Browsing by Issue Date

Syömishäiriöt ovat vakavia mielenterveydenhäiriöitä, joilla on merkittäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia. Syömishäiriöt ovat Suomessa yleisiä, mutta niiden tunnistamisessa ja hoidon saatavuudessa on puutteita. Taustalla vaikuttavat stereotyyppiset, osaltaan median ylläpitämät käsitykset syömishäiriöstä ja syömishäiriötä sairastavista ihmisistä. Tämän tutkielman tarkoituksena on kartoittaa, miten syömishäiriöitä representoidaan mediassa. Maisterintutkielman aineiston muodostavat Helsingin Sanomien digitaalisessa versiossa vuoden 2022 aikana julkaistut syömishäiriöitä käsittelevät tekstit. Tutkielman tavoitteena on selvittää, ketkä puhuvat Helsingin Sanomissa syömishäiriöistä, millaisina syömishäiriötä sairastavat henkilöt kuvautuvat sekä mitkä pääasialliset syömishäiriöihin liittyvät diskurssit nousevat esille. Maisterintutkielman teoreettis-metodologinen viitekehys pohjautuu sosiaaliseen konstruktionismiin ja aineiston analyysissä on hyödynnetty diskurssianalyysiä. Tutkimusaineistosta nousee esiin kolme diskurssia: huolen diskurssi, kulttuurin diskurssi ja vastuun diskurssi. Huolen diskurssi ilmentää erilaisia syömishäiriöihin liittyviä huolia. Kulttuurin diskurssi kuvaa sen sijaan niitä kulttuurisia tekijöitä, joiden katsotaan aikaansaavan ja ylläpitävän syömishäiriökäyttäytymistä tarjoten samalla ratkaisuja kulttuurin muuttamiseksi. Vastuun diskurssi erittelee puolestaan tahoja, joita voidaan pitää syömishäiriöiden kontekstissa vastuullisina. Aineiston analyysin perusteella syömishäiriö näyttäytyy lähinnä tyttöjen ja naisten sairautena. Syömishäiriöistä puhuvat aineistossa pääosin erilaiset asiantuntijat ja syömishäiriötä sairastavat tai syömishäiriötä joskus sairastaneet henkilöt. Sen sijaan syömishäiriötä sairastavien läheiset eivät juurikaan ole aineistossa äänessä syömishäiriöistä puhuttaessa.

Maahanmuutto on maailmanlaajuisesti eri syistä kasvanut, ja myös Suomessa ulkomaalaistaustaisten määrä on noussut kolmen viime vuosikymmenen aikana. Tämän lisäksi Suomessa kehitetään työvoiman maahanmuuttoa tavoitteena ratkaista väestön ikääntymisestä ja syntyvyyden laskusta johtuvia työttömyyden ongelmia. Samaan aikaan keskustelu maahanmuuttajien kotoutumisesta on politisoitunut, ja saanut jopa ideologisia muotoja. Aiemman tutkimuskirjallisuuden mukaan kotoutumisen edistämisen vaikuttavuuden arviointi on mahdollista, mutta sitä on tehty Suomessa vain vähäisesti. Suomen kotoutumispoliittisen toteutuksen ja arvioinnin kenttää kuvataan kirjallisuudessa pirstaleiseksi. Tämä johtuu erilaisista määräaikaisista ja paikallisista hankkeista, sekä pilottikokeiluista, joiden tulosten hyödyntämismahdollisuudet on nähty kapeina. Tutkimus on toteutettu, koska kotoutumisen edistämisen ilmiön käsittelyyn tarvitaan tietoperusteisempaa lähestymistapaa, jotta voimme selvittää missä määrin asioita tehdään oikein ja tuloksellisesti. Tässä tutkimuksessa pyrkimyksenä oli kuvata kotoutumisen edistämisen vaikuttavuuden arvioinnin onnistumista mahdollistavia ja estäviä tekijöitä. Näiden lisäksi tavoitteena oli selvittää, millä tavalla kotoutumisen edistämisen vaikuttavuuden arvioinnin onnistumisen edellytyksiä voitaisiin kehittää. Tutkimuksessa hyödynnettiin laadullisia tutkimusmenetelmiä ja aiempaa tutkimuskirjallisuutta. Empiirisenä haastatteluaineistona