Browsing by master's degree program "Filosofian maisteriohjelma"
Now showing items 41-56 of 56
-
(2020)Tutkielma tarkastelee John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa ja sen haasteita Gerald Allan Cohenin esittämän kriittisen argumentaation kautta. Se keskittyy erityisesti Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian oikeudenmukaisuuden perusperiaatteiden ongelmallisuuteen, sekä niistä johdettavan eroperiaatteen ja sen oikeutuksen haasteisiin. Tavoitteena on luoda katsaus siihen, miksi Rawlsin oikeudenmukaisuuden perusperiaatteet eivät Cohenin mukaan oikeastaan ole periaatteita oikeudenmukaisuudesta, ja miten siitä johtuen eroperiaatteelta puuttuu perusta. Eroperiaatteen tuottama epätasa-arvo on ongelmallista eroperiaatteen itsensä puutteellisuuden vuoksi sekä siksi, että yritykset periaatteen soveltamisen oikeuttamiseksi epäonnistuvat. Cohenin ajatus egalitaristisesta eetoksesta osoittaa, miksi oikeudenmukaisuusteorian pitäisi huomioida instituutiotason lisäksi myös yksilötaso. Keskeinen osa tutkielmaa on myös Cohenin argumentaation kriittinen tarkastelu. Tutkielman metodina on filosofinen argumentaatioanalyysi, jonka kautta tarkastellaan esitetyn argumentaation paikkansapitävyyttä, loogisuutta ja johdonmukaisuutta. Analyysi tehdään esittelemällä Rawlsin yhteiskuntasopimusteoreettinen oikeudenmukaisuusteoria tutkielman lähtökohtana ja pohtimalla, miten Cohenin argumentaatio yhtäältä onnistuu ja toisaalta epäonnistuu näyttämään Rawlsin teorian puutteet. Cohenin kriittinen argumentaatio on valikoitunut kritiikin osalta päälähteeksi siksi, että hänen argumentaationsa on keskeinen osa laajaa filosofista debattia aiheen ympärillä. Cohen kuljettaa kriittisen argumentaationsa ohessa myös muuta olennaista kommentaarikirjallisuutta, josta on poimittu tutkielmaan täydentävää kirjallisuutta. Tutkielman aluksi esitellään Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian keskeisimmät piirteet ja ne lähtökohdat, joille Cohen kriittisen argumentaationsa rakentaa. Seuraavaksi esitellään Cohenin kritiikin kannalta keskeiset kannustin- ja Pareto-argumentit, joilla eroperiaatteen aiheuttamaa epätasa-arvoa yritetään oikeuttaa. Eroperiaatteen tuottaman epätasa-arvon tarkastelun jälkeen syvennytään siihen, mitä Rawls tarkoittaa yhteiskunnan perusrakenteella ja miksi teorian soveltaminen vain perusrakenteeseen ei ole riittävää. Näiden jälkeen tutkielma esittelee eroperiaatteen itsensä ongelmia ja luo katsauksen siihen, miksi oikeudenmukaisuuden ei voida nähdä synnyttävän oikeudenmukaisuutta sellaisenaan. Tutkielma luo myös tiiviin katsauksen siihen, miten oikeudenmukaisuus on Cohenin mukaan yhdistettävissä muihin yhteiskunnallisiin hyveisiin ja miten tämä luo tarpeen egalitaristiselle eetokselle. Viimeisenä argumentaatiota kehittelevänä lukuna tutkielma tarkastelee sitä, miksi Rawlsin oikeudenmukaisuuden perusperiaatteet ovat oikeastaan vain toimintaa ohjaavia periaatteita, eivätkä perusperiaatteita oikeudenmukaisuudesta sellaisenaan. Viimeinen luku kokoaa yhteen tutkielmassa esitettyä argumentaatiota. Johtopäätöksinä pohditaan, miten Cohenin kritiikki suopeasti tulkittuna onnistuu osoittamaan Rawlsin oikeudenmukaisuuden perusperiaatteiden, niistä johdettavan eroperiaatteen ja sen soveltamisen ongelmakohtia. Tämän myötä Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria ei onnistu epätasa-arvon oikeuttamisessa eikä oikeudenmukaisuuden esittämisessä. Eroperiaatteen hylkääminen on perusteltua oikeudenmukaisuusteorian leksikaalisuuden perusteella, oikeudenmukaisuuden itsensä sekä tasa-arvon vuoksi. Cohenin argumentaatio johdattelee kohti näkemystä, jonka perusteella on myös syytä huomioida yhteiskunnan mikro- ja makrotasot. Cohenin argumentaatio on kuitenkin ongelmallista sikäli, että se yrittää lähtökohtaisesti yhteensovittaa yhteiskunnan mikro- ja makrotasojen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon, kun taas Rawlsin teoria on teoria nimenomaisesti institutionaalisesta oikeudenmukaisuudesta, eikä siitä, mihin Cohenin kritiikki syvimmin perustuu. Mikäli halutaan samanaikaisesti säilyttää oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo, tulisi luoda ohjaavien periaatteiden yhteiskuntasopimusteoria, jossa nämä hyveet ovat arvotettu samanarvoisiksi yhteiskunnallisiksi hyveiksi ja joka huomioi yksilön merkityksen yhteiskuntaan.
