olemalla mahdollisimman aktiivinen työmarkkinoilla ja kehittämällä osaamistaan ja ammattitaitoaan. Opiskelijoiden puheessa korostui vahva usko siihen, että vastoinkäymiset ja jopa rakenteellisen syrjinnän työmarkkinoilla voi suurelta osin selättää omalla aktiivisuudella. Avointa kritiikkiä koulujärjestelmää, ammatillista opetusta ja suomalaista yhteiskuntaa kohtaan opiskelijat toivat esiin lähinnä vain puhuessaan yksittäisistä vastoinkäymisistään koulutuksessa ja työssäoppimisjaksoilla. Opiskelijat eivät juuri korostaneet maahanmuuttajataustaansa työmarkkinatilanteeseensa vaikuttavana erityisasemana, vaan katsovat omaavansa lähtökohtaisesti samat uramahdollisuudet kantasuomalaisten kanssa. He kuitenkin liittivät maahanmuuttajuuteen vahvoja moraalisia velvoitteita, olettaen, että maahanmuuttajina heiltä odotetaan korostunutta aktiivisuutta ja vastuullisuutta. Tutkielman keskeisinä johtopäätöksinä esitetään, että ryhmäkeskusteluihin osallistuneet opiskelijat olivat omaksuneet sellaisen työntekijäkansalaisuuden eetoksen, jossa palkkatyön ja siihen liittyvän aseman kautta haettiin oikeutusta suomalaisen yhteiskunnan jäsenyydelle. Palkkatyö ja normatiivinen työntekijäkansalaisuus eivät kuitenkaan olleet opiskelijoille itsetarkoitus tai elämän mielekkyyden ensisijainen lähde. Palkkatyö ei tuonut osallisuutta esimerkiksi harrasteyhteisöissä tai perhe-elämässä, vaan sen kautta haettiin nimenomaan legitiimiä asemaa siinä yhteisössä, joka on miellettävissä laajasti suomalaiseksi yhteiskunnaksi. Opiskelijoiden puheesta välittyvän eetoksen nähtiin heijastelevan koulutuspolitiikkaa hallitsevia äänenpainoja. Tutkielma miellettiin osaksi työntekijäkansalaisuuden käsitteen kautta ammatillista koulutusta lähestyvää tutkimussuuntausta, ja sen katsottiin täydentävän erityisesti niiden tutkimusartikkelien näkökulmia, joissa tarkastelun kohteena ovat joko ammatillisten oppilaitosten opettajat tai koulutuspoliittisten asiakirjojen kieli.

This thesis studies how Finnish immigration officials talk about separated asylum-seeking children and simultaneously make definitions of children and childhood. The study is motivated by the fact that it has been argued that Western-origin conceptualizations of children and childhood have spread across the world forming a 'global model of childhood'. This globalization of the Western model of childhood has affected the way children who do not conform to this model have occasionally been marginalized and defined as ‘out of place’. The term ‘out of place’ derives from the work of Mary Douglas (1966) whose ideas on symbolic classification systems also frame this research. The research question guiding this work is: How do the immigration officials construct in their speech ‘children’ and how are the separated asylum-seeking children presented in relation to that? The data was collected through eleven interviews with immigration officials whose work includes or has included asylum interviews with separated underage asylum applicants. The conducted interviews were theme interviews. The interviews were understood as interactional situations and this was taken into consideration throughout the research. The collected interview material was analyzed through category analysis with the focus on the membership category of a child. Through analyzing the immigration officials’ definitions of the membership category of a child and the activities and other attributes attached to it, the officials’ categorizations of children were exposed. In the analysis, the immigration officials’ ideas on what children should do were analyzed as elements of 'proper childhood'. The analysis showed that the immigration officials considered 'proper childhood' to consist of safety, school-going, children’s separation of adults, family and residential fixity. Additionally, in 'proper childhood' children were not considered to work. Children were viewed through the development psychological understanding, according to which all children develop through scientifically determined stages. In relation to the 'proper childhood', separated asylum-seeking children were considered to be ‘out of place’ as they did not fit into this model of childhood. Furthermore, a problem story constructed in the interviews by the immigration officials was analyzed. The problem story was constructed with regard to the problem of asylum applicants telling an inconsistent story in the asylum interviews. Through analyzing the problem story, the immigration officials’ definitions on the nature of children were revealed. According to the problem story, children were regarded as incompetent actors who lack agency, and as victims of the actions of other competent actors. The problem story was significantly different with regard to adult applicants. This was interpreted to mean that the nature of children and adults is different. In conclusion, the immigration officials seemed to consider separated asylum-seeking children’s childhoods and their status as children to be endangered when they did not resemble the 'proper childhood'. They risked of being ‘out of place’. As a result, they were either aimed at to be put back into 'proper childhood' in the Finnish society or they were considered to approach already adulthood. The analysis also showed that while the immigration officials categorized children, they simultaneously categorized adults as the opposites. Adult asylum applicants were as well in risk of being ‘out of place’ when they resided in same places as children. Consequently, the presence of child asylum applicants in places of adulthood and similarly, the presence of adult asylum applicants in places of childhood seemed to upset the division between childhood and adulthood as opposites in the Finnish society.