oli viiden Espoon Omnian osaamiskeskuksen vaikuttavuustutkimuksen suunnitteluun tai toteutukseen osallistuneiden henkilöiden puolistrukturoidut yksilöhaastattelut, jotka toteutettiin lokakuussa 2023. Haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kotoutumisen edistämisen vaikuttavuuden arvioinnissa onnistuminen vaatii nykyistä syvällisemmän ymmärryksen kotoutumisen ilmiön moniulotteisuudesta, ja näiden eri ulottuvuuksien keskinäisten riippuvuussuhteiden tutkimista. Tämä vaatii olemassa olevien eri rekisteriaineistojen monipuolisempaa ja tarkoituksenmukaisempaa käyttöä, sekä kattavampien pitkittäisseurantatutkimuksien toteuttamista. Vaikuttavuuden arvioinnin haasteiksi tunnistetaan tietoaineistoissa esiintyvät puutteet, sekä hallinnollisista ja lainsäädännöllisistä syistä johtuvat tutkimushankkeita hidastavat tekijät. Tutkimuksellisena lähtökohtana vertailuryhmäasetelman muodostaminen tunnistetaan yhdeksi merkittävimmäksi vaikuttavuusarviointien luotettavuutta ja tulosten hyödynnettävyyttä mahdollistavaksi tekijäksi. Tutkimuksen johtopäätös on, että emme voi sanoa kotoutumisen edistämisen vaikuttavuudesta, koska tutkimus on riittämätöntä. Tutkimus on tunnistanut puutteita vaikuttavuuden arviointiin välttämättömissä tietoaineistoissa, ja niiden hyödyntämisessä vaikuttavuuden arvioinnin toteuttamisessa. Koska luotettavaa tutkittua tietoa kotoutumista edistävien toimien vaikutuksista on vain vähän, tai ei lainkaan, emme voi väittää kotouttavamme vaikuttavasti.

Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön (ADHD) yhteyttä myöhempään antisosiaalisuuteen ja rikoskäyttäytymiseen on tarkasteltu useissa tutkimuksissa. Aiemman tutkimustiedon perusteella ADHD lisää rikoskäyttäytymisen riskiä, mutta yhteyden taustalla vaikuttavat mekanismit ovat yhä epäselviä. ADHD-oireilulla saattaa olla itsenäinen rikoskäyttäytymisen riskiä lisäävä vaikutus, mutta yhteyttä voi myös selittää esimerkiksi samanaikainen käytöshäiriö tai muu liitännäissairastavuus, heikko akateeminen menestys tai sosioekonominen tausta. Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan nuoruusiän ADHD-oireiden ja myöhemmän rikoskäyttäytymisen välisen yhteyden taustalla vaikuttavia selitysmalleja. Tutkielmassa pyritään selvittämään, millainen yhteys ADHD:n ja rikoskäyttäytymisen välillä on, ja miten yhteyteen vaikuttavat samanaikainen käytöshäiriö, sukupuoli, koulumenestys, vanhempien koulutustausta ja nuoruusiän humalahakuinen juominen sekä perhetausta. Tutkielman pääasiallinen teoreettinen viitekehys on biososiaalinen kriminologia, ja toissijaisia teoreettisia viitekehyksiä ovat itsekontrolliteoria ja elämänkaarikriminologia. Aineistona käytetään osaa suomalaisesta Kaksosten kehitys ja terveys -pitkittäistutkimuksesta (FinnTwin12). Tutkimuksessa seurattiin vuosina 1983–1987 syntyneiden suomalaisten kaksosten kehitystä ja tehtiin erityisesti terveyteen ja sairastavuuteen liittyviä mittauksia. Tutkielmassa selitettävänä muuttujana on keskimäärin 22-vuotiaiden kaksosten antisosiaalisen persoonallisuushäiriön oireisto, josta tarkastellaan lisäksi erikseen rikoskäyttäytymistä mittaavaa oiretta. Tärkeimmät selittävät muuttujat ovat 14-vuotiaiden kaksosten ADHD- ja käytöshäiriöoireilu. Kontrollimuuttujia ovat koulumenestys 14 vuoden iässä, humalahakuinen juominen 14 vuoden iässä, vanhempien koulutustausta ja