-
(2020)Tämä maisterintutkielma käsittelee australialaisen filosofin, Huw Pricen, käsitystä kausaliteetista. Pricen mukaan kausaliteetin suunta on ihmiskeskeistä ja Price uskoo retrokausaliteetin eli taaksepäin suuntautuvan kausaliteetin olevan mahdollista. Työn tavoite on tiivistää Pricen näkemyksiä ja selvittää, miten retrokausaliteetin mahdollisuus Pricen mukaan syntyy. Artikkelissaan ”Causation as a Secondary Quality” Peter Menzies ja Price esittelevät oman kausaliteettiteoriansa, toimijuusteorian, jonka mukaan kausaliteetista on kyse silloin, kun vapaasti toimiva agentti voi A:ta muokkaamalla aiheuttaa B:n esiintymän. Toimijuusteoria nojaa agenttitodennäköisyyksille, jotka ovat ehdollisia todennäköisyyksiä. Toimijuusteoriassa toimijan eli agentin toiminta on keskiössä. Toimijuusteoria on saanut kritiikkiä siitä, että se on liian ihmiskeskeinen. Toinen tutkielman päälähde on Pricen kirja “Time's Arrow & Archimedes' Point: New Directions for the Physics of Time”. Price esittelee kirjassaan muun muassa perspektivalistisen näkemyksen, jonka mukaan kausaliteetti on ihmisestä lähtöisin olevaa. Kausaliteetti riippuu ihmisen perspektiivistä, joka taas johtuu entropian suunnasta. Jossakin muualla universumissa, jossa entropian suunta olisi eri, voisi myös ihmisen kokema kausaliteetin suunta olla vastakkainen. Pricen mukaan retrokausaliteetin avulla voidaan selittää kvanttimekaniikan outouksia, esimerkiksi kaukovaikutus. Price kuuluu niihin ihmisiin, joiden mielestä kvanttimekaniikka on epätäydellinen kuvaus todellisuudesta ja on olemassa piilomuuttujia, jotka selittävät kvanttimekaniikan ilmiöt. Retrokausaliteettia vastaan esitetyn niin sanotun bilking-argumentin Price kiertää siinä olevan porsaanreiän avulla: kvanttimekaniikassa mittaus, joka on syy, on aina tapahtunut, ennen kuin efekti voidaan huomata. Kausaliteetti ei Pricen mukaan ole ulkona maailmassa oleva asia, vaan ihmisen projektio maailmaan. Ihmisen harkintakyky on epäsymmetristä. Yleensä ajattelemme, että voimme vaikuttaa tulevaisuuteen, joka on avoin, ja tiedämme menneisyyden, joka on kiinnitetty. Kuitenkin, jos osaa menneisyydestä ei pidettäisikään tiedollisesti saavutettavissa olevana, voisi retrokausaliteetti tapahtua tällä alueella.
-
(2024)Tässä työssä olen tutustunut Jennifer Lackeyn näkemykseen ryhmien uskomuksista, sekä hänen kritiikkiinsä ei-summatiivisia näkemyksiä vastaan. Väitän, että tämä kritiikki ei onnistu sulkemaan pois ei-summatiivisia näkemyksiä uskottavina ryhmän uskomuksen näkemyksinä. Tutkimuskysymykseni on, onnistuuko Lackey osoittamaan, että ei-summatiiviset näkemykset ryhmien uskomuksista ovat auttamatta väärässä. Teesini on, että Lackey ei onnistu osoittamaan tätä. Lisäksi osoitan, että Lackeyn yksilökeskeinen näkemys ei riitä vastaamaan haasteisiin, joita hän esittää kriteereiksi hyväksyttävälle näkemykselle ryhmien uskomuksista. Lackeyn näkemys tarvitsee lisäystä, jotta se vastaisi intuitioihin ryhmien kyvystä toimintaan pelkkien hyväksyntöjen pohjalta. Tulkitsen Lackeyn ydinajatuksen olevan, että yksilöt vastaavat ryhmän uskomusten hyväksyttävästä kytköksestä maailmaan. Pohdin lopuksi, mitä tämä tarkoittaa näkemykselle ryhmien episteemisistä tiloista, kuten uskomuksesta. Lackeyn keskeinen kanta on, että ryhmien tiedollisen toiminnan keskiössä täytyy olla ryhmien yksilöjäsenet ja näiden todelliset asenteet maailmaa kohtaan. Hän pyrkii osoittamaan, että pelkkään hyväksyntään perustuvissa näkemyksissä ryhmän kytkös maailmaan katkeaa. Tästä syystä hyväksyntään perustuvat näkemykset eivät onnistu erottamaan ryhmien vilpittömiä väitteitä, valheita ja paskapuhetta toisistaan. Lackey kritisoi keskeisesti Margaret Gilbertin ja Raimo Tuomelan näkemyksiä ryhmien uskomuksista. Gilbertin mukaan yksilöt muodostavat ryhmän, kun he sitoutuvat avoimesti ja jaetusti toimimaan yhdessä ryhmänä. Tällaisten ryhmien ominaisuudet ja toiminta voivat olla osittain erillään sen yksilöjäsenten vastaavista yksilöllisistä ominaisuuksista ja toiminnasta. Tuomelan näkemyksessä yksilöiden hyväksyntä riittää ryhmän uskomukseen, mutta hyväksyntä on Tuomelalle normaalisti totuuteen tähtäävä tila. Esittelen Margaret Gilbertin vastauksen Lackeyn kritiikkiin ja tarkastelen lyhyesti Tuomelan näkemyksen osalta Lackeyn kritiikin osuvuutta. Keskustelussa hahmottuvassa kuvassa yksilöiden episteemiset tilat ovat keskiössä ryhmien tilojen ymmärtämisessä, mutta uskomusten ja hyväksyntöjen roolit vaativat lisää kehittelyä. Keskeiseksi aiheeksi muodostuu yksilöiden ja ryhmien suhde maailmaan. Minkälainen suhde on riittävä, jotta voimme sanoa ryhmän todella uskovan jotain? Työni on askel kohti yleisempää sosiaalisen tiedollisen maailman ymmärtämistä.
-
(2023)This study concerns sign and signification from the viewpoint of the three main parts of Stoic philosophy, i.e. logic, physics, and ethics. Its objective is to identify topics belonging to Stoic logic, physics and ethics which concern sign and signification in order to evaluate whether a general notion of sign applicable to Stoic philosophy as a whole may be discovered or constructed. The study is based on a corpus of ancient evidence and testimonia, drawing on surviving Stoic sources supplemented by second-hand sources, especially the works by Diogenes Laertius and Sextus Empiricus. The evidentiary value of Aristotelian and Epicurean philosophy is also discussed. As principal results of the study, pertinent topics in Stoic physics viz. sign and signification are identified, e.g. the concept of relativity in Stoic ontology and the Stoic doctrine of divination. In the context of Stoic logic, important distinctions related by Sextus Empiricus are analysed: an account of the sign as an essential concept in human rationality, and a threefold division consisting of the signifier, the signified and the existent. Sextus’ account concerning commemorative and indicative signification is then discussed, with evidence supporting the plausible attributability of these two kinds of signs to the Stoics being found in the resemblance between Sextus’ account of commemorative and indicative signification and Cicero’s testimony on Stoic divination. An outline of the general conception of sign is then presented through two properties, relativity and evidentiality. In a case study conducted in Stoic ethics, questions of moral psychology concerning knowledge of one’s ethical status are identified as of sign-inferences and conform to the general conception of sign. In conclusion, while several topics pertinent to sign and signification in Stoic philosophy yield, on closer analysis, support for a general conception of sign, construction of a more substantial account requires more research and a larger evidence-base. Prospects for further study in this regard are identified especially in the Stoic concept of pneuma.