Moderni biolääketiede luo jatkuvasti uusia lupauksia sekä toivoa paremmista hoidoista ja lääkkeistä. Potilaat ovat tutkimustoiminnalle tärkeä resurssi, sillä usein tutkimuksia varten tarvitaan vapaaehtoisia osallistujia ja ihmisperäisiä näytteitä. Tutkimustoiminta on sekä Suomessa että kansainvälisesti kulkemassa yhä enemmän biopankkitoimintaa kohti. Tämä asettaa kysymyksen tutkimusosallistumisista uuteen valoon, sillä tulevaisuuteen suuntautuneessa biopankkitoiminnassa ei samalla tavalla kuin perinteisissä näytekokoelmissa ole lähtökohtaisesti selvää, mihin kaikkeen tutkimukseen kokoelmaa mahdollisesti tullaan käyttämään. Siksi onkin tärkeää selvittää, miten potilaat ovat nähneet ja kokeneet tähänastiset tutkimusosallistumisensa, ja miten he suhtautuvat biopankkitoimintaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaan potilaiden näkemyksiä lääketieteellisiin tutkimuksiin osallistumisesta. Haastateltujen potilaiden näkemykset suhteessa biopankkitoimintaan tulevat ajankohtaisiksi erityisesti siksi, että heidän tautiinsa liittyen perustettiin vuonna 2011 biopankki. Yhteiskuntatieteellisessä ja bioeettisessä keskustelussa on viime vuosina kirjoitettu paljon esimerkiksi tietoisen suostumuksen käytäntöön liittyvistä kysymyksistä. Tässä työssä huomio kiinnitetään kuitenkin enemmän osallistumisiin liittyviin odotuksiin ja näin työ liittyy siihen laajempaan keskusteluun, jossa potilaiden osallistumista tutkimuksiin on aiemmin pidetty lähinnä altruismina. Työn tavoitteena on osoittaa, että potilaiden ja lääketieteen suhteessa vastavuoroisuus on kiinteä osa tutkimustoimintaa. Laadullisin menetelmin toteutetun työn pääaineistona on yhteensä kymmenen haastattelun aineisto (7 kroonista myelooista leukemiaa sairastavaa potilasta sekä heidän potilasverkostonsa edustaja, tutkimushoitaja ja tutkijalääkäri). Lisäksi kokonaiskuvan muodostamista on palvellut monipuoliseen tausta-aineistoon tutustuminen. Tällaista aineistoa ovat olleet erilaiset verkkomateriaalit (esimerkiksi KML-potilaan opas, kansallisen veritautien biopankin kotisivut potilaan suostumusasiakirjoineen) sekä osallistumiset kansallisen veritautien biopankin tiedotustilaisuuteen, vierailuun biopankin tiloissa sekä potilaiden verkostopäivään. Aineiston pohjalta pyritään etnografista tutkimusperinnettä hyödyntäen esittämään analyysi osallistumisiin liittyvästä vastavuoroisuudesta sekä kontekstoimaan sen huolellisesti. Työssä kuvataan Marcel Maussin vastavuoroisen lahjan teorian avulla potilaiden biososiaalisuuden kentälle paikantuvia tutkimusosallistumisia ja niihin liittyvää moninaisuutta. Potilaiden näkökulmasta on tärkeää, että lääketieteellinen tutkimus toimii potilaiden eduksi. Kaupallinen tutkimus näyttäytyy ristiriitaisena, sillä se koetaan välttämättömäksi uusien lääkkeiden kehittämiseksi, mutta samaan aikaan pidetään hyvänä, että potilaiden ja kaupallisen tahon välissä on yliopisto tai muu julkiseksi koettu taho välittämässä toimintaa. Vaikka paremmista lääkkeistä ja hoidoista pääsisivät vastavuoroisen lahjan muodossa nauttimaan vasta tulevat potilassukupolvet, saavat tänä päivänä tutkimuksiin osallistuvat potilaat myös osallistumisestaan palkinnon. Lääketutkimuksiin osallistuminen ja sitoutuminen tarjoaa potilaille pääsyn tiiviimpään potilas-lääkäri-suhteeseen. He saavat hyvää hoitoa, mahdollisuuden muodostaa luottamuksellinen suhde tiettyyn lääkäriin, paljon tuoreinta tietoa samalla kun osallistuminen itsessään pitää konkreettisesti toivoa yllä. Potilaiden osallistuminen tutkimuksiin ei palaudu pelkästään haluun auttaa eikä toisaalta myöskään oman edun tavoitteluun. Sen sijaan nämä näkökulmat sulavat yhteen vastavuoroisen lahjan välityksellä.