sukupuoli. Tutkielman analyysimenetelminä käytetään Poisson-regressioanalyysia sekä multinomiaalista ja binääristä logistista regressioanalyysia. Lisäksi tehdään kaksosanalyyseja, joiden avulla pyritään tekemään päätelmiä siitä, missä määrin jaettu perhetausta ja perintötekijät selittävät yhteyksiä. Tulosten perusteella ADHD:llä on tilastollisesti merkitsevä positiivinen yhteys antisosiaalisen persoonallisuuden oireisiin, mutta ei varsinaiseen rikoskäyttäytymiseen. Sen sijaan käytöshäiriöllä on positiivinen yhteys myös rikoskäyttäytymiseen. Kun kaksosanalyyseissa verrataan toisiinsa epäidenttisiä ja identtisiä kaksosia, havaitaan, että epäidenttisillä kaksosilla ADHD on tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä antisosiaalisuuden riskiin, mutta identtisillä kaksosilla tilastollinen merkitsevyys katoaa. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että ADHD-oireilu on positiivisessa yhteydessä antisosiaalisuuden riskiin lähinnä silloin, kun oireilu on vakavaa tai liittyy liitännäissairastavuuteen tai heikkoon koulumenestykseen. Kaksosanalyysien perusteella jaetulla perhetaustalla ja perimällä on vaikutusta yhteyteen. ADHD-oireilun itsenäistä vaikutusta ei voida kokonaan sulkea pois, mutta sen taustalla vaikuttaa todennäköisesti monimutkaisia mekanismeja, jotka vaikuttavat antisosiaalisuuden riskiin kumulatiivisesti.

Tämä tutkielma käsittelee poliittisten skandaalien rakentumista ja poliitikkojen kriisiviestintää hybridissä mediaympäristössä. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan Sanna Marinin kesän 2022 juhlimiskohua. Tämä tarkasteltava skandaali herätti runsaasti mediahuomiota ja kiinnostusta julkisessa keskustelussa. Käsiteltävä kohu on esimerkki hybridissä mediaympäristössä tapahtuneesta poliittisesta skandaalista. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten kyseinen kohu rakentui hybridissä mediaympäristössä ja miten siinä hyödynnettiin Timothy W. Coombsin kriisiviestintästrategioita. Tutkielman tärkeimpinä teoreettisina viitekehyksinä toimivat Victor Turnerin sosiaalisen draaman käsite sekä Timothy W. Coombsin kriisiviestintästrategiat. Tutkielma on laadullinen tutkimus, jonka menetelmänä toimii teorialähtöinen sisällönanalyysi. Tutkielman aineisto koostuu tarkastelujaksoltani 17.8.-31.8.2022 kerätyistä uutisartikkeleista sekä Marinin ja hänen tiiminsä tarkastelujakson aikana julkaisemista viestintäsisällöistä (tiedotustilaisuudet, tiedote ja sosiaalisen median julkaisut). Tutkielman aineistosta käy ilmi, että Marin hyödynsi kohun aikana useita eri kriisiviestintästrategioita. Coombsin teorian strategioista suurin painoarvo oli vähättelevissä kriisiviestintästrategioissa, joiden avulla kohun vaikutuksia pyrittiin vähättelemään ja pääministerin mainetta puolustamaan. Marin painotti kriisiviestintänsä tiedotustilaisuuksiin ja korosti vähättelevien strategioiden ohella viestinnässään avoimuutta. Marinin kohu nousi julkisen keskustelun keskiöön sekä sosiaalisessa mediassa että perinteisen median kanavilla. Pääministerin juhliminen aiheutti runsaasti reaktioita yleisöissä ja herätti yhteiskunnallista keskustelua erityisesti journalismin etiikan, poliitikkojen yksityisyydensuojan ja naispoliitikkojen kohtelun ympärillä. Kohu noudatti Turnerin sosiaalisen draaman vaiheita ja herätti keskustelua yhteiskunnan moraalisäännöistä.

