Browsing by Title

Työikäisistä suomalaisista reilu neljännes huolehtii työn ohella toisesta henkilöstä johtuen tämän korkeasta iästä, sairaudesta tai vammasta. Väestön ikääntymisen myötä määrän voidaan olettaa kasvavan tulevaisuudessa. Omaishoivaajat ovat tärkeässä roolissa yhteiskunnassa huolehtiessaan läheisestään, mikä vähentää julkisten sosiaali- ja terveyspalveluiden taloudellisia kustannuksia. Tutkimusten mukaan hoivaaminen lisää stressiä. Stressi puolestaan vaikuttaa haitallisesti terveyteen. Ihmisillä on erilaisia keinoja, joiden avulla he pyrkivät selviytymään stressaavassa elämäntilanteessa. Selviytymiskeinot voidaan jakaa ongelmakeskeiseen selviytymiseen, emootiokeskeiseen selviytymiseen ja merkityksellisyyskeskeiseen selviytymiseen. Tässä tutkimuksessa on selvitetty, minkälaisia kokemuksia omaishoivaajilla on liittyen työn ja hoivan yhdistämiseen sekä erilaisia selviytymiskeinoja, joita he käyttävät vaativassa elämäntilanteessaan. Tutkimuksessa selvitettiin myös omaishoivaajien näkökulmaa siihen, miten heidän tilannettaan voitaisiin parantaa työelämässä. Tutkimuksen aineistona on viisi fokusryhmähaastattelua ja yksi yksilöhaastattelu. Haastateltavia oli yhteensä 17, joista kolme oli miehiä. Haastateltavien ikä vaihteli 31 vuodesta 68 ikävuoteen. Aineiston analyysi on tehty tulkinnallisella fenomenologisella analyysimenetelmällä (IPA). Analyysissä tutkija tekee tulkintoja tutkittavien omiin kokemuksiin liittyvistä tulkinnoista. Haastatteluissa esiin nousseet teemat olivat: hoiva, stressi ja selviytyminen (1), omainen tulee ensin (2), työn ja hoivan yhteensovittamiseksi tarvitaan erityisjärjestelyjä (3), teknologia ei korvaa ihmistä (4), sekä luopuminen (5). Tulosten perusteella omaishoivaajat kokevat stressiä elämäntilanteessaan ja heillä on monenlaisia selviytymiskeinoja. Omaishoivaajien arvomaailmassa omainen menee työn edelle. Omaishoivaajat näkevät työn sekä stressiä aiheuttavana, että selviytymiskeinona. Omaishoivaajien suhteutuminen teknologiaan on varauksellista. Pelkona on, että teknologian avulla halutaan korvata ihmiskontaktia. Luopuminen on osa hoivaa. Omaishoivaajat joutuvat luopumaan itselle tärkeistä asioista vapaa-ajan vähentyessä sekä tottumaan ajatukseen, että joutuvat jonain päivänä luopumaan sairaasta läheisestään. Työelämässä tarvitaan lisää keinoja, joilla helpotetaan hoivan ja työn yhdistämistä.

Tässä sosiaalityön maisterintutkielmassa tarkastellaan sitä, näkyykö väitetty suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumiskehitys myös yksilöiden työhön sitoutumisessa vertailemalla työssäkäyvien ja työttömien työhön sitoutumista Suomessa. Tarkemmin sanottuna, tutkielmassa vastataan seuraaviin kysymyksiin: onko työssäkäyvien ja työttömien työhön sitoutumisessa eroja ja onko mahdollinen ero kasvanut vai supistunut vuoden 2005 ja vuoden 2015 välillä? Tutkielman teoreettiset lähtökohdat rakentuvat eriarvoisuutta ja työelämäntutkimusta koskevista tutkimuskeskusteluista. Tutkimuksen aineistona käytetään suomalaisia edustavia ISSP-kyselyaineistoja vuosilta 2005 ja 2015. Työhön sitoutumisella tutkielmassa tarkoitetaan sitä, missä määrin kyselyvastaajat haluavat osallistua palkkatyöhön yleensä, riippumatta siitä, onko se taloudellisesti välttämätöntä. Vuoden 2005 aineisto koostuu 731 työssäkäyvästä vastaajasta ja 69 työttömästä vastaajasta. Vuoden 2015 aineisto muodostuu 602 työssäkäyvästä vastaajasta ja 70 työttömästä vastaajasta. Tutkielmassa käytettäviä tilastollisia menetelmiä ovat kuvailevat analyysit, riippumattomien otosten t-testi sekä lineaarinen regressioanalyysi. Tulosten mukaan työssäkäyvien ja työttömien välillä ei ole erityisen suuria eroja työhön sitoutumisessa. Työssäkäyvillä on kuitenkin hieman vahvempi sitoutuminen työhön kuin työttömillä, vaikka tilastollisissa analyyseissä otetaan huomioon vastaajien sukupuoli, ikä, koulutus ja henkilöiden määrä yhteensä heidän kotitalouksissaan. Aiemmissa, lähinnä muita maita kuin Suomea käsitelleissä tutkimuksissa työttömien on sen sijaan todettu yleensä osoittaneen ainakin yhtä vahvaa sitoutumista työhön kuin työssäkäyvien henkilöiden. Tässä mielessä Suomi vaikuttaa kiinnostavasti poikkeavan muista maista tämän tutkielman tulosten osalta. Ero työssäkäyvien ja työttömien työhön sitoutumisessa lisäksi kaventui vuosien 2005 ja 2015 välillä. Tämä on yllättävää eriarvoisuuden vahvistumista koskeviin tutkimuskeskusteluihin suhteutettuna.