Tässä maisteritutkielmassa tarkastelen maahanmuuttajataustaisten perheiden vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten palveluiden käyttöä sekä dokumentaatiota liittyen heidän tuen- ja palveluiden tarpeeseen. Tutkimuskysymyksinä ovat olleet 1) Mitä palvelumuotoja on myönnetty vammaispalveluissa 0–15-vuotiaille lapsille ja onko kieliryhmien välillä eroja?2) Miten vammaisten ja pitkäaikaissairaiden lasten tuki- ja palveluntarvetta kuvataan erityishuoltolain mukaisen hoitoavun päätösten dokumentoinnissa? Tutkimusprosessi seuraa Irwin Epsteinin (2010) Clinical Data-Mining (CDM) -menetelmän periaatteita. Tutkielmaa voi kutsua monimenetelmälliseksi. Tutkielmassa on hyödynnetty kahta palvelu- ja rekisteritietomateriaalia, jotka on tuotettu osana päivittäistä sosiaalityötä yhden kunnan vammaispalveluissa. on vammaispalvelujen ikäryhmän 0 - 15-vuotiaiden (n=704) palvelunkäyttöä kuvaava rekisterimateriaali, jota on analysoitu kvantitatiivisilla analyysimenetelmillä. Ensimmäisen analyysin perusteella valittiin toinen materiaali, joka koostuu palvelupäätöksistä (n=28). Palvelupäätökset koskevat erikoishuoltolain mukaisen hoitoavun palvelumuotoa, jota analysoitiin laadullisin menetelmin. Suurin osa päätöksistä on kieliryhmästä suomi ja ruotsi (20) ja toinen osa on kieliryhmästä muut kielet (8). Teoreettisesi tutkimus nojaa intersektionaalisiin teorioihin havainnollistamaan valtasuhteita ja rakenteita, jotka vaikuttavat vammaisten ja pitkäaikaissairaiden maahanmuuttajataustaisten lasten elämän eri osa-alueisiin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että vammaisten ja pitkäaikaissairaiden maahanmuuttajataustaisten lasten yleisimmät palvelumuodot kyseisessä kunnassa ovat omaishoidon tuki, koululaisten ja opiskelijoiden aamu- ja iltapäivähoito sekä loma – ajan hoito. Kvantitatiivinen analyysi osoittaa tilastollisesti merkittäviä eroja joidenkin palveluiden osalta myönnetyissä palvelumuodoissa eri kieliryhmien välillä. Palvelupäätösten dokumentoinnin analyysi osoitti, että lasten tuki- ja palvelutarpeet kuvataan lasten päivä- ja yöaikaisten tukitarpeiden sekä perheen tilanteen perusteella. Palvelupäätösten analyysissä oli havaittavissa myös kieliryhmien välisiä eroja päätösten pituudessa. Suomen ja ruotsinkielisten päätökset olivat keskimäärin noin 3 vuotta, joka on selvästi enemmän kuin muunkielisten kieliryhmässä, jossa päätökset olivat noin 1,5 vuotta. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että on tärkeää kiinnittää huomiota intersektionaalisuuteen ja vammaisten lasten lapsuuteen. Vammaispalveluissa tuloksia voidaan käyttää käytäntöjen kehittämiseen sekä laadukkaan yhdenvertaisen palvelun varmistamiseen.