Seksuaaliväkivalta loukkaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta, joka on edellytys turvalliselle seksuaaliselle kanssakäymiselle. Suostumusperusteinen seksuaalirikoslainsäädäntö astui voimaan Suomessa 1.1.2023. Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen kansanedustajien puheenvuorojen kautta, minkälaisiin seksuaaliväkivallan diskursseihin he tukeutuvat, millaisiin toimija-asemiin he sijoittavat väkivallan kokijoita ja tekijöitä sekä suostumusta ja millaisin legitimaatiostrategioin he argumentointiaan perustelevat lainsäädäntöuudistusta koskevissa lähetekeskusteluissa. Tutkimusaineistoni muodostavat lähetekeskustelut Suostumus2018-kansalaisaloitteesta ja hallituksen esityksestä eduskunnalle seksuaalirikoksia koskevaksi lainsäädännöksi. Tutkielmani teoreettis-metodologinen viitekehys rakentuu sosiaalisen konstruktionismin ja siihen perustuvan kriittisen diskurssianalyysin varaan. Kriittinen diskurssianalyysi tarkentuu diskurssien ja puhetapojen legitimoinnin analyysiksi. Analyysini perusteella seksuaaliväkivalta merkityksellistyy lähetekeskusteluissa vallitsevan väkivaltakulttuurin, vastuutettavan seksuaaliväkivallan tekijän, suojeltavan seksuaaliväkivallan kokijan ja uudistavan suostumuksen diskurssien kautta. Väkivallan tekijä määrittyy toimija-asemiltaan sekä oikeuslaitoksen suojaamaksi ja kontrollin tarpeessa olevaksi että oikeudelliselle tarkastelulle ja väkivaltakulttuurille altistuvaksi. Väkivallan kokijalle kansanedustajat osoittavat neljä subjektipositiota: lainsäätäjää velvoittava ja oikeuksia nauttiva kansa mahdollisena väkivallan kokijana, jokaisen tuntema seksuaaliväkivallan kokija, seksuaaliväkivaltaa sietäneet rohkeat naissukupolvet sekä oikeusvaltion sivuuttama ja neuvoton seksuaaliväkivallan kokija. Suostumus puolestaan asemoituu kansanedustajien puheessa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden toteutumista merkitseväksi sekä problemaattiseksi suostumukseksi. Eduskuntakeskustelu seksuaalisesta itsemääräämisoikeudesta ja sitä loukkaavasta seksuaaliväkivallasta ilmentää viime vuosikymmenten kulttuurista muutosta seksuaaliväkivallan vähättelystä ja normalisoinnista kohti väkivallan kokijoiden oikeudet tunnustavaa lähestymistapaa. Lähetekeskusteluista piirtyy kuva seksuaaliväkivallasta vakavana oikeudellisena ongelmana, johon puuttumiseen ei ole riittävästi kyetty, mutta jonka vastustaminen todetaan jokaisen asiaksi. Tulkintani mukaan kansanedustajat osallistuvatkin suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaongelman laajuuden tunnustamiseen, mistä myöskin heidän ehdottamansa laaja keinovalikoima seksuaaliväkivallan vähentämiseksi kumpuaa. Kansanedustajat jakavat tavoitteet vahvistaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta, parantaa seksuaaliväkivallan kokijan asemaa ja lisätä seksuaaliväkivallan tekijän vastuuta teostaan, mitkä viime kädessä perustelevat lainsäädännön uudistamisen tarpeen. Keinot ovat kuitenkin erilaisia suostumusperusteisuutta painottavien ja ankaraa kriminaalipoliittista linjaa kannattavien edustajien välillä; suostumusperusteisesta raiskausmääritelmästä ei vallitse yksimielisyyttä. Kansanedustajat osallistuvat väkivallan kokijoita ja tekijöitä asemoidessaan tunnistamiseen ja tunnustamiseen, määrittämiseen ja kategorisointiin sekä rajoittamiseen ja marginalisoimiseen. Heidän puhetapansa toisintavat historiallisia ja totunnaisia väkivaltadiskursseja, mutta myös diskursiivista vastarintaa ja hegemonisten diskurssien haastamista on havaittavissa. Kansanedustajien hyödyntämistä legitimaatiostrategioista aineistossani korostuvat perus- ja ihmisoikeuksiin vetoaminen ja kertomuksellinen ja emotionaalinen legitimointi yli puoluerajojen. Esitän loppukaneettinani, että se, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan seksuaaliväkivaltaan ja pyritään vähentämään sitä, kuvaa hyvinvointi- ja oikeusvaltion arvoja ja sitoumuksia perustavanlaatuisesti. Siksi yhteiskuntapoliittisesti painottuneelle väkivaltatutkimukselle on tarvetta. Totean niin ikään, että keskustelun väkivaltakäsitteistä on syytä jatkua, ja etenkin seksuaaliväkivallan käsite tulisi ottaa laajempaan käyttöön seksuaalisen väkivallan sijasta.