-
(2023)Philosophers and scientists often strive to investigate the 'objective' properties of a mind-independent reality. But how have their personal models of reality – that could include a belief in Yeti – been constituted in the first place? In this master's thesis in theoretical philosophy, I will ask whether we could produce a subjective approach to ontology, where our sense of what exists and the specific manner it exists could be comprehensively explained by the phenomenal properties of our prior experiences. In an answer, I will argue both Husserlian phenomenology and Integrated information theory feature a viable subjective approach to ontology, explaining how our prior experiences could make up and specify our own subjective models of reality that do not necessarily correspond with the supposed mind-independent structures of the world. In chapter 2, I will make a survey on the Husserlian phenomenological approach to ontology. In this, I will provide a bottom-up account of Husserlian terminology concerning e.g., consciousness, intentional matter, form, embodiment, experienced objects, and universals, and how it acquires an ontological function in describing how experienced things are constituted in the mind in passive and active synthesis in the specific form the subject thinks of them as existing. The final product of these constitutive processes is the subject's manifold of the world i.e., its subjective model of reality. In chapter 3, I will argue IIT's principled neuroscientific account of experience must also feature a subjective approach to ontology, where two of its central components, the axiom of existence, and the central identity, entail a subject's sense of what exists – and in what specific manner it exists – can only have an explanation on the cause-effect structures of the subject's physical substrate of consciousness. I will also make the case the experiential counterpart of the subject’s substrate's cause-effect structure itself (as measured by Φ) could be interpreted to be its subjective model of reality based on its prior experiences. In the work, I will argue a subjective approach to ontology could offer a wider theoretic scope for ontology, explaining such irreducibly subjective things as Yeti, beliefs, hypotheses, dreams, illusions, and music; be less problematic theoretically, avoiding problematics related to Cartesian imp i.e., brain-in-a-vat -scenarios and some metaphysical paradoxes; and have tangible real-world impact in more realist policies, in the area of societal resilience, and in the development of artificial intelligence.
-
(2019)This thesis explores the problem of extrapolating causal claims in the social sciences, particularly economics. The problem of extrapolation is the problem of inferring something about a phenomenon of interest in one context, based on what is known about it in another. For example, we may want to infer that a medicine works in population $Y$, based on the fact that we know it works in population $X$. Extrapolation is the inferential process of generalizing or transporting claims about a phenomenon of interest to new populations or settings. The answers to the problem of extrapolation in philosophy of science aim to explain how successful extrapolation is possible, as there will always be relevant differences between the two systems. I study extrapolation from the viewpoint of philosophy of science, which aims to both analyze and complement science and scientific knowledge. I also use a case study with two examples to further illustrate the relationship between the theoretical approaches to extrapolation in philosophy of economics and actual studies in experimental economics. I focus on comparative process tracing, a general account of extrapolation developed by philosopher of science Daniel Steel, and its success in extrapolating causal claims from field experiments in economics. The first chapter introduces central concepts and key questions. The second chapter discusses external validity, a concept typically used in economics to describe the potential of causal claims to be extrapolated. The third chapter introduces comparative process tracing, which explains how and why extrapolation can be based on knowledge about causal mechanisms. Next, I discuss field experiments in economics and methodological issues of extrapolation particular to them. The fourth chapter consists of a case study, which shows the limitations of approaching extrapolation in economics with comparative process tracing. The last chapter concludes. The central conclusion of this thesis is that even though comparative process tracing is meant as an account of extrapolation that can explain and apply to extrapolation across disciplines, applying it to economics faces methodological challenges. Nevertheless, the issues it faces with regard to field experiments in economics do not refute it as an account of mechanistic extrapolation. I propose that comparative process tracing is a theoretically comprehensive epistemological account of extrapolation in the social sciences, but it must be complemented with a systematic methodological account of problems of extrapolation in practice. This methodological account complements and enhances epistemological analysis of extrapolation.
-
(2023)David Chalmers ja Kelvin McQueen julkaisivat vuonna 2021 artikkelin ”Consciousness and the Collapse of the Wave Function”, jossa he ehdottavat tietoisuuden tehtäväksi romahduttaa kvanttimekaniikassa tunnettu aaltofunktio. Tutkielmassa selvitetään, ratkaiseeko tämä ehdotus mahdollisesti David Chalmersin vuonna 1996 esittämää naturalistista dualismia koskevan epifenomenalismin ongelman, eli tarjoaako se mahdollisuuden mentaaliselle kausaatiolle. Kyseessä on kirjallisuustutkimus, jonka pääasiallisina lähteinä toimivat David Chalmersin kirja ”The Conscious Mind: In Search of a Fundamental Theory” (1996) sekä Chalmersin ja McQueenin artikkeli ”Consciousness and the Collapse of the Wave Function” (2021). Chalmers kritisoi vuoden 1996 kirjassaan fysikalismin näkemystä ontologisesta monismista ja esittää, että tietoisuudella on oltava sekä fysikaalisia että ei-fysikaalisia ominaisuuksia. Tätä näkemystä hän nimittää naturalistiseksi dualismiksi. Naturalistista dualismia voidaan kuitenkin kritisoida mentaalisen kausaation puutteesta, eli epifenomenalismista. Näyttäisi nimittäin siltä, ettei tietoisuuden ei-fysikaalisilla ominaisuuksilla ole mentaalista kausaatiota luonnollisessa maailmassa. Chalmersin palatessa mentaaliseen kausaatioon 2000-luvulla Chalmers ja McQueen yhdistävät tutkimuksessaan tietoisuuden tutkimuksen kvanttimekaniikkaan ja matemaattisen integroidun informaation teoriaan ja esittävät mahdollisuuden sille, että tietoisuuden tehtävä on romahduttaa aaltofunktio. Jos tämä tulkinta pitää paikkansa, tietoisuudella näyttäisi olevan mentaalinen kausaatio fysikaalisessa maailmassa. Ei kuitenkaan ole täysin selvää, ratkaiseeko aaltofunktion romahdustulkinta epifenomenalismin ongelman naturalistisessa dualismissa. Ensinnäkin Chalmersin ja McQeenin tulkinta on pelkkä postulaatti siitä, miten tietoisuutta voitaisiin mahdollisesti tutkia, eikä se välttämättä anna riittäviä perusteita mentaaliselle kausaatiolle. Toiseksi johtopäätöksissä todetaan, että kvanttimekaniikan tasolla epifenomenalismin ongelma on ehkä mieletön, sillä se perustuu kausaaliselle sulkeutuneisuudelle ja kvanttitasolla näyttäisi olevan enemmän tai vähemmän indeterministisyyttä.