Tämän hetkisessä työelämässä keskeisiä teemoja ovat verkostoituminen, uusien innovaatioiden luominen sekä jatkuva osaamisen kehittäminen. Työelämä on tällä hetkellä varsin yhteistyökeskeistä sekä vaatii työntekijöiltä jatkuvaa oppimista. Tässä pro gradu- tutkielmassa tarkasteltiin tiimeissä tapahtuvaa työssä oppimista suomalaisen työelämän kontekstissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millä tavoin tiimeissä työskentelevät työntekijät oppivat ja millaisia tekijöitä tiimeissä työskentelevät työtekijät nostavat esille puhuessaan työssä oppimiskokemuksistaan. Tutkimuksen aineistona käytettiin kahdeksaa vuonna 2005 kolmen suomalaisen organisaation keskuudesta kerättyä ryhmähaastattelua. Ryhmähaastatteluihin osallistuneet henkilöt edustivat organisaatioiden valmiita työtiimejä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimi organisaation oppimisen näkökulma työssä oppimiseen sekä tarkemmin Nonakan ja Taceuchin (1995) tiedon luomisen malli sekä Nonakan ja Konnon (1998) oppimisen tilojen käsite. Tutkimuksen menetelmänä käytettiin teoriaohjaavaa laadullista sisällönanalyysiä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys toimi sisällönanalyysin teemoittelun taustalla. Sisällönanalyysi osoitti, että tiimeissä opitaan sekä 1) sosiaalisesti ja vuorovaikutuksellisesti että 2) työtä tekemällä. Sosiaalinen ja vuorovaikutuksellinen toiminta sisältää ongelmanratkaisua, pohdintaa sekä kollegan asiantuntijuuden hyödyntämistä. Oppimisen sosiaalisuuden ja vuorovaikutuksellisuuden yhteydessä tiimeissä oppimiseen liittyviksi tekijöiksi paljastuivat luottamuksellisuus, toimivat ihmissuhteet, avoin asenne sekä vastuun jakautuminen. Tiimien työtä tekemällä oppimiseen kuuluu harjoittelua, virheistä oppimista sekä oppimista työn tekemisen sivutuotteena. Tekemällä oppimiseen liittyviksi tekijöiksi nousivat aineistosta työn monipuolisuus sekä työn haasteellisuus.