Förändringar i arbetslivet har lett till att gränserna mellan arbete och privatliv har blivit suddigare – det går att arbeta när och var som helst, vilket kan göra det svårt att koppla av. Balans mellan arbete och privatliv innebär individens subjektiva upplevelser om hur väl hen kan kombinera sina roller i dessa sfärer, och sociala signaler från nyckelpersoner i individens liv spelar en avgörande roll i uppfattningen av denna balans. Tidigare forskning visar att balans mellan arbete och privatliv har positiva samband med arbetstillfredsställelse, det vill säga den övergripande bedömningen som individen har om sitt arbete, medan obalans har visat sig ha samband med utbrändhet. Syftet med denna studie är att undersöka sambandet mellan balans mellan arbete och privatliv samt arbetstillfredsställelse i Finland, med fokus på personliga-, familj/partner-, och organisatoriska faktorer. Utifrån syftet bildades tre forskningsfrågor: 1) finns det ett samband mellan balans mellan arbete och privatliv samt arbetstillfredsställelse bland finländska arbetstagare? 2) Finns det ett samband mellan arbetstillfredsställelse och en organisationskultur som stödjer balans mellan arbete och privatliv? 3) Finns det skillnad mellan de som har familj eller partner och de som inte har familj eller partner? För att förstå betydelsen av arbetskrav och -resurser i individens arbetsattityder användes Job Demands-Resources modellen (Bakker & Demerouti, 2007) som teoretiskt ramverk. Studien baserades på det finska urvalet av European Social Survey (ESS) omgång 10, vilket begränsades endast till de respondenter som arbetar i en organisation och har en chef/arbetsledare (n = 687). Samband undersöktes med regressionsanalys och skillnader mellan de med och utan familj eller partner undersöktes med medeltalstest. Resultaten visar att autonomi över arbetstider och socialt stöd från ledaren är resurser som ökar anställdas arbetstillfredsställelse. Däremot identifierades förväntan av övertid som ett krav som minskar arbetstillfredsställelse. Detta pekar på att organisationer bör skapa en stödjande organisationskultur som är känslig för anställdas behov. Resultatet tyder också på att sambandet mellan balans mellan arbete och privatliv samt arbetstillfredsställelse innebär en social dimension i och med att individen tolkar sociala signaler från andra: då individen uppfattade att familjen/partnern är trött på hens arbetspress minskade arbetstillfredsställelsen. Dock fanns det inga signifikanta skillnader i varken balans mellan arbete och privatliv eller arbetstillfredsställelse mellan de med familj/partner och de utan familj/partner. Resultaten tyder på att balans mellan arbete och privatliv och dess samband med arbetstillfredsställelse är mångfacetterat och att det behövs ytterligare forskning inom området.