-
(2021)Tutkielmassa esitetään Georg Lukácsin (1885–1971) reifikaatioteoriasta uusimpaan tutkimuskirjallisuuteen perustuva luenta, joka eroaa radikaalisti vakiintuneesta standarditulkinnasta ja mahdollistaa Lukácsin filosofisesti ja historiallisesti uskottavan sekä nykyajassa sovellettavan tulkitsemisen. Lukácsin Historian ja luokkatietoisuuden (Geschichte und Klassenbewußtsein, 1923) reifikaatioteoriaa pide-tään laajalti perinteisen kriittisen teorian sekä läntisen marxismin perustavana tekstinä, mutta nykyajassa täysin vanhentuneena hegeliläisen marxismin versiona. Teorian tulkinnassa ei ole huomioitu riittävästi Lukácsin uuskantilaista kontekstia, mikä on viime vuosiin saakka estänyt sen ytimen käsittämisen. Historian ja luokkatietoisuuden reseptiohistoria jakautuu karkeasti kolmeen kauteen: 1920-luvun aikalais-vastaanottoon, 1960–70-lukujen lyhytaikaiseen renessanssiin ja 2010-luvun uuteen kiinnostukseen. Vasta viime vuosina julkaistu tutkimus on asettanut teorian omaan kontekstiinsa, 1910-luvun uuskantilaisen filosofian yhteyteen. Standarditulkinnaksi nimitettävässä tulkintaperinteessä Lukácsia tulkitaan ennen kaikkea G.W.F. Hegelin (1770–1831), Johann Gottlieb Fichten (1762–1814) sekä Max Weberin (1864–1920) teorioiden valossa, vaikka tärkeimmät lähteet Lukácsin varhaistyön ymmärtämiseksi ovat Emil Laskin (1875–1915) ja Heinrich Rickertin (1863–1936) uuskantilaiset teoriat. Uuskantilaisuuden vaikutus Lukácsiin on sivuutettu aina 2010-luvulle saakka lähes täydellisesti, minkä vuoksi objektiivisuusmuodon sekä muodon ja materian käsitteet on tulkinnoissa jätetty huomiotta. Reifikaatioteoriaa ei kuitenkaan voi käsittää ilman selkeää ymmärrystä Laskin objektiivisuusmuodon käsitteen avainasemasta. Uuskantilainen tulkinta paljastaa, ettei reifikaatioteoria tosiasiassa ole teoria yhteiskunnasta, vaan metateoria yhteiskunnallisesta järjestä. Reifikaatio tulee ymmärtää historiallisen a priorin käsitteen kautta. Reifikaatio ei koske tiedostuksemme kohteita, vaan tapaamme tiedostaa niitä. Standarditulkinnoissa poikkeuksetta tarkastellaan vain reifikaation yhteiskunnallisia tuloksia ja sivuutetaan ilmiön olemus ja syyt. Standarditulkinnassa on siksi yleensä käsitelty reifikaatiota vain ”esineellistymisenä”, mikä on käsitteen ontologis-epistemologisen määritelmän valossa oleellisesti vajavaista. Tutkielmassa käsitellään laajojen virhetulkintojen moninaisia syitä. Tutkielmassa osoitetaan, että tulkitsemalla Lukácsin teoriaa sen omassa historiallisessa kontekstissa eli huomioimalla teorian uuskantilaiset taustateoriat on mahdollista käsittää reifikaatioteorian koko syvyys ja hedelmällinen sovellutuspotentiaali nykyaikaisessa kriittisessä tutkimuksessa. Uuskantilaisen tulkinnan ajankohtainen sovellettavuus osoitetaan kahdella esimerkillä, Michel Foucault’n arkeologis-genealogisella kritiikillä ja uusliberaalin rationaliteetin analyysilla. Tutkielmassa osoitetaan näin teorian historiallisesti valaistuneen tulkinnan oikeellisuus sekä nykyaikainen sovellettavuus.
-
(2021)The topic of this work is Aristotle’s doctrine of the intellect (ὁ νοῦς) as the noetic faculty of the soul in the psychology of the De anima. The work is based on scholarly exegesis of Aristotle’s text and philosophical analysis of his arguments. This work also reviews some of the most prominent interpretations of the topic up to the present. While most research on the topic seems to have focused primarily on ontological issues, the aim of this work is to assess the question of what kind of an activity Aristotle ascribes to the intellect as a faculty of the soul. To this end, I separate between two forms of rationality in Aristotle’s psychology, noetic and discursive rationalities. Close reading of Aristotle’s considerations of rational capabilities in the De anima shows that he separates between these, and furthermore that the characteristic activity of the intellect (νοεῖν) is best understood in terms of the former. I also discuss the method of defining capacities in Aristotle’s faculty psychology and give reasons for thinking that the doctrine of the intellect stands for a higher, separate reality in Aristotle’s psychology and is not contained in the common account of the soul. In approaching the topic of the intellect, I discuss the way that Aristotle aims to overcome the shortcoming of Anaxagoras’ theory with his doctrine of the potential (δύναμις) intellect. The central account of the intellect’s noetic activity in the De anima is given in terms of receptivity (δεκτικός) and is borne out of an analogy with sense perception. The analogy implies an explanation of the intellect’s activity with the model of efficient cause. But Aristotle’s considerations of the nature of the intellect also show him detaching it from the faculty of sense due its difference in scope, discussed in terms of limitlessness or neutrality of the intellect. In this work I argue that the characterizations that Aristotle gives of the intellect’s characteristic activity prevents from reading it as thinking in the broad sense of the term. However, it is possible to take Aristotle’s focus to be with thinking in his account of the intellect. In this work my aim is to give reasons for why this reading is unsuccessful and to provide an alternative, which argues that the cognitive activity of the intellect in the De anima is rather best understood by associating it with theoretical knowledge. In my reading the activity of the intellect does not stand for ordinary thought but for the most successful form of rationality available to humans, which is a veridical and direct kind of cognition that is of starting points of explanatory sciences. The activity of the intellect is primarily for Aristotle reception of form (εἶδος), as is shown by his characterization ‘place of forms’. In conformity with the traditional reading of Alexander of Aphrodisias, the noetic faculty of the soul is in my reading never the actual locus of forms but only the dispositional capacify for participating in the life of active understanding.