Yksinhuoltaja elävät suuressa köyhyysriskissä. Vuonna 2013 yksinhuoltajakotitalouksien köyhyysriski oli 20 prosenttia, kun pariskuntien, joilla oli lapsia, köyhyysaste oli seitsemän prosenttia. Yksinhuoltajien ja lapsiperheiden köyhyyttä selittää muun muassa ansiotulojen väheneminen, tulonsiirtoihin tehdyt heikennykset ja verotuksessa tehdyt muutokset. Yksinhuoltajien ansiotulojen väheneminen liittyy työllistymisvaikeuksiin, työmarkkinoiden epävakaisuuteen sekä ongelmiin työn ja perheen yhteensovittamisessa, mitkä ovat lisänneet määräaikaisten ja/tai osa-aikaisten töiden tekijöiden määrää. Nyky-yhteiskunnassa kotitalouksien pärjääminen perustuu pitkälti kahden ihmisen palkkatulojen varaan, mikä tekee yksinhuoltajien pärjäämisestä vaikeaa. Työttömyys ja köyhyys ovat ongelmia, jotka vaikuttavat koko perheeseen ja vaarana on ylisukupolvisen huono-osaisuuden periytyminen. Työtä tehden tulevaa kohden -projekti toteutettiin vuosina 2005-2007. Projekti oli ESR-projekti. Projekti syntyi huolesta yksinhuoltajaäitien suuresta työttömyydestä ja köyhyydestä sekä niiden vaikutuksesta koko perheeseen. Projektissa yhdistettiin vertaisryhmätoiminta, perhetyö sekä työelämään/koulutukseen ohjaaminen ja tukeminen. Tavoitteena oli yksinhuoltajaäitien voimaantuminen koko perhe huomioiden. Tavoitteena oli myös osallistujien elämänhallinnan ja itsetunnon parantaminen ja sosiaalisten tukiverkostojen luominen/vahvistaminen. Tavoitteena oli myös katkaista ja ehkäistä kielteistä mallia, jossa yhteiskunnan tukien varassa elämistä pidetään normaalina. Tässä tutkimuksessa minua kiinnosti Työtä tehden tulevaa kohden -projektiin osallistuneiden äitien kokemukset työttömyyden ja kotihoidontuen aikaisesta köyhyydestä, työn ja perheen yhteensovittamisesta sekä projektiin osallistumisesta. Tutkimuksen aineiston muodosti kolme ryhmäkeskustelua ja kaksi yksilöhaastattelua. Tutkimukseen osallistui 13 yksinhuoltajaäitiä. Aineisto analysoitiin väljästi fenomenologiseen aineistolähtöiseen menetelmään perustuen. Teoreettisena viitekehyksenä minulla oli Lauri Rauhalan holistinen ihmiskäsitys, sillä asiakastyö projektissa lähti äidin kokonaisvaltaisesta huomioon ottamisesta. Tulokset osoittavat, että jo projektiin mukaan pääsy oli yksinhuoltajaäideille merkityksellistä, sillä sen myötä pääsi pois kotoa, sai uusia sosiaalisia suhteita ja uudenlaisen päivärytmin. Vertaisryhmätoiminta antoi tukea ja helpotusta huomata, että ei ollutkaan yksin ongelmiensa kanssa. Työskentelyn aikana saatu uusi tieto, asioiden käsittely yhdessä ja myönteiset kokemukset nostivat itsetuntoa ja loivat uskoa tulevaan. Äidit uskaltautuivat hakemaan töitä ja koulutusta ja niihin myös pääsivät. Vähitellen myös työttömyyteen ja köyhyyteen liittyvä häpeä alkoi väistyä ja äidit uskaltautuivat olemaan taas yhteydessä sukulaisiinsa ja ystäviinsä, mikä lisäsi elämänpiiriä. Äidit kuvasiva muutosta sanoilla ”normaali elämä” alkoi jälleen.

Työttömyyttä ja työttömiä on hallinnoitu kulloisenkin yhteiskunnallisen toimintaympäristön mahdollistamilla tavoilla. Työttömyyden pysyvästä rakenteellisesta luonteesta ei puhuta niin paljon kuin työttömien aktivoinnista. Työttömyys nähdään helposti työttömän omana syynä. Historian valossa vaikuttaa siltä, että yhteiskunnassa tarjolla olevan palkkatyön määrään, ja tätä kautta työttömyyteen, vaikuttavat monet yhteiskuntapolitiikan vaikutuspiirin ulkopuolella olevat asiat. Työttömyys on pysyvä osa nykyistä yhteiskuntatodellisuutta, eikä työttömyyden poistamiseksi ole löytynyt keinoja. Työttömyyttä ja työttömiä on pyritty ymmärtämään eri näkökulmista tutkimuksen avulla. Tässä tutkielmassa tutkimuksen keskiössä on työttömyyden kulttuuri, jota tarkastellaan työttömillä työttömyydestä olevien käsitysten kautta. Työttömyyden kulttuurista löytyy suhteellisen vähän tutkimustietoa, joten se on mielenkiintoinen pro gradu -tutkielman aihe. Työttömyyden kulttuurin tunteminen voi edesauttaa työttömyyden ilmiön ymmärtämistä. Tutkielmassa kysytään, millaisia käsityksiä työttömillä on työttömyydestä, miten näitä käsityksiä