Sosiaali- ja terveysala elää jatkuvaa muutoksen aikaa. Yksi merkittävimmistä tulevaisuuden haasteista sosiaali- ja terveysalalla on krooninen työvoimapula, mikä vaikeuttaa toimivan sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistä rajallisilla tai usein jopa riittämättömillä resursseilla. Yhtenä ratkaisuehdotuksena henkilöstön riittävyyden ja saatavuuden parantamiseksi on esitetty ammattiryhmien välisen työnjaon kehittämistä ja uudistamista. Työnjaollisilla muutoksilla tavoitellaan ammatillisen osaamisen parempaa hyödyntämistä sekä hoidon parantamista ja tehostamista. Toisaalta uudenlaisia työnjakoja on paikoin myös kritisoitu tai vastustettu aiheuttaen jännitteitä terveydenhuollon eri professioiden välille. Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen opiskeluterveydenhuollossa toteutettua ehkäisykierukan asetusten tehtäväsiirtoa lääkäreiltä sairaanhoitajille tehtäväsiirtoon keskeisesti osallistuneen henkilökunnan kokemusten näkökulmasta. Tehtäväsiirron toteutumisen taustalla vaikutti voimakkaasti opiskeluterveydenhuollon kohtaama lääkäriresurssipula, erityisesti ehkäisykierukan asetusten kohdalla. Tämän maisterintutkielman tavoitteena on selvittää, millaisena tehtäväsiirto on koettu ja millä tavalla työnjaollinen muutos on vaikuttanut kierukkatoimenpiteitä tekevien sairaanhoitajien työtehtäviin ja asemaan, potilaisiin ja potilaiden hoitoon sekä organisaation toimintaan, ja millaisia kehitystarpeita tehtäväsiirtoon liittyen on muodostunut. Tutkimus toteutettiin laadullisena haastattelututkimuksena. Tutkielman aineisto koostuu viidestä opiskeluterveydenhuollossa ehkäisykierukan asetusten tehtäväsiirtoon työtehtäviensä puolesta osallistuneen henkilöstön jäsenen yksilöhaastattelusta. Haastattelut on analysoitu induktiivisella sisällönanalyysillä. Tutkielman tuloksien perusteella tehtäväsiirron koettiin vaikuttaneen myönteisesti sairaanhoitajien ammattitaidon kehittymiseen ja työmotivaation lisääntymiseen. Sairaanhoitajien katsottiin suoriutuneen tehtävässään erinomaisesti ja tehtäväsiirron koettiin olleen sujuva ja luonteva, jossa sairaanhoitajien motivoituneisuus tehtävään nähtiin keskeisenä tehtäväsiirron onnistumiseen vaikuttaneena tekijänä. Tehtäväsiirrolla oli koettu olevan positiivisia vaikutuksia myös hoidon saatavuuteen, potilaslähtöisyyteen sekä hoidon laatuun. Haasteita nähtiin erityisesti lääkärituen saatavuudessa sekä jatkohoidon järjestelyissä. Sairaanhoitajien palkanlisää kohtaan ilmaistu tyytymättömyys heijasti koettua arvostuksen puutetta. Useita tehtäväsiirtoon liittyviä koettuja kehitystarpeita nousi tuloksissa esiin, erityisesti seurannan, ohjeistusten selkeyden, lääkäriyhteistyön ja lisäkoulutustarpeen osalta. Tehtäväsiirron laajentaminen muihin toimipisteisiin sekä sairaanhoitajien tehtäväkuvan laajentaminen entisestään nähtiin jatkossa mahdollisena.