-
(2023)This thesis addresses the concept of mathematical foundations from a mathematics-first perspective. The primary goal of this thesis is to understand the mathematics-first reasoning for the search of foundations of mathematics and to understand how the concept of a foundation should be interpreted in a mathematics-first approach to the philosophy of mathematics. The central finding of my thesis is that the value of foundations of mathematics for a mathematics-first philosopher is found in the ability of the foundation to serve the mathematical community and push mathematics forward. The first chapter provides historical context on the question of foundations, covering the primary schools of thought, formalism, intuitionism, and logicism, as well as discussing the arguments for and against set theory as a foundation in mathematics. The second chapter presents taxonomies by Shapiro, Marquis, Maddy, and Ladyman & Presnell that classify the senses in which a foundation is used or should be used. The chapter also discusses differing attitudes toward the philosophy of mathematics, including philosophy-first, philosophy-last-if-at-all, and mathematics-first approaches. The third chapter explores the value of a foundation for a mathematics-first philosopher, with Maddy's taxonomy serving as the basis for understanding how foundations can benefit the mathematical community. The value of having foundations is found in the security, maximality, and unity they provide to the discipline. The thesis concludes by reflecting on the metaphors used in the foundational debate and considering the notion of mathematical progress as it relates to the value of a foundation from a mathematics-first perspective.
-
(2023)Työni käsittelee determinismin ja vapaan tahdon yhteensovittamattomuuden eli inkompatibilismin puolesta esitettyä seurausargumenttia. Peter van Inwagen on teoksessaan An Essay on Free Will esittänyt argumentista kolme eri versiota, joiden kaikkien on tarkoitus kuvata samaa perusajatusta; determinismissä toimintamme on seurausta kaukaisista menneisyyden tapahtumista ja luonnonlaeista, mutta koska ne eivät ole kiinni meistä, eivät niiden seurauksetkaan ole kiinni meistä. Van Inwagenin kolmannessa argumenttiversiossa esiintyy modaalinen operaattori N, jota käyttäen ”Np” merkitsee ”p, eikä kenelläkään ole tai ole ollut mitään valinnanvaraa p:n suhteen” minkä tahansa lauseen p kohdalla. Alkuperäinen operaattori N on kuitenkin monitulkintainen. Työni tarkempana aiheena on N- operaattorin tulkinnan rooli seurausargumentista käytävässä keskustelussa. Aihetta käsittelen kahden kysymyksen kautta, joista ensimmäinen on samalla johdatusta toiseen. Ensimmäinen kysymys koskee N-operaattorin logiikkaan kuuluvan ns. beta-säännön pätevyyttä. McKay ja Johnson ovat esittäneet, että N-operaattori on monitulkintainen ja tulkinnalla, jonka he näkevät vastaavan van Inwagenin alkuperäistä käyttöä, seurausargumentissa esiintyvä päättelysääntö beta ei päde. Kysyn, selviytyykö seurausargumentti tästä ongelmasta. Vastauksena esittelen kaksi filosofien käyttämää ratkaisumallia, joiden molempien katson korjaavan beta-säännön pätevyyden ongelman. Toinen ratkaisutapa on käyttää N-operaattorista vahvempaa tulkintaa ja toinen on vahvistaa suoraan beta -sääntöä. Katson, että N-operaattorin monitulkintaisuus siis sekä luo ongelman että tarjoaa siihen yhden ratkaisutavan ja on täten tärkeässä roolissa tässä keskustelussa. Näen kuitenkin, että N-operaattorin tulkinnoilla McKayn ja Johnsonin esittämässä heikommassa ja vahvemmassa mielessä on vaikutusta myös muihin kysymyksiin. Seurausargumentista käydyn keskustelun laajuuden vuoksi olen rajannut vaikutusten tarkastelun yhteen näkökulmaan. Johan E. Gustafsson on muodostanut seurausargumentin kolmannesta versiosta variantin, jossa hän käyttää N- operaattorista sen molempia tulkintoja. Kysymyksenäni on, miten kyseinen N-operaattorin tulkintojen käyttötapa vaikuttaa David Lewisin esittämään vasta-argumenttiin seurausargumentille. Lewisin mukaan seurausargumentin ensimmäisen version ilmaus ”olisi voinut saattaa epätodeksi” on myös omalla tavallaan monitulkintainen. Hän kyseenalaistaa seurausargumentin premissin, jonka mukaan kukaan ei olisi voinut saattaa luonnonlakeja epätodeksi (tai seurausargumentin kolmannen version kielellä, meillä ei ole mitään valinnanvaraa luonnonlakien suhteen). Puollan työssäni Gustafssonin näkemystä, että mikäli seurausargumentista on käytössä N-operaattorin tulkintoja sekoittava variantti, nousee Lewisin kannalle haasteita vastattavaksi. Työni laajempana tuloksena katson tämän keskustelun osoittavan, että N-operaattorin tulkinnalla on vaikutuksia myös beta-säännön pätevyyteen liittyvän kysymyksen ulkopuolella.