voi kuvata semiosfääriteorian avulla, ja millaista työttömyyden kulttuuria aineistosta löytyy? Tutkielman aineisto koostuu Suomi24:n Potkut ja työttömyys -keskustelupalstalle lähetetyistä viesteistä. Keskustelijat ovat pääasiassa työttömiä. Keskustelupalstaviestit antavat hyvän kuvan työttömillä työttömyydestä olevista käsityksistä, joihin tutkielmassa perehdytään fenomenografisen tutkimusotteen avulla. Käsityksistä on muodostettu kuvauskategorioita, jotka ovat fenomenografisen tutkimuksen pääasiallinen tutkimustulos. Kuvauskategoriat on ryhmitelty semiosfääriteorian mukaisesti Toimintaympäristön, Työelämän, Työttömyyden, Kohti työttömyyttä - ja Kohti työelämää -kuvauskategorioihin. Keskeisimmät kuvauskategoriat Toimintaympäristön osalta ovat Rahanvainuinen politiikka ja Itsekkyyteen luisuminen, Työelämän osalta Työksi muuttunut ihminen ja Taistelu työpaikoista, ja Työttömyyden osalta Työttömän arki, Työttömän tunne ja Työttömän filosofia. Keskeisimmät Kohti työttömyyttä -kuvauskategoriat ovat Irtisanotuksi tuleminen ja Irtisanoutuminen, ja Kohti työelämää -kuvauskategorioista keskeisimmät ovat Retorinen kontrolli, Aktivoinnin paine, Koulutusten suo ja Työmuuri. Tutkimuksen seuraavassa vaiheessa kuvauskategorioita on tarkasteltu semiosfääriteorian avulla, mikä kuvastaa fenomenografialle tavanomaista tapaa jatkaa kuvauskategorioiden tarkastelua jonkin teorian näkökulmasta. Semiosfääriteorian avulla on muodostettu Toimintaympäristön, Työelämän ja Työttömyyden semiosfäärit, sekä Kohti työttömyyttä - ja Kohti työelämää -rajapinnat. Semiosfääri on kulttuuris-kielellinen tila, joka koostuu vakaasta keskustasta ja dynaamisesta periferiasta. Semiosfäärin erottaa muista semiosfääreistä rajapinta, joka on oppimista mahdollistava tila. Toimintaympäristön semiosfäärin keskustassa sijaitsee fenomenografisista kuvauskategorioista esimerkiksi Rahanvainuinen politiikka, ja periferiassa Itsekkyyteen luisuminen. Työelämän semiosfäärin keskustassa sijaitsee kuvauskategorioista esimerkiksi Työksi muuttunut ihminen, ja periferiassa Ahdistava työelämä. Työttömyyden semiosfäärin keskustassa sijaitsee kuvauskategorioista esimerkiksi Työtön ei syrjäydy, ja periferiassa Työllistymisen vaikeus. Kohti työttömyyttä -rajapintaa kuvataan potkujen saamisen aiheuttamana epätodellisuuden kokemisena, sekä irtisanoutumisen aiheuttamana voinnin paranemisena. Kohti työelämää -rajapintaa kuvataan syyllistetyn työttömän päätymisenä aktivoitavaksi, työharjoittelun tuottamana naurettavuuden kokemuksena, turhan työvoimakoulutuksen ja järkevän kouluttautumisen välisenä ristiriitana, sekä kovan työnhaun aiheuttamana turhautumisena, kun työtä ei vain löydy. Kolmannessa tulososiossa kuvataan työttömyyden kulttuuria, joka on tutkielman pääasiallinen tutkimustulos. Tarkastelu työttömyyden kulttuureista perustuu fenomenografisiin kuvauskategorioihin, semiosfääriteorian soveltamiseen, sekä työttömyyden kulttuuria koskevaan kirjallisuuteen. Tutkielmassa on muodostettu näkemys neljästä työttömyyden kulttuurista, joilla kuvataan työttömän tapaa kokea työttömyys. 1) Työkeskeisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu menneisyyteen, kun työtön hakee jatkuvasti työtä, ja koetun työttömyyden ytimessä on työ ja oma työhön liittyvä elämänhistoria. 2) Arkikeskeisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu nykyisyyteen, kun aktiivinen työnhaku on väistynyt arkielämän ja nykyisyyden tieltä. 3) Vaihtoehtoisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu tulevaisuuteen, kun työtön on yhteiskunnallinen edelläkävijä, joka ei koe olevansa työtön toteuttaessaan omia itselle tärkeitä projekteja. 4) Ikuisen työttömyyden kulttuuri suuntautuu ikuisuuteen, kun työttömyys on painunut työttömän luihin ja ytimiin, eikä työnsaanti ole enää millään tavoin mahdollista. Tutkimustuloksia voi hyödyntää käytännön sosiaalityössä sellaisten työttömien asiakkaiden kanssa, joiden työllistymiseen liittyvän motivaation selvittäminen on keskeistä. Tulokset ovat yleistettävissä myös muihin asiakasryhmiin kuin työttömiin.