Maisterintutkielmassani tarkastelen pakkomuuton kokeneiden miesten kokemuksia isyyden toteuttamisesta perheenyhdistämisprosessin aikana. Tutkielmassa selvitän, miten kokemus isyydestä muotoutuu perheenyhdistämisen aikana. Perheenyhdistämistä koskevaa lainsäädäntöä on tiukennettu Suomessa viime vuosikymmenen aikana. Perheenyhdistämistä koskevien kiristysten vaikutusta pakolaisten mielenterveyteen, hyvinvointiin ja kotoutumiseen ei olla kuitenkaan riittävästi huomioitu. Aiemman tutkimuksen perusteella perheenyhdistämiseen lähes väistämättä liittyvä perheestä erossaolo heikentää pakolaisten hyvinvointia ja mielenterveyttä sekä vaikeuttaa kotoutumista. Moni pakkomuuton prosessin kautta Suomeen saapuva mies joutuu erilleen lapsistaan ja perheestään, mikä vaikuttaa isyyden toteuttamisen mahdollisuuksiin. Isyys kytkeytyy kysymyksiin yhdenvertaisuudesta ja ihmisoikeuksista, minkä takia tiedon tuottaminen isyydestä tässä kontekstissa on sosiaalityön kannalta perusteltua. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys paikantuu perhesosiologian kentälle ja hyödynnän sosiologi Janet Finchin (2007) perheen esittämisen (display) käsitettä, joka kytkeytyy vahvasti perheen tekemiseen (do). Tutkimuskysymykseni on, miten isyyttä tehdään ja esitetään perheenyhdistämisen prosessissa. Olen kiinnostunut isyyden toteuttamisen mahdollisuuksista ja tavoista toteuttaa isyyttä perheenyhdistämisprosessin aikana. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda uusia näkökulmia isyyteen, ylirajaiseen hoivaan ja perheenyhdistämisen tutkimukseen. Käytän tutkimuksessani aineistona Tietoarkistosta saatavilla olevaa Pakkomuuttajien kokemuksia perheenyhdistämisestä 2018–2020 - haastatteluaineistoa. Tutkimukseni aineisto koostuu 15 haastattelusta, joissa haastateltava on isä ja kertoo omasta isyydestään. Analysoin aineistoani laadullisen tutkimuksen menetelmin ja hyödynnän analyysissa teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Tutkimukseni analyysin perusteella näyttäytyi, että aineiston isät pyrkivät ylläpitämään suhteitaan lapsiinsa ja perheeseensä etäisyydestä huolimatta. Isyyden kokemus muotoutui hallinnollisen epävarmuuden luomilla ehdoilla. Pitkät odotusajat ja perheenyhdistämisprosessin epävarmuus haastoivat isien toimintakykyä ja mielenterveyttä sekä mahdollisuuksia toteuttaa isyyttä haluamallaan tavalla. Yhteydenpidolla oli suuri merkitys isyyden tekemisessä ja esittämisessä. Huoli sävytti keskeisesti isien tunne-elämää ja siten myös isyyttä. Isyys perheenyhdistämisen prosessissa ajoi isät pohtimaan identiteettiään ja rooliaan isänä, mikä oli yhteydessä myös perheen tekemiseen ja esittämiseen. Isät myös uudelleen muotoilivat roolejaan isänä, ja isien rooli perheessä hahmottui hyvin moninaisina.

Apotti is an electronic health record system (EHRs) used in the Uusimaa region of Finland. The system is based on structured records which aims to maximize the collection of big data, which is expected to bring long-awaited solutions for our health care system suffering from structural funding and efficiency issues. As such, Apotti reflects the paradigm of datafication, which means quantifying social reality into data to be later used in value-making purposes. However, the endeavors gaining benefits from big data might be problematic from the point of view of nursing, that is hard, if not impossible to quantify due to its multidimensional nature, which also operates beyond visible performance. For this reason, there is a tension between the datafication paradigm and nursing practice in a more data-driven health care system. In this thesis, I explore this tension by examining the experiences of Finnish nurses using the Apotti system. The material of this thesis consists of eight in-depth interviews of nurses using the Apotti system, collected during the year 2023. The analysis was done using theory-guided content analysis. As a theoretical framework, Hartmut Rosa’s theory of social acceleration is used. According to the theory of social acceleration, the essence of modernity is acceleration, consisting of technical acceleration, acceleration of social change and the acceleration of pace of life. Rosa’s theory suggests that accelerated life leads to an alienated relationship with the world, as modern subjects seek to do more in absolute numbers but end up doing qualitatively worse. Rosa also uses care work as an example of an alienated relationship: caretakers do not encounter the patient on a reciprocal basis anymore, but the patient is fragmented into discrete pieces of parameters on which the health care staff focuses on under constant pressures of being effective. Accelerated life, according to Rosa, roots back to the ethos of controllability which seeks to dominate the surrounding reality by technological and scientific processes. As such, for both datafication and controllability, value creation is linked to how successfully the surrounding reality becomes exploitable for humans. The analysis consists of three parts, starting with handling time scarcity in nursing practice. Datafication is linked to this in two ways: firstly, doing the EHRs is not a minor, but major work task