-
(2021)Tiedekunta: Valtiotieteellinen Koulutusohjelma: Filosofian maisteriohjelma Opintosuunta: Käytännöllinen filosofia Tekijä: Hannu Kovalainen Työn nimi: Vankkaa metanormatiivista etiikkaa – David Enochin näkemys korvaamattomuudesta ja normatiivisista totuuksista kriittisen tarkastelun kohteena Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Kesäkuu 2021 Sivumäärä: 57 Avainsanat: Etiikka, metaetiikka, normatiivisuus, harkinta Ohjaaja: Teemu Toppinen Säilytyspaikka: Keskustakampuksen kirjasto David Enoch esittää, että matematiikan filosofiasta ja tieteenfilosofiasta tuttu selitysvaatimus voidaan korvata metanormatiivisessa keskustelussa harkintaprojektilla. Siinä missä selitysvaatimus on korvaamaton esimerkiksi luonnontieteessä, on harkintaprojekti rationaalisesti ei-valinnaista ja täten korvaamaton normatiivisessa päätöksenteossa. Lisäksi Enoch päätyy johtopäätökseen, jonka mukaan normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on korvaamatonta. Voimme siis todeta, että Enochin mukaan redusoimattomien normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on välineellisesti korvaamatonta sisäisesti korvaamattomassa harkintaprojektissa. Enoch tiivistää argumenttinsa vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan, Taking Morality Seriously, sen kolmosluvussa , seuraavasti: (1) Jos jokin asia on välineellisesti korvaamaton sisäisesti korvaamattomalle projektille, silloin olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan tämän asian olemassaoloon. (2) Harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. (3) Redusoimattomat normatiiviset totuudet ovat välineellisesti korvaamattomia harkintaprojektille. (4) Täten olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan, että on olemassa redusoimattomia normatiivisia totuuksia. Tämän maisterintutkielmani tehtävänä on arvioida Enochin argumenttia harkintaprojektin korvaamattomuudesta (deliberative indispensability) normatiivisessa keskustelussa ja perustelua normatiivisten totuuksien olemassaolosta sekä James Lenmanin, Tristram McPhersonin ja David Plunkettin, Brendan Clinen sekä Alex Worsnipin esittämiä vastauksia. James Lenman esittää, että suurin osa siitä, mikä on sisäisesti korvaamatonta harkintaprojektissa, on selvästi ”ohutta harkintaa”, jossa normatiiviset totuudet eivät ole alkuunkaan korvaamattomia. Lenmanin mukaan harkinta ei kuitenkaan ole mielivaltaista, voimme menestyä siinä eri tavoin. Lenmanin mukaan ”normatiivisuus” nousee omista haluistamme ja toiveistamme. Lenman kuitenkin hyväksyy sen näkemyksen, että harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. McPhersonin ja Plunkettin mukaan se, että jokin entiteetti on harkintaprojektille korvaamatonta, voi tarjota eettisen perusteen uskomukselle, mutta tämä uskomus ei täytä episteemistä vaatimusta entiteetin olemassaolosta. Pohtiminen, ”mitä tehdä,” ei kerro siitä, että siinä olisi mukana episteemisesti perusteltua uskoa tosiasioihin. Tarvitsisimme relevantin positiivisen yhteyden harkintaprojektin korvaamattomuuden ja siinä tarvittavien totuuksien välille. Harkintaprojektilla ei kuitenkaan ole heidän mukaansa yhteyttä totuuteen. He ovat skeptisiä harkintaprojektin korvaamattomuuteen. Brendan Cline pyrkii esittämään vastineessaan, kuinka harkintaprojektin korvaamattomuus ja selitysprojektin korvaamattomuus eivät ole symmetrisiä keskenään, ja kuinka täten normatiivisten totuuksien ontologinen perusta on perusteeton. Clinen mukaan Enochin tulisi tehdä työtä, joka selittäisi ilmiötä. Täten saataisiin selville, mitä todella on olemassa, edellyttäen, että löydämme aktuaalisia selityksiä. Tähän selittävään strategiaan Enoch oli siis nimenomaan pidättäytynyt ryhtymästä. Cline ei kuitenkaan tuo kritiikissään esille, mitä pitäisi selittää eikä sitä, milloin selityksestä tulee aktuaalinen. Alex Worsnipin mukaan selitysprojekti ja Enochin esittämä harkintaprojekti eivät ole analogisia keskenään, koska harkintaprojektilta puuttuu kelvollinen metodi ja koska meillä ei ole perusteita uskoa normatiivisten totuuksien olemassaoloon. Enochilla on vaikeuksia vakuuttaa siitä, että harkintaprojekti ja selitysprojekti olisivat analogisia. Vielä suuremmaksi haasteeksi hänelle muodostuu vakuuttava episteeminen perustelu normatiivisten totuuksien olemassaolosta.
-
(2024)Tutkielma käsittelee Ludwig Wittgensteinin suhtautumista ulkomaailmaa koskevaan skeptisismiin hänen teoksissaan Tractatus logico-philosophicus ja Varmuudesta. Keskeisenä tutkimuskohteena on Wittgensteinin käsitys skeptisismin mielettömyydestä, hänen suhtautumisensa metafyysisiin väitteisiin sekä hänen huomautuksensa kielen ja maailman rajoista. Wittgensteinin on toisinaan katsottu edustavan antiskeptisismiä, toisinaan taas jonkinlaista skeptisismiä. Argumentoin, ettei Wittgensteinin näkemys asetu ongelmitta ulkomaailmaa koskevan skeptisismin eikä antiskeptisismin alle. Pikemminkin hän osoittaa molempiin sisältyvät harhakäsitykset. Esitän, että Tractatuksen tarkasteleminen tarjoaa suuntaviivat myös Varmuudesta-teoksen ymmärtämiselle. Tractatusta käsittelevässä osiossa tarkastelen Wittgensteinin jaottelua mielekkäisiin, vailla mieltä oleviin sekä mielettömiin lauseisiin, ja Varmuudesta-teosta käsittelevässä osiossa peilaan tätä jaottelua siihen, mitä Wittgenstein kirjoittaa varmuuksista, tiedosta sekä ulkomaailmaa koskevan skeptisismin mielettömyydestä. Tractatuksen yhteydessä käsittelen sitä, mitä Wittgensteinin ajatus ”tikkaiden pois heittämisestä” tarkoittaa ja mitä siitä seuraa Cora Diamondin, Peter Hackerin sekä Daniéle Moyal-Sharrockin tulkintojen pohjalta. Varmuudesta-teoksen yhteydessä käsittelen puolestaan Moyal-Sharrockin, Duncan Pritchardin sekä Stanley Cavellin tulkintoja varmuuksista ja niiden suhteesta skeptisismiin. Arvioin tulkintojen uskottavuutta ja niiden yhteensopivuutta Wittgensteinin kirjoitusten kanssa ja esitän kummankin osion lopussa oman näkemykseni. Tutkielmassa keskeiseksi nousee Wittgensteinin käsitys kielen ja maailman rajoista, jotka liittyvät oleelliset hänen kirjoituksiinsa mielettömyydestä. Siksi kielen ja maailman rajojen tarkastelu tarjoaa hedelmällisen näkökulman Wittgensteinin skeptisismiä koskevien kirjoitusten ymmärtämiselle. Lisäksi tutkielma kiinnittää huomiota skeptisismin ”kahteen puoleen”. Yhtäältä skeptisismi voi kohdistua yksittäisiin ulkomaailmaa koskeviin uskomuksiin, kuten ”tiedän, että minulla on kädet”. Wittgensteinin varmuuksia koskevat huomiot osoittavat, että tällainen skeptisismi nojaa virheellisiin käsityksiin pitäessään tällaisia väitteitä tietoväitteinä. Toisaalta skeptisismi voi koskea koko maailman olemassaoloa. Wittgenstein kuitenkin osoittaa, ettei suhteemme maailmaan viime kädessä pohjaudu tietoon, eikä maailmaa ole mahdollista tarkastelle mistään ulkopuolisesta näkökulmasta. Juuri tässä hänen ajatuksensa kielen ja maailman rajoista on keskeinen. Tutkielman lopuksi esitän, että sekä skeptisismi, joka pyrkii epäilemään ulkomaailman olemassaoloa että antiskeptisismi, joka pyrkii puolustamaan sitä, nojaavat samaan metafyysiseen oletukseen ulkomaailman luonteesta. Wittgenstein osoittaa, että tämänkaltainen metafyysinen oletus on itsessään harhakäsitys, ja että kielen avulla ei ole mahdollista merkityksellisesti ilmaista skeptisiä tai antiskeptisiä lauseita. Näin ollen ulkomaailmaa koskeva skeptisismi on mieletöntä. Arvioin myös lyhyesti Wittgensteinin näkemystä suhteessa pyrrhonistiseen skeptisismiin, ja esitän, että vaikka Wittgensteinin näkemyksessä on joitakin yhteisiä piirteitä pyrrhonistisen skeptisismin kanssa, häntä ei voida suoraviivaisesti lukea sen edustajaksi. Lopuksi ehdotan, että Wittgensteinin etiikkaa koskevan luennon huomiot maailman olemassaolon ihmettelystä, jota ei voida ilmaista mielekkäästi, valaisevat myös skeptisismin pyrkimystä ylittää kielen ja maailman rajat.