Tässä tutkielmassa tarkastelen maatalouden rakennemuutoksen vaikutusta hevosenpitoon ja hevosiin liitettyihin merkityksiin Suomessa 1950–1980-luvuilla. Toisin sanoen tutkielman keskiössä on 1950-luvulta alkanut maatalouden koneellistuminen, ja siitä seurannut suomalaisen hevoskannan supistuminen ja työhevosten käytön väheneminen maataloudessa. Lähestyn aihetta mikrohistoriallisesta näkökulmasta tarkastelemalla hevoseen liitettyjä merkityksiä ja niiden muutoksia sekä aikalaisten julkisessa keskustelussa että henkilökohtaisissa kokemuksissa. Julkista keskustelua analysoin sanomalehtiaineistosta diskurssianalyysin keinoin ja kokemuksia tulkitsen muistitietoaineiston kautta. Teoreettisessa lähestymistavassa yhdistyvät kokemushistoria ja yhteiskunnallinen eläintutkimus. Sanomalehtiaineiston osalta keskityn työhevoseen liitettyjen merkitysten analysointiin. Keskustelusta tunnistan kolme diskurssia, joista kaksi ensimmäistä, välttämättömyyden ja suojelun diskurssit painottuvat ajallisesti 1950–1960-luvuille. Näissä diskursseissa korostuu luotto hevostyöhön, sen roolin tärkeys suomalaiselle kansantaloudelle sekä työhevoskannan suojelun tarpeellisuus. Kolmantena diskurssina tunnistan 1970-luvulta alkaen nousevan tarpeettomuusdiskurssin, jossa työhevosten merkitys sijoitetaan historiaan ja perinteisen hevostyön rooli nykyhetkessä ja tulevaisuudessa nähdään olemattomana. Samalla tavoin työhevosten merkitys korostuu muistitietoaineiston analyysissä, jossa tunnistan työhevoselle tarkemmin kolme roolia ihmisten muistoissa: työväline, työkumppani ja perheenjäsen. Hevosen merkitys korostuu erityisesti luopumisen kokemuksissa. Yhteistä aineistoille on hevostyön roolin sekä rodun kansallisuuden korostuminen hevosen merkityksen perustana. Muisteluissa merkityksenmuodostukseen liittyy kuitenkin voimakkaammin myös hevonen yksilönä sekä sen kanssa jaettu tunneside. Rakennemuutoksen kehityskulut näyttäytyvät muistiaineistossa suoraviivaisempina, kun taas sanomalehtiaineistossa korostuu tulevaisuudenkuvien epävarmuus.

Tutkimuksessa tarkastellaan sosiaalitoimen työvalmentajien käsitysten ja kokemusten valossa sosiaalitoimen ja työ- ja elinkeinotoimiston työttömien asiakkaiden työnhakumotivaatiota ja motivointia. Tutkimuksen taustalla ovat havainnot siitä, että asiakkaan oletettu motivaatio näyttää enenevässä määrin määrittävän sosiaalitoimen, työhallinnon ja muihin hyvinvointipalveluihin pääsyä, niissä palvelua ja asiakkaan etuuksia. Tutkimukseen sisältyy yhteiskunta- ja käyttäytymistieteellisiin tutkimuksiin pohjautuva katsaus työttömien työnhakukäyttäytymisestä. Työnhakumotivaatioon liitetään R.M. Ryanin ja E. Decin itsemääräämisteoria. Tutkimusta varten haastateltiin kuutta kunnallisessa sosiaalialan yksikössä toimivaa työvalmentajaa ja havainnoitiin kolmea työvalmennuksen asiakastapaamista. Työvalmentajien teemahaastattelut analysoitiin pääosin teema-analyysia käyttäen ja havainnointiaineistoa käytettiin haastatteluaineiston analyysin tukena. Työnhakukäyttäytyminen näyttäytyy moniulotteisena psykososiaalisena ilmiönä, johon vaikuttavat työnhakijan valmiudet, elämäntilanne, sosiaalinen tuki ja työttömyyden kokeminen. Työnhakijoilla nähdään olevan erilaisia motivaatiotiloja, joihin katsotaan vaikuttavan palkkatyöhön liittyvien motiivien henkilökohtainen merkitys ja henkilön elämänhallinnan luonne. Motivaatiotilat nimetään joustavaksi, lukkiutuneeksi, riippumattomaksi ja hajanaiseksi motivaatio-orientaatioksi. Motivointia tarkastellaan prosessina, joka kohdistuu erityisesti työnhaussaan esteellisiin työttömiin. Motivoinnissa käsitellään työnhaun psyykkisiä esteitä, ja asiakkaan voimavarat ja unelmat valjastetaan tukemaan tavoitteellista työnhakua. Työntekijän vuorovaikutustaidoilla ja motivaatiolla on oleellinen merkitys asiakkaan mentaalisen prosessin edistäjinä. Motivoituminen ilmenee asiakkaan toimintana, elämäntilanteen kohentumisena ja ilon tai tyytyväisyyden tunteena. Työvalmentajien käsityksissä työnhaussaan esteellinen työ- ja elinkeinotoimiston asiakas välttyy sanktioilta, jos on pystyvä, osaa taistella etuuksistaan tai osallistuu toistuvasti samoihin aktivointitoimenpiteisiin. Ammatinvalinnanohjauksen keinoin nähdään mahdolliseksi edistää työttömien motivoitumista. Työvalmentajat pitävät tärkeänä sosiaalityön roolia työnhaun vaikeiden esteiden purkamisessa, joskaan sosiaalityössä ei kokonaisuutena katsota riittävästi tuettavan asiakkaiden työllistymistä. Johtopäätöksenä esitetään, että sosiaalityön rooli työttömien motivoinnissa sijoittuu sosiaalityön asiakkaiden valmistamiseen työmarkkinoille, tukeen työhön kiinnittymisessä ja hyvinvointia lisäävän yhteiskuntaosallisuuden vahvistamiseen.