in nursing practice. Secondly, as value and meaning assimilates with data, work that does not show in the data starts lacking crucial evidence of its existence, leading to an accelerating data mill with increased amount of mandatory data work. The second part of the analysis elucidates the “invisible” work of nurses not shown in the data. In this part, challenges related to the nature of structural records against the nursing practice are also scrutinized, as well as more profound problems related to data collection and uncritical use of data. In the third part of the analysis, the medication process in Apotti is examined. Even if the medication process in Apotti is rendered as rock solid as possible, by shifting the focus away from nurses own judgement to technological procedures that are never flawless and often very complex, new hazards to medication safety emerge. This thesis discusses how Apotti, being a technological solution for time scarcity in the health care sector, has not decreased time scarcity, but instead by changing the social reality of nurses has resulted into an opposite outcome with increasing demands raising from datafication. Nevertheless, nurses hold resistance to these demands by actively maintaining more holistic relationship with patients by focusing on the human behind the parameters representing a human and prioritizing patient care over data work. The main contribution of this thesis is showing the limits to quantitative data in representing and guiding nursing practice, which should be acknowledged when health care sector becomes more data-driven. As nursing is being quantified regardless of being a profession that seems hard if not impossible to define in quantitative manners, qualitative research is also needed to elucidate essential work that remains in the shadows of quantification.

This thesis examines the power relations of the United States pharmaceutical industry to answer two research questions: (1) to what extent does the US pharmaceutical industry have power? and (2) does the US-based pharmaceutical industry attempt to gain power abroad? This work builds on the assumption that the US industry has some level of power, particularly as it is able to operate in an environment in which it operates with unregulated prices, high profit margins, patent monopolies, all while receiving assistance in the form of publicly funded research and tax breaks from the government. Following the introductory Section 1, Section 2 provides a background of the main concepts considered within this study. A brief history of the pharmaceutical industry is provided, as well as discussion surrounding today’s era of medical neoliberalism, i.e. neoliberal ideas in the healthcare sphere. Corporate lobbying is introduced in terms of theoretical perspectives as to why firms lobby, a prominent idea being that firms lobby to create value. The importance of intangible assets and intellectual property rights for pharmaceutical firms is presented, as are two theoretical perspectives on how the pharmaceutical industry should operate: neoclassical economics and social justice. Section 2 concludes with a framework on power as presented by Steven Lukes on three dimensions of power: decision-making, non-decision-making, and ideological. Section 3 presents the research design that this study undertakes. Building on the power dimensions of Lukes, this thesis considers three forms of power: ideational power (neoliberal ideas of e.g. innovation), vertical power (political connections), and property power (intellectual property rights). As such, three collections of material are used to analyze each power type individually. Articles from the New York Times are used to examine ideational power, focusing on various discourses found in the articles. Lobbying reports of three large pharmaceutical companies, Pfizer, Eli Lilly, and Merck are used to determine what issues and areas the firms spend resources on. The negotiation process of the TRIPS Agreement is discussed to show how the US pharmaceutical industry was a main player in terms of creating an international intellectual property rights regime. Section 4 analyzes the three power types framed above, and Section 5 discusses the findings. Ideational power showed a general norm in which the pharmaceutical industry’s operations are normalized in the United States and more broadly the Global North. Vertical power found that pharmaceutical companies are interested in engaging with issues both domestically and internationally. On an international level, the firms focused on intellectual property rights, trade agreements, and taxes. Property power showed that the TRIPS Agreement emerged in part due to corporate interests in the United States, including the pharmaceutical industry. These private actors were able to collaborate and work with governments to create a more favorable international environment in terms of intellectual property protections. Section 5 also discusses the contributions of this study to the overall field of global political economy, as well as presenting limitations and paths of future research. Section 6 concludes.