-
(2023)Tutkimuksen tavoite on selvittää miten Nishitanin filosofiselle projektille keskeinen tyhjyyskäsite kuuluisi tulkita, ja tämän tulkinnan valossa ymmärtää myös sen jokapäiväistä elämää koskevia eettisiä implikaatioita. Kysymys on olennainen, sillä Nishitania kommentoivassa kirjallisuudessa on hänen tyhjyyskäsitettään tulkittu selkeästi ontologisella tavalla, eli sen on nähty liittyvän olemiseen tai olemisen maaperään. Toisaalta Nishitania on tulkittu myös niin, että hänen tyhjyyskäsitteensä liittyisi enemmän maailman hahmottamisen tapaan tai katsantokantaan, joka rikkoo tavanomaisen reifioidun käsityksemme olemisesta. Avaan Nishitanin tyhjyysfilosofiaan kytkeytyvää eksistentiaalista käsitystä, jonka mukaan tyhjyyden oivaltaminen on samalla eksistentiaalisesta kärsimyksestä vapautumista. Keskeinen ajatus tässä vapautumisessa on tavanomaisen itseyden olemassaolon kyseenalaistaminen. Käsittelen myös kysymystä siitä uhkaako Nishitanin tyhjyysfilosofinen näkemys velvollisuuteen perustuvien eettisten normien mukaista käytöstä tai moraalisen toimijuuden mahdollisuutta. Käytän pääasiallisena aineistona Nishitanin Religion and Nothingness-alkuteosta, jota voidaan pitää Nishitanin pääteoksena. Sekundaarikirjallisuutena hyödynnän erityisesti Taitetsu Unnon editoimaa artikkelikokoelmaa The Religious Philosophy of Nishitani Keiji: Encounter with Emptiness, josta on hyvin löydettävissä eri näkökulmia Nishitanin tyhjyyskäsitteeseen ja toisaalta etiikkaa koskevaan problematiikkaan. Pyrin asettamaan eri näkökulmat keskenään vuoropuheluun, ja nostan esille löytämiäni tulkinnallisia ongelmia. Tuon tutkielmassa esiin oman tulkintani, jonka mukaan voimme tulkita tyhjyyskäsitteen integratiivisesti, mikä edellyttää selkeää ja kontekstille herkkää kielenkäyttöä sen suhteen puhummeko olemisesta sinänsä vaiko katsantokannoista tuohon olemiseen. Tulen siihen lopputulokseen, että eettiset normit tai moraalinen toimijuus eivät edellytä itseyden olemassaoloa siten kuin sen tavanomaisesti käsitämme, mutta Nishitanin tyhjyysfilosofia vaatii tuekseen myös käytännön filosofista viisausperinnettä, jotta sen mahdollistama vapaus eksistentiaalisesta kärsimyksestä sekä myötätunto toisia kohtaan voivat toteutua.