Työttömyys on aihe, joka puhututtaa ja synnyttää paljon reaktioita. Työttömyyden hoitaminen on keskeinen osa hyvinvointivaltiota ja mittareiden mukaan valtaosa suomalaisista kannattaa hyvinvointivaltiomallin ylläpitämistä. Ristiriitaisesti suomalaisten suhtautuminen työttömiin on kärjistynyt ja työttömiin kohdistuu paljon epäluuloa ja syyllistämistä. 1990-luvun laman yhteydessä Suomen työttömyysaste nousi dramaattisella vauhdilla huippuunsa. Laman myötä Suomeen syntyi pysyväistyöttömien ryhmä ja työ- ja sosiaalipolitiikka alkoi kehittää uusia strategioita työttömien saattamiseksi osaksi työvoimaa. Euroopan Unioniin liittyminen vaikutti merkittävästi suomalaisen politiikan kehittymiseen yksilön vastuuta korostavaan suuntaan, vaikka tämä kehitys jo oli alkanut ennen lamavuosia. 2010-luvulle tultaessa työttömyysaste on edelleen suosituksia huomattavasti korkeampi ja suureksi kasvanut pitkäaikaistyöttömien määrä on jäänyt pysyväksi ilmiöksi. Kukin hallitus 1990-luvulta lähtien sisällyttää hallitusohjelmaansa strategioita työn tuottavuuden parantamiseksi, ns. kannustinloukkujen purkamiseksi sekä työttömien integroimiseksi työelämään. Tutkielmani kysyy mikä on työttömän paikka 2010-luvun Suomessa. Tutkin miten yksilötason työttömyys rakentuu valtavirtamedian uutistekstissä tarkastelemalla tekstissä ilmeneviä diskursseja. Tarkastelen kriittisesti, miten työttömyys merkityksellistyy ja pyrin selvittämään, onko kirjoittamistapa saattanut muuttua neljännesvuosisadassa. Analysoin tarkoin rajatun otoksen valtavirtamedian uutistekstiä työttömyyden aiheesta kvalitatiivisin menetelmin. Valitsin tarkastelun kohteeksi kaksi lähihistorian ajanjaksoa pyrkimyksenä löytää eroja ja yhtäläisyyksiä tekstien tavassa merkityksellistää yksilökohtainen työttömyys kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Tarkemmin sanottuna analysoin, miten yksilökohtainen työttömyys rakentuu mediatekstissä diskursseina. Sisällönanalyysia hyödyntäen olen eritellyt aineistosta seitsemän eri diskurssityyppiä, ja niiden perusteella erottanut eri subjektipositioita, joita se mahdollistaa kohteelleen, eli työttömälle. Sosiaaliturvan väärinkäytön diskurssi esittää työttömän laiskana ja epärehellisenä yhteiskuntajäsenenä, joka omalla toiminnallaan estää oman työllistymisensä. Uhkadiskurssi kuvaa työttömät fyysisenä tai esteettisenä uhkana valtaväestölle. Itseohjautuvuuden ja pärjäämisen diskurssi korostaa työttömän halua integroitua työelämään. Negatiivisten mielikuvien purkava, työttömiä ymmärtävä diskurssi korostaa työttömien hyvää luonnetta ja häivyttää käsityksiä, että työttömät poikkeaisivat arvoiltaan valtaväestöstä. Epätoivon diskurssi korostaa työttömyyden traagisia sosiaalisia seurauksia. Stigmaa haastava diskurssi haastaa käsitystä, että työttömyyttä tarvitsisi hävetä ja esittää vaihtoehtoisia tapoja suhtautua työttömyyteen. Talousdiskurssi assosioi työttömyyden kansantalouden tarpeisiin ja toimii apudiskurssina, jonka merkitys korostuu sen yhteensopivuudesta muiden diskurssien kanssa. Esitän työssäni, että nämä diskurssit muodostavat työttömyysuutisoinnin kokonaisuuden, jota leimaa työttömien esittäminen yhteiskunnallista huolta tarvitsevina subjekteina sosiaalityön tai työttömyyskorvausten pienentämisen keinoin. Helsingin Sanomien uutisartikkelit heijastavat yksilön aktivointia korostavaa ja kansantalouden kilpailukyvyn kohentamiseen pyrkivää