Tässä työssä tutkitaan organisaatioita median kuuntelijoina ja sitä, mitä organisaatiot kuuntelun tuloksilla tekevät. Organisaatioiden viestinnältä odotetaan tuloksellisuuttaja samaan aikaan median vaikutusvalta omana yhteiskunnallisena toimijanaan vaikuttaa entistä enemmän organisaatioiden viestintätekemisiin. Vastatakseen paineeseen, organisaatiot panostavat entistä enemmän omaan yhteisöviestintäänsä, mikä korostaa puolestaan sidosryhmäsuhteiden merkityksen tärkeyttä ja sitä, kuinka sidosryhmiä kuunnellaan. Sidosryhmäviestintä tänä päivänä vaatii perinteisen viestinnän lisäksi entistä enemmän kykyä kuunnella ja analysoida keskustelua, mutta kuuntelemisen ja analysoinnin resurssit laahaavat usein organisaatioissa oman tekemisen perässä. Työssä lähdetään liikkeelle yhteisöviestinnän tutkimuksesta, joka pohjaa pitkälti organisaation ja sidosryhmän välisen viestinnän malleihin. Taustalla on erityisesti kaksisuuntainen viestinnän malli, jossa sen lisäksi että organisaatio välittää viestejään sidosryhmälle, organisaatio myös aktiivisesti kuuntelee sidosryhmiään ymmärtääkseen sidosryhmiensä tarpeita mahdollisimman hyvin. Sidosryhmien ymmärtäminen ja vahvat sidosryhmäsuhteet puolestaan ovat tänä päivänä entistä tärkeämpiä organisaation toiminnan kannalta ja siksi organisaatiot pyrkivätkin usein mahdollisimman läheiseen kanssakäymiseen keskeisten sidosryhmiensä kanssa. Sidosryhmänä työssä tarkastellaan erityisesti mediaa, jonka vaikutusvalta mediatisaation myötä nähdään organisaatioiden toiminnalle kasvaneen. Organisaation toiminnan kannalta yhteistyö sidosryhmien, tässä tapauksessa median kanssa on organisaation menestyksen kannalta välttämätöntä ja siksi organisaatiot panostavatkin runsaasti suhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Voidakseen ylläpitää suhteita mediaan, on organisaation pystyttävä kuuntelemaan median edustajia entistä paremmin, sillä vuorovaikutus on mahdotonta ilman aktiivista kuuntelua. Organisaatioiden sidosryhmäviestinnästä ylivoimaisesti suurin osa on edelleen organisaation oman viestin välittämistä, minkä voi nähdä haasteellisena sidosryhmän, tässä tapauksessa median kuuntelemisen näkökulmasta. Kuinka organisaatiot voivat kuunnella median tarpeita, jos kaikki resurssit käytetään omien viestien välittämiseen? Tässä tutkimuksessa kuuntelu ymmärretään sekä teknologiavälitteisenä (esimerkiksi mediaseurannan muodossa) että muuna vuorovaikutuksena esimerkiksi tapaamisten, sähköpostien tai puhelinkeskusteluiden muodossa. Tutkimuksessa keskeisessä roolissa onkin kuuntelun tutkimus ja tutkimuksen viitekehyksenä toimii kuuntelun Jim Macnamaran arkkitehtuuri. Tutkimus on laadullinen tutkimus, jossa puolistrukturoitujen teemahaastattelujen ja teemoittelun kautta pyritään selvittämään, minkälaisia median kuuntelemisen käytäntöjä organisaatioilla on ja kuinka tuloksia käsitellään sisäisesti ja minkälaisiin jatkotoimenpiteisiin ne johtavat. Tutkimuksen haastateltavat ovat T-Median Maine & Luottamus –listauksen vuoden 2015 parhaiten menestyneiden organisaatioiden viestintäjohtajien ja -päälliköiden joukosta, jotta haastateltavat olisivat mahdollisimman asiantuntevia kertomaan siitä miten suomalaisissa organisaatioissa kuunnellaan mediaa ja miten tuloksia hyödynnetään organisaatioissa. Tutkimuksesta käy ilmi, että haastatelluista organisaatioista kaikissa median kuuntelua ja mediasuhteita pidettiin erittäin tärkeänä, mutta osassa organisaatioista mediaa myös pidettiin uhkana organisaation toiminnalle ja mediatyöhön suhtauduttiin siten varauksella. Suurimmalla osalla haastatelluista organisaatioista on automatisoitu mediaseuranta käytössä ja seurannan tuloksia käydään organisaatioissa laajemmin sisäisesti läpi. Kuuntelun arkkitehtuurin näkökulmasta monet kuunteluun kuuluvat elementit on kuitenkin organisaatioissa käsitelty melko pintapuolisesti ja epävirallisesti. Kuuntelun tehostamista ja tulosten hyödyntämistä ajatellen kuuntelun tulisi nauttia johdon puolelta entistä suurempaa tukeaja organisaatioilla tulisi olla resursseja panostaa tulosten analysointiin ja hyödyntämiseen entistä enemmän pelkän automatisoidun seurannan sijaan. Yhteisöviestinnän ja sidosryhmien kannalta keskeisiä lähteitä työssä ovat Grunig ja Hunt, Cutlip et al. ja Kent ja Taylor. Mediatisaation kannalta keskeisiä lähteitä ovat Hjarvard, Lundby ja Ihlen ja Pallas. Kuuntelun kannalta keskeisiä lähteitä ovat Macnamara ja L’Etang.