-
(2022)Keskustelu yksityisyydestä nousee pintaan eritoten silloin, kun jonkun yksityisyyttä on loukattu. Uudet teknologiat mahdollistavat halvan ja tehokkaan tiedonkeruun ihmisistä. Elinympäristöömme ja käyttämiimme teknologioihin liittyykin enenevissä määrin mahdollisuus, että joku ulkopuolinen tarkkailee meitä. Tiedonkeruu on kuitenkin yhä useammin automatisoitu niin, että järjestelmä kerää tietoa itsestään riippumatta järjestelmän käyttäjän havainnoinnista. Tutkielmassa kysytään, kaventaako tällaisella automatisoidulla valvonnalla kerätty tieto ihmisten yksityisyyttä. Yksityisyydellä on monipuolinen merkitys inhimilliselle elämälle. Sosiologi Erving Goffmanin sosiaalisia rooleja koskevan teorian pohjalta voidaan sanoa, että ihmiset välttämättä tarvitsevat yksityisyyttä elämässään. Tämä johtuu siitä, että sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja tarkkailun alaisena ihminen joutuu jatkuvasti muokkaamaan käytöstään suhteessa muihin. Yksityisyys tarjoaa ihmiselle levähdyspaikan kuluttavasta vuorovaikutuksesta. Yksityisyydellä nähdään olevan arvoa, minkä vuoksi filosofisessa keskustelussa on muodostunut käsitys oikeudesta yksityisyyteen. Filosofi Judith Thomson kuitenkin esittää, että tällaista itsenäistä oikeutta ei ole olemassa, sillä yksityisyys palautuu muihin ensisijaisiin oikeuksiin. Siksi puhe yksityisyydestä on turhaa. Thomsonin reduktionistisen argumentin analyysi kuitenkin osoittaa, että oikeutta yksityisyyteen ei voi kokonaan palauttaa muihin oikeuksiin. On esimerkiksi epäselvää, miten jonkun intiimejä kirjeitä julkaisemalla tapahtunut yksityisyyden loukkaus voidaan paremmin ilmaista muiden oikeuksien nojalla. Näin ollen yksityisyyden käsitteellä on tärkeä rooli esimerkiksi automatisoitua valvontaa koskevassa keskustelussa. Kirjallisuudessa nousee esiin kaksi vaikutusvaltaista tapaa käsittää yksityisyys. Hallintaan perustuvan käsityksen mukaan henkilön yksityisyys kaventuu, kun henkilö menettää hallinnan tiedoistaan. Tämä tarkoittaa sitä, että henkilön yksityisyys kaventuu esimerkiksi silloin, kun joku ottaa haltuunsa tämän päiväkirjan. Pääsyyn perustuvan käsityksen mukaan henkilön yksityisyys kaventuu, kun joku muu pääsee käsiksi häntä koskeviin tietoihin. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että henkilön yksityisyys kaventuu vasta silloin, kun joku lukee hänen päiväkirjaansa. Käsitysten välinen vertailu osoittaa, että pääsyyn perustuva käsitys yksityisyydesta onnistuu paremmin tavoittamaan yksityisyyttä koskevat huolemme. Automatisoidulla valvonnalla kerätään ihmisistä valtavasti tietoa. Kevin Macnishin argumentaation mukaan yksityisyys kuitenkin kaventuu vain niissä tapauksissa, joissa joku ihminen tarkastelee näitä tietoja. Tutkielman tulos on, että automatisoitu valvonta ei kavenna yksityisyyttä siinä määrin kuin usein pelätään. Meistä kerätyt tiedot aiheuttavat kuitenkin toisenlaisen, tietojen hallintaan liittyvän haitan. Kun ihmiset menettävät hallinnan tiedoista, he joutuvat ihmiset elämään sen uskomuksen varassa, että he saattavat olla milloin tahansa tarkkailun kohteena. Tästä syystä automatisoidulla valvonnalla on ihmisen elämän kannalta haitallinen vaikutus. Se pienentää elämän piiriä, jossa ihmisen on mahdollista levähtää vuorovaikutuksesta todellisen tai kuvitellun tarkkailijan kanssa.
-
(2021)Yksityisyys käsitteenä on monipuolinen ja moniulotteinen, se on ajankohtainen ja usein läsnä yksilöiden toiminnassa. Yksityisyydelle ei välttämättä ole olemassa yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Tutkielman tavoitteena on tuoda esiin sitä, mitä yksityisyys tarkoittaa, mitä erilaisia ulottuvuuksia siihen liittyy sekä millaisina näyttäytyvät yksityinen ja julkinen alue. Tutkielma on filosofinen tutkimus, jonka menetelmänä on käsitteellinen analyysi ja argumentointi. Tutkielmassa määritellään yksityisyyttä eri näkökulmista. Yksityisyyttä lähestytään eri ulottuvuuksien kautta, jotka on liitetty yksityisyyteen. Näistä ulottuvuuksista merkittävimpiä ovat erilaiset normit ja lait, teknologia, feminismi sekä fyysinen tila ja intimiteetti liittyen yksityisyyteen. Lisäksi yksityisyyteen liittyvät yksityisen ja julkisen alueet. Tutkielmassa käytetyn aineiston ja kirjallisuuden perusteella yksityisyys näyttäytyy käsitteenä, joka on hyvin monipuolinen, mutta ei välttämättä monimutkainen. Tutkielmassa käytetyssä kirjallisuudessa korostuvat muun muassa Juha Räikän, Hannah Arendtin ja Anita L. Allenin tekstit. Yksityisyyteen liittyy eri ulottuvuuksia, joita mainittiin edellä. Tutkielmassa esitetyt yksityisyyden ulottuvuudet ovat sellaisia, jotka nousevat usein esiin yksityisyyden yhteydessä. On kuitenkin niin, että yksityisyyteen voidaan liittää myös muita ulottuvuuksia. Arkikokemukseen liittyen voidaan katsoa, että yksityisyys on esimerkiksi yksilön elämässä hyvin monissa eri kohdin läsnä. Normien ja lakien yhteydessä yksityisyydestä käytävä keskustelu kiteytyy usein vaatimukseen oikeudesta yksityisyyteen. Yksityisyys voi normien valossa olla sinänsä selkeää, mutta haastetta tuo se, milloin yksityisyyteen voidaan puuttua erilaisten normien tukemana. Kehittyvä teknologia haastaa yksityisyyttä siten, että yksityisyys voidaan myös tällaisessa kohdassa nähdä selkeänä, mutta uhkakuvana voi olla yhä helpompi puuttuminen yksityisyyteen, myös luvaton puuttuminen. Feminismin kohdalla yksityisyys on jotain, jota on toisaalta vaadittu, mutta sen on nähty myös haittaavan naisten aseman parantumista, koska yksityisyyden on nähty muun muassa yksityisyyden alueella mahdollistavan epätasa-arvoisen ympäristön ja aseman luomisen naisille. Fyysisen ulottuvuuden kohdalla nousee esiin muun muassa vaatimus fyysisestä yksityisestä tilasta. Yksityisen ja julkisen alueen kohdalla on yksityisen alueen yleisesti katsottu koostuneen kotitaloudesta tai perhepiiristä ja sen usein katsotaan myös nykyään koostuvan näistä. Julkinen alue voi edustaa esimerkiksi poliittista elämää. Yksityisen ja julkisen alueen välissä voidaan katsoa toimivan muun muassa tiedotusvälineiden, jotka voivat myös tuoda yksityisen alueen asioita julkisen alueelle. Tutkielman perusteella yksityinen ja julkinen alue voidaan erottaa toisistaan, mutta ne kuitenkin käytännössä ovat vuorovaikutussuhteessa toisiinsa nähden. Ylipäänsä yksityisyyden katsotaan tutkielman perusteella liittyvän monesti informaation hallintaan koskien muun muassa yksilöä. Lisäksi yksityisyys on tutkielman perusteella jotain, joka on läsnä hyvin monessa eri yhteiskunnan osa-alueessa ja siihen liittyy monia eri ulottuvuuksia, jotka voivat lisääntyä. Yksityisyys on monipuolinen käsite ja samaan aikaan käsite, joka on kaikesta huolimatta ymmärrettävä, vaikka se on liitoksissa hyvin moniulotteisesti eri asioihin.
Now showing items 41-56 of 56