sosiaali- ja työpolitiikkaa. Keskustelen siitä, ketä tällainen työttömyyden käsitteellistäminen mediassa palvelee ja pohdin minkälaisia potentiaalisia seurauksia sillä voi olla uutisen kohteelle, eli työttömälle. Esitän, että uutistekstit mahdollistavat työttömille kapeita subjektipositioita, eivätkä ne esitä työttömien omia subjektiivisia kokemuksia ja käsityksiä työttömyydestä. Kenties yllättävästi ajanjaksot tuottavat samanlaisia diskursseja eikä niiden sisällöissä ole havaittavissa merkittäviä eroja ajanjaksojen välillä. Löydän kuitenkin merkkejä siitä, että työtöntä yhteiskunnan holhottavaksi subjektiksi asettava keskusteluasetelma on murroksessa. Lopulta pohdin mitä tutkielma tarjoaa tutkimuskirjallisuudelle ja esitän uusia kiinnostavia tutkimuskohteita.

Tutkielma on teoriasidonnainen sisällönanalyysi, joka hyödyntää sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä. Tutkimuskohteina ovat suomalaisen työvoimapolitiikan ajattelumallit 1950- ja 60-luvuilla. Aihetta lähestytään työttömyys- ja työllisyystyöjärjestelmien kautta. Tutkielma muodostaa käsityksen työttömyys- ja työllisyystöiden poliittisista linjoista, vertailee niiden eroja ja selittää havaintoja teoreettisen viitekehyksen avulla. Suomessa työttömyyden erityispiirteenä 1900-luvun aikana oli maa- ja metsätalouteen sekä rakennusalaan liittyvä kausityöttömyys, jota kutsuttiin talvityöttömyydeksi. Työttömyysalueita yhdisti metsätalouden tärkeä rooli tulonlähteenä maatalouden ohella. Rahallista työttömyyskorvausta ei käytännössä ollut, sillä se katsottiin taloudellisesti ja moraalisesti vahingolliseksi. Ihmistä ei saanut totuttaa tukien varassa elämiseen. Työttömyysturvaa vastaan tuli osallistua valtion ja kuntien järjestämiin töihin. Teoreettinen asetelma kietoutuu yhteiskuntarakenteelliseen muutokseen, jossa perinteisten tuotantotapojen merkitys väheni teollisten tuotantotapojen yleistyessä. Tuotannon rationalisointi vähensi työvoiman kysyntää erityisesti maa- ja metsätaloudessa. Eurooppalaisen integraation myötä metsätalous oli haavoittuvainen ulkomaankaupan suhdanteiden edessä. Työmarkkinoiden vallanjako julkisen vallan, ammattiliittojen ja työnantajajärjestöjen kesken lisäsi eri parlamentaarisen lainsäädännön ulkopuolista valtaa työvoimapolitiikassa. Vasemmiston sisäiset ristiriidat erityisesti 1950-luvun aikana vahvistivat maa- ja metsätalouden järjestöjen asemaa. Työvoimapolitiikan toteutuksesta vastasi poliittinen elin, jota kutsuttiin vuosina 1949–54 työttömyystyökomiteaksi ja vuosina 1955–1966 työllisyystyökomiteaksi. Kyseessä oli sama komitea, joka vaihtoi nimeänsä. Tutkielman aineistona ovat vuosina 1949–66 tuotetut komiteanmietinnöt. Analyysivälineenä käytettiin Atlas.ti-ohjelmaa. Aineisto luokiteltiin sisällönerittelyn avulla työvoimapoliittisiin 1) ongelmiin, 2) ongelmien syihin, 3) ratkaisuihin ja 4) tavoitteisiin. Luokitellut koodit kvantifioitiin ja data visualisointiin ja lopuksi suoritettiin työvoimapoliittisia linjoja kuvaava verkostoanalyysi. Työttömyystyökomitean linja 1949–54 oli ulkomaankauppaan liittyvä protektionismi, jolla suojeltiin metsäteollisuuden toimintaedellytyksiä. Tällä pyrittiin omavaraisuuteen, joka ylläpiti agraarista elinkeinorakennetta. Politiikalla estettiin tilanne, jossa työttömäksi joutuneet metsätyöntekijät olisivat hakeutuneet muihin elinkeinoihin. Politiikka oli suhteellisen keynesiläistä, joka reagoi herkästi talouden suhdanteisiin. Työllisyystyökomitean linja 1955–66 oli monimutkaisempi, ja samalla sirpaleisempi. Analyysissa tunnistettiin kolme linjaa: Ensimmäinen oli työttömyystöistä omaksuttu, jossa metsätöiden työvoimareserviä käytettiin infrastruktuurin kehittämiseen. Toinen linja oli nuorten työttömyyttä torjuva linja, joka korosti ammattikoulutuksen merkitystä. Kolmas linja oli finanssipolitiikkaan nojaava, jolla tuettiin teollisuuden ja rakennusalan kasvua. Valtionhankintojen korostamisesta huolimatta työllisyystyökomitean linja irtaantui keynesiläisyydestä. Laskusuhdanteita tasapainotettiin, mutta korkeasuhdanteisiin ei saanut koskea. Paluu vastikkeelliseen työttömyysturvaan on ollut heikon talouskasvun aikaisissa kannanotoissa usein toistuva juonne viimeisen 70 vuoden aikana. Lamat pakottavat yhteiskunnan etsimään uusia ratkaisuja työttömyysongelman hoitamiseksi. Suomalaisen työvoimapolitiikan ongelma on ollut tukeutuminen vanhaan. Ratkaisut, jotka sopivat agraarisen yhteiskunnan työttömyyden hoitoon, eivät sopineet teollistuneeseen yhteiskuntaan. Vanhaan palaaminen tuskin toimisi jälkiteollisessa yhteiskunnassakaan. Elinkeinorakenteen muutosta hidastanut ja työttömyyslukemia kaunistellut työvoimapolitiikka patosi rakenteellisia ongelmia, jotka jäivät tulevien sukupolvien ratkaistaviksi.

Julkisyksityisten kumppanuuksien yleistyminen 2000-luvulla julkisen palvelun tuotannossa on nostanut esiin kysymyksen siitä, miten kahden eri hallintologiikan yhdistäminen tällaisten kumppanuuksien hallinnossa on organisoitu. Suomalaisen korporatiivisen syntyhistorian omaavat sosiaalivakuutusjärjestelmät tarjoavat omaleimaisen esimerkin jo pitkään jatkuneesta julkisen ja yksityisen sektorin toimijoiden yhteistyöstä. Tämän tutkimuksen tavoitteena on valottaa suomalaisen työttömyysvakuutusjärjestelmän hallinnollista logiikkaa julkisyksityisenä kumppanuutena tarkasteltuna. Dokumentaarisen sisällönanalyysin myötä muodostetaan kuva työttömyysvakuutusjärjestelmän organisaatiokentästä ja sen hallinnosta. Tämä organisaatiokenttä muodostaa tutkittavan tapauksen julkisyksityisten organisaatiokenttien tapaustutkimuksessa. Analyysin perustana oleva aineisto koostuu järjestelmää ohjaavasta lainsäädännöstä, kentällä toimivien organisaatioiden toimintakertomuksista ja raporteista, sekä valikoiduista eri toimijoiden internet-sivuista. Organisaatiokenttäteoreettinen roolijako onnistuu melko hyvin vangitsemaan työttömyysvakuutusjärjestelmän hallinnollisen organisoinnin. Tämän hallinnollisen organisoinnin perusteella työttömyysvakuutusjärjestelmä ei lukeudu suoranaisesti mihinkään yksittäiseen esitetyn teorian mukaiseen kumppanuustyyppiin. Sen sijaan järjestelmän hallinnon eri instituutioissa yhdistyy monipuolisella tavalla elementtejä sekä julkisen että yksityisen hallintologiikan ideaaleista. Voikin sanoa työttömyysvakuutusjärjestelmän olevan pitkään jatkunut aidosti julkisyksityinen kumppanuus. Tutkimus osoittaa omalta osaltaan yhden korporatiivisten sosiaaliturvajärjestelmän hallinnon julkisyksityisen luonteen. Jatkotutkimuksen arvoista onkin ottaa vertailuun myös muut korporatiivisen sosiaalipolitiikan luomukset ja selvittää mitä erilaisia kehityssuuntia ja organisointitapoja nämä taustaltaan samakaltaiset järjestelmät noudattavat. Lisäksi julkisyksityisten kumppanuuksien tutkimukseen soveltuva käsitteistö kaipaa jatkokehitystä.